tiistai 9. marraskuuta 2010

Lemmikkiajatuksia

Minulla on ollut parikin lemmikkiä, ja olen hurjan eläinrakas. Koiria meillä on lähinnä asunut, ja yksi kani. Kyseinen jäniseläin, Lurppa nimeltään, oli se, joka herätteli minut ihmettelemään lemmikkieläinten pidon problematiikkaa. Lupesta on jo aika jättänyt, ja pitkän kääpiökaninelämän poika elikin, yli yhdeksän vuotta. Rötväle saa nyt toimia lemmikkietiikan pohdiskelujen mannekiinina :)

Lemmikkihylje. Ei vaan Luppe-Herra; talon valtias päivänokosilla,
 melko tarkasti keskellä koko talon lattiapinta-alaa.

Luppe ostettiin eläinkaupasta, koska tuolloin, yksitoista vuotta sitten, en osannut ajatella suurempia linjoja ja seurauksia toiminnoilleni. Pikkuveljeni kanssa vain näimme onnettoman rääpäleen eläinkaupassa, yksin häkissään, ja halusimme sen omaan huomaamme. En silloin osannut ajatella, että ostamalla lemmikkieläinkaupasta en tee "suurta pelastustyötä", vaan tuen tuota kyseenalaista eläinten häkittämistä, joidenkin ostamatta jäävien onnettomien vuosikausien yksinäisyyttä, ja viimeisenä, joskaan ei vähäisempänä, elävän olennon omistamisen kyseenalaista traditiota.

Tyttönä Luppe ostettiin, mutta ennen pitkää "kaneilu" (lue: nolostuttava jalkojen hinkuttaminen) ja vaikeahko vartijaluonne osoittivat, ettei mikään neitokainen ollutkaan kyseessä. Jälkikäteen olen onnellinen siitä, että tarjosimme Lupelle kuitenkin melkolailla hyvän ja hellän kodin. Kuitenkin koko Lupen kymmenvuotisen elämän loppupuolikkaan ajan kyseisen hepun "omistaminen" herätti minussa syyllisyyttä, epävarmuutta ja pohdiskelua. 

Ostamalla elävän olennon (miten hullua sekin ylipäänsä on!) tulee ottaneeksi vastuun, jota ei oikeastaan voi kantaa kuin tuurilla. Harva eläintenomistaja, ikävä kyllä, on käyttäytymis- ja kognitiotieteen nero, joka osaa tarkalleen tehdä lemmikkinsä elämästä miellyttävää, virikkeellistä, palkitsevaa, sosiaalisesti turvallista jne. Lupenkin osalta oli juuri näin. Murehdin usein sitä, miten vaikeaa minun oli oikeastaan koskaan tietää, oliko Luppe-Herra onnellinen. Tiesin tasan tarkkaan vain sen, että se piti sylissä olosta tiettyyn pisteeseen asti, nautti mustikkasopotusmyslistä ja banaanista, olisi mielellään hinkuttanut jalkoja, ja halusi olla noin puolet päivästä ulkona häkistä seuraamassa talon tapahtumia tai nokostamassa keskellä kaikkea tohinaa. Ja - mikä tavallaan tekee Lupen muistelusta osaltaan katkeransuloista - opin muutamia seikkoja kanien pidosta vasta "jäneksemme" lähdettyä autuaammille apilapelloille. Niinkin tärkeä asia kuin toinen kanikumppani ei toteutunut meidän kotonamme, ja varhaisimpina aikoina en tajunnut, ettei kanin koulutuksessa kerta kaikkiaan pidä edes yrittää "EI!"-käskyjä tai muutakaan "rankaisemista". Kani kun on luonnostaan saaliseläin, varovainen ja säikky, joten ainoat toimivat keinot kouluttamiseen ovat palkitsemistoimet. Onneksi meillä sisäsiisteyskasvatuskin toimi ihan vain nostamalla vessapaperille uudestaan ja uudestaan.

Allekirjoittanut ja Sir Luppe, vuonna 2006
"Omistettavien" eläinten ongelmallisuus on melko selkeä. Että kyseessä on elävä olento, jonka vapausasteen määrittää melko lailla täydellisesti sen "omistaja", eläimen sosiaaliset suhteet rajaa joku toinen, eläimen tulee usein pysyä lapsen asemassa lisääntymisen sijaan, tylsistyä silloin kun "omistaja" ei ehdi tai on töissä jne. 

Entäs sitten aktiviteetit - nekin määrää tämä "omistaja". Hänen mieltymystensä mukaan eläin trimmataan ja seisotetaan pitkiäkin aikoja arvosteltavana ja tuomaroitavana, tai mitä sitten keksitäänkin. Tiedän kyllä eläimiä, jotka nauttivat harrastamisesta omistajiensa kanssa - jopa sellaisia, joita omistaja joutuu hillitsemään, ettei mennä liiallisuuksiin! Tällaisia tuttavia minulla on agility- ja koiratanssipiireistä esimerkiksi. Kyseiset kahden lajin edustajien muodostamat harrastajatiimit voivatkin olla treenipoppoita, jotka nauttivat toistensa seurasta ja tekemisestä! 

En voi kuitenkaan rehellisesti väittää, ettenkö pitäisi keskimääräisenä touhuna lemmikkienpitoa hyvin ongelmallisena. Pentutehtailu, väsyneet näyttelykoirat, pihan perällä yksinäisyyttään ulvovat metsästyskoirat, koko elämänsä yksin häkissä elävät lemmikkihiiret, pienessä häkissä elävät älykkäät papukaijat, tai ylipäänsä häkkilinnut, jotka eivät koskaan voi kokeilla lentämistä... Tai ne eläimet, joiden puolesta omistaja vaikka kuolisi, mutta joihin ehkä pätee Luppe-ongelma: niiden aivoituksista ja tunteista ei vain voi olla varma! Ääriesimerkkejä lienevät ylipainoisiksi syötetyt rekut, joille rakkautta on osoitettu vähän epäonnistuneella tavalla. Ei voi väittää, etteikö ähkyksi lihotettua mopsiakin olisi rakastettu, mutta jos halutaan samalla ajatella eläimen onnellisuutta, meillä on ongelma.

Sittenpä ne lukijan vinkkaamat ratsuhevoset? En itse ole hevostyttöjä, vaikka minulla onkin ollut hevosystäviä. Tutuistani kuitenkin löytyy "talleilijoita", ja heiltä kuullut faktat ratsuhevosten elämästä arveluttavat minua nekin. Suuretkin tallit kaikuineen, joskus "ylityöllistetty" arki jatkuvan maneesissa kiertämisen kanssa, harvat ja vaihtuvat kontaktit sekä toisiin hevosiin että ihmisiin... Voi olla aika epäluonnollista ja turhauttavaa elämää moinen. Onko "hevosrakkaus" tällöin rakkautta hevosta kohtaan, vaiko kyseistä harrastamisen kulttuuria ja omaa harrastajan imagoa kohtaan, jolloin eläin on harrastamisen väline? Mihin tahansa sosiaaliseen toimintaanhan liittyy tämä ongelma - onko välittäminen aitoa yksilöstä välittämistä ja sen oikean onnellisuuden edistämistä, vai onko kyseinen yksilö vain väline toiminnassa, josta saa henkilökohtaista hyötyä tai viihdykettä? Mistä päästään taasen kysymykseen, onko eläinten "omistaminen" eläinrakkautta vai itsekästä omaa viihdykettä? Jos minusta on hauskaa paijata sylikoiraa, voin hankkia sellaisen ja "päättää" sen pitävän vauvan asemasta. Vaikka sisimmässään vuhvelo voikin olla seikkailijaluonne, itsenäinen, macho, erakkotunteinen, tai jopa olla pitämättä minusta! Minä voisin kuitenkin ottaa "omistettavakseni" kyseisen yksilön, koska haluaisin harrastaa koiranpitoa, profiloitua koiranomistajaksi, osoittaa rakkautta, käydä lenkillä, tuntea vastuuta, tuntea olevani hyvä ja huolehtiva ihminen jne jne. Onko lemmikki väline?

Olisiko onnellinen eläin kuitenkin se, joka saa itse päättää? Tai vaikka onnellisin? Voisi väittää, että joka ei tiedä paremmasta, ei välttämättä kaipaakaan sitä, mutta häkkikoira kyllä yleensä tietää ja muistaa vapaana kulkemisen mukavuuden, ja koko ikänsä häkitettynä olleiden eläintenkin stereotyyppinen käyttäytyminen ja muut oireet viimeistään osoittavat, että eläin kärsii vaikkei "tietäisi paremmasta". "Vieraan mielen ongelma", se, etten koskaan voi olla varma siitä, mitä joku toinen (lajiltaan ihminen tai ankka) ajattelee, asettaa puhtaimmillaan ajateltuna minulle eettisen velvoitteen antaa toisen olla vapaa. Näin minä järkeilisin. Velvoitteen olla tukematta toimenpiteitä, joissa toisen vapautta rajoitetaan tai se riistetään. 

Vauhdikasta myslinsyöntiä!
Pari muutakin seikkaa tekee lemmikkieläinilmiöstä ihmetyttävän. Nimittäin, eikö ole ristiriitaista rakastaa yhtä ja siten tuhota toinen samanmoinen? Kuinka voisin rakastaa kissaa, ja syöttää sille toisen viattoman yksilön lihaa? Sellaisen yksilön, joka on kasvatettu vapaudenriiston sanakirjamerkityksessä? Luppe oli tältä osin hauska veijari - se riemastui mustikkamyslistä eikä kaivannut mitään keneltäkään toiselta riistettyä. Kuitenkin lemmikkieläinbisnes elää yksien kustannuksella - "välitämme lemmikistäsi", lupaavat mainokset, ja tarjoavat esimerkiksi rakkaalle rekulle ihanaa hellivää shampoota. Taustalla on pitkä kehitystyö ja tutkimus - shampoon hellivyys on tarkastettu ruiskuttamalla sitä lajikumppanin silmiin tai juottamalla sitä kanssakoiralle.

Lemmikkien kanssaeläinten kärsimyksiä ja luonnoneläinten kokemia häviöitä pyrkivät jotkut tiedostavat eläimenomistajat minimoimaan vegaanikoiria kasvattamalla. En keksi täysin pätevää syytä, miksi moinen ei onnistuisi. Koirien kohdalla nimittäin. Siihen vain vaaditaan huikea määrä tietoa ja osaamista! Täysipainoisesti eläviä, hyvin toimeentulevia ja herkuttelevia vegaanikoiria on olemassa, kovan tason harrastajissakin. Vegaanikoiran kasvattajan täytyy kuitenkin tietää melkoisesti ravitsemuksesta - ja nimenomaan koirien ravitsemuksesta! Kissojen kohdalla vaadittaisiin sitten jo pitkälle meneviä lisäravinteita, eikä vegaanikissoja tästä syystä oikein voi kasvattaa. Ei-kissaihmisenä en ole tähän perehtynyt, mutta uskoisin, ettei tauriini ole ainoa vegaanikissaisuutta rajoittava tekijä. Toki kissaihminen voi näissä rajoitteissa pyrkiä hankkimaan mahdollisimman eettistä mutusteltavaa kateilleenkin; luomuruokia tai "barf" tyylistä apetta. Jotkut myös dyykkaavat kissojen liharuokia, mikä sekin vaatii oman perehtymisensä. Osaava ja maalaisjärjellä varustettu dyykkaaja pystyy tähän takuulla ilman ongelmia - kissan elimistö ei juuri kavahda hetken aikaa lämpimässä ollutta lihaa. Vegaanisia koiranraksuja ja -ruokia sen sijaan on valmispussukoissa olemassa, ja niihin hiukan perehtymällä löytää, onko paketteihin lisätty kaikki tarpeellinen. Koira on sekasyöjä, ei täysi lihansyöjä kuten kissa. Niinpä rekkukin hyötyy monipuolisesta ruokavaliosta kasviksineenkin, mutta se ei ole roskasanko tai tähdepossu! Meidän lapinkoiramme Malla ihastui vegaanisiin raksuihin jopa niin, että niitä käytettiin namipaloina kouluttamisessa. Malla ei kuitenkaan ole vegaani, sillä se asuu kotona maalla, pihapiirin kuningattarena, ja minä täällä kaupungissa vegaanimeininkeineni. Ilolla Malla kuitenkin aina jakaa kanssani tarjoamiani herkkuja, aina iduista lähtien. Muistutan muuten, ettei koiralle saa syöttää suklaata, se pitää sekä vegaani- että ei-vegaanikoiranomistajan syödä itse  :)

Nämä ovat pohdintoja, omien tuskaisten Luppe-mietintöjen synnyttämiä ihmettelyjä, ja monet maininnoistani pelkkiä aavisteluja. Tunnen ihastuttavia koiran- ja kissan- ja kaninomistajia, jotka todella välittävät karvaisista perheenjäsenistään, ja olen onnellinen ihmisen ja muiden lajien välisistä kontakteista ja niiden rikkaudesta. Jos lemmikkieläinten pito lopetettaisiin kokonaan, olisin murheellinen ja tuntisin jotain kadonneen lajienvälisten kontaktien valikoimasta. Ainoa tarkoitukseni tässä kirjoituksessa onkin herättää pohdiskelua ja keskustelua siitä, miten heikommin toteutuvia lemmikkien oikeuksia voisi edistää, ja pitäisikö ylipäänsä koko nykytilannetta hiukan viilata. Kuulisin mielelläni lisää kommentteja lemmikkimaailmasta, sillä minulle se näyttäytyy yhä hyvin ristiriitaisena ilmiönä.  Kaikkein vaikeinta on se, että koska koen eläinystävieni rikastuttaneen omaa elämääni, haluaisin ja väkisinkin tuppaan uskomaan myös minun seurani ja minun kanssani elämisen rikastuttaneen niiden elämiä. Vaan kun en sitä voi tietää! :) Vielä viimeinen pointti, jota en lemmikkien suhteen voi olla sanomatta. Jos koiran hankkii, kannattaa harkita "jo olemassa olevaa" rekkua eli rescue-koiraa, jolla on joskus ollut koti, mutta nyt voi vain muistella sellaista; vuhveloa, joka oikeasti tarvitsee välittävän ihmisen!


4 kommenttia:

  1. Unohdit (ainakin) yhden puolen, joka hyödyttää lemmikkieläin-osapuolta. Lajeja kuolee jatkuvasti sukupuuttoon, mutta lemmikkieläimillä menee hyvin. Esimerkiksi chinchillat pelastettiin sukupuutolta juuri lemmikkieläimeksi. Samoin voivat paksusti muut ihmisen "kesyttämät" eläimet: lehmiä on maapallolla jo enemmän kuin ihmisiä, kanojen, lampaiden jne. lukumääriän en edes tiedä. Lemmikkieläimet eivät ole kuolemassa sukupuuttoon. Voidaan siis ajatella, että lemmikkien ja tuotantoeläinten pito on coevoluutiota, jossa kumpikin osapuoli vaikuttaa toisen lajin kehitykseen. Sama toimii kasvilajien kohdalla. Siirtyminen maanviljelyyn on muuttanut ihmisen hampaistoa kasvinsyöjän suuntaan, ja tuottanut hirveästi uusia kasvilajikkeita ja -lajeja. Evolutiivisesta näkökulmasta kannattaa siis olla söpö ja hellyyttävä tai ainakin maistua hyvältä ja olla kesytettävissä, niin lajin tulevaisuus on turvattu.

    VastaaPoista
  2. Heip, ja kiitos kommentista! :) Teen parhaillaan gradua hyvinkin pointtiasi liippaavasta aiheesta (suojelubiologian raskaat ex-situ suojelumenetelmät), ja "unohdin" puolen osittain tietoisesti, koska se on melko moninainen asia, ja toistaiseksi kaatuu minun mielestäni kuitenkin negatiiviselle puolelle. Okei, ja osittain unohdin sen siksi, että oman gradun aihe on harvoin enää se viihdyttävin kirjoittaa graduajan ulkopuolella ;D

    Pari pointtia kuitenkin:
    Lähtökohtaisesti on oireellista, että jotain eläintä pidetään koneen asemassa (lehmä), ja lisätään luonnossa elämiseen kelpaamattomassa muodossa siten, että sen kasvattaminen haittaa monimuotoisten ekosysteemien ja luonnoneläinten elämistä alueiden käytön ja ympäristövaikutusten kautta. Sama pätee itse asiassa esim. koiriin kylmän ekologisesti ajatellen - niiden ekologinen jalanjälki on suuri!

    Jo sellaisissa eläimen vankeudessa pitämistä vaativissa toimenpiteissä, joissa pyritään mahdollisimman tarkasti minimoimaan vankeuden aiheuttamat, luonnossa selviämistä haittaavat tekijät (geneettiset muutokset, fysiologiset..), vankeudessa pitäminen aiheuttaa niin suuria ongelmia, että myöhempi selviäminen vaaraantuu suuresti. Vankeustoimenpiteiden (vankeudessa kasvattaminen/hoitaminen/populaatioiden lisääminen vankeuseläimistä) jälkeen pelkkä survival luonnossa on jotain parista prosentista neljäänkymmeneen. Koska elinvoimaisen ja onnistuvan populaation ensimmäinen kriteeri on, että se on itseään ylläpitävä, toimenpiteet ovat kyseenalaisia (ja siksi niitä tutkin :))

    Lemmikki- ja kotieläinpuolella tällaista negatiivisten vaikutusten minimointia ei edes ole, ja siksi genomeihin pääsee kertymään ominaisuuksia, jotka haittaisivat luonnossa menestymistä. Luomme siis kelpaamattomia lajeja, jotka eivät selviäisi ihmisettömässä maailmassa, tai erilaisessa ihmismaailmassa. Luonnolliset olosuhteet aiheuttaisivat valintapaineita, jotka pitäisivät kurissa haitalliset ominaisuudet. Me sen sijaan jalostamme eläimiä jopa päinvastaiseen suuntaan.

    Toki on hyvä, että eläinlajeja säilyy, kuten chinchilla, jos on pienikin mahdollisuus, että ne voisivat vielä luonnoneläiminäkin säilyä. Mutta itseisarvona niitä ei voida pitää silloin, jos ne vaarantavat varsinaisia ympäristöjä. Näistä monimutkaisista syistä, jotka taisin näin aamutuimaan selittääkin monimutkaisesti, pidän tärkeimpänä keskittyä lemmikkieläinYKSILÖITÄ koskeviin tekijöihin. Niin heikko on koirien- tai lehmienpidon potentiaalinen monimuotoisuusvaikutus positiiviseen suuntaan koko LUONNON kannalta. Niin kauan, kuin esim. lehmiä pidetään, toivon maatiaiskantojen säilyvän. Ja jos lehmät haluttaisiin hävittää kokonaan, kampanjoisin pienimuotoisen metsälaidunnuksen ja perinnebiotooppien hoitajalehmien säilymiseksi. Muutoin meneekin taas vaikeammaksi.

    ...kasvien osalta vielä se, että tällä hetkellä tehomaatalous enemmänkin raivaa tieltään lajeja kuin pitää yllä monimuotoisuutta. Esim. vehnä pitää hallussaan niin suurta maapinta-alaa, että putkilokasvien sukupuutto hyötyy siitä enemmän kuin kasvien monimuotoisuus.

    Evolutiivisesta näkökulmasta hyvältä maistuvuus tai söpöys voi myös tarjota "evolutiivisen ansan", jos ihminen tarttuu lajiin ja kehittää sitä edelleen mieleisekseen. Tulevaisuus riippuu tällöin ihmisen oireista, eikä luonnossa selviäminen välttämättä onnistukaan, kun valintapaineet eivät ole pitäneet luonnossa elämisen kannalta haitallisia ominaisuuksia kurissa :)

    Tässä toisia puolia aiheeseesi :)

    Teinköhän mitään järkeä ;)

    VastaaPoista
  3. Loistavaa, kiitos postauksestasi! Tässä vielä lisää ajatuksia, hajatelmia: harrastehevosen elämä vaikuttaa nyky-yhteiskunnassa olevan kuitenkin laadukkaampaa, kuin useimpien villihevosten. Mutta tämä mielestäni pätee vain hyvin pidettyyn "omistus"hevoseen, jolle taataan mahd. hyvät mahdollisuudet lajin mukaiseen elämään. Ravihevoset, laukkahevoset, usein valitettavasti myös ratsastuskoulun kehää kiertävät ratsut ovat minun näkemykseni mukaan niitä epäonnisempia. Poikkeuksia toki on, niin kuin elämässä aina. Todella kinkkisiä asioita, näissä kun kovasti on tunteet ja hyvät aikeet pelissä. Helppo keino hankkia vihamiehiä eläinrakkaista kanssaeläjistään viljelemällä näitä mielipiteitä, ja sen takia en niitä julkisesti ole jakanutkaan :) Ja loppupeleissä tuskin minä sen oikeammassa olen kuin kukaan muukaan! Parhaani vain yritän.
    Mutta tosiaan, kiitos postauksesta. Se oli ajatuksia herättävä, vai sanoisinko vahvistava.
    Raisa ja kaksi rescue-koiraa ja rescue-pupua :)

    VastaaPoista
  4. Mukavaa kuulla, että teksti onnistui osallistumaan tuumailuihisi! :) Ja vielä mukavampaa, että olet tarjonnut kodin rescuevuhveloille ja nyhvelöille!

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!
Pyrimme vastaamaan jokaiseen kommenttiin pian.