sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Entäpäs jugurtti?

Kun maidot jo käsiteltiin, niin teki mieli testata jugurttien tekoa. Sehän onnistuu hapattamalla, eli jollain keinolla pitää pyrkiä siirtämään vatsaystävällisiä maitohappobakteereita sopotukseen mukaan. Kuulostaa vaikealta, mutta ei sitä ole - avasin vain probioottikapselin ja sirottelin sisällön jugupohjan joukkoon. Siitä ne pöpöt sitten kasvavat ja tekevät masuystävällisyyttä, koostumusta ja makua, kun ne jätetään lämpimään muhimaan (biologikielellä inkuboitumaan ;) ). 

Kun hyviä bakteerikantoja pyritään saamaan aikaan, pitää samalla myös eliminoida haitalliset bakut, ettei niitä helli ja lisäile. Eli hygieniaan kannattaa vielä muuta kokkaustakin enemmän kiinnittää huomiota - aivan samoin kuin säilykkeitä tehdessä. Käytettävät lasipurkit siis joko pestään tosi kuumalla vedellä tai käytetään uunissa (samoin kuin säilöntäpostauksessa). Välineet pidetään puhtaana, annoksesta ei maistella samalla lusikalla ja niin edelleen - tehdään kerrankin juuri niin kuin äiti opetti leipomisen suhteen!

Jugurttia voi tehdä monista eri pähkinöistä, viljoista ja siemenistä. Taitaapa toimia aika pitkälti tällä samalla periaatteella kaikki - kokeilua kehiin :) Seuraava ohje on jälleen Raw food revolution -kirjasta.

Cashewjugu
5 dl luomu-cashewpähkinöitä
3,7 dl (kiehautettua) vettä
1/4 tl probioottista jauhetta (esim. kapseleista!)

Ihana samettinen cashewjugu aamiaisella - hiukan vettä lisättynä juoksevuuden ja 
keveyden nimissä,  lisänä gojia ja loraus sitruunaa.

Liota casheweita 2-4 tuntia ja huuhdo ne. Kiehauta vesi, jos haluat ottaa hygienian kanssa varman päälle. Yhdistä cashewit, vesi ja jauhe tehosekoittimessa ja sekoita ne tasaiseksi massaksi. Kaada seos lasipurkkiin ja peitä. Nämä ohjeet käskevät laittamaan harson, kun taas monet toiset vegejuguohjeet kannen. Itse laitoin varmuudeksi kannen, vaikken ihan ymmärrä kyseistä ristiriitaisuutta. Laita lämpimään (18 - 29 astetta) hapattumaan 8 - 12 tunniksi ja siirrä sitten jääkaappiin (tai syö). Tulee samettisen pehmeää, monikäyttöistä ja varsin tuhtia jugua! Omiaan käytettäväksi "kermaisena" kastikkeena, ohennettavaksi pirtelön tapaan, tai syötäväksi kirpsakoiden marjojen tai raikkaiden hedelmien kanssa! Muitakin pähkinöitä ja siemeniä voi tosiaan valmistaa jugurtiksi tällä samalla ohjeella. Koska monissa siemenistä ei ole samanlaista makeutta kuin cashewissa, niihin voi lisätä  hedelmämakeutusta jo sopotusvaiheessa. Aion kokeilla viljajuguja, siemenjuguja ja macadamiajuguakin, kunhan nämä saan syötyä! :) 


Kasvimaitoja

Olen tyytyväisenä myhäillyt sitä, miten vegaanisten "maitojen" määrä on kasvanut. Niitä on tullut lisää sekä valmiiden myyntituotteiden että helppojen reseptien muodossa. Lehmän - tai minkään muunkaan eläimen - maitoon ei siis kenenkään ole pakko turvautua. Valmiita vaihtoehtoja löytyy soijasta, kaurasta, riisistä, mantelista, hasselpähkinästä... ja lisäksi voi itse nopsasti surauttaa maitonsa seesamista, hampusta tai vaikka mantelista. Moni vegaani ehkä puhuu mieluummin kaurajuomasta, hamppujuomasta tms. Vaan kun nyt vielä asutaan maailmassa, jossa vegaanius on olevinaan se vieraampi vaihtoehto, "maito" -nimeke on ehkä ihan hyvä juttu. Se saattaa antaa tuttuuden tunnetta ja ohjeistusta käyttöön sellaiselle, joka vasta aloittaa vegeyttä.

Minulla on joulupukin tuoma koneistettu versio maidontekoon; ”Vegan star”, joka ei vaadi muuta kuin siementen tai (vaikka idätettyjen) soijapapujen hujauttamisen koneeseen veden kanssa, ja muutaman napin painalluksen ”lypsyn” suorittamiseksi. Kone on erityisen hyvä kypsennystä vaativiin juomien, kuten soijamaidon tekoon. Se kun kiehauttaa ainekset, mutta kuitenkin sen verran nopeasti, että idätetyn soijan ravintoaineet säilyvät. Seuraavat reseptit eivät silti vaadi "Vegaanitähteä", vaan tehosekoitin tai sauvasekoitin riittää. Simppeli seesammaito-ohje on Elävän ravinnon yhdistyksen vihkosesta Herkutellaan elävällä ravinnolla (Yliopistopaino 2001). Hamppumaito-ohje puolestaan on omaksuttu Vegaaniliiton sivuilta. Pyrin aina käyttämään luomuaineksia kaikissa ohjeissa, varsinkin siementen ja kuivahedelmien ja muiden "elävänä" syötävien suhteen :) . 

Seesammaito
1 dl kuorellisia seesaminsiemeniä
3-5 kuivattua viikunaa tai taatelia
4 dl vettä

Tästäpä lähtee seesamimaidon sekoitus :)
Kuivahedelmät liotetaan yön yli, ja niiden makea liotusvesi otetaan talteen. Seesaminsiemeniä liotetaan noin viisi tuntia, huuhdotaan harsopussukassa tai tiheässä siivilässä, ja idätetään (eli annetaan vain olla siivilässä) ainakin 2 tuntia.

Vielä ennen käyttöä seesamit huuhtaistaan pikaisesti ja sitten tehosekoitetaan pienessä määrässä vettä. Aletaan lisätä nestettä – ensin makeutunut hedelmienliotusvesi, ja sen jälkeen puhdasta vettä niin kauan, että saadaan toivotunpaksuista juomaa (perusohjeella siitä tulee aika tanakan oloista). Tässä vaiheessa voi lisätä liotetut hedelmätkin, jos ei aio siivilöidä siementenpaloja pois. En vaivautunut siivilöimään, koska palat eivät haittaa kun maitoa käyttää myslin kaverina. Jos taas haluat tasakoostumuksen maitoosi, kaada vain juoma harsokankaan läpi ennen hedelmien lisäämistä, ja käytä jäävä siemenmassa johonkin muuhun. Muuten, jos sinulla on vain vanha ja väsynyt sauvasekoitin, joka ei oikein enää jaksa rikkoa siemeniä, kokeile surauttaa seesammaito tahinista, vedestä ja taateleista! 


Hamppumaito
1 osa hampunsiemeniä
3 osaa vettä
haluttaessa makeutukseksi rusinoita, taatelia tai viikunaa, vaniljaa…


Vitivalkoista hamppumaitoa!
Siemeniä ja makeutushedelmiä liotetaan yön yli, ja hedelmien liotusvesi otetaan talteen. Siemenet huuhdotaan ja jauhetaan tehosekoittimessa vettä lisäten -  lisäys aloitetaan makeasta liotusvedestä. Siivilöidään juustokankaalla tai muulla harsolla (jos siis halutaan poistaa sattumat ja saada ihan valkoista hamppumaitoa). Siivilöity tavara voidaan sitten käyttää vaikka leivontaan tai kuitulisänä pirtelöön. Itse suodatin suppilolla, joka pohjalle vain nakkasin idätysharsoa palasen. Vasta suodatusprosessin jälkeen kannattaa lisätä hedelmät, ettei niitä suodattele pois heti lisättyään.

Hampunsiemenmaidosta tulee yllättävän valkoista! Tiesin kyllä, että kuorittuina hampunsiemenet ovat lähinnä valkoista väriä, mutta silti tuntui ihan alkemialta saada vaaleutta aikaan. Maku on  miellyttävällä tavalla omalaatuinen. Maistelin ensin ilman makeutushedelmiä, ja ihmettelin taas, miten makea hampun ihan oma maku on tässä muodossa. Ei kuitenkaan niin makea että olisin jättänyt hedelmät lisäämättä :) . Maidon paksuus on kiinni siitä, paljonko lisää vettä. Mysliin sopii ehkä vähän tuhdimpi ja pähkinäisemmän paksu, kun taas ruokajuomaksi laimennetumpi.

Hamppumaito juoksettuu kuumassa, joten moniakaan se ei esimerkiksi kahvimaitona miellytä. Tämä juoksettumistaipumus kuitenkin tekee juomasta hyvää kananmunankorviketta. Ai niin, ja käyttämällä vähemmän vettä saa hamppukermaa! Vispaantumista ei varmaankaan tapahdu, mutta muutoin voi olla kokeilemisen arvoista kokkaillessa.

Tällaista mantelimaitoakin aion jossain välissä kokeilla. Mantelit ovat myös melkoisen superia ruokaa, ja pidän kovasti niiden mausta. Höm, olin pienenä (jo) se ihme ahmatti, joka murjotti, jos ei saanut kuoria mantelimassoja toistenkin kakuista :D . Mantelimaidon ohje on Brenda Davisin ja kumppaneiden kirjasta Raw food revolution. Jos joku sitä innostuu sopottamaan, voi mielellään kommentoida ja kertoa minulle, onko se kokeilemisen arvoinen ;)  

Mantelimaito
120 ml kokonaisia manteleita
500 ml puhdistettua vettä (ehkä Suomessa ei ole pakko puhdistella? En ainakaan itse ole näissä niin tehnyt.)
2-3 taatelia
¼ tl vaniljaa

Manteleita ja taateleita liotetaan 8-12 tuntia. Taateleiden liotusvesi otetaan talteen, manteleiden liotusvesi kaadetaan kukille :) . Kaikki ainekset yhdistetään tehosekoittimessa ja huristetaan pehmeäksi. Maito erotetaan halutessa muusta massasta harsolla. Jos näin tekee, massasta kannattaa vaikka leipoa. Maito säilyy jääkaapissa noin neljä päivää. Käyttämällä vettä vain 1,2 – 1,8 desiä saa mantelikermaa - ja tämäkin kyllä houkuttaa kokeilla, voisi olla huippuhyvää vaikka laskiaispullien välissä :) 


lauantai 13. marraskuuta 2010

Guru puhuu biodiversiteetistä

Olin männäviikolla Jyväskylän Kirjastolla kuuntelemassa alani yhtä gurua, Ilkka Hanskia, aiheesta "Hupeneva luonnon monimuotoisuus - ihmiskunnan pahin uhka?". Näin Japanin Nagoyassa pidetyn monimuotoisuuskokouksen jälkimainingeissa on paikallaan blogata aiheesta, vaikka siitä on jo tullutkin paasattua :) Niille ekoharrastajille, jotka eivät paikalle päässeet, seuraa tässä siis tiivistetty referointi Hanskin esitelmästä, toki omasta perspektiivistäni nähtynä. Mielestäni esitys oli antoisa ja tarjosi eri määrin aiheeseen perehtyneille ihmisille huomioonottavaisesti materiaalia, "jokaiselle jotakin". 

Otsikolla Hanski viittaa biodiversiteetti-termin ensimmäiseen määrittelijään, E.O Wilsoniin, joka jo 1980-luvulla määritteli monimuotoisuuden vähenemisen ihmiskunnan suurimmaksi uhaksi ennen ydinvoimaa, ilmastonmuutosta (kyllä, siitä puhuttiin jo tuolloin) tai saastumista. Viimeksi mainituista kun on mahdollista toipua inhimillisessä mittakaavassa, kun taas massasukupuutto on ihmislajin kannalta peruuttamaton katastrofi, niin hitaasti lajeja evoluution kautta kehittyy.

Ympäristöministeriö: www.ymparisto.fi

Tämän hetken tiede tunnustaa tuntemastamme luonnonhistoriasta viisi massasukupuuttoaaltoa, ja on esitetty, että nyt oltaisiin kuudennen, ihmisen aiheuttaman, kynnyksellä. Lajeja kehittyy ja syntyy lisää - tasapaino riippuu näiden mekanismien keskinäisistä suhteista. Ihmiskuntaa edeltävät sukupuutot on ymmärryksen avuksi tiivistetty käsitteeseen taustasukupuuttonopeus (background extinction rate), joka viittaa keskimääräiseen lajien häviämisnopeuteen luonnontieteellisessä historiassa. Ennen ihmistä tämä vauhti oli 0,001% olemassa olevista lajeista sadassa vuodessa. Tuolloin lajien häviäminen oli sellaista luokkaa, että evolutiivinen lajien kehittymisen vauhti riitti pitämään yllä tasapainoa - biodiversiteetti ei vähentynyt. Tänä päivänä kyseinen lajien häviämisen osuus on 1 % tunnetuista lajeista sadassa vuodessa, ja ennusteiden mukaan vuonna 2050 luku voi olla jo yli 10 %  sadassa vuodessa. Tai oikeastaan monet arviot päätyvät jopa 30 %:iin sadassa vuodessa, sillä ne laskevat mukaan ns. "toiminnallisen sukupuuton", vaiheen, jossa laji on niin heikentynyt määrällisesti tai geneettisesti, että se on "tuomittu" kuolemaan sukupuuttoon. Ihminen on siis nopeuttanut sukupuuttovauhtia noin tuhatkertaiseksi, ja tulevaisuus näyttää tätäkin synkemmältä. 

Jo Wilson osasi luetella ne syyt lajien kadolle, joita mekin nykypäivänä suremme. Elinympäristöjen häviäminen ja pirstoutuminen, vaino ja liikasaalistus, tulokaslajit ja ilmastonmuutos. Toimintamme on uhkarohkeaa, ja mitä enemmän ihminen tulee ekologiasta ja suojelubiologiasta lukeneeksi, sen surullisemmin hän tajuaa, että ehkä vielä auktoriteettiuskonsa aikana "älykkääksi" olettamansa ihmistoiminta onkin tietoista lyhytkatseisuutta. 

Hanski kertoi tutkimuskohteestaan Madagaskarista, ja minäkin tulin surkutelleeksi, miten huonosti tuolla luonnon aarreaitalla oikein menee kasvavan väestön paineissa. Siellä on luonnontilainen metsä vähentynyt viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana 1.4 % vuodessa, ja koskematon metsä on kutistunut kymmeneen prosenttiin alkuperäisestä. Herkkyytensä vuoksi Madagaskarin maaperä jää raivattuna kolkoksi, siitä pitää eroosio huolen. Kansainvälisellä tuella saaren luonnonmetsien väheneminen pyritään nyt kuitenkin saamaan kokonaan pysäytettyä. Madagaskaria vielä surressani, Hanski näytti samankaltaiset tilastot Suomesta, metsien luvatusta maasta. Meillä samat tilastot ovat seuraavat. Vuodesta 1980 vuoteen 2000 luonnonmetsien vähenemisnopeus  2 %   vuodessa. Luonnonmentsät vähentyneet neljään prosenttiin alkuperäisestä. Jäljellä olevista luonnontilaisista metsistä 50% suojeltu, ja suojelualasta suurin osa Lapin kitumaata. Sanonko suoraan no sanon: hävettää.

Pari Hanskin luennollaan selkiyttämää termiä riittänee osoitukseksi siitä, millaisia ongelmia meillä on vastassamme, ja millaisia asioita melko selkeästi ei haluta nähdä monimuotoisuutta uhkaavien bisnesten hoidossa. Ensimmäinen ilmiö on ns. sukupuuttokynnys (extinction threshold). On havaittu, että lajit eivät hupene pikkuhiljaa kohti sukupuuttoaan, vaan niillä voi olla jopa jyrkkäkin yksilömäärän, yksilötiheyden tai elinalan kynnysarvo, jonka jälkeen ne vähenevät rajusti kohti nollapistettä. Tämä tarkoittaa, että me emme saa riskialttiissa toimissamme minkäänlaista "varoitusta" tyyliin "nyt pitäisi alkaa suojella soita tai muuten...", vaan peruuttamaton sukupuutto tapahtuu kynnykselle astuttua aivan liian äkisti. Lajien esiintyminen suhteessa ympäristön muutokseen on epälineaarinen. Toinen termi on sukupuuttovelka. Laji voi olla jo tavallaan sukupuuton oma, vaikka se vielä kitkuttelisikin olemassa muuttuneessa ympäristössään. Tuolloin tilanne ei vielä ole tasoittunut, laji ei ole vielä kokonaan ehtinyt "vastaamaan" tilanteensa muutokseen. Mitä lievempi ympäristön muutos, sen pidempi voi tämä vasteaika olla. Mikä onkaan merkittävin käytännön seuraus sukupuuttovelasta? Ainakin se, että on melkolailla mieletöntä leikata jatkuvasti resursseja toisilta lajeilta olettaen, että yksi jos toinenkin vaaraantunut laji säilyy, jos sille jätetään vain se viimeinen pläntti, jolle se näyttää pystyvän jotenkuten jäämään. Koskaan ei olla turvassa, kun ajatellaan, että uhanalaistunut laji säilyy, jos ympäristö säilyy ennallaan, eikä heikko tilanne "ainakaan huonone".

Hanski kommentoi siihenkin, miksi monimuotoisuutta sitten pitäisi pitää arvokkaana. Hyötynäkökulmasta ajatellen: lajeja tunnetaan yhä yllättävän pieni osa. Lajin menettäminen on aina lopullista, emmekä me pysty ennustamaan, mikä laji tulevaisuudessa olisikin ollut omine ominaisuuksineen ehdottoman tärkeä. Juuri geneettinen monimuotoisuus takaa eliöyhteisöjen kyvyn pysyä hengissä muuttuvassa maailmassa - juuri sellainen eläin, jonka antaisimme kuolla sukupuuttoon, koska se ei ole olennaisen tärkeä tänään, olisi voinut pelastaa alueitamme, ekosysteemipalveluitamme ja ravintohuoltoamme huomenna. 

Nagoyan kansainvälisessä, biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen kymmenennessä osapuolikokouksessa puhuttiin juuri näistä asioista - ekosysteemipalveluista ja biodiversiteetin säilyttämisen tärkeydestä. Samalla pyrittiin vetämään jonkinlaisia rajoja "geeniryöstölle" kehittyvistä maista äveriäämpiin. Nagoyassa päätettiin, että jokaisen maan on ryhdyttävä osaltaan toimiin monimuotoisuuden säilyttämiseksi. Toivottavasti nyt oikeasti aletaan toteuttaa tavoitteita! 

Hanski esitti suomen luonnon avuksi (ainakin) seuraavaa. Monimuotoisuuden suojelulle tarvittaisiin selkeät, määrälliset tavoitteet. Jäljelläolevat luonnontilaiset metsät tulisi suojella. Metsänkäsittelymenetelmät ja metsänomistajien neuvontapalvelut tulisi saada monipuolisemmiksi siten, että esimerkiksi jatkuvan korjuun metsänhoidosta olisi saatavilla vaihtoehtomenetelmänä tietoa. Turvetuotannosta tulisi luopua pikkuhiljaa mahdollisuuksien mukaan, eikä uusia luonnontilaisia soita tulisi avata turvetuotannolle. Perinnebiotooppien lajistolle pitäisi pohtia suojelukeinoja. 

Olen Hanskin kanssa hyvinkin samaa mieltä siitä, että Suomen suojelutoimet ovat nolostuttavasti retuperällä. Samoin siitä, että em. toimet tosiaan olisivat paikallaan. Puheensa lopuksi Hanski selvästikin halusi tarjota konkreettisia vaikutusmahdollisuuksia sen sijaan, että katsojat vain murheellistuisivat. Hän nimittäin vinkkasi pihan omistajia mahdollisuudesta perustaa biodiversiteettikeidas, ja näytti kuvia omasta, kieltämättä varsin moninaisen villinä rehottavasta, kotipihastaan. Kuulemma Hanskin pihalta (1500 neliömetriä) ovat inventoijatutut löytäneet parissa viikossa 373 lajia, joista kaksi silmälläpidettävää. Näistä kertoessaan Hanski totesi olevansa ylpeä ja hehkui luonnonsuojelijabiologin intoa. Tuli mieleen, että miksikäs ei! Synnyintilallani vanhempani, vannoutuneet luontoihmiset, hoitavat perhos- ja luonnonkukkaniittyä, joten minäkin taidan kyllä perustaa oman ötökkäpihan, kunhan isoksi kasvan :)

Lopuksi muitakin toimintakeinoja ja vinkkejä, jottei kenellekään jää lannistunut olo massasukupuutoista ja muista murheista luettua. Luonnonperintösäätiön kautta voi ostaa vaikka joululahjaksi ystävän nimissä suojelua vanhoille metsille, Luonnonsuojeluliitosta löytyy tietoutta, hauskoja harrastusmahdollisuuksia ja vaikuttamisen väyliä, ja omanlaistaan vaikuttamistoimintaa voi etsiä esimerkiksi Maan Ystävistä tai Dodosta

Niille, jotka ovat kiinnostuneita Suomen eläimistöstä ja sen suojelusta, vinkkaan, että kannattaa käydä saimaannorppasivustoilla katsomassa, josko voisi kantaa korttaan kekoon, tai surffata eri lajiston harrastesivuille, kuten vaikka BirdLifen pariin. Niin, ja Jyväskyläläisten kannattaa osallistua Luonto-Liiton Susi-iltaan Jyväskylän Kaupunginkirjastolla tiistaina 23.11. puoli kuudelta. Paikanpäällä puhutaan kuudesta lähtien susien suojelusta ja suojelun nykytilanteesta, ja ennen kuutta voi tutustua Luonto-Liiton Susiryhmän materiaaleihin ja napsia vegaanisia maistiaisia :)  ...Kaikenlaista hauskaa toimintaa ja innokasta porukkaa löytyy maailmanparantamisesta kiinnostuneille!

tiistai 9. marraskuuta 2010

Lemmikkiajatuksia

Minulla on ollut parikin lemmikkiä, ja olen hurjan eläinrakas. Koiria meillä on lähinnä asunut, ja yksi kani. Kyseinen jäniseläin, Lurppa nimeltään, oli se, joka herätteli minut ihmettelemään lemmikkieläinten pidon problematiikkaa. Lupesta on jo aika jättänyt, ja pitkän kääpiökaninelämän poika elikin, yli yhdeksän vuotta. Rötväle saa nyt toimia lemmikkietiikan pohdiskelujen mannekiinina :)

Lemmikkihylje. Ei vaan Luppe-Herra; talon valtias päivänokosilla,
 melko tarkasti keskellä koko talon lattiapinta-alaa.

Luppe ostettiin eläinkaupasta, koska tuolloin, yksitoista vuotta sitten, en osannut ajatella suurempia linjoja ja seurauksia toiminnoilleni. Pikkuveljeni kanssa vain näimme onnettoman rääpäleen eläinkaupassa, yksin häkissään, ja halusimme sen omaan huomaamme. En silloin osannut ajatella, että ostamalla lemmikkieläinkaupasta en tee "suurta pelastustyötä", vaan tuen tuota kyseenalaista eläinten häkittämistä, joidenkin ostamatta jäävien onnettomien vuosikausien yksinäisyyttä, ja viimeisenä, joskaan ei vähäisempänä, elävän olennon omistamisen kyseenalaista traditiota.

Tyttönä Luppe ostettiin, mutta ennen pitkää "kaneilu" (lue: nolostuttava jalkojen hinkuttaminen) ja vaikeahko vartijaluonne osoittivat, ettei mikään neitokainen ollutkaan kyseessä. Jälkikäteen olen onnellinen siitä, että tarjosimme Lupelle kuitenkin melkolailla hyvän ja hellän kodin. Kuitenkin koko Lupen kymmenvuotisen elämän loppupuolikkaan ajan kyseisen hepun "omistaminen" herätti minussa syyllisyyttä, epävarmuutta ja pohdiskelua. 

Ostamalla elävän olennon (miten hullua sekin ylipäänsä on!) tulee ottaneeksi vastuun, jota ei oikeastaan voi kantaa kuin tuurilla. Harva eläintenomistaja, ikävä kyllä, on käyttäytymis- ja kognitiotieteen nero, joka osaa tarkalleen tehdä lemmikkinsä elämästä miellyttävää, virikkeellistä, palkitsevaa, sosiaalisesti turvallista jne. Lupenkin osalta oli juuri näin. Murehdin usein sitä, miten vaikeaa minun oli oikeastaan koskaan tietää, oliko Luppe-Herra onnellinen. Tiesin tasan tarkkaan vain sen, että se piti sylissä olosta tiettyyn pisteeseen asti, nautti mustikkasopotusmyslistä ja banaanista, olisi mielellään hinkuttanut jalkoja, ja halusi olla noin puolet päivästä ulkona häkistä seuraamassa talon tapahtumia tai nokostamassa keskellä kaikkea tohinaa. Ja - mikä tavallaan tekee Lupen muistelusta osaltaan katkeransuloista - opin muutamia seikkoja kanien pidosta vasta "jäneksemme" lähdettyä autuaammille apilapelloille. Niinkin tärkeä asia kuin toinen kanikumppani ei toteutunut meidän kotonamme, ja varhaisimpina aikoina en tajunnut, ettei kanin koulutuksessa kerta kaikkiaan pidä edes yrittää "EI!"-käskyjä tai muutakaan "rankaisemista". Kani kun on luonnostaan saaliseläin, varovainen ja säikky, joten ainoat toimivat keinot kouluttamiseen ovat palkitsemistoimet. Onneksi meillä sisäsiisteyskasvatuskin toimi ihan vain nostamalla vessapaperille uudestaan ja uudestaan.

Allekirjoittanut ja Sir Luppe, vuonna 2006
"Omistettavien" eläinten ongelmallisuus on melko selkeä. Että kyseessä on elävä olento, jonka vapausasteen määrittää melko lailla täydellisesti sen "omistaja", eläimen sosiaaliset suhteet rajaa joku toinen, eläimen tulee usein pysyä lapsen asemassa lisääntymisen sijaan, tylsistyä silloin kun "omistaja" ei ehdi tai on töissä jne. 

Entäs sitten aktiviteetit - nekin määrää tämä "omistaja". Hänen mieltymystensä mukaan eläin trimmataan ja seisotetaan pitkiäkin aikoja arvosteltavana ja tuomaroitavana, tai mitä sitten keksitäänkin. Tiedän kyllä eläimiä, jotka nauttivat harrastamisesta omistajiensa kanssa - jopa sellaisia, joita omistaja joutuu hillitsemään, ettei mennä liiallisuuksiin! Tällaisia tuttavia minulla on agility- ja koiratanssipiireistä esimerkiksi. Kyseiset kahden lajin edustajien muodostamat harrastajatiimit voivatkin olla treenipoppoita, jotka nauttivat toistensa seurasta ja tekemisestä! 

En voi kuitenkaan rehellisesti väittää, ettenkö pitäisi keskimääräisenä touhuna lemmikkienpitoa hyvin ongelmallisena. Pentutehtailu, väsyneet näyttelykoirat, pihan perällä yksinäisyyttään ulvovat metsästyskoirat, koko elämänsä yksin häkissä elävät lemmikkihiiret, pienessä häkissä elävät älykkäät papukaijat, tai ylipäänsä häkkilinnut, jotka eivät koskaan voi kokeilla lentämistä... Tai ne eläimet, joiden puolesta omistaja vaikka kuolisi, mutta joihin ehkä pätee Luppe-ongelma: niiden aivoituksista ja tunteista ei vain voi olla varma! Ääriesimerkkejä lienevät ylipainoisiksi syötetyt rekut, joille rakkautta on osoitettu vähän epäonnistuneella tavalla. Ei voi väittää, etteikö ähkyksi lihotettua mopsiakin olisi rakastettu, mutta jos halutaan samalla ajatella eläimen onnellisuutta, meillä on ongelma.

Sittenpä ne lukijan vinkkaamat ratsuhevoset? En itse ole hevostyttöjä, vaikka minulla onkin ollut hevosystäviä. Tutuistani kuitenkin löytyy "talleilijoita", ja heiltä kuullut faktat ratsuhevosten elämästä arveluttavat minua nekin. Suuretkin tallit kaikuineen, joskus "ylityöllistetty" arki jatkuvan maneesissa kiertämisen kanssa, harvat ja vaihtuvat kontaktit sekä toisiin hevosiin että ihmisiin... Voi olla aika epäluonnollista ja turhauttavaa elämää moinen. Onko "hevosrakkaus" tällöin rakkautta hevosta kohtaan, vaiko kyseistä harrastamisen kulttuuria ja omaa harrastajan imagoa kohtaan, jolloin eläin on harrastamisen väline? Mihin tahansa sosiaaliseen toimintaanhan liittyy tämä ongelma - onko välittäminen aitoa yksilöstä välittämistä ja sen oikean onnellisuuden edistämistä, vai onko kyseinen yksilö vain väline toiminnassa, josta saa henkilökohtaista hyötyä tai viihdykettä? Mistä päästään taasen kysymykseen, onko eläinten "omistaminen" eläinrakkautta vai itsekästä omaa viihdykettä? Jos minusta on hauskaa paijata sylikoiraa, voin hankkia sellaisen ja "päättää" sen pitävän vauvan asemasta. Vaikka sisimmässään vuhvelo voikin olla seikkailijaluonne, itsenäinen, macho, erakkotunteinen, tai jopa olla pitämättä minusta! Minä voisin kuitenkin ottaa "omistettavakseni" kyseisen yksilön, koska haluaisin harrastaa koiranpitoa, profiloitua koiranomistajaksi, osoittaa rakkautta, käydä lenkillä, tuntea vastuuta, tuntea olevani hyvä ja huolehtiva ihminen jne jne. Onko lemmikki väline?

Olisiko onnellinen eläin kuitenkin se, joka saa itse päättää? Tai vaikka onnellisin? Voisi väittää, että joka ei tiedä paremmasta, ei välttämättä kaipaakaan sitä, mutta häkkikoira kyllä yleensä tietää ja muistaa vapaana kulkemisen mukavuuden, ja koko ikänsä häkitettynä olleiden eläintenkin stereotyyppinen käyttäytyminen ja muut oireet viimeistään osoittavat, että eläin kärsii vaikkei "tietäisi paremmasta". "Vieraan mielen ongelma", se, etten koskaan voi olla varma siitä, mitä joku toinen (lajiltaan ihminen tai ankka) ajattelee, asettaa puhtaimmillaan ajateltuna minulle eettisen velvoitteen antaa toisen olla vapaa. Näin minä järkeilisin. Velvoitteen olla tukematta toimenpiteitä, joissa toisen vapautta rajoitetaan tai se riistetään. 

Vauhdikasta myslinsyöntiä!
Pari muutakin seikkaa tekee lemmikkieläinilmiöstä ihmetyttävän. Nimittäin, eikö ole ristiriitaista rakastaa yhtä ja siten tuhota toinen samanmoinen? Kuinka voisin rakastaa kissaa, ja syöttää sille toisen viattoman yksilön lihaa? Sellaisen yksilön, joka on kasvatettu vapaudenriiston sanakirjamerkityksessä? Luppe oli tältä osin hauska veijari - se riemastui mustikkamyslistä eikä kaivannut mitään keneltäkään toiselta riistettyä. Kuitenkin lemmikkieläinbisnes elää yksien kustannuksella - "välitämme lemmikistäsi", lupaavat mainokset, ja tarjoavat esimerkiksi rakkaalle rekulle ihanaa hellivää shampoota. Taustalla on pitkä kehitystyö ja tutkimus - shampoon hellivyys on tarkastettu ruiskuttamalla sitä lajikumppanin silmiin tai juottamalla sitä kanssakoiralle.

Lemmikkien kanssaeläinten kärsimyksiä ja luonnoneläinten kokemia häviöitä pyrkivät jotkut tiedostavat eläimenomistajat minimoimaan vegaanikoiria kasvattamalla. En keksi täysin pätevää syytä, miksi moinen ei onnistuisi. Koirien kohdalla nimittäin. Siihen vain vaaditaan huikea määrä tietoa ja osaamista! Täysipainoisesti eläviä, hyvin toimeentulevia ja herkuttelevia vegaanikoiria on olemassa, kovan tason harrastajissakin. Vegaanikoiran kasvattajan täytyy kuitenkin tietää melkoisesti ravitsemuksesta - ja nimenomaan koirien ravitsemuksesta! Kissojen kohdalla vaadittaisiin sitten jo pitkälle meneviä lisäravinteita, eikä vegaanikissoja tästä syystä oikein voi kasvattaa. Ei-kissaihmisenä en ole tähän perehtynyt, mutta uskoisin, ettei tauriini ole ainoa vegaanikissaisuutta rajoittava tekijä. Toki kissaihminen voi näissä rajoitteissa pyrkiä hankkimaan mahdollisimman eettistä mutusteltavaa kateilleenkin; luomuruokia tai "barf" tyylistä apetta. Jotkut myös dyykkaavat kissojen liharuokia, mikä sekin vaatii oman perehtymisensä. Osaava ja maalaisjärjellä varustettu dyykkaaja pystyy tähän takuulla ilman ongelmia - kissan elimistö ei juuri kavahda hetken aikaa lämpimässä ollutta lihaa. Vegaanisia koiranraksuja ja -ruokia sen sijaan on valmispussukoissa olemassa, ja niihin hiukan perehtymällä löytää, onko paketteihin lisätty kaikki tarpeellinen. Koira on sekasyöjä, ei täysi lihansyöjä kuten kissa. Niinpä rekkukin hyötyy monipuolisesta ruokavaliosta kasviksineenkin, mutta se ei ole roskasanko tai tähdepossu! Meidän lapinkoiramme Malla ihastui vegaanisiin raksuihin jopa niin, että niitä käytettiin namipaloina kouluttamisessa. Malla ei kuitenkaan ole vegaani, sillä se asuu kotona maalla, pihapiirin kuningattarena, ja minä täällä kaupungissa vegaanimeininkeineni. Ilolla Malla kuitenkin aina jakaa kanssani tarjoamiani herkkuja, aina iduista lähtien. Muistutan muuten, ettei koiralle saa syöttää suklaata, se pitää sekä vegaani- että ei-vegaanikoiranomistajan syödä itse  :)

Nämä ovat pohdintoja, omien tuskaisten Luppe-mietintöjen synnyttämiä ihmettelyjä, ja monet maininnoistani pelkkiä aavisteluja. Tunnen ihastuttavia koiran- ja kissan- ja kaninomistajia, jotka todella välittävät karvaisista perheenjäsenistään, ja olen onnellinen ihmisen ja muiden lajien välisistä kontakteista ja niiden rikkaudesta. Jos lemmikkieläinten pito lopetettaisiin kokonaan, olisin murheellinen ja tuntisin jotain kadonneen lajienvälisten kontaktien valikoimasta. Ainoa tarkoitukseni tässä kirjoituksessa onkin herättää pohdiskelua ja keskustelua siitä, miten heikommin toteutuvia lemmikkien oikeuksia voisi edistää, ja pitäisikö ylipäänsä koko nykytilannetta hiukan viilata. Kuulisin mielelläni lisää kommentteja lemmikkimaailmasta, sillä minulle se näyttäytyy yhä hyvin ristiriitaisena ilmiönä.  Kaikkein vaikeinta on se, että koska koen eläinystävieni rikastuttaneen omaa elämääni, haluaisin ja väkisinkin tuppaan uskomaan myös minun seurani ja minun kanssani elämisen rikastuttaneen niiden elämiä. Vaan kun en sitä voi tietää! :) Vielä viimeinen pointti, jota en lemmikkien suhteen voi olla sanomatta. Jos koiran hankkii, kannattaa harkita "jo olemassa olevaa" rekkua eli rescue-koiraa, jolla on joskus ollut koti, mutta nyt voi vain muistella sellaista; vuhveloa, joka oikeasti tarvitsee välittävän ihmisen!


tiistai 2. marraskuuta 2010

Reissuja ja eväitä

Pitkän pohdiskelun ja periaateväännön jälkeen Ekoloinen oli mukana sukujuhlilla Madeiralla. Me viivyimme puolitoista viikkoa siitä periaatteesta, että "kun kerran lentää niin viipyykin hetken" :) . Kaunis saari herätti ihastusta jäljellä olevan alkuperäisen luontonsa, vanhojen rakennusten ja satamiensa, lempeiden säidensä ja luovien puutarhurointiratkaisujensa osalta.

Muuri, aita, kivenkolo tai sopukka, kaikkialla kasvoi!

Toisaalta reissu aiheutti myös maailmantuskaa roskaisten rantojensa ja hotellialueiksi raivattujen massiivisten turistialueidensa vuoksi. Tällaisella reissulla viimeistään konkretisoituu myös muovin ongelmallisuus käyttömateriaalina, ja suomalaisen panttipullojärjestelmän nerokkuus! Jos rannat ovat allaolevan näköisiä, voi vain kuvitella niitä roskamääriä joita meriin päätyy ei-kelluvasta tavarasta. Tai merten ulapoilta löytyneitä muovipartikkelilauttoja, joiden pienimmät hiukkaset päätyvät merieläinten elimistöön. Entistäkin visummin aion tästä lähtien suosia verhoista ommeltuja kestohedelmäpussejani, Ekolon irtomyyntilaareja ja -pulloja, sekä muita kestävämmän tulevaisuuden pakkauksia. Matkakavereina käteviä ja ekoja ovat esimerkiksi palasaippuat ja -shampoot sekä biohajoavat ja kestotuotteet. Rantakohteeseen suosittelisin erityisesti Vihreän kosmetiikan parranajo- ja ladyshaversaippuaa, josta voi ihan tavallisella veitsellä vuolla pikku palasen mukaansa takaamaan sileät leukaperät tai sääret  :D  Eipä tarvitse vaahtopulloja kanniskella.

Muovista murheellisuutta niillä rannoilla, joita turistien ei kuuluisi katsella.

Ruuantuotanto ja kotiviljely on Madeiralla - luonnollisesti - aivan eri asia kuin Suomessa. Teiden vieruksilla oli erityisiä ritilöitä, joiden varaan oli nostettu kasvamaan paikallisia kurpitsalajikkeita, jolloin ritilöiden alla pystyi kasvattamaan vielä salaattia tai kaalia. Lisäksi ruokapuut olivat selvästi suosittuja kasvatettavia. Tähän vuodenaikaan kannattaa Madeiralla tiirailla myös kattoja - valmiit kurpitsat nostetaan katoille kuivumaan, jotta niiden kuori kovettuisi ja mötikkä säilyisi pidemmälle talveen. Muhkuraiset ja värikkäät vihannekset tiilikattoja täplittämässä olivat viihdyttävä näky. Harmi, etten päässyt maistamaan yleisimmin löytämääni erikoista "ruttukurpitsaa" (Chayote squash, Sechium edule), mutta muutoin tutustuin useisiin kasvisruokiin ja raaka-aineisiin, esimerkiksi passionbanaaniin (Passiflora mollissima), jonka keltaisenpehmeän kuoren alla muhii passionhedelmän sisus. Tämänkin kasvin köynnöstäviä varsia löytyi lähes kaikkialta, jopa vaellusreitteinä käytettävien levadojen, eli vanhojen kastelujärjestelmien, varsilta.

Chayote squash (lähde)

Passiobanaanin kukkia levadan varrella

Etualalla kurpitsaa kohotettuna, taustalla terassiviljelyä

Tavallisenkin banaanin viljely oli runsasta, sekä suurilla, plantaasimaisilla kasvatusalueilla, että pienen pienissä kotipuutarhoissa, joita vaelsimme katselemassa. Viimeksi mainituissa ihastuin kotikasvattamisen luovuuteen; näytti siltä, että mikään kippo ei jää eläkkeelle niin kauan kuin siinä hieman pohjaa riittää. Niin perusteellisesti palvelleita laatikoita, kuppeja ja kattiloita näkyi tomaattien, sanikkaisten ja yrttien ruukun tehtävää toimittamassa. Paikallisten pienviljelijöiden ja -puutarhureiden toimintaa oli helpointa tukea ostamalla toreilta ja kauppahalleista joko kasvattajalta itseltään (jotka tuppasivat tuputtamaan parin banaanin ostosta ilmaiseksi!) taikka "regional" -merkinnällä varustettuja hedelmiä.

Luomuna ostetut banaanit tuntuvat entistä sympaattisemmilta kun muistaa, että luomu on pientilallisuutta puolustava ilmiö, ja kun on nähnyt, miten moni pikkupikku tila saa tulojaan banskuista. Madeiralla banaaninviljely onneksi kannattaa, sen sijaan, että Azoreitten tapaan olisi lipsuttu ekologisesti riskialttiiseen, liialliseen karjatalouteen. Vaikkei ehkä vielä luomusertifiointi päästä mukaansa ihan kaikkia pienimpiä kotiviljelijöitä, ehkä se voi kehittyä tähän suuntaan erityisesti nyt, kun pienen koon viljelyllä on todistettu olevan kaikkein positiivisimmat ympäristövaikutukset. Olisi upeaa, jos luomumerkit ottaisivat tavaksi kerätä välitykseensä tuotteita ympäri tällaisia pienenpieniä puutarhoja, siihen vain tarvittaisiin entistä joustavampaa sertifiointia ja kevyempää säädäntöä. Sitä odotan!

Banskupuutarhan palavasilmäinen vartija

Lennoilla ja levadavaelluksilla vanha tuttu eväspelastaja oli jälleen omiaan - nimittäin elävän ravinnon Organic food bars-patukat. Kun on hotellissa, jossa ei ole ilmastointia (eli aika lämpöistä), ei minibaaria tai muutakaan viileäkaappia, ja hygieenisyys hieman vaikeissa kantimissa, ei omia ituja ala kovin herkästi kasvatella. Siksikin nämä patukat olivat paikallaan kuin nenä päässä. Niihin kun on piilotettu esimerkiksi pellavan ituja ja muuta elävän ravinnon superia! "Piilotettu" siksi, että patukat eivät todellakaan maistu "heinälle", kuten ehkä ei-niin-ituilija voisi huolestua, vaan ne ovat mehevän makeita. Edes aikaisemmin hieman jauhoisen oloinen sarjan proteiinipatukka ei ole enää, tuotekehittelyiden ansiosta, ollenkaan liian "terveellisen" oloinen herkku :) Tuntuu siltä, että patukoita on kehitetty muutoinkin mukavasti pehmoisammiksi. Sortteja näissä elävän ravinnon patukoissa on saatavilla ainakin viisi; suklaalastu, mustikka, karpalo, proteiini ja omega-3. Makujen puolesta oma suosikkini on kosteanmehukas karpalo, tai oikeastaan mustikka saa ihan yhtä hyvät pisteet. Proteiinipatukka on reissussa käyttännöllinen, koska yhdessä patukassa on massiiviset 24 grammaa proteiinia!

Vaellusten pelastusta - montakohan tuli syötyä matkalla? Kuusi...?

Kulkukoiriakin taisimme Madeiralla nähdä, vaikkakaan siitä ei voi olla täysin varma. Kodillisetkin rekut nimittäin kulkevat siellä varsin rennosti vapaana pitkin poikin katuja ja rantoja. Sain useammankin uuden ystävän - yhdestä kartanlukijakoirasta, joka kiipesi syliin kun polvistuin tutkimaan reittiämme kartasta, ja rantavuhvelosta, jolle piti heittää amerikkalaista jalkapalloa uudestaan ja uudestaan. Välittömiä tyyppejä! :) 

Nyt on seuraavana vuorossa enemmänkin mielenrauhan kuin täydellisen ekologiikan sanelema vapaaehtoisten lentomaksujen surffaus. Itse taidan kylläkin toteuttaa kyseisen toimituksen lahjoittamalla tehokkaimmalle tietämälleni ympäristöjärjestölle rahaseni - onkohan Greenpeace kotona?

Kipikoira siestalla