torstai 13. tammikuuta 2011

Kuinka palautetaan sademetsä

Ekoloinen on rakastunut. Bear with me.

Kuulin Ekolon kavereilta Ekolon uudesta palmusokerista, mutta myös herrasta nimeltä Willie Smits, luonnonsuojelujärjestöstä nimeltään Masarang, Indonesialaisesta luonnonsuojelualueesta nimeltään Samboja Lestari, ja alueellisesta työllistymispiikistä. Kun eletään maailmassa, jossa luonto-ohjelmiakaan ei uskalla katsoa, kun niissä muutenkin maailmantuskaa potevalle herkkikselle väläytetään sukupuuttotilastoja ja karrelle poltettuja alueita, on käsittämättömän upeaa nähdä niin upeita ja onnistuneita projekteja kuin Masarang. 

Kuulostaa päiväunelta: tehdään karrelle poltetusta, tuhotusta sademetsäalueesta uusi sademetsä. Istutetaan sinne onnistuneesti lähes 800 puulajia ja saadaan ne kasvamaan metsäksi, jonka puulajimäärä lisääntyykin vielä yli tuhanteen (vertailun vuoksi - Euroopassa puulajeja on alle parisataa). Nostetaan hetki sitten aution, kuivien tuulten pyyhkimän, mutta nyt metsitetyn alueen päälle pilviä, jotka satavat puiden hyväksi. Lasketaan alueen lämpötilaa, jotta metsän on mukavampi kasvaa. Saadaan alueelle yli sata uutta lintulajia, kymmeniä matelijoita ja turvapaikka useille nisäkäslajeille. Samalla tarjotaan työpaikka noin 3000 ihmiselle, ekologisesti, hukkaenergialla, ilman jätettä. Mitä ihmettä??

Aloitan varsinaisen tarinani kyseisestä Smits-tyypistä (ja tarjoan vielä vaihtoehdoksi lukemiselle videon herran omasta puheesta). Willie Smits on siis vähän päälle viisikymppinen, Alankomaissa opiskellut mikrobiologi, eläinoikeusaktivisti ja luonnonsuojelija, joka on 80-luvulta asti vaikuttanut Borneon saarella. Smits kertoo itse elämänsä kääntäneen suuntaa, kun hän löysi oranginpoikasen häkissä torilla, ja myöhemmin alueella kulkiessaan näki samaisen polon jätekasassa. Häkki oli kelvannut jollekulle ohikulkijalle; karvainen, nestehukasta kärsivä ja heikko kädellisvauva sen sijaan ei. Smits sisuuntui, vei poikasen kotiinsa ja hoiti sen terveeksi. Kun sana levisi, hänelle alettiin tuoda muitakin kurjan kohtalon kokeneita orpoja tai elinympäristönsä menettäneitä orankeja, ja alulle lähti pikkuhiljaa Kalimantanille kotoperäinen Borneo Orangutan Survival Foundation (BOS), joka itse asiassa taitaa tänä vuonna täyttää kaksikymmentä vuotta. 

Orankivauva (www.tasikoki.org)
Smits on perusteellinen miekkonen. Alkoi näyttää siltä, että vaikka miten orankeja yksilöinä hoitaa, niiden asioita ei voi parantaa puuttumatta niiden elinympäristön surkeaan ahdinkoon. Siispä täytyi pelastaa sademetsäkin. BOS alkoi ostaa sademetsää v. 2001. Se onnistui saamaan haltuunsa 2000 hehtaaria entistä sademetsää, joka oli myllätty täysin matalaksi, kuivunut, ja vielä palanut. BOS aloitti toimensa erikoisella "nytpä korjataankin kaikki viallinen" -mentaliteetilla. Alueesta päätettiin tehdä sekä eläinten suojapaikka ja palon kestävä, uusi sademetsä että ruoka-aitta ja työllistäjä paikallisille ihmisille. Aluksi istutettiin luonnonkasvien lomaan runsain mitoin ruokakasveja - ne suojaisivat kasvavia puuntaimia, kunnes puut itse toimisivat niiden varjostajina. Paikallisten ihmisten kanssa tehtiin sopimus - BOS ostaisi heidän viljelemänsä hedelmät, kunhan sademetsästä pidettäisiin huolta. Näin ihmiset hyötyvät enemmän sademetsän suojelusta kuin sen kustannuksella elämisestä. Paikalliset otettiin siis alusta asti mukaan suojelutoimiin, heille tarjottiin kestävän kehityksen mukaista ansiota ja ekologista osaamista. Orangeille - ja muillekin apua tarvitseville eläimille - hankittiin ja kunnostettiin nopeimpaan tarpeeseen pelastuskeskus Tasikoki

Niin missäs se sokeri tulee mukaan? Voittoa tavoittelemattomassa järjestössä nimeltä Masarang. Samboja Lestarin suojelualue on ympäröity tiiviillä sokeripalmuringillä, ja sokeri on "pääartikkeli" tuotantopuolella. Palmusokeri  on FAO:nkin mukaan ekologisinta mahdollista - puita ei tarvitse kaataa sen tuotantoa varten, vaan  palmuista (Arenga pinnata) juoksutetaan mahlaa, josta sokeri valmistetaan. Yksi puu voi antaa useita kymmeniä litroja mahlaa päivässä. Lisäksi mahlasta voi valmistaa etanolia, juomaksi tai jopa polttoaineeksi. Jos aivan oikein ymmärsin, Smitsillä ja hänen järjestöllään - järjestöillään - on jo useampia alueita sekä orangeille että permakulttuurin omaiseen ruokapuu- ja sokerin tuotantoon. Nykyään tämä ihmetoiminta tosiaan työllistää 3000 ihmistä. Itse Masarang -sokerin valmistusprosessi tehdään tehtaassa, joka ei tuota jätettä ja jonka energia tulee hukkabiomassasta. 

Malaijinkarhu (sun bear; Helarctos malayanus)
kuva: www.wildlifeextra.com
Järjestelmä on käsittämätön kaikessa kekseliäässä neroudessaan - alue on satelliittivalvonnassa sopimuksella ESA:n kanssa (European Space Agency) siten, että koko aluetta voidaan valvoa sen lämpötilan, sademäärän, jopa jokaisen kasvavan puun osalta (itse asiassa netin kautta sen voi tehdä kuka vain). 

Ja tästä pitikin puhua - näinkin pieni, älykkäästi ennallistettu sademetsä on onnistunut muuttamaan alueellisen ilmastonsa itselleen ja eliöilleen edullisemmaksi. Koska sademetsien vesihuolto toimii erikoisesti siten, että itse puiden erittämät haihtuvat yhdisteet toimivat sadepisaroiden tiivistymiskeskuksina, tuhottu sademetsänpohja on sateeton, alueellinen kuivuusriski. BOSin alueella sen sijaan riittää nyt puita - ja niiden myötä pilviä ja sadetta. Pilviä valvotaan ylpeinä pilvivanhempina satelliiteilla. Paikalla kasvaa noin 1000 paikalle ominaista puulajia, alueellinen sademäärä on noussut 30%, lämpötila laskenut useita asteita,  alueella elää taas 137 lintulajia, 30 matelijalajia ja useita nisäkäslajeja. Orangin lisäksi suojan saaneisiin nisäkkäisiin kuuluu esimerkiksi malaijinkarhu (Helarctos malayanus), yöeläjä ja pienin kaikista karhuista. 

Samboja Lestarin "pohjapiirros" eri vyöhykkeineen  (http://www.createrainforest.com)
Ruokapuiden ja sademetsän ihmeellinen yhdistelmä perustuu permakulttuurin kaltaiseen ideaan; otetaan huomioon erilaisten kasvien erilaiset, ekologiset roolit alueen kokonaisuuden suhteen. Valitaan joitakin lajeja varjostamaan, ajatellaan eri kerrokset maan päälle (pohjakerros, kenttäkerros, pensaskerros, lehvästökerroksen tasot) ja maan alle (eri lajit ulottavat juurensa eri syvyyksiin), ja lisäksi mietitään maata sitovat, voimakasjuuriset lajit, eri aikaan kukkivat lajit pölyttäjien ja lintujen iloksi, tietyt lajit vain ruokkimaan ja houkuttamaan pölyttäjiä, tietyt lajit torjumaan tuholaisia, muistetaan elintärkeät mykorritsasienet, ravinteiden kierrättäjät jne. jne. Tässä tapauksessa oli jopa ajateltu tulenkestävät lajit aluetta ympäröiväksi, eläväksi aidaksi, ja toki yhteistyössä toimivien paikallisten hyväksi oli pohdittu, mihin aikaan eri sykleissä mikäkin ruokakasvi tuottaa satonsa. Mutta permakulttuuri sikseen - siitä kirjoittelen myöhemmin :) 

Niin ja Ekolo - siellä hyllyillä luuraa nyt Masarangin arenga-palmujen palmusokeri, matalan GI:n runsasravinteinen, äärimmäisen vähän käsitelty tumma herkku, ihmeellisessä ekotehtaassa pyöräytetty, joka auttaa monimuotoisia sademetsiä ja niiden asukkaita. Ja todellakin - edistää myös arengasokeriin vaihtavan herkuttelijan terveyttä, niin paljon ruokosokeria fiksumpi makeutin on kyseessä.

Surffaamalla linkittämilleni sivuille löytää monia muitakin vaikuttamiskeinoja - hurjimmillaan voi harkita orankienhoidolle omistettua sapattivuotta vapaaehtoispestissä. Tai ainakin voi oppia jotain - epätoivoisimmassakin tilanteessa nokkeluudella ja itsepäisyydellä saa aikaan vaikka mitä. Paljon on tekemistä reilun ja kestävän pallon pyöräyttämisessä. Tässä jos missä on nyt esimerkkiä ja syytä yrittää.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!
Pyrimme vastaamaan jokaiseen kommenttiin pian.