perjantai 28. tammikuuta 2011

Voi mikä vuosi!

2011 on aika monen asian oma vuosi ympäristö- ja luontosaralla. Nyt on YK:n metsien vuosi,  joka pyrkii lisäämään tietoutta metsien tärkeydestä ihmisen elinmahdollisuuksien, biodiversiteetin ja ilmastonmuutoksen suhteen. Metsien merkityksestä löytyy tähän liittyen paljon paljon uusia julkaisuja ilmaiseksi netistä - esimerkiksi REDD-tutkimuksista (Reducing greenhouse gas Emissions from Deforestation and forest Degradation). REDD-julkaisuissa pyritään lisäämään tietoisuutta siitä, miten valtavia hiilinieluja menetetään kirjaimellisesti taivaan tuuliin, kun metsiä hakataan tai niiden toimintoja heikennetään. Global Canopy Programme (suoraan suomennettuna maailmanlaajuinen latvusto-ohjelma), johon edellinen linkki kuljettaa, on muutoinkin aika kiinnostava hanke. Sen merkityksellinen sanoma on, että metsät olisivat satoja tai tuhansia kertoja arvokkaampia pystyssä kuin nurin.

Suomen Luonnonsuojeluliitto on ilmeisesti samassa syssyssä, tai sitten ihan itsenäisesti, julkistanut vuoden teemaksi luonnon hiilivarojen suojelun. Tarkoittaen korostaa luonnontilaisten metsien ja erityisesti soiden valtavaa merkitystä hiilen sitojina. Lisätietoa tästä. Iso käsi soiden puolustamiselle modernissa maailmassa; turve on uusiutumattomana polttoaineena fossiilien ratkaisu.

LISÄKSI on eräiden kovasti meikäläisen sydäntä lähellä olevien otusten vuosi. Ei rakastamieni possujen sentään, se oli tavallaan viime vuonna, vaan nyt on maailmanlaajuinen lepakoiden vuosi! Suomessa juhlavuotta luotsaa yllättäen Luonnonsuojeluliitto, joka julkaisi juuri oman lepakkojen vuoden sivunsa seminaareineen. Muualla maailmassa asiaa hoitavat Euroopan suojelusopimuksen EUROBATSin edistäjät, ja kansainväliselle lepakon vuoden sivulle pääsee tästä

 Lepakkoäiti ja -vauva
(www.yearofthebat.org)
Miten lepakot edes liittyvät Ekoloiseen, tai ekoilmiöihin, tai ekotuotantoon? Itse asiassa kovastikin.  Ensinnä puhutaan tärkeästä lajiryhmästä sen osalta, että lepakot kattavat viidesosan kaikista planeetan nisäkäslajeista. Lepakkolajeja on yhteensä yli 1100, siipien kärkiväliltään parimetriseksi ulottuvista "lentävistä ketuista" minimaaliseen kimalaislepakkoon. Mutta lisäksi lepakot ovat maailmanlaajuisesti myös äärimmäisen tärkeitä ekosysteemeille ja meillekin ruokaa tuottaville kasveille. 

Yli kaksi kolmasosaa lepakoista on hyönteissyöjiä, kuten kaikki meikäläiset lajit, ja saalistaa öisin. Niiden merkitys satoja rajoittavien tuhohyönteisten kurissa pitämisessä on ilmeisen suuri. Yksistään Teksasilaisen Bracken Caven, siis luolan, lepakkopopulaatio syö yhdessä yössä kaksisataa tonnia hyönteisiä...! Kun näistä pörriäisaterioista suurin osa on satoja rajoittavia puuvilla- ja meloniahmatteja, on laskettu, että kyseinen teksasilainen lepakkopopulaatio vähentää alueella tarvittavia torjunta-aineita 1,7 miljoonan dollarin arvosta vuodessa. Havainnollistaa aika hyvin sitä, miksi eliöyhteisöjen ylläpito olisi taloudellisesti kannattavaa, ja miten monimutkaisia ja hauraita tapahtumaketjuja on ihmisenkin toimeentulon takeena.

Hedelmänsyöjä.
(www.yearofthebat.org)
Osa lepakoista on suurempia lajeja, jotka mättävät hedelmiä, ja osa medensyöjiä. Näin siis pelkistetysti, sillä on olemassa opportunistisiakin lajeja, jotka syövät vähän useampia asioita. Joka tapauksessa mettä ja hedelmiä kuluttavilla lepakkolajeilla on erittäin tärkeä ekologinen asemansa maapallolla. Hedelmiä tuottavista kasveista yli 300 lajia on riippuvaisia mettä syövien lepakoiden pölytyspalveluista. Lepakkopölytystä tarvitsevat esimerkiksi banaanit, viikunat, taatelit, avocadot, agave, cashew, mango, persikka ja carob. Mesilepakoiden hoidettua pölytyksen hedelmälepakot ahmivat hedelmiä ja levittävät siemenet, taaten siten uusien puiden kasvun. Lepakoiden ulostekin, ravinteikas guano, on taloudellisesti hyödynnetty luonnonvara. 

Muutama lepakkolaji on sitten niitä pahamaineisia "vampyyrejä". Tosin niiden maine on lievästi sanottuna liioiteltu, sillä ne lähinnä puraisevat pienen reiän "uhrinsa" ihoon ja nuolevat veripisaroita sen sijaan, että ryystäisivät leffameiningillä onnettomat uhrieläimensä kuiviin. Lisäksi on joitakin harvoja, erikoisia lajeja, jotka kalastavat, tai syövät sammakoita ja muita pikkueläimiä.

Täällä pohjoisessa lepakot ovat tosiaan kaikki hyönteissyöjiä, ja pienikokoisiksi nisäkkäiksi varsin pitkäikäisiä, voiden elää 15-20 vuotiaiksi. Maailman lähes 1200:sta lepakkolajista viitisenkymmentä elää Euroopassa, kolmetoista on tavattu Suomessa, ja viisi on meillä pysyviä ja runsaita lajeja. Meidän lajimme ovat pohjanlepakko, vesisiippa, viiksisiippa, isoviiksisiippa ja korvayökkö. Pohjanlepakko on kaikkein yleisin, sen voi helposti nähdä lepattelemassa esimerkiksi katulamppujen läheisyydessä loppukesästä. Jyväskylän rantaraitilla ja Lutakonrannassakin niitä näkee kesäisin, kuten myös monen maatalon pihapiirissä.

Pohjanlepakko (Eptesicus nilssonii)
(www.lepakko.fi)
Meikäläiset lepakot talvehtivat erityisesti vanhoissa, sopivissa rakennuksissa tai vaikka kellareissa, joskin viiksisiipat vissiin talvehtisivat mieluiten luolissa. Talven yli selviämisessä lepakoille on tärkeää, että niillä on hyvä rasvakerros, ja että talvehtimistilan kosteus pysyy tietyllä tasolla.  Optimaalisimmillaan lämpötilakin säilyisi hiukan nollan yläpuolella. Jos jostain perunakellaristaan löytää lepakon talvehtimassa, se kannattaisi otuksen parhaaksi jättää paikoilleen ja olla häiritsemättä ollenkaan, koska havahtuva lepakko joutuu kuluttamaan huomattavan suuren osan varastoenergiastaan aineenvaihduntansa nostamiseksi toimintavalmiuteen. Siten sillä ei välttämättä jää resursseja koko talveksi. 

Päiväpiiloiksi kaikille lepakoille sopivat ullakot ja muut rakenteet, eikä niistä siellä suurempaa haittaakaan ole. Itse ainakin ottaisin mieluusti lepakoita vaikka meidän partsille roikuskelemaan :) Lepakot ovat myös suojeltuja eläimiä, eikä niitä siitäkään syystä kannata mennä sorkkimaan. Tarinoita kyllä on olemassa lepakkolöydöistä mitä kummallisimmista paikoista - meillä yksi onneton oli jotenkin hormeja pitkin kömpinyt saunan kiukaan sisälle, ja sinnehän pörrinkäistä ei voi jättää... Onneksi otus saatiin sieltä suuremmitta vahingoitta pois ja vietyä ulos suojaan. Yöeläiminä meidän lepakkomme ovat päiväsaikaan melko hämmentyneitä ja haavoittuvaisia, joten niiden kohtelussa saa olla varovainen. 

Suomessa toimii Lepakkotieteellinen Yhdistys, jonka sivuilta löytyy tietoa esimerkiksi lepakoiden muuttoseurannoista ja lepakkoharrastuksesta. Lepakoiden suojelusta löytyy paljon tietoa tässä mainituista osoitteista. Kyseessä on haavoittuva, tärkeä ja omalaatuinen lajiryhmä, johon liitty yllättävän paljon vastaamattomia kysymyksiä. 


(kuva: www.newscientist.com)


sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Raw Food - keittämättömyyskirja





Ekolon hyllyillä lymyää asiakkaiden toivekirja; Erica Palmcrantzin ja Irmela Liljan Raw Food - elinvoimaa raakaravinnosta (Kustannus-Mäkelä 2010). Kirjan kuvat ovat raikkaita ja inspiroivia, suorastaan mukaansatempaavia. Teos on hieman "terveyslehtimäinen" hymykuvineen, kuonanpoistoineen ja tervehtymistarinoineen, ja viljelee varsin tiheästi ilmaisua "ihana": ihanat aamiaiset, ihana smoothie, ja täytytään ihanasta energiasta - kun ollaan vasta sivulla 15. Mutta tällaisten seikkojen ohi kannattaa katsoa itse resepteihin! 

Palmcrantz selittää, että raakaravinto on laajempi termi kuin elävä ravinto, tavallaan rennompi. Elävän ravinnon idea on aina saada ruoka heräteltyä, kun taas raakaravinnossa ei juuri haittaa, jos pähkinät syökin liottamatta tai siemenet idättämättä. Tajusin olevani siis itse valtaosin raakaravintoilija. Kas kun en tätä eroa ollut viitsinyt juuri pohdiskella. Kirjassa esitellään perus ruuanlaittovälineet ja -ainekset levineen sekä kuivahedelmineen. Sen jälkeen tykitetään ohjeita järjestyksessä aamiainen - välipalat - lounas - päivällinen - lisäkeruuat - perusseokset - pienet herkut - jälkiruuat. Perusreseptit löytyy vegaanisille "maidoille" ja "kermoillekin" :) Pakko kehaista vielä, että kerrankin keittokirjassa korostetaan myös kunnon välipalojen merkitystä! Päivällisruuista löytyy muhevan oloisia reseptejä, joista kokeilin punajuuri"pihvejä". Pienissä herkuissa puolestaan on vaikka mitä herkkupalleroita, ja esimerkiksi huikean houkutteleva raakaravinto-pipariresepti. Tein kuitenkin uteliaisuusratkaisun ja valmistin herkkupuolen sijaan "Vihreän energiapotkun". Siitä lisää kommenttia alempana...

Inspiroivan värikästä ja raikasta jälkeä :)
Kirjaa voi suositella erityisesti raakaravinnon aloittelijoille tai niille, jotka haluavat lisätä raakaravinnon määrää ruokavaliossaan. Kirjan alkuosastolla kun setvitään olennaisimmat alkeet, jotka kannattaa hallita raakailua aloittaessaan. Lisäksi erilaisia "tapauskertomuksia" mennään läpi melko selkeästi siksi, että niihin voisi samaistua joissakin alun ihmettelyissään ja saada vinkkejä käyntiin lähtemisessä. Toisaalta resepteissä kyllä löytyy herkkua melko lailla laidasta laitaan, eli on vaikeaa kuvitella harrastajaakaan, jolle kirja ei tarjoaisi mitään uutta. Myös inspiraatio- ja innostuslataukseksi jo aiheeseen vihkiytyneelle, mutta hiukan alkuinnostuksen unohtaneelle sopottajalle suosittelisin Raw Foodia. Värikkyys on niin karnevalistista, että kokkailu alkaa tuntua leikiltä kirjaa selaillessa. Itse antaisin kirjalle hyvän arvosanan ruokasisällöstään, mutta pientä miinusta poseerausmallisesta terveyslehtiotteesta. Ehkä se inspiroi jotakuta muuta!

Pari kiinnostavaa ruokalajia kokkailin kirjasta:

Ei lattea ollenkaan - vaan elävää puuroa! :)
Hedelmä-selleripuuro
1 varsisellerin varsi (tai 2 jos pidät mausta) paloiteltuna
1 kiivi kuorittuna ja paloiteltuna
1 pieni omena
1 päärynä
1 tl kanelia
1 rkl pellavansiemenrouhetta

Hedelmät kuoritaan ja paloitellaan sellerin kanssa. Sitten kaikki vain tungetaan tehosekoittimeen ja surautetaan keskenään :) Päälle ripotellaan halutessa jotain, jotta suutuntuma monipuolistuu. Tämä puuro sai hyvät arvostelut, vaikka aluksi ainekset tuntuivat hurjilta. Selleriä laitettiin varovaisesti vain yksi varrellinen, mutta se "ei maistunut missään" - eli jos siitä kovasti pitää, voi laittaa kaksikin! Hedelmäinen ja kevyt, helppo syödä vaikka olisi väsynytkin aamu. Piristävä! Myös välipalaksi sopisi ihan hyvin. 

Punajuuripihvit roomansalaattipedillä
3 punajuurta ja 2 porkkanaa
½ dl paahtamattomia pistaaseja
½ - 1 avocado
2 tl sitruunamehua
ripaus merisuolaa
1-2 tl dijon-sinappia
1 kokonainen roomansalaatti (minulla jäävuorisalaattia)
 kapriksia (tai jotain muuta koristetta) 

Raa’at punajuuret ja porkkanat raastetaan tai paloitellaan, riippuu sekoittimen voimista. Raasteet sekoitetaan pistaasien kanssa tehosekoittimessa. Lisätään avocado ja mausteet. Aloitetaan teelusikallisella sinappia ja lisätään maun mukaan. Nostetaan noin 1 dl seosta jokaisen roomansalaatin lehden päälle, koristeet ripotellaan viimeisenä :) Pidin ja teen toistekin! 

Vihreä energiapotku

Alkuperäinen kommentti: "Vihreä on ihanaa!” Oma kommenttini: Ei ollut niin hurjan makuista kuin pelkäsin, mutta ei myöskään mikään ai-van huikea nautinto :D Voisi lisätä jotain pyöristämään makua, kenties, tai sitten juoda sellaisena tietoisen terveellisenä drinkkinä hitaasti hörppien :)

1 ruukullinen lehtipersiljaa
3 kiiviä kuorittuna
1 cm tuoretta inkiväärinjuurta
1-2 dl vettä

Persilja hienonnetaan vesitilkan kanssa tehosekoittimessa. Lisätään kiivit ja inkivääri, hienonnetaan edelleen. Laimennetaan mehua vedellä, jotta saadaan toivottu smoothien rakenne. 

Haastan kaikki kokeilemaan raakailua! :) Jossain postauksessani minun täytyykin varmasti mennä läpi elävän tai raakaravinnon herkkupuolta, sillä namit ja kaakut eivät ensimmäisenä yleensä tule mieleen raakaravinnosta puhuttaessa. Silti niitä on kirjoissa näkynyt olevan paljonkin! Kokeiltava on :)

perjantai 21. tammikuuta 2011

Tiukkaa kulutuskeskustelua ja nöyryyden ideaa

Yliopistolla tänään: keskustelukurssilla biotiteteilijöiden kova vääntö ekologisen kuluttamisen olemassaolosta ja mahdollisuuksista. Klassisesti siitä, onko edes mahdollista yhden kansalaisen vaikuttaa yhtään mihinkään, vai pitäisikö odottaa pakotteita ylhäältä politiikasta. Ja siitä, onko mihinkään ympäristölupauksiin tai -merkkeihin luottaminen, vai ovatko kaikki vaikutusketjut liian monimuotoisia huomioonotettaviksi. Ihmisen raaka-aineiden kulutus ja kaikenlainen materiaalin tuotanto vaikuttavat sademetsiin, vesistöihin, ilmastoon, biodiversiteettiin, maaperään, jotka kaikki vaikuttavat toisiinsa. Ja sitten ko. seikat vaikuttavat vielä sosiaalisiin seikkoihin, jotka puolestaan myös, pitkien ketjujen kautta, vaikuttavat kaikkeen.  

Ekologia tutkii monia makaaberinkiintoisia
 asioita,  kuten sienten ja ötököden suhteita,
mutta ei varsinaisesti kuluttamista.
(http://cordyceps.us)
Yleisesti ottaenhan ekologinen kuluttaminen on melko oksymoroni. Ilmaisu itsensä kanssa ristiriidassa ja vääristä lähtökohdista muodostettuna. Ekologia on tieteenala, joka käsittelee eliöidenvälisiä suhteita ja vuorovaikutuksia, ympäristön vaikutuksia ja eliöiden ympäristöön kohdistamia vaikutuksia, eläinryhmien demografiaa ja populaatioiden elinkykyisyyttä ja kehitystä, geenivirtoja, evolutiivisia mekanismeja tai potentiaaleja, levinnäisyyttä... "Ekologinen kuluttaminen" on siis vähintäänkin erikoinen termi, mutta nykyisin se ymmärretään luonnon hyvinvoinnin huomioimiseen tähtäävinä kulutusvalintoina. Olkoon siis niin.

Ekologisuuden voi kuluttamisen suhteen määritellä monella tavalla. Jos se määritellään siten, että kulutetaan kuten "normaalia" on - miten sattuu ja länsimaalaisia keskivertomääriä - mutta ostetaan lisäksi ja rinnalle muutama viherpesty tuote, ei tietenkään voida ajatella ekologisen kuluttamisen olevan mistään kotoisin. Tai vaikuttavan mihinkään. Jos taas ekologinen kuluttaminen määritellään siten, että kulutus pyritään minimoimaan, ostetaan vain ehdottomasti tärkeä, ja niissäkin ympäristön tilaan negatiivisimmin vaikuttavat tuotteet korvataan paremmilla vaihtoehdoilla, saadaan jo jotain aikaan. Kiinnostava ja ihastuttava filosofinänkyrä Slavoj Zizek kannanotossaan on sitä mieltä, että kulutus kuin kulutus on huono asia - joka tapauksessa tulee tukeneeksi negatiivisia ja tuhoisia rakenteita. Ehkä vähän triviaalia - ei kai loppujen lopuksi kukaan ole sitä mieltä, että ostaminen on ekologiselta kannalta parempaa kuin ostamattomuus? Olisihan se hienoa saada koko teollistunut maailma lopettamaan kaiken kuluttamisen, elämään valoravinnolla ja jättämään maapinta-alansa metsittymään. Vaan kun  ei oikein ole aikaa odotella sellaista.

Ylipäänsä ongelma on tämä kiire, ajan puute ympäristötuhojen koko ajan edetessä. Olisi katu-uskottavaa,  jopa tieteellisesti oman uran tai imagon kannalta uskottavaa, olla ottamatta kantaa. Olla tekemättä parannusehdotuksia, "saarnaamatta". Sanoa, että hohoo näin pienet vaikutukset kuin kulutusvalinnat, ei niillä tee mitään, olen tieteineni tai mielipiteineni niiden yläpuolella. Politiikan se pitää hoitaa, minä en idealistisesti ota kantaa, olen kiinnostava kyynikko. Tai luoda itselleen oma ylhäinen paukansa maailman palon yläpuolella, josta voi huudella, että ette te tuolla luomullanne mihinkään pysty, oletteko ajatelleet, tarvitseeko maapallo edes pelastusta, onko millään mitään merkitystä, tai että eivät ihmiset nyt oikeasti niitä sademetsiä tai ilmastoa tuhoa, minun ylevän yksilöllisen teoriani mukaan kyseessä ovat pilvet/loiset/kärpäset/moreeni/laita tähän joku oma.

Jolleivat sitten ne poliittiset päät ehdikään jymähtää yhteen maapallon puolesta ennen kuin viimeiset sademetsät on hakattu, tämä "uskottava" kyynikko, klassisen, romanttisen ihailtava vastavirrankiiski, onkin myöhästymisellään tullut tehneeksi aika voimakkaan kannanoton - kannanottamattomuus on kannanotto "business as usual"in puolesta. Ei tuntuisi kivalta. Olisiko se nöyryys sittenkin vain paikallaan, kun kohdataan se tosiasia, että ihan oikeita ihmisiä kuolee nälkään, ihan oikeita elinympäristöjä kaatuu?

Olen varma, että Zizekkin pitäisi parempana vaihtoehtona ostaa luomuna kahvinsa, jos kuitenkin väkisin on kahvia ostettava. Tai leipänsä, tai muu filosofiruoka. Toimimisen kiire tarkoittaa, että on pakko alkaa nöyräksi. Ottaa kantaa, siitäkin huolimatta, että tuntuu nöyryyttävältä tehdä jotain pientä, kun ei isompaan pysty.

Monesti nauretaan sille, että elitistit ne ostaa luomua ja sitten lentävät vuosittain etelään. Totta, hirveitä törsääjiähän me länsimaissa ollaan. Mutta olisiko se sitten parempi, että se "elitistitörsääjä" lentäisi joka vuosi etelään ja ostaisi vielä lisäksi tehotuotettua? Biotieteiden keskusteluryhmä oli tässä melko lailla samaa mieltä, että ei. Ei olisi parempi. Entä lähiruoka, jota monesti nostetaan luomunkin yli - "turha hakea kaukaa, kun nurkan takaa saa!". Olisiko tässäkin nöyryys paikallaan? Me länsimaissa rahtaamme kehittyvien maiden raaka-aineita ja heidän maallaan tuotettua rehua yms jatkuvasti valtavia määriä tänne meille - ei, ei haittaa ollenkaan - ja sitten olemme äkisti ylpeitä kotoperäisen edustajia; ei kelpaa luomu muilta mailta.

Jokainen haluaisi tehdä sen jättiteorian, joka ratkaisisi kaiken kerralla. Muu tuntuu pieneltä, sitä joutuu jättää jotain muidenkin käsiin. Mutta niin kauan, kuin universaalin valtavaa ratkaisua ei edes teoreettisesti voi pitää mahdollisena, pitäisi olla tarpeeksi nöyryyttä osaratkaisuihin. Jos vaikka luomuviljely ei jokaisen viljelylajin jokaisen olosuhdeyhdistelmän osalta toimi, se ei tarkoita, etteikö käsissä olisi jotain erinomaista ja kannattavaa tuettavaa. On kestämätöntä ylpeyttä olla tekemättä pientä osaansa vain siksi, ettei voi tehdä kaikkein suurinta.

Suuriakin linjoja toki tulee olla, sitä en todellakaan kiellä :) Yksi tärkeä olisi esimerkiksi alkeisfilosofian tuominen jo alakouluihin - ihmisten kasvattaminen kyseenalaistamiseen. Tällä hetkellä "suurien rattaiden" kyseenalaistaminen on vaikeaa; niin helposti allekirjoittaneellekin ekologisuus muodostuu vain kuorrutteeksi kaiken moskan päällä. Ostetaan joku viherkoriste, ja sitten ollaan ekologisia. Jos suomalaisista kuluttajista jo nyt 70% toimii mielestään ekologisesti, meillä pitäisi olla huipputerve ja ei-materialistinen yhteiskunta. Koskei selvästikään ole, jossain prakaa. Pakkohan siellä on sitten taustalla olla luulo, että "business as usual" saa jatkua, ja siihen tehdään joku pieni koristeennykerö, joka ilmentää ekologisuutta. Olisipa se niin yksinkertaista!

Suuria linjoja ja poliittisia päätöksiä siis tarvitaan, mutta niiden varaan ei ole aikaa jäädä roikkumaan. On yritettävä jotain muutakin, vaikka se nöyrältä tuntuisikin. Maailmassa on niitä, joilla ei ole perustarpeiden tyydyttämiseenkään tarpeeksi. Onko siis meillä rikkailla varaa puhua "kohtuudesta", jos olemme liian ylpeitä edes kokeilemaan arjen rajojamme omista mukavista rutiineistamme käsin?

tyyppi, joka ihan arvaamattaan vaikuttaa muovipussiasenteisiin.
(www.seaturtles.org)
Mitä sitten käytännönläheisemmin voisi ajatella ekokuluttamisen mahdollisuudesta? On niin paljon ristiriitaista tietoa ja pettymystä aiheuttavia uutisia. On sertifikaatteja, jotka ovat epäonnistuneet tai hiutuneet pois. Biohajoavia muovipusseja, jotka eivät sitten olleetkaan niin ekologisia. Kaikkea, mikä saa kyseenalaistamaan oman toiminnan vaikutuksen yhtään mihinkään? Onhan kuitenkin muutamia asioita, joissa on tutkimusten valossa edetty kuluttajan kannalta tiettyihin tuloksiin.

Itse olen sitä mieltä, että on kolme selkeää suuntaviivaa, joita on vaikeaa kumota. Ensimmäinen on kulutuksen vähentäminen. Siitä ei pääse mihinkään. Toisena kasvisperäinen kuluttaminen; alempaa ravintoketjusta saadaan enemmän irti. Puhdasta energiavirtojen matematiikkaa. Kolmantena luomun suosiminen. Luomu on edustaja suunnassa kestävämpään elossapysymiseen ja biodiversiteetin säilymiseen hiukan kauemmin kuin katastrofien ennustajat kuuluttavat. Siinä ne. Kolkon pientä ja karsean nöyrää. Vaan silti ehkä parempaa olla pieni kräpä kuin ylpeä pauka...?


torstai 20. tammikuuta 2011

Kotiruokapyöryköitä

Sattuipa niin, että luin vasta Vegaia-lehden joulunumeron. Siinä oli juttua Jere Niemisen uudesta Vegaanin Kotiruokakirjasta (Moreeni 2010), jota olen jo jonkin aikaa halunnut päästä testailemaan. Kirja on oikein mahantäyttöruokaa vissiinkin, muhevia ja ruokaisia "äijäruokia". Kun sain kaverin kylään, niin yhdessä Vegaian lainaamin ohjein pyöriteltiin soijarouhepyöryköitä (tai ystävä pyöritteli, minun saavutuksenieivät olisi ihan noin kauniin symmetrisiä). Ja tosiaan - äijäsuosiotakin maistajapiiristä soijapallukoille herui!

Soijarouhepyörykät
1 pieni tai puolikas sipuli
2 valkosipulinkynttä
1 kiinteämaltoinen peruna
2 1/2 dl tummaa soijarouhetta
1 dl korppujauhoja
2 dl kaura- tai soijakermaa 
2 rkl kuivattua persiljaa
3 rkl soijakastiketta
1 1/2 rkl perunajauhoa
2 tl paprikamaustetta
1 tl murustettuja viherpippureita
1 tl rouhittua mustapippuria 
rypsiöljyä paistamiseen

(meillä ei ollut ihan samat mausteet, vaan maustepippuri, chili, basilika ja lempiruokani eli suola. Ja peruna korvattiin lisäperunajauholla)

Hienonnetaan kummankinlainen sipuli. Kuoritaan ja raastetaan peruna hienolla raastinpuolella. Sekoitetaan kaikki ainekset yhteen ja annetaan taikinan vetäytyä noin 15 minuuttia. Muotoillaan taikinasta pyöryköitä ja paistetaan ne pannulla reilussa rypsärissä. 

Pyörykät voi ohjeen mukaan tarjoilla perunamuusin ja kermakastikkeen kera, ja varmasti maistuisi hyvin niin! Me syötiin pyörykät ihan vaan salaatin kanssa, mutta tässä vielä kastikkeenkin ohje blogin lukijoille:

Kermakastike
2 nokaretta margariinia
2 rkl vehnäjauhoja
4 dl kaura- tai soijakermaa
1 tl rouhittua mustapippuria
1 tl suolaa. 

Sulatetaan margariini pannulla, sekoitetaan vehnäjauhot margariinin joukkoon ja ruskistetaan niitä noin 3 minuuttia. Lisätään kerma samalla sekoittaen, ja lopuksi lisätään pippuri ja suola. 

Herkkua!


tiistai 18. tammikuuta 2011

Irtikö oravanpyörästä?

Olen jo pienestä asti tuntenut vetoa "peruselämiseen". Että tosiaan eläisi kuin ei olisi kenraaliharjoitus meneillään, jättäisi turhan hötyilyn ja eläisi perustavanlaatuista, ihmettelevää elämää. Rakastin jo lapsena meidän alkeellista saunamökkiämme järven rannalla; hiusten pesua mökkiin kannetulla järvivedellä, pyöräilyä, kivienalaisten ötököiden vakoilua, ulkohuussia jopa, omanlaisenaan luonnollisempana vaihtoehtona. Jo silloin  murehdin usein, miten suosikkieläimeni olivat uhanalaisia tai vaaraantuneita. Samalla kun luin niiden ahdingosta, ymmärsin toteuttavani ongelmien syitä itsekin. Yläasteella luin Jack Londonit ja muut erähenkiset aina uudelleen. Niissä asiat olivat oikein päin: ihminen pieni ja luonto suuri.

Tarvitseeko todetakaan, ettei maailmantuska ole hellittänyt? Samanlainen kaipuu "oikeaan" elämiseen yllättää vieläkin vähän väliä - että tekisi jotain todellista, lähtisi viimeisten erämaiden suojelijaksi jonnekin, tai valitsisi elämäntavan, jossa ei hyvistä aikeistaan huolimatta tulisi toteuttaneeksi länsimaista kulutushysteriaa ja elävän luonnon elävältä ahmimista. Tällainen olisi järkeistetty, omavaraisempi tai ekompi elämäntapa.

Kaarina Davisin kirja Irti oravanpyörästä (Nemo 2010) kysyy, miksi vaihtaa elämänsä ajan rahaan, jotta voi ostaa aikaa säästäviä vempaimia tai lohtua menetetyn ajan korvaukseksi. Miksi hukata elämänsä hirvittäviin työpaineisiin, jos eloonjäämiseen tarvittavat asiat (ja ekstraakin) saisi itse tekemällä, samalla toteuttaen itseään? Miksi myydä oma aikansa ja ostaa rahalla jonkun toisen ajallaan tekemät hyödykkeet? Miksi juosta oravanpyörässä rahan perässä, jos oravanpyörä syö hankitut hilut? Ja miksi vaientaa omat eettiset arvonsa ja ideansa, ja puskea ne jonnekin "elämä B:hen"..?

Arvelin jo etukäteen, että pitäisin Davisin kirjasta, ja niin aika lailla kävikin. Pidinhän Elämämme perusteistakin. Davisin kirja kertoo, mistä lähdetään, ja miten toteuttaa juuri itselle sopiva uusi järjestys. Ja mitä Länsimainen ihminen kohtaa tajutessaan, ettei auktoriteettiuskoinen hyperkuluttajan elämä tuokaan onnea. Davis kertoo lähtökohdistaan ja oravanpyörän jättämisestä toisaalta riipaisevasti ja toisaalta humoristisesti, ja saa tempaukset näyttämään ihmeen saavutettavissa olevilta ja järkeviltä. Ei ole kyseessä eristäytyminen yhteiskunnasta, vaan pyrkimys siirtyä järkeistettyyn, kestävämpään ja sisällyksekkäämpään elämään.

Davis kuvaa elämäänsä ennen "luontoherätystä" lempeällä huumorilla ja virnuilevalla itseironialla. Mainosmaailman unelmapimun roolia. Harrastuksena shoppailu, sosiaalisena liimana ystäviin shoppailu, yhteisenä tekijänä aviomiehen kanssa yhteinen materia - ja shoppailu. Luonto oli kaukainen, virkistykseen sopiva asia. Ruoka tuli kaupasta, bensa pistoolista, sähkö pistorasiasta, vesi johdosta ja omanarvontunto omaisuudesta. Kaikki tehtiin niinkuin "pitäisi", niinkuin yleisesti odotetaan. Ja kuitenkin jossain tuossa shoppailijassa piileskeli oikea oman tiensä kulkija, tarmonpesä, omavaraisemäntä. Sanoma tuntuu olevan "jos minä pystyn, kuka vain pystyy".

Davis kuvaa, kuinka mieletön kuluttamisen tahti vaati yhä enemmän rahaa, ja toi tullessaan väsymisen hoitajan työhön. Elämä menetti merkityksensä, eikä ympäristöltä kiillotetulla julkisivulla ostettu hyväksyntä enää tuntunut riittävältä sisällöltä. Monien vaiheiden kautta rohkea nainen tempaisi ja osti sukunsa vanhan, pystyyn lahonneen rantamaatilan, vaikka tutut jaksoivat kritisoida ja ihmetellä.

Vaikka haikailisi vähempään elinaikansa rahaksi muuttamiseen (tai opiskelijana moiseen johtavan putken kulkemiseen), olettamistaan standardeista on vaikeaa irtautua. Sitä tarvitsee turvaa, jota ehkä saa oman aseman pönkittämisestä sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla. Daviskään ei olisi uskaltanut, ellei loppuunpalaminen olisi pakottanut radikaaliin ratkaisuun. Hän opetteli alusta asti viljelemään, säilömään, keräilemään, ja erityisesti toteuttamaan kohtuutta. Kirjasta välittyy,  miten hän myös nautti tuosta kaikesta. Oppimiskokemusten, ihmeen tunteiden ja oivallusten kuvaus on inspiroivaa. Davis alkoi opiskella luonnontuntemusta, ja kehitti esimerkiksi innovatiivisia kateviljelymenetelmiä yhteydessä vesistönsuojeluun. Hän oivalsi esimerkiksi, ettei ole olemassa lajiryhmää "rikkaruohot"; oikeasti ne ovat ravinnepitoisia villivihanneksia ja eläinten ravintoa tai turvapaikkoja.

Ajatella, että pinnallisen kuluttajaidentiteetin piiloista löytyikin todellinen metsänhenki. Nuori nainen, joka ei ensin tiennyt, mistä käyttövesi tulee, asuu nykyisin uuden kumppaninsa kanssa minimikulutuksen periaattein pienessä mökissä luonnonmukaisella rantatontilla, jolla itse tehdään polttopuut, viljellään ja säilötään ruoka, kerätään sienet, marjat ja villivihannekset, hoidetaan metsät, korjataan ja remontoidaan kierrätysmateriaalein, tyhjennetään huussit, kompostoidaan....!

"Nämä asiat (itse tekeminen ja kulutuksen minimoiminen) vähentävät elinkustannuksiani niin merkittävästi, etten tarvitse paljon rahaa elääkseni ja minun tarvitsee tehdä vähemmän töitä kodin ulkopuolella. Tästä seuraa, että minulla on aikaa. Olen kiireetön. Minulla on kaikki maailman aika ja rauha nauttia elämästä ja luonnosta."

"Off the grid" tai omavaraisuus tarkoittaa pisimmilleen vietynä täyttä itsenäisyyttä ruokansa ja käyttämänsä energian suhteen. Uusiutuvan energian älykästä soveltamista - aurinkoenergiaa veden lämmittämiseen jne. Esimerkkejä on useista ekokylistä ja taloista pitkin maailmaa. Kun aikaa ei mene rahankeruuseen, sitä jää oman ruuan viljelyyn ja säilömiseen, ja yli. Kaarina Davis ei ole täysin omavarainen, vaan käyttää minimaalisesti myös verkoston sähköä (tietokoneelle) ja ostaa välillä kaupastakin  ruokaa. Osoitus siitä, että elämäntapoja on monia, ei vain ääripäitä tyyliin ökytörsäys vs. täysi omavaraisuus. Minua häiritsi hieman se, että kirjailija puolustautuu ihmettelyjä vastaan toteamalla about, ettei ole mikään vegaani :D  Sen hän saa kuitenkin anteeksi tuomalla esiin eläintuotannon ympäristöhaittoja ja  ihmettelemällä, miksi meillä käytetään niin ylettömästi liikaa eläintuotteita Maan sietokykyyn nähden.

Täysi omavaraisuus tarkoittaisi tällä hetkellä myös, että ei asuisi ainakaan vuokralla - pitäisi olla edes hippunen omaa maata. Kirja ei kuitenkaan tarjoa maanomistusta ainoana vaihtoehtona. Turhasta luopuminen ja oman tiedon ja osaamisen kautta asioiden lähestyminen on olennaista ja inspiroivaa urbaanillekin ekotyypille. Ennen kuin pystyy rajumpiin asioihin, voi vaikka vaihtaa tuulisähköön ja opetella luonnon keruulajeja. Rahaakaan ei loppujen lopuksi tarvitse huikean paljon, jos muistaa Davisin lainaaman sanonnan, ettei ruumisautoissa ole peräkärryjä :D

Kirjassa on myös luomupohdintoja, asiaa kaupunkiviljelystä, vesivessojen hulluuden ihmettelyä (voi kun kompostivessat jatkaisivat yleistymistään!), juttua ruuan poisheiton käsittämättömyydestä ja puhetta luonnonmukaisemman metsänhoidon puolesta. On varmasti totta, mitä Davis sanoo asioiden arvostamisesta; jos jokainen joutuisi kerran elämässään kokeilemaan, miten paljon työtä ja aikaa vie viljellä esimerkiksi omat porkkanansa, tuskin niitä heittäisi niin helposti roskiin! Sama arvostuksen puute pätee moneen asiaan, vain siksi, ettei taustalla ole tarpeeksi tietoa.

Kuvittelin ennen, että ekokylissä tai ekoasumuksissa ei olisi esimerkiksi tietokoneita tai mahdollisuutta pitää yllä tieteellistä osaamista tai moderneja harrastuksia. Heh, ei se ihan niin mene, ihan tiedepäitähän siellä on myös taustalla. Maailmalla on myös kovasti liikehdintää siihen suuntaan, että kerrostaloasuminenkin saataisiin ekommaksi, eikä kestävyyteen vetoa tuntevan tarvitsisi välttämättä muuttaa maalle. Toistaiseksi upeat kattopuutarhat eivät ole kenen tahansa ulottuvilla, eikä kompostivessoja ole kerrostaloissa. Joskus pitäisi olla, jos meinataan sivilisaationa porskuttaa vielä tulevaisuudessa. Joka tapauksessa - parvekeviljelyn kausi alkaa pian, eikä aikaakaan, kun pääsee jo villivihkujenkin keruuseen! ;)

lauantai 15. tammikuuta 2011

Kasviksia kehutaan taas - ja kasvissyöjiä

(kuva: www.bestveganguide.com)
Kylläpä kertyy kasvisten syönnin etuja tiedelehtien sivuille. Tomaattia kehutaan - siitä on löydetty uusia verisuonisairauksilta suojaavia aineita, jotka ehkäisevät lipidien - erilaisten rasvojen - epätervettä kertymistä kehoon ja erityisesti verenkiertoon. Punajuurta on jo kehuttu jonkin aikaa; Exeterin yliopistossa huomattiin punajuuresta valmistetun mehun nostavan aerobista suorituskykyä, ja urheilijat ottivat juureksen heti omakseen. Suorituskyvyn buustauksen tiedetään tapahtuvan punajuuren sisältämien nitraattien ansiosta - ne vähentävät suoritukseen tarvittavan hapen määrää ja laskevat verenpainetta. Punajuurimehun ainekset auttavat urheilijaa - ja oletettavasti myös tavallista tallaajaa - tekemään aerobista työtä jopa 16% pitempään kuin normaalisti. Hyvin heikossa kunnossa oleville tai keuhkovaivoista kärsiville tämä voi tarkoittaa liikunnan mahdollistumista uudestaan. 

Vihreän teenkin terveysvaikutukset vahvistuvat; Phytomedicine- lehdessä julkaisseet tutkijat ovat saaneet tukea sen aivoja vahvistavalle vaikutukselle ja sen tarjoamalle Alzheimer- ja dementiasuojalle. Aiemmin tiedettiin, että ko. ominaisuuksia on vihreässä teessä, nyt on varmistunut, että ne myös säilyvät teen valmistuksen ja ruuansulatuksen läpi kohteeseensa eli ihmiskehoon. Tutkijat olivat havainneet teen yhdisteiden suojaavan soluja haitta-aineita vastaan ja  jopa hidastavan syöpäsolujen kasvua. Onneksi teetutkijat muistavat kuitenkin mainita samalla, että terveyteen vaaditaan muutakin kuin teetä - hyvä ruokavalio ja paljon liikuntaa esimerkiksi. Punajuurimehua siis pääruualla, ja  jälkkäriksi vihreää teetä ja raakasuklaata! ;) 

Ai niin, vielä oli yksi kasviskehu-tieteisuutinen. Kevään koittaessa kalpeutensa huomaaville ihmisille mainostetaan itseruskettavia ja solariumeja, vaikka kaikkein maittavimmin, terveellisimmin ja edullisimmin näyttävän ihonvärin saisi - kasviksista! Tutkimus Evolution and Human Behaviour-lehdessä toteaa, että monipuolinen kasvisten puputus antaa iholle paremman hehkun kuin itse aurinko. Hedelmissä ja kasviksissa on karotenoideja - eräänlaisia antioksidantteja - jotka ilmeisesti immuunipuolustuksen ja muun terveyden buustaamisen lisäksi kaunistavat ihoa ja antavat sille kultaisen, päivettyneenoloisen hehkun. 

Jutussa oli myös tutkittu, kumpaa ihonväriä - auringon ruskettaman henkilön, vai kasviksia puputtaneen - muut ihmiset pitävät vetävämpänä. Tulos oli ollut juuri tämä kasvisherkuttelijaversio! Todella kiinnostavaa siksikin, että tässä saatetaan olla evolutiivisten kysymysten (ns. seksuaalivalinnan) äärellä.

hyvin syönyt teerikukko (www.luontoportti.fi)
Teerellä - ja ilmeisesti monilla muillakin linnuilla - loistavan värikäs höyhenpeite kertoo vastakkaiselle sukupuolelle siitä, että kaveri on pätevästi onnistunut hankkimaan paljon ja laadukasta ruokaa, jossa on paljon antioksidantteja. Lisäksi tyyppi on vielä niin kovassa kunnossa, että kykenee ohjaamaan hyvän määrän karotenoideja immuunipuolustuksen lisäksi väritykseensä. Ei siis mikään onnettoman heikko tyhjäntoimittaja. Väritys on tällöin "rehellinen" ornamentti ja toimiva peruste ihastumiselle ja parinvalinnalle, koska tarpeellisen antioksidanttimäärän saamista ei juuri voi matkia. Siihen on oltava edellytykset tai muuten ei onnistu. Mieltymys värikkyyteen voi siis olla hyvinkin geneettinen - saa tomeran ja terveen vanhemman jälkeläisilleen, ja samassa syssyssä todennäköisesti hyvät geenitkin tipusille. Sitten hyvägeenisillä tipuilla taas aikanaan käy flaksi ja niin edelleen.... Ihmisellä mieltymys voi olla ihan samalla tavoin geneettinen. Länsimaisella ihmisellä päivittäinen karotenoidiensa hankkiminen ei liene enää ihan niin vaikeaa, stressaavaa tai hengenvaarallista kuin keskimääräisellä teerellä taikka entisaikojen luonnonvaraisemmalla Homo sapienssilla. Värityksen saaminen taitaakin enemmän riippua siitä, käyttääkö älyään ja viitseliäisyyttään terveellisen syömisen hyväksi. Hyvä peruste sekin kyllä.

Mitä tästä kaikesta opitaan ja miten tämä kaikki sitten soveltuu ihmislajiin - no siten, että kasvissyöjät ovat hoteimpia! :D

Jos ihan totisesti puhutaan, niin aivan ilmeisesti edelleenkin on hyödyksi rouskuttaa runsaammin kasviksia! Koska edellämainitun kaltaisia uutisia pukkaa näin tiheään, kasviksilla täytyy olla vielä paljon tuntemattomia terveysetuja. Toisekseen onkin jo paikallaan vaihtaa kalvakka talvinahka keväisempään.

torstai 13. tammikuuta 2011

Kuinka palautetaan sademetsä

Ekoloinen on rakastunut. Bear with me.

Kuulin Ekolon kavereilta Ekolon uudesta palmusokerista, mutta myös herrasta nimeltä Willie Smits, luonnonsuojelujärjestöstä nimeltään Masarang, Indonesialaisesta luonnonsuojelualueesta nimeltään Samboja Lestari, ja alueellisesta työllistymispiikistä. Kun eletään maailmassa, jossa luonto-ohjelmiakaan ei uskalla katsoa, kun niissä muutenkin maailmantuskaa potevalle herkkikselle väläytetään sukupuuttotilastoja ja karrelle poltettuja alueita, on käsittämättömän upeaa nähdä niin upeita ja onnistuneita projekteja kuin Masarang. 

Kuulostaa päiväunelta: tehdään karrelle poltetusta, tuhotusta sademetsäalueesta uusi sademetsä. Istutetaan sinne onnistuneesti lähes 800 puulajia ja saadaan ne kasvamaan metsäksi, jonka puulajimäärä lisääntyykin vielä yli tuhanteen (vertailun vuoksi - Euroopassa puulajeja on alle parisataa). Nostetaan hetki sitten aution, kuivien tuulten pyyhkimän, mutta nyt metsitetyn alueen päälle pilviä, jotka satavat puiden hyväksi. Lasketaan alueen lämpötilaa, jotta metsän on mukavampi kasvaa. Saadaan alueelle yli sata uutta lintulajia, kymmeniä matelijoita ja turvapaikka useille nisäkäslajeille. Samalla tarjotaan työpaikka noin 3000 ihmiselle, ekologisesti, hukkaenergialla, ilman jätettä. Mitä ihmettä??

Aloitan varsinaisen tarinani kyseisestä Smits-tyypistä (ja tarjoan vielä vaihtoehdoksi lukemiselle videon herran omasta puheesta). Willie Smits on siis vähän päälle viisikymppinen, Alankomaissa opiskellut mikrobiologi, eläinoikeusaktivisti ja luonnonsuojelija, joka on 80-luvulta asti vaikuttanut Borneon saarella. Smits kertoo itse elämänsä kääntäneen suuntaa, kun hän löysi oranginpoikasen häkissä torilla, ja myöhemmin alueella kulkiessaan näki samaisen polon jätekasassa. Häkki oli kelvannut jollekulle ohikulkijalle; karvainen, nestehukasta kärsivä ja heikko kädellisvauva sen sijaan ei. Smits sisuuntui, vei poikasen kotiinsa ja hoiti sen terveeksi. Kun sana levisi, hänelle alettiin tuoda muitakin kurjan kohtalon kokeneita orpoja tai elinympäristönsä menettäneitä orankeja, ja alulle lähti pikkuhiljaa Kalimantanille kotoperäinen Borneo Orangutan Survival Foundation (BOS), joka itse asiassa taitaa tänä vuonna täyttää kaksikymmentä vuotta. 

Orankivauva (www.tasikoki.org)
Smits on perusteellinen miekkonen. Alkoi näyttää siltä, että vaikka miten orankeja yksilöinä hoitaa, niiden asioita ei voi parantaa puuttumatta niiden elinympäristön surkeaan ahdinkoon. Siispä täytyi pelastaa sademetsäkin. BOS alkoi ostaa sademetsää v. 2001. Se onnistui saamaan haltuunsa 2000 hehtaaria entistä sademetsää, joka oli myllätty täysin matalaksi, kuivunut, ja vielä palanut. BOS aloitti toimensa erikoisella "nytpä korjataankin kaikki viallinen" -mentaliteetilla. Alueesta päätettiin tehdä sekä eläinten suojapaikka ja palon kestävä, uusi sademetsä että ruoka-aitta ja työllistäjä paikallisille ihmisille. Aluksi istutettiin luonnonkasvien lomaan runsain mitoin ruokakasveja - ne suojaisivat kasvavia puuntaimia, kunnes puut itse toimisivat niiden varjostajina. Paikallisten ihmisten kanssa tehtiin sopimus - BOS ostaisi heidän viljelemänsä hedelmät, kunhan sademetsästä pidettäisiin huolta. Näin ihmiset hyötyvät enemmän sademetsän suojelusta kuin sen kustannuksella elämisestä. Paikalliset otettiin siis alusta asti mukaan suojelutoimiin, heille tarjottiin kestävän kehityksen mukaista ansiota ja ekologista osaamista. Orangeille - ja muillekin apua tarvitseville eläimille - hankittiin ja kunnostettiin nopeimpaan tarpeeseen pelastuskeskus Tasikoki

Niin missäs se sokeri tulee mukaan? Voittoa tavoittelemattomassa järjestössä nimeltä Masarang. Samboja Lestarin suojelualue on ympäröity tiiviillä sokeripalmuringillä, ja sokeri on "pääartikkeli" tuotantopuolella. Palmusokeri  on FAO:nkin mukaan ekologisinta mahdollista - puita ei tarvitse kaataa sen tuotantoa varten, vaan  palmuista (Arenga pinnata) juoksutetaan mahlaa, josta sokeri valmistetaan. Yksi puu voi antaa useita kymmeniä litroja mahlaa päivässä. Lisäksi mahlasta voi valmistaa etanolia, juomaksi tai jopa polttoaineeksi. Jos aivan oikein ymmärsin, Smitsillä ja hänen järjestöllään - järjestöillään - on jo useampia alueita sekä orangeille että permakulttuurin omaiseen ruokapuu- ja sokerin tuotantoon. Nykyään tämä ihmetoiminta tosiaan työllistää 3000 ihmistä. Itse Masarang -sokerin valmistusprosessi tehdään tehtaassa, joka ei tuota jätettä ja jonka energia tulee hukkabiomassasta. 

Malaijinkarhu (sun bear; Helarctos malayanus)
kuva: www.wildlifeextra.com
Järjestelmä on käsittämätön kaikessa kekseliäässä neroudessaan - alue on satelliittivalvonnassa sopimuksella ESA:n kanssa (European Space Agency) siten, että koko aluetta voidaan valvoa sen lämpötilan, sademäärän, jopa jokaisen kasvavan puun osalta (itse asiassa netin kautta sen voi tehdä kuka vain). 

Ja tästä pitikin puhua - näinkin pieni, älykkäästi ennallistettu sademetsä on onnistunut muuttamaan alueellisen ilmastonsa itselleen ja eliöilleen edullisemmaksi. Koska sademetsien vesihuolto toimii erikoisesti siten, että itse puiden erittämät haihtuvat yhdisteet toimivat sadepisaroiden tiivistymiskeskuksina, tuhottu sademetsänpohja on sateeton, alueellinen kuivuusriski. BOSin alueella sen sijaan riittää nyt puita - ja niiden myötä pilviä ja sadetta. Pilviä valvotaan ylpeinä pilvivanhempina satelliiteilla. Paikalla kasvaa noin 1000 paikalle ominaista puulajia, alueellinen sademäärä on noussut 30%, lämpötila laskenut useita asteita,  alueella elää taas 137 lintulajia, 30 matelijalajia ja useita nisäkäslajeja. Orangin lisäksi suojan saaneisiin nisäkkäisiin kuuluu esimerkiksi malaijinkarhu (Helarctos malayanus), yöeläjä ja pienin kaikista karhuista. 

Samboja Lestarin "pohjapiirros" eri vyöhykkeineen  (http://www.createrainforest.com)
Ruokapuiden ja sademetsän ihmeellinen yhdistelmä perustuu permakulttuurin kaltaiseen ideaan; otetaan huomioon erilaisten kasvien erilaiset, ekologiset roolit alueen kokonaisuuden suhteen. Valitaan joitakin lajeja varjostamaan, ajatellaan eri kerrokset maan päälle (pohjakerros, kenttäkerros, pensaskerros, lehvästökerroksen tasot) ja maan alle (eri lajit ulottavat juurensa eri syvyyksiin), ja lisäksi mietitään maata sitovat, voimakasjuuriset lajit, eri aikaan kukkivat lajit pölyttäjien ja lintujen iloksi, tietyt lajit vain ruokkimaan ja houkuttamaan pölyttäjiä, tietyt lajit torjumaan tuholaisia, muistetaan elintärkeät mykorritsasienet, ravinteiden kierrättäjät jne. jne. Tässä tapauksessa oli jopa ajateltu tulenkestävät lajit aluetta ympäröiväksi, eläväksi aidaksi, ja toki yhteistyössä toimivien paikallisten hyväksi oli pohdittu, mihin aikaan eri sykleissä mikäkin ruokakasvi tuottaa satonsa. Mutta permakulttuuri sikseen - siitä kirjoittelen myöhemmin :) 

Niin ja Ekolo - siellä hyllyillä luuraa nyt Masarangin arenga-palmujen palmusokeri, matalan GI:n runsasravinteinen, äärimmäisen vähän käsitelty tumma herkku, ihmeellisessä ekotehtaassa pyöräytetty, joka auttaa monimuotoisia sademetsiä ja niiden asukkaita. Ja todellakin - edistää myös arengasokeriin vaihtavan herkuttelijan terveyttä, niin paljon ruokosokeria fiksumpi makeutin on kyseessä.

Surffaamalla linkittämilleni sivuille löytää monia muitakin vaikuttamiskeinoja - hurjimmillaan voi harkita orankienhoidolle omistettua sapattivuotta vapaaehtoispestissä. Tai ainakin voi oppia jotain - epätoivoisimmassakin tilanteessa nokkeluudella ja itsepäisyydellä saa aikaan vaikka mitä. Paljon on tekemistä reilun ja kestävän pallon pyöräyttämisessä. Tässä jos missä on nyt esimerkkiä ja syytä yrittää.


tiistai 4. tammikuuta 2011

Hellaton Kokki


Hurja kansikuva, mutta sisälehdillä on herkkujakin!
Kirjatestailu jatkuu, ja sen myötä maistelu! Mea Salon teos Hellaton kokki (Moreeni 2010) on inspiroiva, raikas ja sympaattisen persoonallinen ei keitto- vaan raakaravinnon kokkauskirja, josta löytyy jopa ripaus itseironiaa omaa syntyprosessiaan kohtaan. Tähän kirjaan ihastuin jopa niin, että saattaisin sen hankkia itselleni. Teksti on omaleimaista - Hellattoman kahvinkeitin horsnottaa ja joku käy naahimassa salaa ruokaa jääkaapilta. Ruokalajitkin on nimetty huolellisesti. Äijäilijää nimiralli saattaisi ärsyttää, mutta joukossa on selviä helmiä, kuten Pumppajuusto.

Teoksessa on pitkä asiaosio, jossa määritellään erilaiset kasvissyöjät, kumotaan kasvissyöntiin liittyviä ennakkoluuloja ja listataan kasvissyönnin plussia (ja niitähän riittää!). Asiaosiossa kerrataan myös ravinto-oppia, esitellään elävä ja raakakaravinto guruineen,  käydään läpi superruuat ja vilkaistaan idättäminen taulukoineen. Viimeistään siinä vaiheessa, kun idätystaulukossa on mukana puna-apila, allekirjoittanut on myyty :) Tällainen pikku yksityiskohta lupaa paljon kirjan luovuuspuolelta. Mietin aikanaan kauan, miksei Pohjolassa idätetä apilaa, kun sitä kerran riittäisi. Nyt on sitten siihenkin perusohje.

Yllä ei vielä ollut kaikki alkuasiaosion suhteen. Kirjoittaja käy läpi myös syömisen psykologiaa aavenälän ja motivaation suhteen, syömissyyllisyyttäkin liipaten. Vasta sitten alkavat reseptit, jotka on jaettu pehmikseihin, puuroihin ja kasvimaitoihin; salaatteihin ja "sensellaisiin"; dippeihin, juustoihin ja kastikkeisiin; keittoihin; mehuihin; kuivuriruokiin sekä makeisiin herkkuihin. Salaatit, kastikkeet, dipit, keitot, kaikki on hyvin edustettuna. Ja kaikki ruuat ovat muuten gluteenittomia! 

Hellattoman kuvat ovat hauskan persoonallisia kokosivun teoksia. Välillä tuntuu, että reseptisivuille olisi mahtunut enemmän tavaraa - ainakin silloin, jos yhdellä sivulla on vain yksi, kolmen aineksen ruoka. Toisaalta uumoilen, että ratkaisulla on pyritty raikkaaseen ulkonäköön, ja sehän kyllä on saavutettu. Ohjeet ovat simppeleitä, mutta kuitenkin antoisia, ja ennen kaikkea houkuttelevia ja raikkaita. 

Testasin paria ohjetta, jotka minua kiinnostivat erityisesti. Flaksikeksit valitsin, koska en ole ennen tehnyt kuivurikeksejä, ja meillä maalla on oikea Orakas-kuivuri :) Lasse Raitaa kokeilin puhtaasta uteliaisuudesta - pidin aikanaan laktovegenä piimän happamuudesta, ja vaikka maustamaton soijajugurtti ajaakin saman asian, ajatus elävän ravinnon piimästä oli ylihauska. Kirjasta olisi löytynyt myös kaikenmoisia herkkuja ja suklaavanukkaita, mutta jätin myöhemmäksi, kun niitä on jo hetki sitten blogattu ;)

Hirssipuuro
1 1/2 dl hirssiä
muutama kuivahedelmä maun mukaan
5 dl vettä
(sekä tattarinituja ja siemeniä, jos haluaa)

Liotetaan hirssiä yön yli 3 desissä vettä ja kuivahedelmiä 2 desissä. Kaadetaan hirssistä ylimääräinen vesi pois (ja itse huuhdoinkin), ja tehosekoitetaan ainekset puuroksi makeassa kuivahedelmien liotusvedessä. Osan hirssistä voi korvata erilaisilla siemenillä. Lisäsin omaan puurooni sekoitusvaiheessa myös tattarin ituja, kirjan lukuisista puuroresepteistä innostuneena. Hyvää oli! Syömisvaiheessa lisäsin kyllä kerettiläisesti myös kookoshiutaleita ja soijamaitoa :))
Raidan Lasse
Hirssi-tattaripuuro siemenin ja tyrnein

Lasse Raita eli pikapiimä
2 dl kurkunpaloja
½ pientä avocadoa
½ sitruunaa tai hieman enemmän jos haluat happamamman
3 dl vettä
(ripaus suolaa)

Sekoitetaan kaikki lukuun ottamatta vettä, josta ensin vain puolet, ja loput sitten kun kurkku on kunnolla sekoittunut. Jäähdytetään ja katsotaan, kun piimä saostuu vielä lisää. Lisätään vettä, jos toivotaan lisää juoksevuutta. Hurjaa! :)

Happamanraikas juoma, johon itse olisi mieluusti kyllä lisäämässä avocadoa, tai vaikka vähän makeutinta, pyöristämään makua. Voi olla, että kunnon tehosekottimella olisi helpommin juotava herkku tämä, minulla kun joukkoon jäi aika tukevankokoisia kuorenpaloja :D Ja oikeastaan kesähelteillä Raidan Lasse olisi varmaan paikallaan ihan tällaisenaan.

flaksikeksit
4 dl  pellavansiemeniä
2 dl  seesaminsiemeniä
1 dl  kurpitsansiemeniä
4 rkl yrttejä kuten basilikaa, oreganoa, timjamia
1 tl suolaa

flaksikeksit kuivurin ritilöillä
Liotetaan pellavaa 4 dl:ssa vettä vähintään 20 min. Muita siemeniä liotetaan eri astiassa, ja niistä kaadetaan vesi pois (ja minä huuhtelinkin). Sekoitetaan ainekset ja levitetään mössö kuivurin ritilöille leivinpaperin päälle 4 mm:n kerrokseksi. Kun massa on vähän kuivahtanut, tehdään siihen halutessa viiltoja, joiden avulla keksit voi myöhemmin taitella ruuduiksi. Käännetään keksilevy muutaman tunnin kuivattelun jälkeen ylösalaisin (tai ei käännetä, jos kuivaaminen tehdään yöllä ja tykätään nukkumisesta).

Minähän tietenkin unohdin mausteet kokonaan, kun uppouduin korttipelin tiimellykseen. Siispä vain ripottelin suolaa ritilöille levitetyn massan päälle :) Hyvin silti maistui ja mukavasti rouskui! Kuivurilla voisi nähtävästi tehdä elävän ravinnon pitsapohjankin tattarin tms ituja monitoimikoneella surauttamalla, ja sitten koristella kaikilla herkuilla. Sitäpä kokeilenkin, kun taas Orakkaan ääreen pääsen.