torstai 17. helmikuuta 2011

Luomukehuja Maailman tilassa

Hoksasin hetki sitten, että uusi Worldwatch -instituutin Maailman tila on tulossa, 2011-versio siis, enkä ollut ehtinyt vielä lukemaan kaksituhattakymppiäkään. Kirjastoreissun jälkeen ahmin tekstiä, ja löysin sieltä  positiivisia näkemyksiä luomusta. Ne sopii varmaankin Ekoloisessa jakaa. 

kuva: www.worldwatch.org
Maailman tila -julkaisut ovat esseekokoelmia tai asiantuntijakannanottoja, ja jokaisella julkaisulla on oma teemansa. Kaksituhattakympissä se on Kulutuskulttuurista kestävään elämäntapaan. Aihetta on lähestytty esimerkiksi ruuantuotannon, koulutusjärjestelmän, työelämän, musiikin, terveydenhuollon, turvallisuuden ja median etiikan kautta. 

Cormac Cullinanin essee Maapallo-oikeudet ja luonnon laki kysyy, tulisiko Maapallolla olla omat juridiset oikeutensa, jotta saataisiin turvattua planeetan säilyminen. "Tragedy of the commons", eli yhteisten resurssien tragedia, takaa muutoin sen, että jokainen taho ottaa yhteisistä resursseista irti maksimimäärän. Siksikin, että "jos en minä ota, joku muu ottaa". Maapallo-oikeudet olisivat raja-aita toppuuttelemassa tätä toimintaa. Lainaus selventää ajatusta:

"Lähestymistapa edellyttää, että oikeusjärjestelmää tarkastellaan koko maapallon eloyhteisön näkökulmasta ja yhteisön eri osapuolten oikeudet saatetaan keskenään tasapainoon (kuten jo tehdään ihmisyhteisön sisällä). Perusoikeudet, kuten oikeus elämään, on asetettava tärkeämmälle sijalle kuin epäoleellisemmat oikeudet, esimerkiksi oikeus kaupankäyntiin." 

Ecuadorissa maapallolla on jo omat oikeutensa perustuslaissa! Ne on mietitty sinne yhdessä alkuperäiskansojen kanssa, heidän perimätietoaan hyödyntäen. Maapallo-oikeuksien tunnustaminen olisi hyvinkin tervejärkinen asetelma - että elämän jatkuminen olisi etusijalla varallisuuden hankkimiseen nähden. Todellisuudessa voi olla hiukan vaikeampaa toteuttaa moinen asetelmanvaihdos, ja näkemykselliset ristiriidat ovat varmasti syviäkin. Elämä versus vauraus -dilemmahan on käsityserojen välisen kuilun pohjalla silloinkin, kun "kettutytöt" ottavat yhteen turkistarhaajien kanssa. Keskustelu muuttuu tuliseksi, koska koko pohjimmainen ymmärrys asioiden arvojärjestyksestä on täysin erilainen. Mutta ei tästä nyt sen enempää, vaan mennään siihen luomuun. 

Albert Bates ja Toby Hemenway ovat kirjoittaneet esseen Agrikulttuurista permakulttuuriin. He listaavat tavanomaisen agribisneksen nykyisiä ja tulevia dilemmoja: fossiilisen energian ja lannoitteiden raaka-aineen ehtyminen, ilmaston lämpeneminen ja tuholaisinvaasiot, ruokapulat, kemikaalien aiheuttamat ympäristöongelmat, eroosio ja maan tiivistyminen, vesivarojen hupeneminen... Tarkemmin: hedelmällistä maapinta-alaa häviää joka vuosi 75 miljardia tonnia kestämättömien menetelmien vuoksi, fosforilannoitteet loppuvat pikkuhiljaa, ja osa monokulttuureista vaatii niin suuria energiapanostuksia, että tuotettua energiayksikköä kohti on kulutettu kymmenen! Tämä siksi, että tavanomainen tuotantotapa (eli "teho" viljely) on täysin riippuvainen raskaasta infrastruktuurista ja fossiilisista polttoaineista, myös lannoitteissa. 

Kaukonäköisyyttä luonnonmukaisessa permakulttuurissa:
macadamiat ovat vastaitäneitä, joten odotellessa viljellään muuta.
Kuva: www.theesperanzaproject.org
Ratkaisuiksi ehdotetaan menetelmiä, jotka sitovat paremmin hiiltä, parantavat maan huokoisuutta, viljavuutta ja humuspitoisuutta, auttavat säästämään vettä sekä pitävät yllä monimuotoisuutta, jota tarvitaan ekosysteemipalveluiden ylläpitoon pölyttäjistä lähtien. Tällaisia ovat koko ajan kehittyvä luomuviljely, peltometsäviljely ja permakulttuuri. Näitä aiemmin marginaalisina pidettyjä menetelmiä arvostetaan nyt, kun huomataan tehotuotannon kestämättömyys. Monet luomun menetelmistä tiedetään kannattaviksi: kompostointi, viljelykierto, viherlannoitus, sekaviljely... Kehittämistäkin on, mutta kirjoittajien mielestä luomu on toimivampi ja kestävämpi ratkaisu. Maaperää ei voida kohdella vain "kivennäisainekertyminä",vaan on otettava huomioon ekologiset realiteetit eli eliöyhteisöjen ikiaikainen toiminta.

Luomua ylistäviä tutkimustuloksia summataan: kun vesivaroja ei ole loputtomiin käytössä, luomulla voidaan saada 24-34 % paremmat sadot kuin "tavallisella" viljelyllä. Kenties siksi, että luomuviljelty maatalousmaa sitoo huomattavasti enemmän hiiltä, ja myös vesi säilyy maaperässä paremmin. Hiilen sitoutuminen on muuten huomionarvoinen juttu ilmastonmuutoksen kannalta. Kuten sekin, että esseiden mukaan luomuviljely kuluttaa 28-32 prosenttia vähemmän energiaa. Luomua voidaan kehittää mahdollisimman vähäisen maaperän käsittelyn suuntaan, jolloin hiiltä sitoutuu entistä enemmän ja käsittelyenergiaa säästyy. 

Permakulttuuriala tuottaa moninaista satoa.
kuva: www.permacultura.com.sv
Erityishuomiota saavat siis myös kestävän kehityksen mukaiset, innovatiiviset mutta ikivanhat viljelymenetelmät. Monivuotisten kasvien sekaviljely pitää yllä monimuotoisempaa eliöyhteisöä, tuottaenkin paremmin. Monivuotiset kasvit sitovat paremmin maapintaa ja takaavat veden kierron. Samalla myös maan käsittely voidaan jättää vähemmälle. Taas kerran linkki siihen, miksi puissa kasvava ruoka on hyväksi - erityisesti silloin, kun on huomioitu muukin ympäröivä monimuotoisuus. 

Kasvien kasvattaminen ekosysteemejä matkivissa rakenteissa olisi siis monimuotoisuutta tukeva ratkaisu. Kuten peltometsätalous, jossa kasvatetaan pienempiä kasveja puiden lomassa. Permakulttuurissa valitaan kasvit rooliensa mukaan; osa sitomaan typpeä juurinystyröidensä avulla, osa vaikka houkuttelemaan hyönteisiä. Siten saadaan aikaan ekoyhteisöä matkiva, itseään ylläpitävä tuotantoala. Permakulttuuri sanana juontaa ilmaisusta "permanent agriculture" eli pysyvä maatalous. Viljelytuloksen kasvattamisessa käytetään hyväksi luonnollisia, evolutiivisesti ikiaikaisia kasviyhteisöjen vuorovaikutuksia. Olennaista on kokonaisnäkemyksellisyys, myös "kehdosta kehtoon" -ajattelu, eli aineen kiertäminen systeemissä siten, ettei synny jätettä. Permakulttuurin mukainen ekosysteemiviljely on saatu perustettua itseään ylläpitäväksi systeemiksi jopa keskelle tasaista aavikkoa Jordanjoen laaksoon. Hyvällä suunnittelulla ja pitkäjänteisyydellä alueesta on kymmenen vuoden kokeiluprojektissa saatu toimiva permakulttuurisysteemi viljavine maaperineen. 

Monilajinen viljely on hyvä juttu myös siksi, että satoa valmistuu käytännössä jatkuvasti, ja jos joku laji ei satu tiettynä vuonna tuottamaan hyvin, toinen saattaa kompensoida ja pelastaa viljelijän talouden. Monokulttuurissa esimerkiksi kasvitauti saattaa pyyhkäistä läpi koko geneettisesti ja lajillisesti yksipuolisen pellon ja tuhota sadon siltä vuodelta. Moinen jättää viljelijän tyhjätaskuksi loppuvuodeksi. Peltometsäviljely tai permakulttuuri ei ehkä ole ihan niin riskaabelia. Toisaalta en tiedä, miten suurissa aloissa permakulttuuria tänään toteutetaan - onko se kuitenkin vielä enimmäkseen pienimuotoista omaa puutarhan ylläpitoa? Vaikka niinkin, esseessä oltiin sitä mieltä, että ainesta olisi enempäänkin. Tai molempiin, sekä pieneen että suureen tekemiseen :) 

Alla video Permaculture Magazinen perustajina mukana olleiden ihmisten omasta permakulttuuripuutarhasta, Permaculture magazinen sivulta. Minua lämmitti se, mitä puutarhan isäntä sanoi. Että hänelle arvokkainta on puutarhan aluskasvusto, jossa on tilaa villille luonnolle, ja jonka tapahtumista hänellä itsellään ei ole mitään tietoa :)




Batesin ja Hemenwayn esseessä huomautetaan, että luonnonmukaisempaan ja kestävämpään tuotantoon siirtyminen ei käy hetkessä, vaan tarvitaan siirtymäkauden neuvokkuutta. Luonnonmukaisuuteen siirtymisestä pitäisi tulla turvallinen ja uskallettava ratkaisu - ei kai voida odottaa viljelijöiden lähtevän "pelastamaan maailmaa" omalla kustannuksellaan, kun syötävä kuitenkin jokaisen on. Kenties kestävän kehityksen tuotannoista tehdään yhä kannattavampaa ja joustavampaa, siten, että yhä pienemmät yksiköt pääsisivät mukaan. Vaikuttaa siltä, että tämänhetkisen luomutuottajat ja -kuluttajat ovat "rationaalisen uuden" kärkiryhmää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!
Pyrimme vastaamaan jokaiseen kommenttiin pian.