lauantai 26. maaliskuuta 2011

Lihansyöntiuutinen ja tehotuotannon promoaminen

Ylen uutisissa kerrotaan, että jo joka viides nuori nainen ei syö lihaa. Kahta vuotta aikaisemmin sama luku oli vain pari prosenttia. Koko väestöstä seitsemisen prosenttia välttää näiden mittausten mukaan lihan syöntiä, ja yleisimmin lihantuotantoa koskeviksi huolenaiheiksi mainitaan "tuotanto"eläinten kehnot olot ja ilmastonmuutos. Jutussa on haasteteltu Lihatiedotuksen toiminnanjohtajaa, joka hänkin asiallisesti myöntää, että huolet eläinten oloista lienevät aiheellisia. 

Ylen uutisoiman selvityksen tulokset ovat lupaava osoitus muutoksen alkamisesta asenteissa. Vaikkakin kokonaisuudessaan lihansyönnin trendi on koko maassa, ja länsimaissa, kasvava. Laskennallisesti keskimääräinen suomalainen syö vuodessa 70 kiloa lihaa. Edes vetoamalla H. sapiensin kulmahampaisiin ja muinaiseen metsästyskulttuuriin ei voi perustella noin suurta eläinkudoksen mättämisen määrää. Ruokavalion luonnollisuudesta puheenollen minun on pakko lainata erästä vegetaristiystäväni tokaisua. Siihen, mitä ihmiset ovat pienissä populaatioissaan tehneet joskus ennen maatalouden syntyä, ei voida vedota nyt, kun meitä on seitsemisen miljardia. On keskityttävä pitämään pallo pystyssä ja edes yrittämään inhimillistä elinolojen jakautumista. 

Onkin kivaa kuulla ihmisistä, jotka, vaikka eivät olekaan "mitään vegaaneja", kertovat järkeistäneensä ruokavaliotaan kasvisperäisempään suuntaan. Harkitseminen, tiedonhaku ja omista lähtökohdistaan tiedostavasti valitseminen on minun mielestäni ihailtavaa. 

Niin ja se ilmastonmuutoshuoli - siihen Lihatiedotuksen toiminnanjohtaja ei Ylen jutussa lisää mitään. Vaikka sanottakoon, että jutun perusteella hän vaikuttaa ihan fiksulta tyypiltä, joka osaisikin. Mutta - nyt lähden varovaisen kritiikin linjalle. Heti Lihatiedotuksen etusivulla liipataan ilmastonmuutoshuolta ja yritetään osoittaa lihantuotannossa otettavan asian huomioon. Voi, ette kai itsekään usko siellä eläintensyönnin promoamisen puolella, että lihantuotanto saisi mitään armahdusta ilmastonmuutosta vauhdittavista varjopuolistaan sanomalla, että liha tuotetaan lähellä...! Materiaalin rahtaaminen kun on murto-osa minkään tuotteen varsinaisista tuotantovaikutuksista ympäristön ja ilmastonmuutoksen suhteen. Sitten sivulla todetaan eriskummallisesti, että "Ruokavalio on kokonaisuus myös ympäristön hyvinvoinnin kannalta. Valtaosa kuluttajista syö mielellään lihaa..." En kertakaikkiaan vain ymmärrä rinnastusta.

Lihatiedotuksen toiminnanjohtaja viittaa siihen, että ihmiset ovat vieraantuneet eläintuotannon arjesta. Järkevä ajatus. Mutta voisiko muutoin ollakaan, kun kyseisen teollisuudenhaaran todellisuus pidetään visusti piilossa ihmisten silmiltä? Itse asiassa myös Lihatiedotuksen sivuilla oikeiden "tuotanto"eläinten kuvat loistavat poissaolollaan, ja kuvitus on ääripelkistettyä lastenkirjagrafiikkaa - kana hyppimässä onnellisena ruutua, lehmä juomassa drinkkiä ja possu lukemassa lehteä...! Ihmisten vieraantuminen raa'asta eläintuotantoarjesta ei vaikuta olleen huolenaihe sivuja tehdessä, pikemminkin tavoite. Siis suoraan, ilman muuta tietoa, päätellen sivujen ilmeestä ja sisällöstä.

Lihatiedotuksen kampanjointi muuten rullaa varsin suurella Maa- ja metsätalousministeriöltä saadulla rahoituksella. Vaikka ilmastonmuutos ja eläinten olot huolestuttavat kasvavaa määrää ihmisiä, lihantuotannon promoamiseen myönnettyjen varojen määrä on ruhtinaallinen verrattuna siihen, mitä mikään kasvissyönnistä varovaisestikaan kertova kampanja tai sivusto on saanut. Sivistyksellinen tai tietoa lisäävä tavoite ei ole kyseessä, sillä Lihatiedotuksen sivuilta löytyy suhteellisen erikoisia väitteitä, peräisin kenties ajanlaskun alusta. Esimerkiksi: "Tuotantoeläinten tehtävä on ruuan, lihan, tuotanto." Olen kenties itse tieteenalani matskuissa marinoituneena jäävi sanomaan, mutta millä ilveellä tällainen tietosisällöltään kritiikittömän alitajuisia käsityksiä sisältävä data on ansainnut suurehkon tukensa ja "tiedotuksen" nimikkeen? Ehkei olekaan. Muualla sivuilla todetaan jotain eläinten evolutiivisesta taustasta, jota vasten hyvinvointia tulisi ajatella. Kyllä! Mutta miten evolutiivinen tausta voi olla se, että jonkun eläimen "tehtävä" on toiselle lajille omien kudostensa uhraaminen? Munat ja kanat ovat tainneet mennä pahoin sekaisin tämän kampanjoinnin luojilla. 

Valokuva sikatuotannosta (www.sikatehtaat.fi)
...ja Lihatiedotuksen näkemys tuotantoeläinten oloista
(www.lisaalihasta.fi)

P.S. Lopuksi haluan vielä sanoa, että veganismi, johon usein viittaan hiukan itseironisesti, ei ole uskonto tai lahko, johon tulisi "liittyä" ja pukea univormu päälle ;) Vegaaniajatuksia on yhtä monta kuin vegaanejakin, ja omani esimerkiksi on vain pyrkimys mielestäni eettisiin valintoihin. En ryntää vessaan oksentamaan, jos olen sattunut syömään  maitoa suklaassani, ja käytän mummoni vanhoja kenkiä, jotka voivat aivan hyvin olla aitoa nahkaa. Ennemminkin kyse on tiedostamisesta ja pyrkimyksestä oikeisiin valintoihin. Vegaanius on minulle sitä, ettei pelkää ottaa vastaan mahdollisia syyllisyyden tunteita touhuistaan, vaan katsoo ne läpi ja järkeistää valintansa, itselleen ja omalle moraalilleen uskollisesti. 


torstai 24. maaliskuuta 2011

Ravinnon kokonaisvaltaisuudesta: parapähkinät piristäjinä

Täysin jalostamattoman ruuan syöminen - siis vaikka pähkinöiden, hedelmien ja siemenien alkumuodossaan - on mukavaa siksikin, että itsellä säilyy mieltä lämmittävä kosketus ruuan biologiseen alkuperään. Myös alkukantaisella esteettisellä tasolla. Pähkinät, siemenet, jyvät, kodat jne ovat hauskoja ja mielikuvituksellisia luonnon olioita, joiden mutustelu tuntuu minusta jotenkin esteettisesti hykerryttävältä verrattuna silputtuun, prosessoituun ja moneen kertaan moussattuun ruokaan. En usko, että olen yksinäni siinä kokemuksessani, että luonnonmuodoissa on jotain alkukantaisen kiehtovaa ja hypistelyttävää. En taas halua miettiäkään, miten paljon kyseinen visuaalis-kineettinen, lähes perverssi nypistelyn ja plastisen kokonaisvaltaisen kokemuksen himoni on lopulta vaikuttanut siihen, että ylipäänsä eksyin biotieteitä opiskelemaan. Myös suuri osa niistä taideteoksista, jotka minua ovat eniten sytyttäneet, ovat jonkinlaisia sisäisin mekanismein muodostuvien luonnon olioiden ylistyksiä.  

Parapähkinöitä, viimeisen päälle pakattuina (kuva:wikipedia)
Alkukantaisuuden kotoisa piirre on monellakin tapaa mukana yhdessä herkussani, parapähkinöissä. Parapähkinät ovat Etelä-Amerikan satoa (engl. Brazilian nut), ja mukavan eksoottisia mönttejä. Varsinaiset parapähkinämaat ovat Brasilia, Bolivia ja Peru. Parat kasvavat viimeisen päälle suojattuina ensin valtavan paksun, kookosmaisen ulkokuoren sisällä appelsiininlohkojen tapaan pakkautuneina, ja sellaisinaankin vielä erikseen kovaan pähkinänkuoreen koteloituneina. Moninkertaista muotoilua. Monistuneen kovat kuoret aiheuttavat sen, ettei ihan kuka tahansa pääse pähkinöihin käsiksi. Vain työkaluja käyttävien kapusiiniapinoiden ja voimakashampaisen agutin tiedetään suuremmissa määrin syövän parapähkinöitä. Aguti on parapähkinäpuuystävällinen jyrsijä: se säilöö osan avaamistaan pallukoista hautaamalla ne maahan ja unohtaa ne sitten. Ellei mikään muukaan eläin löydä piiloa, pähkinät tulevat näin tehokkaasti levitetyksi ja vielä siististi kylvetyiksikin. Luonnonmuodoista puheenollen - aguti itse näyttää pienen sorkkaeläimen ja rotan (tai marsun?) risteytykseltä.

Parapähkinöiden viehätys ei lopu tähän hassuun ylipakkaamiseen. Ne ovat oikeaa ympäristöaktivistin ruokaa, sillä ne kasvavat ikivanhaksi elävissä, suurissa puissa, jotka puolestaan kasvavat vain hyvinvoivissa sademetsissä. Parapähkinäpuut eivät kerta kaikkiaan tuota, jos ympäröivän metsän kunto heikkenee. Niin riippuvaisia kyseiset herkkupuut ovat pölyttäjä- ja levittäjälajeistaan, jotka taas puolestaan tarvitsevat monipuolisen kasvillisuuden synnyttämän, laaja-alaisen metsän elinalueekseen. Parapähkinöiden tuottajat ovat siis itse asiassa keräilijöitä, olleet jo satoja vuosia pitkän perinteen ajan. Siten he ovat myös elävän metsän ylläpitäjiä.  Parapähkinät ovatkin sademetsänsuojeluruokaa.


Aguti (kuva: ARKive)

Para- eli brasilianpähkinäpuun puuaines olisi myös arvokasta tavaraa. Onneksi kuitenkin niin kauan kuin pähkinöille on hyvin markkinoita, keräilijät pitävät kynsin hampain kiinni puiden pystyssä pysymisestä ja metsien hyvinvoinnista. Amazonin sademetsä ei ole poikkeus siinä, miten yhä kasvavat kestämättämän hyödyntämisen paineet likistävät luonnontilaisia alueita. Parapähkinän ja agutinkin alueille olisi tulossa salametsästäjiä, metsurijoukkoja, karjankasvattajia ja muita epätoivoisesti ansioita kaipaavia. Ellei parapähkinä olisi niin suuri vientituote, paljon suurempi osa metsistä olisi vain silppua karjan sorkkien alla. 

Voi vaikuttaa hassulta, että tällaisessakin systeemissä luomulla on oma roolinsa. Luomusertifioinnin kaikkein tärkein vaikutus on siinä, että se takaa pähkinäntuottajille (tai keräilijöille) reilumman ja kannattavamman hinnan, johtaen metsiä tukevan elinkeinon varmempaan säilymiseen. Sertifioidut tuottajat saavat keräillä ja liikkua vain sovituilla metsäalueilla, jotka eivät ole suojeluohjelmien piirissä. Lisäksi he sitoutuvat koko tuotanto- ja kuljetusketjun aikana kestäviin menetelmiin ja infrastruktuuriin. 

Parapähkinä siis on, sekä outoudessaan että oveluudessaan, todellista hyvänmielen ruokaa. Sitä rouskutellessa voi pohdiskella eksoottisia sademetsiä, kapusiineja ja aguteja. Taikka terveydellisiä näkökulmia: paroissa nimittäin on 18% proteiinia, paljon hyviä rasvoja ja ronskisti esimerkiksi E-vitamiinia, magnesiumia ja kalsiumia. Erikoisinta niissä kuitenkin on suuri seleenin määrä - ravinteen, jota meidän suomalaisten kannattaisi ymmärtääkseni saadakin nykyistä paremmin. Seleenin määrä on paroissa niinkin suuri, ettei niistä kannata alkaa jokapäiväistä leipäänsä suunnittelemaan. Liika on liikaa, ikävä kyllä. Kovin suurta varastoa parapähkinöitä ei kannata haalia siksikään, että kuulemma juuri rasvaisuutensa vuoksi parat härskiintyvät helposti. Jos siis haluaa ottaa varman päälle, suosittelen varaamaan oman kipponsa tai pussukkansa paroille, ja käväisemään aina välillä noukkaisemassa irtomyyntilaarista pussillisen verran tätä agutiystävällistä popsittavaa. Toisaalta ainakaan minun kaapeissani herkkusäilyvyys ei ole sitä tasoa, että härskiintymisestä ehtisi olla vaaraa.

Oma parapussini - hiukan jo huvenneena

P.S. Tässä kokoavaa juttua luomuparasta!


keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Sankaruutta sankaruutta, norsujen kera

Villejä urotekoja taas esittelyssä. Kun luonnonsuojelubiologiaa liippaavan graduni ansiosta törmäilen näihin suojelun supertyyppeihin, en vain voi olla niistä hihkumatta. Nyt on esittelyssä The David Sheldrick Wildlife Trust, joka tekee arvokasta työtä Afrikassa norsujen ja suippohuulisarvikuonojen suojelussa. Voittoa tavoittelematon järjestö on perustettu jo 1977 biologi David Leslie William Sheldrickin kunniaksi. Kyseinen tyyppi on yksi valtavan Tsavo East -luonnonpuiston perustajista! DSW toimii valtaosin vapaaehtoispohjalta ja on konkreettisen suojelutyön lisäksi paljon äänessä Afrikan luonnonsuojelukysymyksissä. Se pitää jatkuvaa painetta yllä CITESin pykälien suhteen, jotta norsunluukauppa saataisiin kitkettyä kokonaan, pystyttää aitoja vähentämään ihmisten ja villieläinten välisiä konflikteja, partioi salametsästäjien varalta, ylläpitää asiantuntevia, liikkuvia eläinlääkäripartioita, tukee pienempiä suojelualueita sekä toimii yhteistyössä läheisten kylien kanssa, auttaen esimerkiksi koulujen ylläpidossa ja ympäristökasvatuksen järjestämisessä.  

DSW:n omistautuneet työntekijät hoitavat orvoiksi jääneitä norsun-, sarvikuonon- ja monesti muidenkin lajien poikasia yötä päivää. Lisäksi he tekevät partiointia suojelualueilla ja tarvittaessa hoitotoimenpiteitä villeille eläimille. Tällaisia tapauksia ovat esimerkiksi ammutut tai piikkilanka-aitojen vahingoittamat norsut. DWS:n hoitajien mukaan heidän lähettyvilleen hakeutuu kauempaakin loukkaantuneita, heidän kanssaan aiemmin tekemisissä olleita norsuja hakemaan hoitoa. Norsuthan muistavat.

Hoitajan työ näyttäytyy ainakin tahon uutiskirjeissä palkitsevuutensa lisäksi raskaanakin. Usein orvoiksi jääneet poikaset ovat niin heikkoja, että kovasta työskentelystä huolimatta niitä ei voi pelastaa. Kuvagalleriat ja lukuisat DWS:stä tehdyt dokumentit näyttävät kuitenkin, että toimijat ovat aika innostuneita työstään ja hyvillään sen tuloksista...

DWS:n asiantuntijat ovat omistautuneita työlleen...
...ja välittävät norsuvauvoista.
Norsuvauvat välittävät räkäisesti takaisin.

(kuvat: www.sheldrickwildlifetrust.org)

Pikapika luomu-uutinen

Näinkin yöaikaan on vielä raportoitava luomu-uutinen. Sen sisältöä on Third World Network vakuutellut jo jonkin aikaa, ja nyt väittääpi Hesari YK:ta lainaten samaa: Luomuviljely voisi tuplata sadon köyhissä maissa. Hesarin keskustelupalstalla ollaan jo ehditty ilahtua kerrankin toiveikkaista tulevaisuuskuvista.

Juttu tiiviisti: 57 maassa suoritetussa projektissa sadot kasvoivat keskimäärin 80 prosenttia viljelyaloilla, joilla siirryttiin luomumenetelmiin. Maaperän laatu parani, ja ympäristön kunnon odotetaan säilyvän paremmalla tasolla, kiitos torjunta-aineista ja keinotekoisista lannoitteista luopumisen. Oletettavasti myös viljelijöiden taloudellinen tilanne sietää luomukeinot hiukan kevyemmin. Torjunta-aineiden sijaan projekteissa käytettiin rikkakasvien ja haittaeläinten luontaisia vihollisia tai torjujia, kuten ankkoja (tai riisipelloilla kaloja!) syömässä hyönteisiä. YK:n raportoijalta HS on nostanut esiin kommentin monimuotoisuuden säilyttämisen tärkeydestä ruuantuotantoalallakin. Lisäksi jutussa mainitaan sama pienten tilojen ja ruokaturvaa takaavien monilajisten viljelysten merkitys, josta intoilin muutama tunti sitten ilmastonmuutospostauksessa.

Olisin halunnut löytää alkuperäisen raportin luettavaksi ja hiukan taustaa YK:n raportoija Schutterista, mutta nähtävästi se vaatii pitempää penkomista kuin tähän vuorokauteen enää mahtuu. Henkilöstä ollaan netissä montaa mieltä, mutta niinhän toisaalta käy aina, kun joku sanoo sanan ympäristön tai ihmisten hyväksikäyttöä vastaan ja kestävyyden puolesta. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa - tosiaan - kerrankin valoisalta uutiselta!

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Ilmastonmuutos & ihmisen eväät

Ilmastonmuutoksen vaikutuksia maapallon eri alueiden ruuantuotantokapasiteetteihin spekuloidaan kaikkialla. Huolestuttaviahan näkemykset ovat - esimerkiksi Afrikan maissin tuotannon havaittiin yhdessä lukuisista, uusista tutkimuksista voivan heikentyä yli kuusikymmentä prosenttia, jos ilmasto lämpenee asteenkin. Tämä uudella tavalla tutkittu tulos on aika lailla uhkaavampi kuin jotkut vanhemmista muutaman kymmenen vuoden aikaskaalalla tutkituista, mikä osoittaa myös ennustamisen vaikeutta. Vielä vaikeampaa on arvioida, kuinka paljon (nykyistäkin) enemmän ihmisiä ilmastonmuutoksen seurauksena tulevaisuudessa tulee kärsimään nälästä. Se kun riippuu paljolti siitäkin, tuleeko varallisuuden jakautuminen ja sosiaalinen tasa-arvo muuttumaan vai ei.  

Lisähaitaksi ihmiskunnan ruokkimiselle muuttuvassa ilmastossa lätkähtää kaupan päälle lisääntyvä kuivuus. Monet alueet, jotka jo nyt kärsivät ajoittaisesta kuivuudesta, saattavat muuttua mahdottomiksi viljellä, kun haihtuvuus lisääntyy entisestään ja sademallit muuttuvat. Laskelmissa on suhteellisen yksimielisesti arvioitu, että viljelykelpoisen maa-alan muutokset ovat erityisen haitallisia juuri Afrikalle, jossa väestö kasvaa nopeaan tahtiin. Siellä parhaan laatuluokan maapinta-ala saattaa tällä lämpenemistrendillä vähentyä noin 135 miljoonaa hehtaaria, josta osa muuttuisi huonompilaatuiseksi ja osa lähes viljelykelvottomaksi. Maapallon viljelykelpoinen maa ei välttämättä kokonaisuudessaan vähenisi paljon, mutta "vaihtaisi paikkaa" suht epäreilusti. Myös ruuan hinnan lasketaan nousevan, ensin maltillisemmin, mutta viimeistään 2050 jälkeen kiivaasti, osin ilmastonmuutoksen vuoksi. Ja ne joita ongelma pahiten tulee koettelemaan, ovat tietenkin köyhimmät ihmiset. Varovaisimmat arviot katsovat, että vuoteen 2080 mennessä Afrikassa on 50 miljoonaa nälkäistä enemmän.

(www.guardian.co.uk)

Ruuasta pelätään tulevan taloudellisen keplottelun väline, kun sen hinta nousee. Kyseessä ei olisi ainoa itseään ruokkiva ongelma liittyen ihmisen elintarpeisiin ja ympäristön muutokseen. Kun ennen viljellyt alueet heikkenevät, jo nyt uhattuna olevat metsäalueet saattavat kokea karun kohtalon. Nälkäisenähän ihminen raivaa vaikka mitä pusikkoa tieltään. Ja koska metsät, kosteikot ja kosteat turvemaat ovat todellisia hiilivarastoja, niiden raivaaminen viljelyyn tai vesiviljelyyn tulisi kiihdyttämään ilmastonmuutosta entisestään. Globaali ongelma, jolla on alkaessaan alueelliset kriisit. Mutta vähemmänkin uhattujen valtioiden kannattaisi jo nyt tehdä kaikkensa ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi. Alueelliset tai sellaisiksi ennustetut ongelmat kun eivät tule jäämään paikoilleen. Pelkästään levottomuuksien tai visioidun lämpenemisen ja nälkiintymisen mukanaan tuoman laajemmalle leviävien sairauksien ja terveysongelmien uhan takia ongelmaan ehkä kannattaisi länsimaissakin suhtautua vähemmän taloutta varoen kuin nyt ollaan tehty.

Kosteammilla ja lauhkeammilla alueilla nouseva lämpötila saattaa hetkellisesti lisätä tuotantokasvien kasvua. Hyödyn laskennassa ei kuitenkaan todennäköisesti jäädä plussalle, kun otetaan huomioon lisääntyvät äärisääolosuhteet, myrskyt, tulvat, alueitaan laajentavat kasvitaudit jne. Lisääntyvän ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden voisi ajatella lisäävän kasvien kasvua, mutta useammassakin labrakokeessa on huomattu varjopuolia. Kasveissa esiintyy usein samalla vähentynyt valkuais- ja lisääntynyt suoja-ainepitoisuus, eli niiden laatu ravintokäytön näkökulmasta heikkenee.  

Hiilen parhaat, olemassaolevat varastot kannattaisikin turvata, ihan oikeilla säädöksillä ja suojelutoimenpiteillä. Kyseessä ei ole vain säilyttämisen sentimentaalinen periaate, vaan radikaalin olennainen ajatus elämän ja kulttuurin jatkumisesta. Fossiilisten polttoaineiden käytön lisäksi metsien ja turvemaiden tuhoaminen ja laadullinen heikentäminen vapauttavat hiilidioksidia, sen lisäksi, että niiden kato on biodiversiteettikatastrofi. Metsiä, soita ja trooppisia turvemaita kannattaisi siis (kuten myös vesiekosysteemejä) varjella erityisesti, sekä hiilen että monimuotoisuuden varastoina. Mutta hiilen sitoutumista maaperään voidaan myös lisätä. Metsämaa sitoo paljon paremmin hiiltä kuin monokulttuurin, mutta kuten aiemminkin kirjoitin (Maailman tila 2010-postauksessa), myös ruuantuotantoon käytetyn maan hiilenvarastointikykyä voi ronskisti parantaa. Toimivia menetelmiä ovat muokkaamisen vähentäminen, metsäviljely, luomulannoitteet, suojakasvit jne. Metsäviljelyn tai permakulttuurin tapaiset keinot edistävät veden ja ravinteiden kiertoa, mikä lisää hiilen sitoutumista parantamalla maaperää ja sen humuspitoisuutta. Ja edelleen; kasvisruokavalion tai enemmän kasvispainotteisen ruokavalion tulisi yleistyä. Pelkästään Amazonin sademetsiä tuhoava pihvibisnes aiheuttaa niin paljon kasvihuonepäästöjä ja lopulta inhimillistä hätää, että en edes halua kerrata itselleni laskelmia kaikelle länsimaiselle eläintuotannolle. Kasviperäisen ravinnon innovaatioita syntyy onneksi koko ajan lisää, lupiiniproteiinista itse tuotannon ekosovelluksiin.

Voisiko lupiinista olla tuhoisan lihantuotannon vähentäjäksi?
(kuva: www.sciencedaily.com) 

Monilajiset peltometsä-, permakulttuuri- ja luomutilat voisivat taata myös alueellista ruokaturvaa. Koska positiiviset ympäristövaikutukset pienillä tiloilla ovat tutkitusti kaikkein suurimmat, olisi paikallaan tukea pienimuotoista luomu- tai peltometsätuotantoa erityisesti suurten monokulttuurien kustannuksella. Samalla estettäisiin myös metsien kaatuminen nälkäisten, rahasatojen parissa työskentelevien ihmisten muuttaessa alojaan. Vaikka todettakoonkin, että yksittäisten ihmisten siirtyminen viljelyssään raivaamaan sademetsiä on koko ajan pienempi osa siitä sademetsäkadon valtavuudesta, johon osallistuvat suuret bisnekset. Näissä asioissa mennään kuitenkin jo niin pitkälle ihan erilaiseen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja minulle vieraamman taloustieteen kiemuroihin, etten nyt jatka tai jaksa aiheesta sen enempää.

Maissin kasvatusta puuston suojassa. (Kuva: www.worldagroforestrycentre.org)

Minusta on hurjaa, miten käsittämättömän tiiviisti nyt, ihmisluvun haastavasti kasvaessa, inhimillinen oikeudenmukaisuus kietoutuu ympäristöasioihin. Alueellisesti tehokkuusajattelusta, tehotuotannosta ja tehoviljelystä heikkenevät ekosysteemipalvelut (puhdas vesi, pölyttäjät, puhdas ilma jne...) ovat pahiten pois paikallisilta, ja ympäristön tuhosta hyötyvät eri ihmiset kuin siitä kärsivät. Nykyään ei enää voida osoittaa syyttävällä sormella ituhippejä, jotka eivät osallistu "oikeiden ongelmien" hoitoon ja toisten ihmisten puolien pitoon. Ympäristönsuojelu näyttää koko ajan enemmän ihmistenkin suojelulta. 



torstai 10. maaliskuuta 2011

Eläin!

Eläinsuojeluliitto Animalia kutsuu väkeä juhlavuotensa kunniaksi pidettävään Eläin! -suurtapahtumaan. Aika on 1.-2.4.2011 ja paikka Helsinki, Lasipalatsin leffateatteri. Ohjelma on kaikille avointa. Tapahtuman sisältönä kerrotaan olevan ainakin "elokuvia, debatteja, keskusteluja, huutokauppa, tuunauspajoja, lasten ohjelmaa, kampanja- ja yritystori, arpajaiset ja Animalian juhlakirjan julkistaminen". Myös Ekolosta tutun Wheatyn edustajien mainostetaan olevan paikalla puhumassa "Veggie food for all!" -otsikon alla. Kenties maistiaisia...? :) Tarkka ohjelma tästä. Lisäksi lauantai-iltana on tottakai tapahtuman omat bileet, Kulttuuritehdas Korjaamolla!

www.animalia.fi
Itse, jos suinkin kykenen ja ehdin, olen menossa kurkkimaan tapahtumaa, ja siinä tapauksessa raportoin tänne löydöksiäni.

Koskapa Runebergillakin on oma torttunsa, Animalian pitkän eläinsuojelutyön arveltiin tarvitsevan oman kaakkunsa. Järjestö on nyt julkaissut sivuillaan kaakkukilpailun voittajan, josta tuli siis se Animaliantorttu! Tai en tiedä, aletaanko sitä sittenkin kutsua kehittäjänsä, Anu Silfverbergin keksimällä nimellä Neljän pähkinän leivos :)

Koska Animalia toivoo sivuillaan, että kyseinen, eläinystävällinen leipomus leviäisi mahdollisimman laajalti keittiöihin ja kahviloihin, minäkin mainostan tässä sen RESEPTIÄ linkin takana. Ainekset näyttäisivät melko hyvin löytyvän Koti-Ekolosta (fariinisokerinhan voisi korvata vaikka sademetsänpelastussokerilla), ja taka-ajatuksenani onkin kysäistä, joko joku lukijoista on sitä paistellut - oliko hyvää, ja erityisesti, kauanko kesti tehdä? Mietin vain, ehtisikö torttu valmiiksi ennen kuin pähkinät on syöty.


lauantai 5. maaliskuuta 2011

Hieno Kirja vedestä

Anja Portin on toimittanut ja Siemenpuu-säätiö kustantanut teoksen Kirja vedestä (2010). Kirjan näkökulma on luontevan globaali: se pyrkii piirtämään maailman kartalle piiloveden virtoja ja vesikriisin kansainvälisiä trendejä. Globaalia vesikriisiä katsotaan erityisesti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, mutta niihinhän ympäristöasiat samalla limittyvät ja lomittuvat.Usein ympäristöä heikentävä toimi lataa rahalliset hyödyt vauraan, toimenpiteen aloittaneen tahon taskuun, mutta ympäristölle aiheutuneet haitat kaatuvat alueen vähävaraistempien niskaan. Näin on käynyt esimerkiksi Mekongin suurpatohankkeissa, joissa valjastettu energiakäyttö kerryttää suuryritysten ja vauraiden varallisuutta, mutta köyhät paikalliset viljelijät ja kalastajat joutuvat kärsimään ympäristövaikutuksista. Köyhemmillä ei sivumennen sanottuna usein ole edes mahdollisuutta hyötyä syntyvästä sähköstä tai muusta hyödykkeestä, vaan se myydään muualle.

Kirja vedestä kyselee paljon kriittisiä kysymyksiä. Esimerkiksi: tiedämmekö me, miten paljon tuotantoon kulutettua vettä kuivilta alueilta ostoksemme kantavat "salaa" mukanaan? Entä tiedämmekö, kuka omistaa maapallon vedet, mitä valtasuhteita siitä seuraa, ja miten vesivarojen omistaminen on edes mahdollista? Mikä on veden riittävyyden ja käytön tulevaisuus? Onko suomalaisilla roolia tai vastuuta eteläisissä vesikriiseissä?

kuva: www.intokustannus.fi
Makean veden riittävyys on kasvava dilemma. Vesikriisin lähtökohdiksi kehittyvissä maissa listataan usein ensinnä väestönkasvu ja sanitaation puutteet. Väestönkasvu on ihmiskunnan suurimpia ongelmia, mutta resurssien riittävyydessä puhutaan muusta. Kirja vedestä toteaa, että 1900-luvun kuluessa vesivarojen kuormitus ja käyttö kasvoi väestönkasvuun verrattuna 2,5-kertaisesti, eli syyt ovat muussakin kuin lisääntyvässä ihmismäärässä. Taloudellisen hyödyn nimissä 20 % maapallon väestöstä käyttää 80% luonnonvaroistamme, ja vedelle on käymässä samoin. Vettä ei enää kulu eniten ruuankasvatukseen ja elintärkeisiin toimiin, vaan teollisuuteen ja taloudelliseen pätemiseen sitä enemmän, mitä "kehittyneempi" maa on kyseessä. Planeetalla on jo paljon alueita, joissa pohjavedet ehtyvät ja maaperä suolaantuu kestämättömän vedenkäytön seurauksena, eikä syynä ole juomavesi vaan kestämätön taloudellisen edun tavoittelu.

Veden käyttöoikeuksiin pelätäänkin tulevaisuudessa liittyvän yhä enemmän konflikteja. Maailmassa on koko ajan enemmän alueita, joilla veden vähyys haittaa arkielämää, ja ilmastonmuutos on syventämässä juurikin köyhimpien ja kuivimpien maiden ongelmia.  Lisäksi monet alueita haalivat suurfirmat myöntävät, että maita lunastetaan veden, ei niinkään alan vuoksi. Vesivaroja pyritään saamaan haltuun nyt, kun kaikkialla ei vielä hoksata niistä pitää kiinni. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että vesihän puhdistetaan aina käytön jälkeen, se palautuu hydrologiseen kiertoon, on uusiutuva luonnonvara jne. Mutta kurja kyllä, globaalissa maailmassamme mekin olemme kuivuvien alueiden vedenkäyttäjiä, usein niiden valtaajasuurbisnesten tukijoina, vieläpä.

Kirja esittelee vedenkäytön mittareita, kuten vesijalanjäljen ja piiloveden mittarit. Vesijalanjälki on yksittäisen ihmisen tai ihmisryhmän kuluttama veden määrä, johon sisältyy myös henkilön tai ryhmän käyttämiin tuotteisiin varsinaisessa tuotannossa kuluvan veden määrä. Teollisuusprosessien ja muiden toimintojen osalta vesijalanjälkeen lisätään myös se vesistömitta, joka saastuu tai heikkenee toiminnan tuloksena. Piilovesi puolestaan on hätkähdyttävä mitta sille, paljonko tiettyyn tuotteeseen on sen elinkaaren aikana kulunut vettä. Ilmeisesti piilovesimittarissa voidaan jopa ottaa huomioon tuotantoalueiden erilaiset haihduntakertoimet. 

Kirjassa on esittelyssä kiinnostavia ja murheellisiakin erityiskysymyksiä. Olin tietoinen siitä, että puuvillantuotantoon liittyy paljon ongelmia, mutta Kirja vedestä selittää tapauskohtaisesti tarkemmin. Puuvilla on äärimmäisen vesivaatelias kasvi, ja sen lisäksi vielä herkkä ympäristön vaihteluille. Esimerkiksi Intiassa viralliset tahot ovat houkutelleet paikallisia viljelemään perinteisen hirssin ja muiden ruokakasvien sijaan puuvillaa, mikä on johtanut velkakierteisiin lannoite- ja siemenvalmistajille, konkursseihin, ruuan vähyyteen ja epätoivoitsemurhiin. Muutenkin kirja selventää täysin yhteenkiertyviä ekologisia ja sosiaalisia vaikutuksia ympäri maailmaa. Loppujen lopuksi asetelmat ovat melko samanlaisia. Kalimantanissa lajirikkaat sademetsäturvemaat kärsivät rahalajien tuotannosta, Keniassa upeat suistot uhkaavat tuhoutua lyhytnäköisen, paikallisia hyödyttämättömän monokulttuurisuunnitelman tieltä. Kaikkialla korostuu lyhytnäköisen voitontavoittelun tuhoisuus ja sosiaalinen epäreiluus. 

Kirjan lopussa on selvennetty meidän keinojamme vaikuttaa asioihin, antamalla keinoja oman vesijalanjäljen pienentämiseen. Puuvillan kohdalla tuli selväksi, että vaikka esimerkiksi luomumenetelmien käyttöönotto ehkäisee viljelypaikkakunnilla vesistöjen saastumista ja monia siitä seuraavia ongelmia, vedenkäytön suhteen sekään ei riitä. Luomutuotannosta viljelijä saa lähes kaksinkertaisen tulon verrattuna tehotuotantoon, mutta veden käytön tehottomuudessa ja siitä seuraavissa ympäristövaikutuksissa näkyy taas yksi, ennenkin hokemani trendi. Tärkeintä olisi meillä rikkaissa maissa vain, taas, vähentää kulutusta.

Oman vesijalanjäljen pienentämiseen tarjotaan myös vaihtoehtovalintoja. Esimerkiksi taulukko eri tuotteiden mukanaankantamasta piilovesikuormasta on kiinnostava. Siinä konkretisoituu kasvissyönnin paremmuus tässäkin kysymyksessä: soijapavun piilovesi per kilo on 1800 litraa, kun taas naudanlihakilon 15 500 litraa ja sianlihan 4800 litraa. Perunan piilovesi kiloa kohti on 500 litraa, sokeriruo´on 1500 ja vehnän 1350 litraa. Yhden puuvillaisen teepaidan mukana kulkee 2700 litraa piilovettä ja farkkujen mukana 10 840 litraa. Hurjaa! Minua kolautti sekin, että yhden kahvikupin mukana kulkee 140 litraa piilovettä, mutta teekupin mukana vain 30 litraa. Taas yksi syy siirtyä kahvista teehen...  Kahvikin on silti parempi kuin maitolasillinen, jossa on kokonaiset kaksisataa litraa vettä! 

Kirja listaa siis keinoja tehdä muutoksia, ja sen lopussa on lista Siemenpuu-säätiön perustajatahoista, joiden kanssa voisi lyöttäytyä yhteen halutessaan vaikuttaa tai oppia lisää ympäristöasioista, ympäristövaikuttamisesta, globaalista vastuusta jne. Siemenpuu-säätiö "tukee kehitysmaiden järjestöjen suunnittelemia ja toteuttamia hankkeita, jotka edistävät ekologista demokratiaa ja ympäristönsuojelua". Siemenpuu-säätiön perustajiin kuuluvat esimerkiksi Dodo, Maan Ystävät ja Suomen ympäristökasvatuksen seura. Lisäksi kehitysmaayhdistys Pääskyt tekee yhteistyötä Andeilla, tarkoituksenaan osallistua alueen alkuperäisruokalajiston luonnonmukaisen viljelyn edistämiseen ja alueellisen ruokaturvan ylläpitoon ja Uusi Tuuli ry jakaa sivuillaan ajatuksia ekologisesta velasta, globaalista vastuusta ja eettisestä elämäntavasta. Kirjan esittelemistä nettisivuista kiinnostavia olivat ainakin India Water Portal , International Rivers, Save the Mekong, Pacific Instituten  The World's Water -sivusto ja suomenkielinen vesijalanjälkilaskuri



torstai 3. maaliskuuta 2011

Syö luomua, se hellii ...sammakoita!

Elämä on yhtä juhlaa! Keväällä, tarkemmin 29. huhtikuuta, on sammakoiden päivä ("Save the frogs -day" :)), jonka tarkoitus on kääntää katseita globaaliin sammakkoeläinten katoon. Kurnuttajista syntyi hyvä aasinsilta katsahtaa luomutuotannon etuihin sammakkonäkökulmasta, eli vesistöjen kunnon puolesta.

Sammakot ovat siitä vinkeitä eläimiä, että ne viihtyvät kosteassa jopa niin, että viettävät vauva-aikansa vesieläiminä eli paukapäinä. No ei, kun nuijapäinä. Sammakot myös hengittävät kostean, läpäisevän ihonsa kautta. Varmaan näppärää, mutta toisaalta sama meininki altistaa sammakkoeläimet hyvinkin voimakkaasti vedessä oleville kemikaaleille ja saasteille. Painovoimahan pitää huolen siitä, että mitä tahansa esimerkiksi viljelijä syytää peltoonsa, päätyy myös vesistöihin. Sama pätee moniin vesiteitse kulkeviin saasteisiin, lääkeaineiden jäämiin ja ravinteisiin esim. lannoitteista.

Viitasammakko (Rana arvalis) on vaikea erottaa "tavallisesta" sammakosta silloin, kun se on hiljaa. 
Onneksi herppiosaavat opiskelukaverit ovat opettaneet minullekin metatarsaalikyhmyjen etsimisen :) 
(kuva: wikipedia)

Torjunta-aineet ovat hyvä esimerkki kiistellyistä ja löysin rantein ympäristöön syydetyistä aineista. Niitä on käytetty kautta tehotuotannon historian menetelmällä yritys-erehdys. Kun tehotuotanto on entisestään tehostunut, valtavat monokulttuurit tarvitsevat yhä enemmän ulkopuolista, eli yleensä kemiallista, suojaa "tuho"hyönteisiä (insektisidit), "rikka"ruohoja (herbisidit) ja esim. sienitauteja (fungisidit) vastaan. Pahimmiksi myrkyiksi osoittautuneiden aineiden käyttökiellot ovat tulleet voimaan, kun havaitut haitalliset seuraukset ovat paisuneet yli sietokyvyn. Ja vasta silloin. Muutoin seuraillaan maximum residual limittejä ja muita suuntaa-antavia ohjeistuksia. Tokihan torjunta-aineita testataan tuotekehittelyvaiheessa toksisuuskokein, esimerkiksi eläimillä. Laboratoriotestaajiltakaan ei vain voi odottaa ylimaallista kykyä ennustaa esimerkiksi aineiden yhteisvaikutuksia luonnossa, tai rotilla havaittujen terveyshaittojen sovelluskykyä niihin eläimiin, joiden osalta testaaminen jää tekemättä (sekä ihminen että herkät sammakkoeläimet).  

Hyvä esimerkki vesistöissä erityisen haitallisesta torjunta-aineesta on antrasiini. Se kiellettiin 90-luvulla EU:ssa, mutta silti sen jäämiä löytyy yhä suomalaisistakin pohjavesistä. Antrasiini on kovan luokan hormonihärikkö. Se haittaa sisäeritys- eli hormonitoimintaa jopa niin voimakkaasti, että muuttaa urossammakot naaraiksi (ja maalaisjärkihän sanoo, että silloin sammakkokanta kääntyy laskuun). Lisäksi aine aiheuttaa kehityshäiriöitä, immuniteettikatoa ja syöpää, eikä konsentraatioiden tarvitse edes olla suuria siihen. USA:ssa antrasiinia kuitenkin käytetään edelleen, kuten myös Intiassa, noin 340 miljoonaa tonnia vuodessa. Aine on vain esimerkki siitä, mitä kaikkea tehokkuuden nimissä voidaan tehdä melko löysin varovaisuusperiaattein, ja koska en ole kemian puolella pätevä, en varmaan edes tiedä mehevimpiä, päivänpolttavimpia esimerkkejä ;P. Suomikaan ei ole puhdas pulmunen, vaikka olemme siinä onnekkaita, että meillä kylmä talvi tekee luontaisia tuhojaan tuotantokasvien vihollisten parissa. Meilläkin kuitenkin käytetään turhia torjunta-aineita, joista osan maine on edelleen kiistanalainen.

Tässä vaiheessa on kai ohimennen huomautettava, että eivät vesistöt ole ainoa kärsivä elementti - kemikaalit, jotka on tarkoitettu biosideiksi eli eläviä organismeja karsiviksi aineiksi, ovat hyvin harvoin tyystin valikoivia. Niiden vaikutus siis yleensä ottaen ulottuu moniin muihinkin eläimiin kuin niihin tarkoitettuihin "tuholaisiin". Vahinkokärsijöitä ovat katastrofaalisesti kärsineiden sammakkoeläinten lisäksi huolestuttavasti myös esimerkiksi pölyttäjät. Ja ihmiset. En pidä pelottelusta, mutta vahvistan omaltakin kohdaltani sen piilevän aavistuksen, että jos torjunta-aineilla voi olla noin rajuja vaikutuksia muihin eläimiin, ne tuskin ovat hyväksi meille ihmisapinoillekaan.

Keinotekoisten lannoitteiden ongelmat tiedetään torjunta-aineiden vastaavia paremmin. Fosforivarastojen ehtyminen, vesistöjen rehevöityminen ja happikadot jne. Luomu tiedetään edulliseksi menetelmäksi tässäkin asiassa - esimerkiksi Itämeriystävällisyydestä palkitaan luomutiloja. Keinotekoiset torjunta-aineet sen sijaan ovat melko yllätyspussukoita, kun niistä sekoitellaan ongelmakoktaileja lähilammissa ja muissa vesistöissä. Vaikkeivät ainekset suoraan tappaisi herkimpiä eläimiä, kuten sammakoita ja kalanpoikia, niillä voi olla välillisiä vaikutuksia. Tällä tarkoitan ekosysteemimuutoksia, jotka sallivat tiettyjen, sietokykyisempien lajien vallata alaa herkkiksiltä. USA:ssa etanat ovat yksi ylikasvanut kovissarja. 

Luomu on turvallinen - ja sammakkoystävällinen - tuotantomuoto torjunta-aineettomuutensa ansiosta. Sanottakoon, että muutamassa prosentissa luomutuotteitakin löytyy joskus jäämiä, mutta ko. onnettomat tapaukset ovat kuitenkin kymmenesosa tehotuotetuista vastaavista, ja tavaran välittäjistä voi aina valita luotettavimmat, hanakimmat tuotetarkistelijat. Itse näen myös niin, että luomun merkitys tuhokemikaalien vähentämiseksi luonnostamme ja ruuistamme sijoittuu myös tulevaisuuteen, ei vain tämän hetken terveys- ja ympäristövaikutuksiin. Kun on ylipäänsä olemassa tuotantomuoto, jolle puhtaus ja kestävän kehityksen menetelmät ovat menestymisen tae, syntyy väistämättä myös fiksuja, samojen periaatteiden mukaisia innovaatioita. 

Olin jo ihan helisemässä parina vuonna, kun luottosammakkopaikkani näyttivät tyhjentyneen ja samaan aikaan tiedemedia ja herppiharrastajat syytivät kommentteja vähentyneistä sammakkoeläinkannoista. Tänä vuonna olen kuitenkin luottavaisin mielin, sillä viime kesänä puskaradio kertoi tutun lammen kurnuttajamenekistä. Olisikohan myös Rantaraitin viitasammakkopulputtajapoppoo tavattavissa tänä keväänä, jos vaikka luomuporkkanaa rouskutellen menisi näyttäytymään...

P.S. Lopuksi vielä hyviä sammakko-otoksia maailmalta.

"Purple frog" (kuva: www.wired.com)

sarvisammakko... (kuva:www.ianimals.com)