tiistai 8. helmikuuta 2011

Ihme siipeilijöitä, hankalaa lajittelua ja runsauden hulluutta

Tuli intoiltua siitä, että 2011 on lepakoiden juhlavuosi ja nahkasiipien suojeluun panostamisen vuosi. Nyt sitten kaikki ihme tyypit yrittävät samalle huomiolistalle...! Vietnamin viidakoista on löydetty "vampyyrisammakko", joka sai tieteelliseksi nimekseen Rhacophorus vampyrus. Sillä on sekä etu- että takajaloissaan varpaidenvälikalvot, joiden avulla se liitää puusta toiseen. Laji ei välttämättä koskaan käy maassa, sillä se muniikin viidakkopuiden koloihin kertyneisiin pikku lampareisiin. Varsinainen vampyyrinimeke tulee kuitenkin vasta tästä: munista kehittyvillä nuijapäillä on terävät pikku hampaat! Vielä ei tiedetä miksi, mutta tutkijat epäilevät, että syy olisi lajin vauvojenruokintatavassa. Emosammakot munivat hedelmöittymättömiä munia lastenkammarilampareisiin, ja munien nahkea kalvo saattaa olla helpompaa nykiä auki "vampyyrihampain". Suhteessa parhaiten teorian mukaan olisivat selvinneet lisääntymään ne pauka- köh siis nuijapäät, jotka tehokkaimmin   saavat kudun syötyä, ja hampaiden kasvu olisi siten edennyt luonnonvalinnan avustuksella. Kaikkea sitä näkee!

Vampyyrilepakkosammakko. Kuva: www.nationalgeographic.com

Tämän vampyyrikurnuttajan lisäksi muistan ihan viime kuukausilta useita uutisia, joiden mukaan on löydetty uusia lajeja äyriäisiä, hyönteisiä, "uusi" susi, ja vähän kauemmin sitten tajuttu, että afrikkalainen norsu onkin kaksi eri lajia. Jopa Suomesta löytyy uusia lajeja, mutta ei sentään useinkaan nisäkkäitä. Hyönteisiä kylläkin!
Vaikuttaa herkullisen hullunkuriselta, että lajeja löytyy niin jatkuvalla syötöllä lisää, vaikka biologeja on olevinaan ollut olemassa jo kauankin. Tällä hetkellä löytyy pelkästään nisäkkäiden osalta kymmenisen uutta lajia sadassa vuodessa. Ja nisäkkäät ovat kuitenkin todella hyvin tunnettu lajiryhmä verrattuna muihin! Pelkästään kädellislajeja on "löydetty" kolmekymmentäkahdeksan 90-luvulta lähtien. Viaton kysymys siitä, paljonko lajeja ylipäänsä maapallolla on, saa nykybiologit pahoitellen kohauttamaan harteitaan. Vaikka jätettäisiin pois laskuista ihan mahdottoman vaikeat mikrobit sunmuut, edes jäljelle jäävien, makroskooppisempien lajien lukumäärää ei osata kovinkaan vakuuttavasti arvioida. Tällä hetkellä lajeja on onnistuttu määrittämään alle kaksi miljoonaa. Veikkaukset siitä, paljonko lajeja sitten oikeasti on, kelluvat jossain kahdentoista ja kolmenkymmenen miljoonan välillä. Paljon hurjempiakin tutkijoita on hypoteeseineen; esimerkiksi trooppisten latvusten mieletöntä niveljalkaislajiston runsautta tutkineet tyypit väittävät, että pelkästään niveljalkaisia olisi ainakin 10-80 miljoonaa. 

Viime vuonna löytynyt "mansikkarapu" (kuva: www.physorg.com)
"Karvaisia rapuja" löytyy meidänkin aikanamme. (kuva: news.bbc.co.uk)
Aina lajien löytäminen ei ole ihan niin hohdokasta, että löytyisi uusi omituinen otus, joka ei muistutaa mitään ikinä ennen nähtyä. Kuten karvainen jetirapu. Lajien "löytymistä" tapahtuu siinäkin, kun uudet menetelmät osoittavat vanhoja, luutuneita käsitteitä vääriksi: jokin "laji" ei olekaan yksi yhtenäinen, vaan useampia alalajeja. Kuten siis tapahtui afrikannorsun kanssa. Moisella on selkeitä vaikutuksia suojelutoimenpiteiden kannalta. Toisaalta on käynyt niinkin, että tunnettu lajimäärä laskee kun huomataan, että kaksi lajia onkin yksi. Kun on vaikka vahingossa määritetty saman lajin eri sukupuolet eri lajeiksi...

Vaikeus määrittää lajien todellista lukumäärää perustuu pohjimmiltaan siihen, miten hankala on itse lajin käsite. Nykyisin vähiten ongelmallinen, vaikkei silti absoluuttisesti toimiva, määre lajille on biologinen lajikäsite. Se perustuu siihen, että eri lajit eivät kykene - yleensä - saamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä, koska ne ovat evoluution kuluessa eriytyneet niin paljon. Tämähän ei aina päde, ja käytännössä lajien erottelu keksitty toimenpide, joka on vain tieteen työkalu. Nykyään on myös DNA-menetelmiä, joilla saadaan tutkittua asioita eteenpäin ja hiukan avustettua rajanvetoa. 

Lajittelu on hyvä asia siinä, että lajikonsepti auttaa meitä ymmärtämään ekosysteemien toimintaa ja dynamiikkaa, evoluution etenemistä, ja omaakin paikkaamme elämän sukupuussa. Tieto siitä, mihin lajiin eliö kuuluu, on tietenkin ehdottoman olennainen silloin, kun sitä yritetään suojella. On myös lanseerattu termi "evolutionarily distinct", mikä tarkoittaa evolutiivisesti ainutlaatuista. Se on ylistyslause, jolla nyt yritetään saada suojeluhuomiota lajeille, jotka ovat korvaamattoman ainutlaatuisia, uhattuja ja liian vähän huomioituja. Olennaisten otusten kerhoon voi tutustua tällä sivustolla; EDGE - at the edge of existence. Lyhenne tarkoittaa "Evolutionarily Distinct and Globally endangered". EDGEn sivulta löytyy esimerkiksi maailman sympaattisin otus, nokkasiili. Suojelutoimien lisäksi lajikonsepti ehkä edistää meidän ymmärrystämme siitä, miten upean moninainen planeetta meillä onkaan: vaikka parhaamme mukaan yritämme laskea kaikkia eri luokkia eläimiä, emme vieläkään ole onnistuneet. 

Nokkasiili (kuva: www.edgeofexistence.org)

Synkempi puoli ihmisten niin rakastamassa lajittelussa ja lokeroinnissa tulee näkyviin siinä, jos ymmärretään asioita hiukan vinksahtaen. Katsotaan vaikka sukupuuta reittinä "täydellistymiseen", vaikka kaikki olemassaolevat lajit ovat samalla viivalla - selvinneet yhtä lailla tähän asti, sopeutuen vain eri olosuhteisiin. Ihmisen katsominen täysin muiden yläpuolella olevaksi, muiden hyväksikäyttöön oikeutetuksi eläimeksi on suoraan sanoen absurdi vitsi. Toinen härskisti vinoutunut, yleensä tietämättömyyteen pohjaava tapa katsoa eliöiden sukupuuta on se, jos aletaan tehdä outoja "täydellistymiserotteluja" jopa lajimme sisällä. Tosiasia kuitenkin on, että ihmissuku on kokenut melkoisia geneettisiä pullonkauloja, eli meidän perimämme on hyvin yhtenäistä. Meillä ihmisillä on vähemmän geneettistä vaihtelua kuin muilla suurilla kädellisillä, ja ne kuitenkin näyttävät meistä lajinsa sisällä lähes identtisiltä!

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että erästä lajiston monimuotoisuuden aspektia ei ole vieläkään tarpeeksi huomioitu. Nimittäin, että monimutkaiset ravintoketjujen verkostot olisivat herkempiä kuin on luultu. Tietty kynnyspiste olisi näkemyksen mukaan olemassa, jonka lajien huvetessa ekosysteemi ei enää kerta kaikkiaan "toimisi", sillä kaikki on rakentunut tarvitsemaan toisia järjestyksen osasia. Ja lajistohan hupenee. E.O. Wilson on arvioinut, että trooppisia lajeja kuolee sukuputtoon seitsemätoista päivässä. Afrikan suojelualueilla suuret nisäkäslaumat ovat huvenneet puoleen, ja jos tämä tapahtuu suojelualueilla, ei edes halua ajatella, mitä on meneillään muualla. Hupenemisen suurimpia syitä ovat esimerkiksi elinalueiden pirstaloituminen ja pieneneminen, sekä laadullinen heikkeneminen ja salametsästys. Kaikki johtuu juuri siitä ihmisen epäluontevasta ajatuksesta, että hän on erillinen, kaiken muun elävän yläpuolella, ja oikeutettu käyttämään massiivisesti rajallisia resursseja. On selvää, että joku kohtaa silloin kadon. Lajeja on kuollut aina sukupuuttoon, mutta meidän aikaansaamamme vauhti on niin suuri, että se yltää samalle viivalle muinaishistoriallisten massasukupuuttoaaltojen kanssa. Ja me kiihdytämme vauhtiamme koko ajan. Koska emme tunne niin suurta osaa lajeista, emme edes tiedä, mitä menetämme. Lääkekasveja, ruokakasveja.... vaikka mitä aarteita, ja toisaalta takuulla omalle olemassaolollemme olennaisia ekosysteemipalveluita. 

Evoluutio luo uusia piirteitä, ja lajiutumista tapahtuu koko ajan, mutta valtaosin niin hitaasti, että sukupuuttoaalto ei ole ihmisajassa korvautuva asia. Totaalinen sukupuuttoaalto ei olisi maailmanloppu, sillä sama mitä tapahtuu, voi kai sanoa, että aina on vähintään mikroskooppisia otuksia, jotka selviävät. Mutta olisi se varmaan "the end of the nature as we know it", sillä aiemmista sukupuuttoaalloista toipuminen on lajistolta kestänyt jopa kymmeniä miljoonia vuosia.  

Karhukainen - eläin, joka selviää käytännössä mistä vaan.
(www.worldinterestingthings.com)

Näkisin, että evoluution ja elämän sukupuun sisällöistä löytyisi muutamia tärkeitä sisäistettäviä asioita kelle tahansa meistä Homo sapienseista. Kuten juuri se, että ihmisten keskuudesta ei voi etsiä järjellä perusteltavia syitä eriarvoisuuteen, ei sitten millään. Ja se, että oikeastaan ei ole olemassa toisia arvokkaampia lajeja - evoluutio on kehittänyt meidät sopimaan niihin oloihin, joissa ennen olemme eläneet. Emme ole täydellistyneet tulevaisuutta varten, emme mitään hallintatehtävää varten, emmekä myöskään ole kehittyneet ylitse muiden. Päinvastoin, sijaitsemme kaikkien nokkasiilien ja äyriäisten rinnalla! Eromme toisiin eläimiin ovat ennemmin kvantitatiivisia eli määrällisiä, kuin kvalitatiivisen laadullisia. Oli tätä kaikkea sitten ohjannut kuka tai mikä tahansa noin niinkuin universaalilla ja ihmisjärjen ulottumattomilla tasoilla, siihen en ota mitään kantaa, eikä tarvitsekaan. Toivoisin vain, että emme niin tolkuttomissa määrin sahaisi oksia puusta, jossa itse yritämme keikkua.

2 kommenttia:

  1. Hieno teksti :) Minä olen viime aikoina fiilistellyt sitä, että toisin kuin luulin, Suomessa on pari vuotta sitten löydetty ensimmäinen aidosti endeeminen laji (jos ja kun saimaannorppaa ei pidetä omana lajinaan). Nimittäin halavasepikkä! Multa oli mennyt tää ihan ohi - kotoperäinen laji, mahtavaa!

    -anonyymi lukija

    VastaaPoista
  2. Kääks, nyt täytyy tunnustaa, että mä en ole koskaan edes kuuklannut kyseistä öttiäistä (ennen kuin nyt), vaikka hämärästi muistan jonkun sivulauseessa luennolla siitä maininneen :DD Varmaan ollut väitöskirjantekijä hiukan innoissaan, kun tullut ohimennen löytäneeksi :)

    Ei hän mikään maailman karismaattisimman näköinen olento ole, mutta ihan asiallisen näköinen tyyppi kuitenkin:

    http://www.vantaa.fi/i_perusdokumentti.asp?path=1;135;137;221;1812;141586

    :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!
Pyrimme vastaamaan jokaiseen kommenttiin pian.