torstai 24. maaliskuuta 2011

Ravinnon kokonaisvaltaisuudesta: parapähkinät piristäjinä

Täysin jalostamattoman ruuan syöminen - siis vaikka pähkinöiden, hedelmien ja siemenien alkumuodossaan - on mukavaa siksikin, että itsellä säilyy mieltä lämmittävä kosketus ruuan biologiseen alkuperään. Myös alkukantaisella esteettisellä tasolla. Pähkinät, siemenet, jyvät, kodat jne ovat hauskoja ja mielikuvituksellisia luonnon olioita, joiden mutustelu tuntuu minusta jotenkin esteettisesti hykerryttävältä verrattuna silputtuun, prosessoituun ja moneen kertaan moussattuun ruokaan. En usko, että olen yksinäni siinä kokemuksessani, että luonnonmuodoissa on jotain alkukantaisen kiehtovaa ja hypistelyttävää. En taas halua miettiäkään, miten paljon kyseinen visuaalis-kineettinen, lähes perverssi nypistelyn ja plastisen kokonaisvaltaisen kokemuksen himoni on lopulta vaikuttanut siihen, että ylipäänsä eksyin biotieteitä opiskelemaan. Myös suuri osa niistä taideteoksista, jotka minua ovat eniten sytyttäneet, ovat jonkinlaisia sisäisin mekanismein muodostuvien luonnon olioiden ylistyksiä.  

Parapähkinöitä, viimeisen päälle pakattuina (kuva:wikipedia)
Alkukantaisuuden kotoisa piirre on monellakin tapaa mukana yhdessä herkussani, parapähkinöissä. Parapähkinät ovat Etelä-Amerikan satoa (engl. Brazilian nut), ja mukavan eksoottisia mönttejä. Varsinaiset parapähkinämaat ovat Brasilia, Bolivia ja Peru. Parat kasvavat viimeisen päälle suojattuina ensin valtavan paksun, kookosmaisen ulkokuoren sisällä appelsiininlohkojen tapaan pakkautuneina, ja sellaisinaankin vielä erikseen kovaan pähkinänkuoreen koteloituneina. Moninkertaista muotoilua. Monistuneen kovat kuoret aiheuttavat sen, ettei ihan kuka tahansa pääse pähkinöihin käsiksi. Vain työkaluja käyttävien kapusiiniapinoiden ja voimakashampaisen agutin tiedetään suuremmissa määrin syövän parapähkinöitä. Aguti on parapähkinäpuuystävällinen jyrsijä: se säilöö osan avaamistaan pallukoista hautaamalla ne maahan ja unohtaa ne sitten. Ellei mikään muukaan eläin löydä piiloa, pähkinät tulevat näin tehokkaasti levitetyksi ja vielä siististi kylvetyiksikin. Luonnonmuodoista puheenollen - aguti itse näyttää pienen sorkkaeläimen ja rotan (tai marsun?) risteytykseltä.

Parapähkinöiden viehätys ei lopu tähän hassuun ylipakkaamiseen. Ne ovat oikeaa ympäristöaktivistin ruokaa, sillä ne kasvavat ikivanhaksi elävissä, suurissa puissa, jotka puolestaan kasvavat vain hyvinvoivissa sademetsissä. Parapähkinäpuut eivät kerta kaikkiaan tuota, jos ympäröivän metsän kunto heikkenee. Niin riippuvaisia kyseiset herkkupuut ovat pölyttäjä- ja levittäjälajeistaan, jotka taas puolestaan tarvitsevat monipuolisen kasvillisuuden synnyttämän, laaja-alaisen metsän elinalueekseen. Parapähkinöiden tuottajat ovat siis itse asiassa keräilijöitä, olleet jo satoja vuosia pitkän perinteen ajan. Siten he ovat myös elävän metsän ylläpitäjiä.  Parapähkinät ovatkin sademetsänsuojeluruokaa.


Aguti (kuva: ARKive)

Para- eli brasilianpähkinäpuun puuaines olisi myös arvokasta tavaraa. Onneksi kuitenkin niin kauan kuin pähkinöille on hyvin markkinoita, keräilijät pitävät kynsin hampain kiinni puiden pystyssä pysymisestä ja metsien hyvinvoinnista. Amazonin sademetsä ei ole poikkeus siinä, miten yhä kasvavat kestämättämän hyödyntämisen paineet likistävät luonnontilaisia alueita. Parapähkinän ja agutinkin alueille olisi tulossa salametsästäjiä, metsurijoukkoja, karjankasvattajia ja muita epätoivoisesti ansioita kaipaavia. Ellei parapähkinä olisi niin suuri vientituote, paljon suurempi osa metsistä olisi vain silppua karjan sorkkien alla. 

Voi vaikuttaa hassulta, että tällaisessakin systeemissä luomulla on oma roolinsa. Luomusertifioinnin kaikkein tärkein vaikutus on siinä, että se takaa pähkinäntuottajille (tai keräilijöille) reilumman ja kannattavamman hinnan, johtaen metsiä tukevan elinkeinon varmempaan säilymiseen. Sertifioidut tuottajat saavat keräillä ja liikkua vain sovituilla metsäalueilla, jotka eivät ole suojeluohjelmien piirissä. Lisäksi he sitoutuvat koko tuotanto- ja kuljetusketjun aikana kestäviin menetelmiin ja infrastruktuuriin. 

Parapähkinä siis on, sekä outoudessaan että oveluudessaan, todellista hyvänmielen ruokaa. Sitä rouskutellessa voi pohdiskella eksoottisia sademetsiä, kapusiineja ja aguteja. Taikka terveydellisiä näkökulmia: paroissa nimittäin on 18% proteiinia, paljon hyviä rasvoja ja ronskisti esimerkiksi E-vitamiinia, magnesiumia ja kalsiumia. Erikoisinta niissä kuitenkin on suuri seleenin määrä - ravinteen, jota meidän suomalaisten kannattaisi ymmärtääkseni saadakin nykyistä paremmin. Seleenin määrä on paroissa niinkin suuri, ettei niistä kannata alkaa jokapäiväistä leipäänsä suunnittelemaan. Liika on liikaa, ikävä kyllä. Kovin suurta varastoa parapähkinöitä ei kannata haalia siksikään, että kuulemma juuri rasvaisuutensa vuoksi parat härskiintyvät helposti. Jos siis haluaa ottaa varman päälle, suosittelen varaamaan oman kipponsa tai pussukkansa paroille, ja käväisemään aina välillä noukkaisemassa irtomyyntilaarista pussillisen verran tätä agutiystävällistä popsittavaa. Toisaalta ainakaan minun kaapeissani herkkusäilyvyys ei ole sitä tasoa, että härskiintymisestä ehtisi olla vaaraa.

Oma parapussini - hiukan jo huvenneena

P.S. Tässä kokoavaa juttua luomuparasta!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti