perjantai 25. helmikuuta 2011

Viikunaihmeitä

Ajattelin blogata hiukan niistä luomuaineksista, joita itse jatkuvasti kannan Ekolosta kotiin, ja perehtyä vähän ruokaa tuottavien lajien historiaan, biologiaan ja muuhun merkitykseen. Taiteilijan vapauden mukaisesti aloitan niistä aineksista, joista itse pidän eniten :) Kuten blogin taustakuvasta voi (tai ei voi) päätellä, yksi parin vuoden takaisen Azorienmatkani kohokohdista oli saada mussuttaa viikunoita suoraan puusta, mistä syystä minulla on viikunoihin erityinen tunne- ja makuelämysside. Niistä siis lähdetään.


Kuten kuljetus- ja säilytysteknisesti on helpointa ja ekointa, luomuviikunat ovat yleisimmin tarjolla kuivattuina. Yllä olevassa kuvassa ruttuinen möntti on juurikin kuivattu (mutta ah, niin pehmeäntoffeisenmehevä) viikuna, kun taas alla oleva taiteilijan näkemys on tuoreen hedelmistön halkileikkaus. Ravitsemuksellisesti viikunoita on jo kauan pidetty arvossaan, koska niissä on runsaasti kalsiumia, kuitua, vitamiineja ja antioksidantteja, ja kuivattuina myös paljon sokereita. Lisäksi viikunoissa on aineksia, jotka edistävät ruuansulatusta ja suoliston toimintaa. Viikunalla on niin pitkät käyttöperinteet, että sen spekuloidaan olevan ensimmäisiä - ellei jopa ensimmäinen - kaikista viljelykasveista!

Yleisesti ruokahedelmänä tunnettu viikuna (Ficus carica) on vain yksi noin kahdeksansadan lajin suvusta, johon kuuluu kasveja aina pensaskorkeudelta puihin ja toisiin kasviin kiertyviin liaaneihin. Valtaosa viikunalajeista on kotoisin trooppisilta alueilta, ja vain osa, kuten juuri F. carica, on lauhkeankin alueen eläjiä. Vaikka ihmiskäytössä on lähinnä vain tämä yksi laji, viikunan sukuun kuuluu lukuisia ns. avainlajeja, eli erityisesti trooppisilla alueilla ekosysteemille olennaisia tuottajia. Esimerkiksi hedelmänsyöjälepakoille, useille kädellisille ja monille lintulajeille tuottoisat viikunalajit ovat hyvin tärkeitä ruuanlähteitä. Mutta lähinnä viikunoista tekee hupaisia niiden erikoinen pölytysmekanismi, joka seuraa pitkästä koevoluutiosta pistiäisosapuolen seurassa.

Viikunahedelmä on oikeammin hedelmistö. Kasvin pullomaisen kukkapohjukan sisäpinnalla sijaitsevat pienen pienet kukat, jotka hedelmöityttyään kehittyvät kasvin varsinaisiksi pähkylähedelmiksi. Viikunan kukka on siis tavallaan nurinpäin kääntynyt - sisäpuoli ulkona ja toisinpäin. Varsinaisten, pohjukan sisällä möllöttävien hedelmien voisi oikeastaan luulla olevan vain viikunan siemeniä. Kukkapohjukka ei aukea koskaan, vaan kukat pölyttyvät ihmissilmältä piilossa, viikunapistiäisten avustuksella. Kyseessä on symbioosi, jossa kumpikin osapuoli on pitkälle erikoistunut toisen varaan ja lajit ovat riippuvaisia toisistaan. Lisäksi jokaisella viikunalajilla on ihan oma pistiäisensä, mikä myös estää kannattamattoman pölytyksen lajista toiseen. 

Viikunapistiäiset munivat viikunoihin ja ovat riippuvaisia niistä lisääntymismajoinaan ja lastenkammareinaan. Kukkaonkaloissa on hyvin ahdas suuaukko, josta vain tietyn kokoiset pistiäiset, ne lajin omat, pääsevät kömpimään sisään. Ennen kuin kukaan ällööntyy vakuutan, että pistiäisen munia ei ole F. carican syötävissä versioissa. Viikunoiden ystävä uskaltaa lukea eteenpäin :) Alkuperäisellä, villillä viikunalla on kahdenlaisia kukkia, pitkävartaloisia naaraskukkia ja lyhytvartaloisia kaksineuvoisia kukkia. Pistiäinen voi munia ainoastaan lyhytvartaloisiin, sillä pitkiin sen munanasetin ei kerta kaikkiaan ylety. Pitkävartaloiset emikukat viikuna on varannut siemententuotantoon eli hedelmistöiksi, eikä päästä pistiäisiä niihin asustelemaan. Pölytyspalvelut sen sijaan kelpaavat myös hedelmientuottokukissa, ja kyseessä onkin pienimuotoinen, sanattomalla sopimuksella jatkuva huijaus. 

Lyhytvartaloiset, pistiäisen munimat kukintopohjukset alkavat kehittyä äkämiksi ja pistiäistoukkien ravinnoksi, koska pistiäinen ruiskuttaa muniessaan myös kukintoon vaikuttavaa ainetta. Munat kehittyvät äkämäviikunoissa ja niistä kuoriutuu uusi pistiäissukupolvi. Tarpeeksi kehityttyään urospistiäiset hedelmöittävät naaraat sisällä äkämässä, eivätkä koskaan näe päivänvaloa. Sitten naaraspistiäiset kömpivät ulos ahtaasta kukkapohjukan suusta ja niihin tarttuu tuolla matkallaan viikunan siitepölyä kaksineuvoisen kukan heteistä. Siitepölyyn tahriintuneet pistiäiset eivät erota viikunoiden pitkävartaloisia, hedelmien tuottoon varattuja emikukkia lyhytvartaloisista munintaversioista, joten ne käyvät pölyttämässä kantamallaan siitepölyllä kummatkin. Pitkävartaloisissa munintaa suunnittelevat pörrinkäiset käyvät pyörähtämässä ja pettymässä, kun eivät voikaan munia, mutta kyseinen pyörähdys riittää pölyttymiseen! Siten kehittymään lähtee mehevä viikunahedelmistö, jonka ehkä joku onnekas ekokaupan asiakas saa syödäkseen, ja pistiäistyttö lähtee etsimään parempaa lastenkammaria :)

Viikunapistiäisiä kömpimässä ulos kukintopohjuksesta
(kuva: www.figweb.org)
Jalostetulla "ihmisruokaviikunalla" ei ole muita kuin pitkävartaloisia, eli hedelmistöjä tuottavia emikukkia. Aikaisemmin niiden seurassa piti tästä syystä viljellä ns. villiviikunaa eli vuohenviikunaa, jotta pistiäisillä olisi munintakammionsa ja ne kävisivät tekemässä pölytystyönsä myös viljelyviikunoissa. Nykyisin F. caricasta on olemassa myös viljelykäytössä lajikkeita, jotka eivät edes tarvitse pölytystä tehdäkseen hedelmistöjä. Missään tapauksessa siis viikunan popsija ei tule syöneeksi pistiäisen munia, vaikka joku ehkä moista eksotiikkaa kaipailisikin. Kiinnostavanomituista elämänkiertoa kuitenkin! Ihastukseni viikunoihin ei näistä ihmeistä ainakaan vähene, ja koska tuo ylimmän kuvan muhkura on viimeinen purkistani, taidan suunnistaa jo huomenna hakemaan lisää makeaa, pistiäisavusteista herkkua :) 


torstai 24. helmikuuta 2011

Kaffia ja teetä!

Hyviä uutisia kävelykadun varrelta: Ekolon paljon kaipailtu kahvila on syntynyt uudestaan monine ekoteelaatuineen! Tällä kertaa rauhoittumispaikka on avattu valoisampaan yläkertaan. Pöydässä on tilaa lukaista lehteä, selata ekoesitteitä tai pohtia ostoslistaansa samalla kun hörppii kupposta kuumaa. Hyvä idea voi olla myös ostaa hyllystä luomuherkkuja ja istahtaa syömään samantien, niin ei pääse unohtumaan ;) Suosittelen esimerkiksi kauhaisemaan hiukan pähkinämiksiä tai irtoviikunoita, taikka maistelemaan Ekolon runsasta välipalavalikoimaa raakaravintopatukoista mättösuklaaherkkuihin ja nougat-täyteleivoksiin.

Ekolon Annelle kiitos keskipävän auringossa kylpevistä kahvilakuvista, omalla reissuissa rähjääntyneellä pikkupokkarillani olen ottanut vain keskimmäiset teekuvat. Ja kaikille tervetuloa istahtamaan!

Kahvilanurkkaus
Montaa eri irtoteetä...
...tai Numia pusseista.
Aromikasta, ravinteikasta ekosokeria

...ja rauhoittumisen fiilistä.


P.S. Jos joku tietää, miten bloggerissa saa joustavammin muokattua kuvakokoja kuin pieni-iso-erittäin iso -valikolla, ottaisin mieluusti neuvoja vastaan :)

torstai 17. helmikuuta 2011

Luomukehuja Maailman tilassa

Hoksasin hetki sitten, että uusi Worldwatch -instituutin Maailman tila on tulossa, 2011-versio siis, enkä ollut ehtinyt vielä lukemaan kaksituhattakymppiäkään. Kirjastoreissun jälkeen ahmin tekstiä, ja löysin sieltä  positiivisia näkemyksiä luomusta. Ne sopii varmaankin Ekoloisessa jakaa. 

kuva: www.worldwatch.org
Maailman tila -julkaisut ovat esseekokoelmia tai asiantuntijakannanottoja, ja jokaisella julkaisulla on oma teemansa. Kaksituhattakympissä se on Kulutuskulttuurista kestävään elämäntapaan. Aihetta on lähestytty esimerkiksi ruuantuotannon, koulutusjärjestelmän, työelämän, musiikin, terveydenhuollon, turvallisuuden ja median etiikan kautta. 

Cormac Cullinanin essee Maapallo-oikeudet ja luonnon laki kysyy, tulisiko Maapallolla olla omat juridiset oikeutensa, jotta saataisiin turvattua planeetan säilyminen. "Tragedy of the commons", eli yhteisten resurssien tragedia, takaa muutoin sen, että jokainen taho ottaa yhteisistä resursseista irti maksimimäärän. Siksikin, että "jos en minä ota, joku muu ottaa". Maapallo-oikeudet olisivat raja-aita toppuuttelemassa tätä toimintaa. Lainaus selventää ajatusta:

"Lähestymistapa edellyttää, että oikeusjärjestelmää tarkastellaan koko maapallon eloyhteisön näkökulmasta ja yhteisön eri osapuolten oikeudet saatetaan keskenään tasapainoon (kuten jo tehdään ihmisyhteisön sisällä). Perusoikeudet, kuten oikeus elämään, on asetettava tärkeämmälle sijalle kuin epäoleellisemmat oikeudet, esimerkiksi oikeus kaupankäyntiin." 

Ecuadorissa maapallolla on jo omat oikeutensa perustuslaissa! Ne on mietitty sinne yhdessä alkuperäiskansojen kanssa, heidän perimätietoaan hyödyntäen. Maapallo-oikeuksien tunnustaminen olisi hyvinkin tervejärkinen asetelma - että elämän jatkuminen olisi etusijalla varallisuuden hankkimiseen nähden. Todellisuudessa voi olla hiukan vaikeampaa toteuttaa moinen asetelmanvaihdos, ja näkemykselliset ristiriidat ovat varmasti syviäkin. Elämä versus vauraus -dilemmahan on käsityserojen välisen kuilun pohjalla silloinkin, kun "kettutytöt" ottavat yhteen turkistarhaajien kanssa. Keskustelu muuttuu tuliseksi, koska koko pohjimmainen ymmärrys asioiden arvojärjestyksestä on täysin erilainen. Mutta ei tästä nyt sen enempää, vaan mennään siihen luomuun. 

Albert Bates ja Toby Hemenway ovat kirjoittaneet esseen Agrikulttuurista permakulttuuriin. He listaavat tavanomaisen agribisneksen nykyisiä ja tulevia dilemmoja: fossiilisen energian ja lannoitteiden raaka-aineen ehtyminen, ilmaston lämpeneminen ja tuholaisinvaasiot, ruokapulat, kemikaalien aiheuttamat ympäristöongelmat, eroosio ja maan tiivistyminen, vesivarojen hupeneminen... Tarkemmin: hedelmällistä maapinta-alaa häviää joka vuosi 75 miljardia tonnia kestämättömien menetelmien vuoksi, fosforilannoitteet loppuvat pikkuhiljaa, ja osa monokulttuureista vaatii niin suuria energiapanostuksia, että tuotettua energiayksikköä kohti on kulutettu kymmenen! Tämä siksi, että tavanomainen tuotantotapa (eli "teho" viljely) on täysin riippuvainen raskaasta infrastruktuurista ja fossiilisista polttoaineista, myös lannoitteissa. 

Kaukonäköisyyttä luonnonmukaisessa permakulttuurissa:
macadamiat ovat vastaitäneitä, joten odotellessa viljellään muuta.
Kuva: www.theesperanzaproject.org
Ratkaisuiksi ehdotetaan menetelmiä, jotka sitovat paremmin hiiltä, parantavat maan huokoisuutta, viljavuutta ja humuspitoisuutta, auttavat säästämään vettä sekä pitävät yllä monimuotoisuutta, jota tarvitaan ekosysteemipalveluiden ylläpitoon pölyttäjistä lähtien. Tällaisia ovat koko ajan kehittyvä luomuviljely, peltometsäviljely ja permakulttuuri. Näitä aiemmin marginaalisina pidettyjä menetelmiä arvostetaan nyt, kun huomataan tehotuotannon kestämättömyys. Monet luomun menetelmistä tiedetään kannattaviksi: kompostointi, viljelykierto, viherlannoitus, sekaviljely... Kehittämistäkin on, mutta kirjoittajien mielestä luomu on toimivampi ja kestävämpi ratkaisu. Maaperää ei voida kohdella vain "kivennäisainekertyminä",vaan on otettava huomioon ekologiset realiteetit eli eliöyhteisöjen ikiaikainen toiminta.

Luomua ylistäviä tutkimustuloksia summataan: kun vesivaroja ei ole loputtomiin käytössä, luomulla voidaan saada 24-34 % paremmat sadot kuin "tavallisella" viljelyllä. Kenties siksi, että luomuviljelty maatalousmaa sitoo huomattavasti enemmän hiiltä, ja myös vesi säilyy maaperässä paremmin. Hiilen sitoutuminen on muuten huomionarvoinen juttu ilmastonmuutoksen kannalta. Kuten sekin, että esseiden mukaan luomuviljely kuluttaa 28-32 prosenttia vähemmän energiaa. Luomua voidaan kehittää mahdollisimman vähäisen maaperän käsittelyn suuntaan, jolloin hiiltä sitoutuu entistä enemmän ja käsittelyenergiaa säästyy. 

Permakulttuuriala tuottaa moninaista satoa.
kuva: www.permacultura.com.sv
Erityishuomiota saavat siis myös kestävän kehityksen mukaiset, innovatiiviset mutta ikivanhat viljelymenetelmät. Monivuotisten kasvien sekaviljely pitää yllä monimuotoisempaa eliöyhteisöä, tuottaenkin paremmin. Monivuotiset kasvit sitovat paremmin maapintaa ja takaavat veden kierron. Samalla myös maan käsittely voidaan jättää vähemmälle. Taas kerran linkki siihen, miksi puissa kasvava ruoka on hyväksi - erityisesti silloin, kun on huomioitu muukin ympäröivä monimuotoisuus. 

Kasvien kasvattaminen ekosysteemejä matkivissa rakenteissa olisi siis monimuotoisuutta tukeva ratkaisu. Kuten peltometsätalous, jossa kasvatetaan pienempiä kasveja puiden lomassa. Permakulttuurissa valitaan kasvit rooliensa mukaan; osa sitomaan typpeä juurinystyröidensä avulla, osa vaikka houkuttelemaan hyönteisiä. Siten saadaan aikaan ekoyhteisöä matkiva, itseään ylläpitävä tuotantoala. Permakulttuuri sanana juontaa ilmaisusta "permanent agriculture" eli pysyvä maatalous. Viljelytuloksen kasvattamisessa käytetään hyväksi luonnollisia, evolutiivisesti ikiaikaisia kasviyhteisöjen vuorovaikutuksia. Olennaista on kokonaisnäkemyksellisyys, myös "kehdosta kehtoon" -ajattelu, eli aineen kiertäminen systeemissä siten, ettei synny jätettä. Permakulttuurin mukainen ekosysteemiviljely on saatu perustettua itseään ylläpitäväksi systeemiksi jopa keskelle tasaista aavikkoa Jordanjoen laaksoon. Hyvällä suunnittelulla ja pitkäjänteisyydellä alueesta on kymmenen vuoden kokeiluprojektissa saatu toimiva permakulttuurisysteemi viljavine maaperineen. 

Monilajinen viljely on hyvä juttu myös siksi, että satoa valmistuu käytännössä jatkuvasti, ja jos joku laji ei satu tiettynä vuonna tuottamaan hyvin, toinen saattaa kompensoida ja pelastaa viljelijän talouden. Monokulttuurissa esimerkiksi kasvitauti saattaa pyyhkäistä läpi koko geneettisesti ja lajillisesti yksipuolisen pellon ja tuhota sadon siltä vuodelta. Moinen jättää viljelijän tyhjätaskuksi loppuvuodeksi. Peltometsäviljely tai permakulttuuri ei ehkä ole ihan niin riskaabelia. Toisaalta en tiedä, miten suurissa aloissa permakulttuuria tänään toteutetaan - onko se kuitenkin vielä enimmäkseen pienimuotoista omaa puutarhan ylläpitoa? Vaikka niinkin, esseessä oltiin sitä mieltä, että ainesta olisi enempäänkin. Tai molempiin, sekä pieneen että suureen tekemiseen :) 

Alla video Permaculture Magazinen perustajina mukana olleiden ihmisten omasta permakulttuuripuutarhasta, Permaculture magazinen sivulta. Minua lämmitti se, mitä puutarhan isäntä sanoi. Että hänelle arvokkainta on puutarhan aluskasvusto, jossa on tilaa villille luonnolle, ja jonka tapahtumista hänellä itsellään ei ole mitään tietoa :)




Batesin ja Hemenwayn esseessä huomautetaan, että luonnonmukaisempaan ja kestävämpään tuotantoon siirtyminen ei käy hetkessä, vaan tarvitaan siirtymäkauden neuvokkuutta. Luonnonmukaisuuteen siirtymisestä pitäisi tulla turvallinen ja uskallettava ratkaisu - ei kai voida odottaa viljelijöiden lähtevän "pelastamaan maailmaa" omalla kustannuksellaan, kun syötävä kuitenkin jokaisen on. Kenties kestävän kehityksen tuotannoista tehdään yhä kannattavampaa ja joustavampaa, siten, että yhä pienemmät yksiköt pääsisivät mukaan. Vaikuttaa siltä, että tämänhetkisen luomutuottajat ja -kuluttajat ovat "rationaalisen uuden" kärkiryhmää.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Tee siitä leipää!

Yleensä, kun möhlin keittiössä kunnolla, teen siitä leipää. Tähän asti on aina onnistunut kyseinen ongelmanratkaisu! Tällä kertaa tein leipää oudon makuiseksi muotoutuneesta elävän ravinnon keitosta. Se oli jälleen näitä minun uteliaisuusratkaisujani koko keitto. Että "onpa ihmeellinen, mutta kun kerran on kirjaan kirjoitettu, niin kai se on hyvää!". Eipä ollut. Ei saa nauraa, mutta narahdin tosiaan yrittämään tehdä keittoa liottamalla ensin punaisia linssejä ja auringonkukansiemeniä, ja soseuttamalla ne suolan ja rakuunan kanssa tehosekoittimessa. Edes näddi auringonkukanverso koristeena ei pelastanut yritystä. 

 

Pistin keiton jääkaappiin siksi aikaa, kun hauduttelin ajatuksia, ja sitten päätin - tehdä leipää. Aiemmin olen tehnyt saman ratkaisun lukuisista kasvimaitoyrityksistä, okarasta, misoisesta tahnasta, tuorepuuroista, perunamuussista... Tällä kertaa tehosekoitin edellämainittuun huonon onnen keittoon liotettuja tattarisuurimoita, öljyä ja mausteita (kuminaa, korianteria, garam masalaa ja suolaa). Jaoin matskun muffinipellille ja paistelin uunissa 150 asteessa ja jälkilämmöissä. 

Tulipa aika hyviä lämpimäisiä! Vanhat keinot siis toimivat yhä, eikä tarvitse laittaa ruokaa kompostiin. Voi kokeilla vaikka mitä, kun aina on varasuunnitelma!  :)  




perjantai 11. helmikuuta 2011

Hyi olkoon idealisti!

Jouduin tai pääsin esitelmöimään kurssillani aiheesta idealismi ja luonnonsuojelu. Kirjoittelen tännekin kenties osin provosoivia ajatuksiani siitä, ja toivon, että joku ottaisi kantaa. Kun on aina yhtä ilahduttavaa nähdä, että joku on jaksanut kommentoida jotain näihin sepustuksiin, enkä huutele täällä yksin :)

Idealistista on kehittynyt huvittavan nolo haukkumasana, vähän kuin vanhan "nössön" ilkeämpi ja pahemmin kolahtava versio. Hikipedia tiivistää idealismin näin: "jonkinlaista toiveikkuutta, optimismia tai menemistä sen mukaan, että se, mitä halutaan, saavutetaankin vielä joskus." Eli siis ainakin jossain kohdassa idealismia piilee ajatus siitä, että asioihin voi vaikuttaa, ja jos ne voisivat olla paremmin, niitä kannattaakin siihen suuntaan yrittää vääntää. 

Vihreä sankari (kuva: www.konsolifin.net)
Idealismilla on tottakai muutamakin merkitys. Poliittinen idealismi korosti globaalia vastuuta, vastapoolinaan poliittinen realismi, jolle oikeutettu ja järkevin toimintatapa oli oman maan nationalistinen eduntavoittelu. Näin olen ymmärtänyt. Sitten on vielä erikseen idealismi vs. materialismi - jatkumo, joka on kaiketi metafysiikan puolta... Mutta minua kiinnostaa tämä ympäristö- ja luontokysymyksiin liittyvä, "vihreiden sankareiden" idealismi. Ympäristöidealismi voidaan määritellä esimerkiksi optimismina sitä kohtaan, että on mahdollista kokea yhteenkuuluvuutta muiden lajien kanssa ja toimia, jollei sankarillisesti, niin ainakin elämää ylläpitäen. 

Minua huvittaa suunnattomasti, että ekologiaan ja luonnontieteisiin perustuva raa'an rationaalinen näkemys rajallisen maapallon rajallisista luonnonvaroista kuuluu jossain määrin idealistimäärittelyn klönttiin, kun taas hyvin erikoinen, ilmassa lilluva paradigma siitä, että rajallisiin luonnonvaroihin voitaisiin perustaa rajaton kasvutalous, on olevinaan rationaalista ja "tieteellisempää" tavaraa. Tämä perustuu mielestäni vain ja ainoastaan siihen, että juuri tämänhetkistä, valtaapitävää näkemystä ei koskaan luokitella idealismiksi ennen kuin aikakautta voidaan katsoa historiallisena. Meidän silmissämme muinaiset egyptiläiset olivat suht idealistisia kuolemanjälkeiseen elämään katsoessaan, mutta he tuskin itse elivät sellaisessa käsityksessä. Minusta meidän kulttuurimme kanssa on ihan samoin. Ajatus rajattomasta kasvusta on hassu, jopa jollain lailla uskonnollisen kiihkeä, mutta silti "business as usual" nähdään aina sinä "rationaalisena" vaihtoehtona, jos toinen ehdolla oleva toimintamalli olisi esimerkiksi ekosysteemitoimintojen turvaaminen. Soppa siis tuntuu lotisevan niin, että tunnepitoista "rajaton kasvu rajallisissa oloissa" -toiveajattelua voidaan pitää selväjärkisyyden ilmentymänä, mikäli siihen on sekoitettu hippunenkin evolutiivisesti kehittyneen ihmisahneuden toteuttamismahdollisuutta. Olenpa julman idealistisen kyynikkoilkeä, mutta juuri tälle nauroin eilen, ja siksi sen joudun tässä kertoa ollakseni aito! ;D

Mitä nykyinen "vihreä sankaruus" sitten oikein edustaa ollessaan "Business as usualia" vastaan? Tuskin on liian yleistävää väittää lähes kaikkien "vihreän idealismin" edustajien mieltävän, että meidän länsimaisten pitäisi kertakaikkiaan vähentää törsäämistämme. Sehän voi tarkoittaa montaa asiaa. Esimerkiksi sitä, että tavaran haalimisen pakkomielle korvataan mielekkäällä tekemisellä, perustarpeista, kuten hyvästä ja terveellisestä (luomu)ruuasta nauttimisella, uuden oppimisella, palveluiden kehittämisellä, oman terveyden hoitamisella, hankkeiden toteuttamisella, sosiaalisella toiminnalla tai omasta rauhasta nauttimisella, tai millä tahansa hiukan krääsää mielekkäämmällä. Rajallisessa maailmassa kun kuitenkin on niin, että mikä tahansa ostos on elottomaksi tavaraksi muutettua luontoa. Ongelma siis onkin, ettei tavaraa, energiaa ja materiaalia kunnioiteta siinä määrin, kuin jotain niinkin arvokasta tulisi. Onkohan liian provosoivaa, jos sanon, mutta ainakin minulle päätoimisena opiskelijana luomun varassa eläminen on ehdottoman hyvä juttu. Korkeaa ja eettistä laatua, joka maksaakin enemmän - sitä arvostaa pakostakin.

Sustainable futures -kuvitusta
Minulla on työn alla aika kiinnostavaa lukemista degrowthin toteutusmahdollisuuksista. Marko Ulvilan ja Jarna Pasasen kestävän tulevaisuuden raportti; Sustainable Futures - Replacing Growth Imperatives and Hierarchies with Sustainable Ways. Sen saa Ulkoasiainministeriöstä ihan ilmaiseksi, tai sitten sen voi ladata tästä. Raportin ääni  kertoo, että inhimillinen tasa-arvoisuus ja kestävä kehitys menevät käsi kädessä. Tietyn äveriäisyysrajan jälkeen onnellisuus ei nouse, eli kasvun taittaminen ei tekisi meistä onnettomia. Maailma myös jakautuu raportin mukaan kolmeen sektoriin. Ylikuluttavaan luokkaan (joka puolestaan jakautuu ylikuluttavaan ja sairaalloisesti ylikuluttavaan), kestävästi toimivaan luokkaan ja kamppailevaan luokkaan. Kestävässä luokassa on maapallon kansoista kolmannes - ei siis ihan mahdotonta...! Kirja tarjoaa sekä kulttuurisia että poliittisia keinoja, joilla ihmiset voisivat muuntua globaalisti kestäväksi lajiksi, ihan inhimillisillä ja eettisestikin nykyistä kestävämmillä tavoilla. Olen tosiaan vasta keskivaiheessa lukuprojektiani, joten en hössötä enempää, vaan kehotan lukijoita lukemaan itse :)

Ainakin minusta globaali ja rajallisen planeetan tunnustava ajatusmaailma on rationaalisempi kuin keinotekoisen kansallinen, joka vielä kansallisissakin rajoissa keskittyy oman navan paapomiseen. Mutta minä olenkin idealisti.



tiistai 8. helmikuuta 2011

Ihme siipeilijöitä, hankalaa lajittelua ja runsauden hulluutta

Tuli intoiltua siitä, että 2011 on lepakoiden juhlavuosi ja nahkasiipien suojeluun panostamisen vuosi. Nyt sitten kaikki ihme tyypit yrittävät samalle huomiolistalle...! Vietnamin viidakoista on löydetty "vampyyrisammakko", joka sai tieteelliseksi nimekseen Rhacophorus vampyrus. Sillä on sekä etu- että takajaloissaan varpaidenvälikalvot, joiden avulla se liitää puusta toiseen. Laji ei välttämättä koskaan käy maassa, sillä se muniikin viidakkopuiden koloihin kertyneisiin pikku lampareisiin. Varsinainen vampyyrinimeke tulee kuitenkin vasta tästä: munista kehittyvillä nuijapäillä on terävät pikku hampaat! Vielä ei tiedetä miksi, mutta tutkijat epäilevät, että syy olisi lajin vauvojenruokintatavassa. Emosammakot munivat hedelmöittymättömiä munia lastenkammarilampareisiin, ja munien nahkea kalvo saattaa olla helpompaa nykiä auki "vampyyrihampain". Suhteessa parhaiten teorian mukaan olisivat selvinneet lisääntymään ne pauka- köh siis nuijapäät, jotka tehokkaimmin   saavat kudun syötyä, ja hampaiden kasvu olisi siten edennyt luonnonvalinnan avustuksella. Kaikkea sitä näkee!

Vampyyrilepakkosammakko. Kuva: www.nationalgeographic.com

Tämän vampyyrikurnuttajan lisäksi muistan ihan viime kuukausilta useita uutisia, joiden mukaan on löydetty uusia lajeja äyriäisiä, hyönteisiä, "uusi" susi, ja vähän kauemmin sitten tajuttu, että afrikkalainen norsu onkin kaksi eri lajia. Jopa Suomesta löytyy uusia lajeja, mutta ei sentään useinkaan nisäkkäitä. Hyönteisiä kylläkin!
Vaikuttaa herkullisen hullunkuriselta, että lajeja löytyy niin jatkuvalla syötöllä lisää, vaikka biologeja on olevinaan ollut olemassa jo kauankin. Tällä hetkellä löytyy pelkästään nisäkkäiden osalta kymmenisen uutta lajia sadassa vuodessa. Ja nisäkkäät ovat kuitenkin todella hyvin tunnettu lajiryhmä verrattuna muihin! Pelkästään kädellislajeja on "löydetty" kolmekymmentäkahdeksan 90-luvulta lähtien. Viaton kysymys siitä, paljonko lajeja ylipäänsä maapallolla on, saa nykybiologit pahoitellen kohauttamaan harteitaan. Vaikka jätettäisiin pois laskuista ihan mahdottoman vaikeat mikrobit sunmuut, edes jäljelle jäävien, makroskooppisempien lajien lukumäärää ei osata kovinkaan vakuuttavasti arvioida. Tällä hetkellä lajeja on onnistuttu määrittämään alle kaksi miljoonaa. Veikkaukset siitä, paljonko lajeja sitten oikeasti on, kelluvat jossain kahdentoista ja kolmenkymmenen miljoonan välillä. Paljon hurjempiakin tutkijoita on hypoteeseineen; esimerkiksi trooppisten latvusten mieletöntä niveljalkaislajiston runsautta tutkineet tyypit väittävät, että pelkästään niveljalkaisia olisi ainakin 10-80 miljoonaa. 

Viime vuonna löytynyt "mansikkarapu" (kuva: www.physorg.com)
"Karvaisia rapuja" löytyy meidänkin aikanamme. (kuva: news.bbc.co.uk)
Aina lajien löytäminen ei ole ihan niin hohdokasta, että löytyisi uusi omituinen otus, joka ei muistutaa mitään ikinä ennen nähtyä. Kuten karvainen jetirapu. Lajien "löytymistä" tapahtuu siinäkin, kun uudet menetelmät osoittavat vanhoja, luutuneita käsitteitä vääriksi: jokin "laji" ei olekaan yksi yhtenäinen, vaan useampia alalajeja. Kuten siis tapahtui afrikannorsun kanssa. Moisella on selkeitä vaikutuksia suojelutoimenpiteiden kannalta. Toisaalta on käynyt niinkin, että tunnettu lajimäärä laskee kun huomataan, että kaksi lajia onkin yksi. Kun on vaikka vahingossa määritetty saman lajin eri sukupuolet eri lajeiksi...

Vaikeus määrittää lajien todellista lukumäärää perustuu pohjimmiltaan siihen, miten hankala on itse lajin käsite. Nykyisin vähiten ongelmallinen, vaikkei silti absoluuttisesti toimiva, määre lajille on biologinen lajikäsite. Se perustuu siihen, että eri lajit eivät kykene - yleensä - saamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä, koska ne ovat evoluution kuluessa eriytyneet niin paljon. Tämähän ei aina päde, ja käytännössä lajien erottelu keksitty toimenpide, joka on vain tieteen työkalu. Nykyään on myös DNA-menetelmiä, joilla saadaan tutkittua asioita eteenpäin ja hiukan avustettua rajanvetoa. 

Lajittelu on hyvä asia siinä, että lajikonsepti auttaa meitä ymmärtämään ekosysteemien toimintaa ja dynamiikkaa, evoluution etenemistä, ja omaakin paikkaamme elämän sukupuussa. Tieto siitä, mihin lajiin eliö kuuluu, on tietenkin ehdottoman olennainen silloin, kun sitä yritetään suojella. On myös lanseerattu termi "evolutionarily distinct", mikä tarkoittaa evolutiivisesti ainutlaatuista. Se on ylistyslause, jolla nyt yritetään saada suojeluhuomiota lajeille, jotka ovat korvaamattoman ainutlaatuisia, uhattuja ja liian vähän huomioituja. Olennaisten otusten kerhoon voi tutustua tällä sivustolla; EDGE - at the edge of existence. Lyhenne tarkoittaa "Evolutionarily Distinct and Globally endangered". EDGEn sivulta löytyy esimerkiksi maailman sympaattisin otus, nokkasiili. Suojelutoimien lisäksi lajikonsepti ehkä edistää meidän ymmärrystämme siitä, miten upean moninainen planeetta meillä onkaan: vaikka parhaamme mukaan yritämme laskea kaikkia eri luokkia eläimiä, emme vieläkään ole onnistuneet. 

Nokkasiili (kuva: www.edgeofexistence.org)

Synkempi puoli ihmisten niin rakastamassa lajittelussa ja lokeroinnissa tulee näkyviin siinä, jos ymmärretään asioita hiukan vinksahtaen. Katsotaan vaikka sukupuuta reittinä "täydellistymiseen", vaikka kaikki olemassaolevat lajit ovat samalla viivalla - selvinneet yhtä lailla tähän asti, sopeutuen vain eri olosuhteisiin. Ihmisen katsominen täysin muiden yläpuolella olevaksi, muiden hyväksikäyttöön oikeutetuksi eläimeksi on suoraan sanoen absurdi vitsi. Toinen härskisti vinoutunut, yleensä tietämättömyyteen pohjaava tapa katsoa eliöiden sukupuuta on se, jos aletaan tehdä outoja "täydellistymiserotteluja" jopa lajimme sisällä. Tosiasia kuitenkin on, että ihmissuku on kokenut melkoisia geneettisiä pullonkauloja, eli meidän perimämme on hyvin yhtenäistä. Meillä ihmisillä on vähemmän geneettistä vaihtelua kuin muilla suurilla kädellisillä, ja ne kuitenkin näyttävät meistä lajinsa sisällä lähes identtisiltä!

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että erästä lajiston monimuotoisuuden aspektia ei ole vieläkään tarpeeksi huomioitu. Nimittäin, että monimutkaiset ravintoketjujen verkostot olisivat herkempiä kuin on luultu. Tietty kynnyspiste olisi näkemyksen mukaan olemassa, jonka lajien huvetessa ekosysteemi ei enää kerta kaikkiaan "toimisi", sillä kaikki on rakentunut tarvitsemaan toisia järjestyksen osasia. Ja lajistohan hupenee. E.O. Wilson on arvioinut, että trooppisia lajeja kuolee sukuputtoon seitsemätoista päivässä. Afrikan suojelualueilla suuret nisäkäslaumat ovat huvenneet puoleen, ja jos tämä tapahtuu suojelualueilla, ei edes halua ajatella, mitä on meneillään muualla. Hupenemisen suurimpia syitä ovat esimerkiksi elinalueiden pirstaloituminen ja pieneneminen, sekä laadullinen heikkeneminen ja salametsästys. Kaikki johtuu juuri siitä ihmisen epäluontevasta ajatuksesta, että hän on erillinen, kaiken muun elävän yläpuolella, ja oikeutettu käyttämään massiivisesti rajallisia resursseja. On selvää, että joku kohtaa silloin kadon. Lajeja on kuollut aina sukupuuttoon, mutta meidän aikaansaamamme vauhti on niin suuri, että se yltää samalle viivalle muinaishistoriallisten massasukupuuttoaaltojen kanssa. Ja me kiihdytämme vauhtiamme koko ajan. Koska emme tunne niin suurta osaa lajeista, emme edes tiedä, mitä menetämme. Lääkekasveja, ruokakasveja.... vaikka mitä aarteita, ja toisaalta takuulla omalle olemassaolollemme olennaisia ekosysteemipalveluita. 

Evoluutio luo uusia piirteitä, ja lajiutumista tapahtuu koko ajan, mutta valtaosin niin hitaasti, että sukupuuttoaalto ei ole ihmisajassa korvautuva asia. Totaalinen sukupuuttoaalto ei olisi maailmanloppu, sillä sama mitä tapahtuu, voi kai sanoa, että aina on vähintään mikroskooppisia otuksia, jotka selviävät. Mutta olisi se varmaan "the end of the nature as we know it", sillä aiemmista sukupuuttoaalloista toipuminen on lajistolta kestänyt jopa kymmeniä miljoonia vuosia.  

Karhukainen - eläin, joka selviää käytännössä mistä vaan.
(www.worldinterestingthings.com)

Näkisin, että evoluution ja elämän sukupuun sisällöistä löytyisi muutamia tärkeitä sisäistettäviä asioita kelle tahansa meistä Homo sapienseista. Kuten juuri se, että ihmisten keskuudesta ei voi etsiä järjellä perusteltavia syitä eriarvoisuuteen, ei sitten millään. Ja se, että oikeastaan ei ole olemassa toisia arvokkaampia lajeja - evoluutio on kehittänyt meidät sopimaan niihin oloihin, joissa ennen olemme eläneet. Emme ole täydellistyneet tulevaisuutta varten, emme mitään hallintatehtävää varten, emmekä myöskään ole kehittyneet ylitse muiden. Päinvastoin, sijaitsemme kaikkien nokkasiilien ja äyriäisten rinnalla! Eromme toisiin eläimiin ovat ennemmin kvantitatiivisia eli määrällisiä, kuin kvalitatiivisen laadullisia. Oli tätä kaikkea sitten ohjannut kuka tai mikä tahansa noin niinkuin universaalilla ja ihmisjärjen ulottumattomilla tasoilla, siihen en ota mitään kantaa, eikä tarvitsekaan. Toivoisin vain, että emme niin tolkuttomissa määrin sahaisi oksia puusta, jossa itse yritämme keikkua.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Eläinten syömisestä

Odotan ihan hurjasti, että saan yhden kirjastolta varaamani kirjan käsiini. Tai oikeastaan en meinaa ollenkaan malttaa odottaa. Kirja on ollut myynnissä englanninkielisenä jo kauan, mutta suomennettu versio on ensimmäinen, joka tulee kirjastoihin minun ulottuvillani. Ei kai olisi pitänyt jäädä varauslistalle, vaan olisi pitänyt ostaa itselle englanninkielinen painos ja olla "edellä aikaa". Kaikesta uutisoinnista päätellen kyseessä on nimittäin oikea mediatapaus. Kirja on Jonathan Safran Foerin kirjoittama Eläinten syömisestä (Atena 2011). Hesari on tehnyt siitä jutun, ja viimeksi myös Taloussanomat, juttunimellä Tämän jälkeen et enää syö eläimiä

www.oikeuttaelaimille.net
Ilmeisesti Safran Foer on onnistunut muotoilemaan asioita ihan uudella tavalla. Onhan jo kauan puhuttu siitä, miten karsea bisnes on "hyöty"eläinbisnes. Ei ole uutta, että siat ja muut nisäkkäät ovat älykkäitä eläimiä ja enemmän kaltaisiamme, kuin haluaisimme myöntää. Tai että tunteiden ja kivun aistimuksen evolutiivinen tausta juontaa niin kauas, ettemme voi enää olettaa ko. vaikutusten loistavan poissaolollaan hyödyksemme käyttämiltä eläimiltä. On ollut tiedossa, että eläintuotanto tuhoaa sademetsiä, tuhlaa energiaa, rehevöittää vesistöjä jne. Ja että urosporsaita kastroidaan tunteettomasti, että porsituskarsinoissa tai kanahäkeissä ei mahduta kääntymäänkään, että tehotuotannossa käytettävät eläimet elävät vain murto-osan luontaisesta elinajastaan, ja senkin luonnottomissa oloissa, luonnottomiksi jalostettuina. Ja että meidän laillamme psyykkisesti herkät eläimet ahdistuvat nykyisenkaltaisissa oloissa. On tiedetty, että häiriökäyttäytyminen on yleistä, ahdistuneet eläimet purevat tai nokkivat toisiaan, ja "hävikki", eli "muutenvain" kuolevien eläinten määrä, on suurta, mutta bisnes tarpeeksi massiivista häivyttämään ko. epämukavuuden. Tiedejulkaisuissa, ja jopa oppikirjoissa, on jo kauan maalailtu uhkakuvia siitä, että nykymuotoinen kotieläinbisnes sairaine olosuhteineen ja antibioottimättöineen altistaa ihmisetkin muuntuville taudinaiheuttajille. Ja niin edelleen. Asialliset asiat ovat olleet tiedossa.

Miten ihmeessä Safran Foer siis oikein on ilmaissut itseään, kun on saanut äänensä näin kuuluviin? Jahkaan ja jahkaan, että saisinko kirjan ennen kirjaston varausta, jos tilaisin sen nyt. Haluan jo tietää, mitä mies oikein on sanonut. Enkä ilmeisesti ole ainoa, sillä kirjastolla on jo varaajajono odottamassa teoksen saapumista. Suomennos on tullut myyntiin myös Oikeutta Eläimille -yhdistyksen nettisivulle, ja oikeastaan kaikkiin nettikirjakauppoihin. 

Ilmeisesti tässä on teos, joka on onnistunut kirjailijan taidolla yhdistelemään omaa persoonallista pohdintaa ja taustatutkimusta päivänpolttavassa eettisessä dilemmassa. Kirja ottaa huomioon sen, miten kyseenalaista on syödä länsimaalaisia määriä energiaa hukkaavaa lihaa maailmassa, jossa väkiluku ja nälkä kasvaa koko ajan. Samalla se kuitenkin myös kysyy, miten ihmeessä voisi kasvattaa lapsensa ajattelemaan, ettei toisia saa vahingoittaa, ja samalla osoittaa tukensa pahoinvointia aiheuttavalle bisnekselle syömällä eläintuotteita. Yksityisin on yleisintä, mutta mihin muuhun tämä mediakohu nyt perustuu? Onko kyseessä eettinen ongelma, joka vain tarvitsi ajankohtaisen kiinnekohdan purkautuakseen taas esiin, vai onko itse kirjassa jotain spesiaalia? Tahtoo tietää.

torstai 3. helmikuuta 2011

Sankaritarinoita - Beagle Freedom Project

Muutoksen voimaksi tarvitaan inspiroivia tarinoita tapauksista ja hahmoista, jotka ovat oikeasti onnistuneet saamaan aikaan jotain positiivista. Totta on, että tieto asioista on kaiken aa ja oo, mutta joka median suoltaessa ekokatastrofia ja eläinrääkkäystä on minun mielestäni tärkeää näyttää myös avaimia ja materiaalia, joiden avulla rakentavasti kanavoida sisuuntumistaan edellä mainittujen asioiden suhteen. Siksi alan jakaa tapauksia, joissa on kipinää. Käytännössä tämä tarina on "sankarit vol.2", koska aloitin jo Willie Smitsillä.

Joka tapauksessa - esittelyssä Beagle Freedom Project.

Kun puhutaan koe-eläimistä, ajatellaan usein rottia ja hiiriä. Ne eivät kuitenkaan ole ainoat selkärankaiset koe-eläinlajit; käytössä on lisäksi ainakin sammakkoeläimiä, kädellisiä, kissoja ja koiria. Koiria käytetään usein lääkkeiden, kosmetiikan ja kotitalouskemikaalien testaamiseen, mutta myös erilaisiin sairauksien, rakennevikojen jne. tutkimiseen. Täysin luotettavaa numeerista tietoa on vaikea löytää, mutta surffailun ja etsiskelyn perusteella näyttäisi siltä, että en arvioi ainakaan yli, jos väitän USA:ssa käytettävän päälle 50 000 koiraa testeihin vuodessa. Rotuna beaglejen "suosio" tällä alalla johtuu siitä, että ne ovat helposti käsiteltäviä ja ystävällisiä, ja siitä syystä alistuvat helposti häkkielämiseen ja jatkuviin, hyvinkin invasiivisiin testeihin.

Beagle Freedom Project alkoi viime joulun tienoilla. Sen perustajat kuuluvat amerikkalaiseen ARME-järjestöön (Animal Rescue, Media and Education). Järjestön idea on, että koe-eläiminä koko ikänsä eläneet eläimet ansaitsevat edes elämisen arvoiset eläkepäivät. Vapaaehtoiset etsivät koe-eläiminä hyväksikäytetyille beagleille uudet, asiantuntevat kodit ja auttavat kuntouttamaan koirat perhe-eläjiksi. Kyseessä olevat eläimet eivät siis koskaan ole välttämättä kävelleet pienen häkkinsä ulkopuolella, joten niiden pitämiseen, sosiaalistamiseen, rohkaisemiseen ja kouluttamiseen kuuluu paljonkin haasteita. BFP-ryhmän ajatus on, että nämä haasteet on kohdattava, ja eläinten kokemukset ikäänkuin yritettävä korvata niille. Sivustolta löytyvien videoiden pohjalta ei ole vaikeaa uskoa, että tällaisten otusten kohdalla hellimällä kuntouttaminen voi olla mahdollista, vaikka eläimet ovat noinkin vaikeista taustoista. Vilkaiskaapa video ensimmäisten kotiutettujen beaglejen saapumisesta BFP-aktiivien huomaan. Kannattaa katsoa loppuun asti - puolessa välissä alkaa  koiranluontoa tulla näkyviin kovaa kokeneista rekuista.


BFP:n toiminta on täysin laillista, ja on kehitetty yhteistyössä testaavien tahojen laboratoriohenkilökuntien kanssa. Videoilta kuitenkin huomaa, että toimijoiden tarkoitus on ohjata huomiota muuhunkin kuin valloittaviin persooniin, joita kliinisen "koe-eläin" -termin takaa löytyy. Ainakin siihen, miten paljon epäkohtia eläinkokeisiin liittyy, ja miten eettisesti velvoittavaa korvaavien menetelmien kehittely ja turhan testaamisen karsiminen olisi. Monet koe-eläiminä käytettävistä beagleistakin joutuvat elämään jatkuvasti piikitettävinä, kolkoissa ja sosiaalisesti antamattomissa oloissa, koska niillä testataan aiemmin testattuja aineita "parantelun" tai taloudellisen kilpailun nimissä. Ne on usein häkitetty tutkimusvälineiksi jo pentuina, ja on olemassa koiranomistajia, jotka teettävät pentuja nimenomaan myydäkseen ne tähän tarkoitukseen. Melkoinen saavutus, että BFP:n porukka sai äänensä kuuluviin monessa amerikkalaisessa mediassa, ja sai todellakin otettua voimakkaasti kantaa.

Vetoava viestintä toimii parhaiten tarinoiden kautta. Voi olla, että nostamalla esiin näiden eläinyksilöiden kohtaloita, toimintaryhmä onnistuu herättämään laajempaa keskustelua eläinkokeiden kyseenalaisista puolista. Videoiden pohjalta veikkaan, että kansallisiin uutisiinkin päässeet tempaukset ovat kuluttajien kesken herätelleet moraalista pohdintaa. Henkilökohtaisena vakaumuksenani koen, että kärsimykseen kykenevien olentojen elämät ovat tasa-arvoisia, ja siksi näin BFP:n jakamisen arvoisena, inspiroivana kannanottona ja tempauksena :)