tiistai 18. tammikuuta 2011

Irtikö oravanpyörästä?

Olen jo pienestä asti tuntenut vetoa "peruselämiseen". Että tosiaan eläisi kuin ei olisi kenraaliharjoitus meneillään, jättäisi turhan hötyilyn ja eläisi perustavanlaatuista, ihmettelevää elämää. Rakastin jo lapsena meidän alkeellista saunamökkiämme järven rannalla; hiusten pesua mökkiin kannetulla järvivedellä, pyöräilyä, kivienalaisten ötököiden vakoilua, ulkohuussia jopa, omanlaisenaan luonnollisempana vaihtoehtona. Jo silloin  murehdin usein, miten suosikkieläimeni olivat uhanalaisia tai vaaraantuneita. Samalla kun luin niiden ahdingosta, ymmärsin toteuttavani ongelmien syitä itsekin. Yläasteella luin Jack Londonit ja muut erähenkiset aina uudelleen. Niissä asiat olivat oikein päin: ihminen pieni ja luonto suuri.

Tarvitseeko todetakaan, ettei maailmantuska ole hellittänyt? Samanlainen kaipuu "oikeaan" elämiseen yllättää vieläkin vähän väliä - että tekisi jotain todellista, lähtisi viimeisten erämaiden suojelijaksi jonnekin, tai valitsisi elämäntavan, jossa ei hyvistä aikeistaan huolimatta tulisi toteuttaneeksi länsimaista kulutushysteriaa ja elävän luonnon elävältä ahmimista. Tällainen olisi järkeistetty, omavaraisempi tai ekompi elämäntapa.

Kaarina Davisin kirja Irti oravanpyörästä (Nemo 2010) kysyy, miksi vaihtaa elämänsä ajan rahaan, jotta voi ostaa aikaa säästäviä vempaimia tai lohtua menetetyn ajan korvaukseksi. Miksi hukata elämänsä hirvittäviin työpaineisiin, jos eloonjäämiseen tarvittavat asiat (ja ekstraakin) saisi itse tekemällä, samalla toteuttaen itseään? Miksi myydä oma aikansa ja ostaa rahalla jonkun toisen ajallaan tekemät hyödykkeet? Miksi juosta oravanpyörässä rahan perässä, jos oravanpyörä syö hankitut hilut? Ja miksi vaientaa omat eettiset arvonsa ja ideansa, ja puskea ne jonnekin "elämä B:hen"..?

Arvelin jo etukäteen, että pitäisin Davisin kirjasta, ja niin aika lailla kävikin. Pidinhän Elämämme perusteistakin. Davisin kirja kertoo, mistä lähdetään, ja miten toteuttaa juuri itselle sopiva uusi järjestys. Ja mitä Länsimainen ihminen kohtaa tajutessaan, ettei auktoriteettiuskoinen hyperkuluttajan elämä tuokaan onnea. Davis kertoo lähtökohdistaan ja oravanpyörän jättämisestä toisaalta riipaisevasti ja toisaalta humoristisesti, ja saa tempaukset näyttämään ihmeen saavutettavissa olevilta ja järkeviltä. Ei ole kyseessä eristäytyminen yhteiskunnasta, vaan pyrkimys siirtyä järkeistettyyn, kestävämpään ja sisällyksekkäämpään elämään.

Davis kuvaa elämäänsä ennen "luontoherätystä" lempeällä huumorilla ja virnuilevalla itseironialla. Mainosmaailman unelmapimun roolia. Harrastuksena shoppailu, sosiaalisena liimana ystäviin shoppailu, yhteisenä tekijänä aviomiehen kanssa yhteinen materia - ja shoppailu. Luonto oli kaukainen, virkistykseen sopiva asia. Ruoka tuli kaupasta, bensa pistoolista, sähkö pistorasiasta, vesi johdosta ja omanarvontunto omaisuudesta. Kaikki tehtiin niinkuin "pitäisi", niinkuin yleisesti odotetaan. Ja kuitenkin jossain tuossa shoppailijassa piileskeli oikea oman tiensä kulkija, tarmonpesä, omavaraisemäntä. Sanoma tuntuu olevan "jos minä pystyn, kuka vain pystyy".

Davis kuvaa, kuinka mieletön kuluttamisen tahti vaati yhä enemmän rahaa, ja toi tullessaan väsymisen hoitajan työhön. Elämä menetti merkityksensä, eikä ympäristöltä kiillotetulla julkisivulla ostettu hyväksyntä enää tuntunut riittävältä sisällöltä. Monien vaiheiden kautta rohkea nainen tempaisi ja osti sukunsa vanhan, pystyyn lahonneen rantamaatilan, vaikka tutut jaksoivat kritisoida ja ihmetellä.

Vaikka haikailisi vähempään elinaikansa rahaksi muuttamiseen (tai opiskelijana moiseen johtavan putken kulkemiseen), olettamistaan standardeista on vaikeaa irtautua. Sitä tarvitsee turvaa, jota ehkä saa oman aseman pönkittämisestä sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla. Daviskään ei olisi uskaltanut, ellei loppuunpalaminen olisi pakottanut radikaaliin ratkaisuun. Hän opetteli alusta asti viljelemään, säilömään, keräilemään, ja erityisesti toteuttamaan kohtuutta. Kirjasta välittyy,  miten hän myös nautti tuosta kaikesta. Oppimiskokemusten, ihmeen tunteiden ja oivallusten kuvaus on inspiroivaa. Davis alkoi opiskella luonnontuntemusta, ja kehitti esimerkiksi innovatiivisia kateviljelymenetelmiä yhteydessä vesistönsuojeluun. Hän oivalsi esimerkiksi, ettei ole olemassa lajiryhmää "rikkaruohot"; oikeasti ne ovat ravinnepitoisia villivihanneksia ja eläinten ravintoa tai turvapaikkoja.

Ajatella, että pinnallisen kuluttajaidentiteetin piiloista löytyikin todellinen metsänhenki. Nuori nainen, joka ei ensin tiennyt, mistä käyttövesi tulee, asuu nykyisin uuden kumppaninsa kanssa minimikulutuksen periaattein pienessä mökissä luonnonmukaisella rantatontilla, jolla itse tehdään polttopuut, viljellään ja säilötään ruoka, kerätään sienet, marjat ja villivihannekset, hoidetaan metsät, korjataan ja remontoidaan kierrätysmateriaalein, tyhjennetään huussit, kompostoidaan....!

"Nämä asiat (itse tekeminen ja kulutuksen minimoiminen) vähentävät elinkustannuksiani niin merkittävästi, etten tarvitse paljon rahaa elääkseni ja minun tarvitsee tehdä vähemmän töitä kodin ulkopuolella. Tästä seuraa, että minulla on aikaa. Olen kiireetön. Minulla on kaikki maailman aika ja rauha nauttia elämästä ja luonnosta."

"Off the grid" tai omavaraisuus tarkoittaa pisimmilleen vietynä täyttä itsenäisyyttä ruokansa ja käyttämänsä energian suhteen. Uusiutuvan energian älykästä soveltamista - aurinkoenergiaa veden lämmittämiseen jne. Esimerkkejä on useista ekokylistä ja taloista pitkin maailmaa. Kun aikaa ei mene rahankeruuseen, sitä jää oman ruuan viljelyyn ja säilömiseen, ja yli. Kaarina Davis ei ole täysin omavarainen, vaan käyttää minimaalisesti myös verkoston sähköä (tietokoneelle) ja ostaa välillä kaupastakin  ruokaa. Osoitus siitä, että elämäntapoja on monia, ei vain ääripäitä tyyliin ökytörsäys vs. täysi omavaraisuus. Minua häiritsi hieman se, että kirjailija puolustautuu ihmettelyjä vastaan toteamalla about, ettei ole mikään vegaani :D  Sen hän saa kuitenkin anteeksi tuomalla esiin eläintuotannon ympäristöhaittoja ja  ihmettelemällä, miksi meillä käytetään niin ylettömästi liikaa eläintuotteita Maan sietokykyyn nähden.

Täysi omavaraisuus tarkoittaisi tällä hetkellä myös, että ei asuisi ainakaan vuokralla - pitäisi olla edes hippunen omaa maata. Kirja ei kuitenkaan tarjoa maanomistusta ainoana vaihtoehtona. Turhasta luopuminen ja oman tiedon ja osaamisen kautta asioiden lähestyminen on olennaista ja inspiroivaa urbaanillekin ekotyypille. Ennen kuin pystyy rajumpiin asioihin, voi vaikka vaihtaa tuulisähköön ja opetella luonnon keruulajeja. Rahaakaan ei loppujen lopuksi tarvitse huikean paljon, jos muistaa Davisin lainaaman sanonnan, ettei ruumisautoissa ole peräkärryjä :D

Kirjassa on myös luomupohdintoja, asiaa kaupunkiviljelystä, vesivessojen hulluuden ihmettelyä (voi kun kompostivessat jatkaisivat yleistymistään!), juttua ruuan poisheiton käsittämättömyydestä ja puhetta luonnonmukaisemman metsänhoidon puolesta. On varmasti totta, mitä Davis sanoo asioiden arvostamisesta; jos jokainen joutuisi kerran elämässään kokeilemaan, miten paljon työtä ja aikaa vie viljellä esimerkiksi omat porkkanansa, tuskin niitä heittäisi niin helposti roskiin! Sama arvostuksen puute pätee moneen asiaan, vain siksi, ettei taustalla ole tarpeeksi tietoa.

Kuvittelin ennen, että ekokylissä tai ekoasumuksissa ei olisi esimerkiksi tietokoneita tai mahdollisuutta pitää yllä tieteellistä osaamista tai moderneja harrastuksia. Heh, ei se ihan niin mene, ihan tiedepäitähän siellä on myös taustalla. Maailmalla on myös kovasti liikehdintää siihen suuntaan, että kerrostaloasuminenkin saataisiin ekommaksi, eikä kestävyyteen vetoa tuntevan tarvitsisi välttämättä muuttaa maalle. Toistaiseksi upeat kattopuutarhat eivät ole kenen tahansa ulottuvilla, eikä kompostivessoja ole kerrostaloissa. Joskus pitäisi olla, jos meinataan sivilisaationa porskuttaa vielä tulevaisuudessa. Joka tapauksessa - parvekeviljelyn kausi alkaa pian, eikä aikaakaan, kun pääsee jo villivihkujenkin keruuseen! ;)

4 kommenttia:

  1. Mä en edes kerinnyt lukemaan koko sun postausta, mutta oli heti pakko kirjoittaa, että tää on ollut mulla kielenpäällä jo pitkän aikaa, tai siis jotain jo jonkin aikaa. Ehdottomasti luen kirjan, toivottavasti kehuit sitä (kun en siis tosiaan ennättänyt vielä lukea sun postausta)

    Raisa

    VastaaPoista
  2. Hei kiitos kirjavinkistä! Täytyypä lukaista heti, kun aikaa järjestyy :)

    VastaaPoista
  3. Kannattaa kyllä lukea, on inspiroiva ja jotenkin mieltäylentävä lukukokemus! :)

    Soveltavat elämäntavat on miusta ihan huippukiinnostavia. Omavaraisuusjärjestelyiden lisäksi esim. visionäärinen ekorakentaminen on outoudessaan ihana aihe. Ihastuin joskus ymppätieteen peruskurssilla kurssikirjan kirjoittajaproffa Daniel D. Chirasin omaan ekokotiin, jonka tyyppi esitteli kirjassaan (Environmental Science). Kierrätetyistä autonrenkaista runko, lämpötalouden vuoksi osin maanalainen talo, harmaat vedet kiersi ruuankasvatukseen varattuun kasvatusparveen, sadevesi otettiin talteen jne :D

    Sivumennen sanottuna olen jopa laskeskellut omavaraisuuden mahdollisuuksia joskus, tai soveltavan omavarais-ekoelämisen. Ja taitavien ihmisten kanssa mietiskellyt, miten sitä rakentaisi maakellarit, kompostivessat, vedenlämmitykset, säilöt sienille, viljelyksille, juureksille, miten hapattaisi kaalit ja villivihkut, kuivaisi, mitä kaikkea opettelisi tekemään...

    Nyt jouluksi sain lahjana taas erikoisemman täydennyksen ekohipin kirjahyllyyn -vanhan tallukkaitten teko-oppaan. Jos joskus opin tekemään, laitan tännekin siitä ähellyksen kuvauksia :D

    Kovastihan tuollaista elämäntapaa varten tulisi tosiaan hankkia käytännön taitoja - olisi ihan eri arvossa "vanhan kansan" know-how siinä vaiheessa.

    Enkä näe mitään ristiriitaa elämäntavan järkeistämisessä ja kohtuuelämisessä tieteellisen tiedon tai asiantuntemuksen kanssa. Sehän on ihan eri asia ja jokaisen oma valinta, miten siviilissä elää. Saa ite tekemisestä tykätä :)

    Vai miten?

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!
Pyrimme vastaamaan jokaiseen kommenttiin pian.