Ekoloinen

Huijatuttavan hyvää

2012-02-04T11:07:00.000-08:00

Spacebar - valemeetvursti

Rakkaan lapsen monta nimeä: mättöruoka, lohturuoka, kotiruoka tai äijäruoka. Perustavin idea joka tapauksessa tuppaa olemaan umami. Täyteläisyyden ja täyttävyyden saavuttamiseen tarvitaan tietynlaisia aineksia. Meillä Suomessa moisina on totuttu pitämään perunamuussin rinnalla erilaisia eläinten osia tai eritteitä. Muussi jees, mutta lihalle tässä palavassa maailmassa olisi hyvä saada vaihtoehtoja. Ja onneksi niitä on! Koska perus soijarouheet, -suikaleet ja -kuutiot sekä vehnäproteiiniruoka eli seitan ovat jo tulleet blogissa huomioiduiksi, keskityn valmistiristyksiin.

Paistaminen on jokaisen keittiöihmeen ja homingäijän tuttua turvallista omaa, ja lihaisan umamiruuan mutusteluun ihmiselle on jo kulttuurisestikin kehittynyt tietty mieltymys. Ei se käristelty liha vegaaneistakaan välttämättä maistuisi pahalta; se voi vegaaninkin muistoissa olla "vaan niin hyvää". Liha sattuu kuitenkin olemaan ruokahalun vievälle tasolle asti epähumaania ja pröystäilevää safkaa. On hyvä muistaa ja muistuttaa, ettei ihminen oikeasti tarvitse nykyisenkaltaista lihanahmimista, eikä siten ehkä tarvitsisi korvikkeitakaan. Tässä kulttuurissa ja tässä vaiheessa nämä huijarilihat palvelevat kuitenkin tarkoitustaan tukiessaan kasvispainotteisen syömisen yleistymistä.

Kaverini oli luonamme viime viikonlopun. Vannoutuneena lihansyöjänä mutta avoimen kiinnostuneena uusista makuelämyksistä hän halusi kokata vegaanimakkaraa. Siivut hupenivat aterialla, ja loppuivat illan korttipelipöydässä. Kuulemma niin hyvää ja huijatuttavaa, että kotiin olisi pakko ostaa wheatypötköjä paistettavaksi. En vielä tiedä, onko tavara siellä kotipuolessansa mennyt läpi perus makkarana, mutta en ihmettelisikään.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta siitä, että kasvissyöjäkin voi mättää itsensä pulskistumisen suuntaan, jos vetelee enimmäkseen soija- tai seitanmakkaraa, valmisruokaa ja vegaanista karkkia. Pikaruoka voi olla epäterveellistä, ja käristäminen on tunnetusti riskialtista ruuanlaittoa. En näe näissä uutisissa mitään ahaa-elämyksien arvoista. Minua kiinnostaa asian toinen aspekti, josta on puhuttu ehkä vähemmän. Liian eläinperäisten tuotteiden syömisen on laajassa katsauksessa todettu olevan yhteydessä syöpäriskiin (lähde suomeksi referoituna). Tutkimuksissa on todettu myös, että terveellisyys toteutuu hyvinkin erilaisten ravintoainesuhteiden ruokavalioissa, kunhan proteiininlähde on kasviperäinen (lähde esim. ja esim.). Vaikka uskonkin, että tuoreen kasviproteiinin (siemenet, pähkinät jne) syöminen olisi huipuinta, käristävälle kansalle kasviproteiinijalosteet voivat olla loistohomma. Jostakusta voi tuntua "luonnottomalta" ajatus pitkälle jalostetuista kasviproteiinivalmisteista. Ehkä silloin tuntuukin luonnollisemmalle ajatella kokonaisia hyötykäyttöön jalostettuja eläinlajeja, jotka kököttävät valtavissa yksiköissä täynnä antibiootteja, pönkäämässä ilmoille uusia taudinaiheuttajia ja odottamassa uutta annostaan GM-muunneltua rehusoijaa.

Hobittipekoniruoka

Jos jollekulle ei vielä ole selvinnyt, niin minä olen tämän blogin kokkaamistaidottomin tapaus. Vetelen omia treenaajan vegaanisörsseleitäni, joita muut jo visuaalisen kontaktin niihin luotuaan inhoavat. Kuitenkin on aina välillä mukavaa yrittää esittää pikkuvaimoa ja kokata jotain miehellekin kelpaavaa. Silloin meillä tehdään yksissätuumin huijausmakkara-, mukapekoni-, vegekebab- tai hobittipihviaterioita. Parasta niissä - kenties umamin jälkeen - on valtavahko proteiinipitoisuus. Tässä pikakatsaus aineksiin ja niiden mahdollisuuksiin.

De Hobbitilla on tarjolla tempehistä valmistettuja pekonisiivuja, jotka voi tiristellä pannulla. Ne kaipasivat aavistuksen lisää maustamista tai suolaamista, mutta maistuivat muuten hyvin. Toki tempehin ominainen maku maistuu vähän; tempeh tarkoittaa vanhalla, perinteisellä menetelmällä hapatettuja soijapapuja, ja siksi tempehpekoni maistuu aavistuksen hapahkontäyteläiseltä. Tempehiä myydään tosiaan eri tavoin jalostettuna, mutta myös sellaisenaan lasipurkeissa. Käsittelemättömän tempehin paistamisessa tarvitaan maustajantaitoja (tai ainakin suolansirottamisen kykyä).

aivomaisen näköistä tempehiä lasipurkista.
Hyvää paistettuna!

Huijauspekonin lisäksi on olemassa Vianan vegekebabbia, joka sekin asuu kylmäkaapeissa. Siitä on hyvä valmistaa nuudelimössöjä tai pakastekasvismössöjä. Ehkä niitä voisi syödä ilman mössöjäkin, mutta en ole kokeillut. Suosittelut ja kotoisat puoltoäänet kuitenkin vegekebabille! Vegekebab on kahden klassisen yhteenliittymä; se sisältää sekä tofua että seitania.

Tofujohdannaisia on olemassa vaikka miten paljon. Itse "raakatofuista" kylmäsavutofu pääsee huijausruokamättöjen sarjaan; pelkkä tiristys pannulla riittää umamin aikaansaamiseen. Jos haluaa hifistellä tai seikkailla, jääkaapeissa on tarjolla on tofu"jauhelihaa", eri teemoin maustettuja kuutioita, pihvejä, suikaleita, puikkoja ja vaikka mitä schnitzeleitä. Ihastelimme juuri toissailtana deHobbitin porkkana- ja pähkinäpihvejä; muhevaa! Vianallakin riittää burgeripihvejä, joita voi syödä myös haarukkaruuissa. Meillä näitä erilaisia Ekolo-pihvejä on pakastimessakin pahan päivän varalla. Mainstream-marketeistakin kun saa kasvispihvejä, mutta yleisintä on löytää niistä joko kananmunaa tai sitten häviävä määrä proteiinia. Osa Ekolon pihveistä on myös gluteenittomia. Kuulemma saataville on juuri tullut vegaanisia "lihiksiä", mutta emme ole vielä päässeet maistamaan. Lienevätkö umamia?

Meidän taloudessa suosikkeja ovat kaikista testauksista huolimatta yhä vegenakit ja -makkarat. Erityistä suosiota nauttii jättimöntti, Wheatyn iso meetwursti. Sille käy sama käsittely kuin pienemmille kavereilleen: pilko ja paista ja sekoita keitettyihin nuudeleihin ja pakastevihanneksiin, tai syö muussin ja tomaattien kanssa. Valtaosin varsinaiset nakit ovat seitan- eli vehnäpohjaisia. Niissä on huikeasti eri makuja ja lisukkeita, aina hampunsiemeniin asti. Osa nakeista sopii eväiksi, mutta meillä ne kaikki paistetaan. Koska ne ovat vaan niin hyviä.

Umamia myynnissä!

I love Samu! (osa 1)

2012-01-24T11:03:00.000-08:00

Samu-pesupähkinät ovat Sapindus mukorossi -puun hedelmiä, jotka kasvavat trooppisilla alueilla ympäri maailman. Ekolon Samu pesu- pähkinät tulevat Pohjois-Intian vuoristoalueilta, jossa ne kasvavat luonnonvaraisina. Nimestään huoli- matta ne eivät ole pähkinöitä vaan luumarjoja, jotka sopivat hyvin myös pähkinäallergisille. Ne eivät sisällä lainkaan hajusteita tai kemiallisia jäämiä ja siksi sopivat erinomaisesti allergikoille! Niitä on käytetty vuosituhansia luonnon- mukaisessa lääkinnässä ja pesuaineena Intiassa. Yksi puu tuottaa satoa jopa 200-300 kg vuodessa peräti 90 vuoden ajan! Samu pesupähkinä on reilu tuote. Pähkinöiden kerääminen ja käsittely työllistävät paikallisia ihmisiä ja tukevat vanhoja perinteitä ja kulttuuria, luontoa kunnioittaen.

Mikä saponiini?

Pesupähkinät sisältävät 15% saponiinia, mikä on luonnollinen puhdistusaine. Saponiini tulee latinankielestä (sapo=saippua) koska se vaahtoaa vedessä samalla tavalla kuin saippua. Saponiini toimii pyykinpesussa emulgaattorina, jonka ansiosta vesi ja rasva sekoittuvat toisiinsa. Usein likatahraa peittää öljykerros, jonka saponiini pystyy poistamaan. Lika vapautuu pesuveteen ja huuhtoutuu pois. Pesupähkinöiden saponiini liukenee 30 asteessa ja pähkinöitä voi käyttää missä tahansa lämpötilassa tästä ylöspäin. Saponiini ei siis ole saippuaa, joten sillä voi huoletta pestä myös hienoja tekstiileitä ja kestovaippoja. Saponiini säilyttää tekstiilien värit kirkkaina ja pehmittää pyykin, joten huuhteluainetta ei tarvitse käyttää. Muita saponiinia sisältäviä kasveja:

rohtosuopayrtti (juurissa jopa 20% saponiinia)
kevätesikko (juurissa 5-10%)
muratti (lehdet 5%)
useat palkokasvit (esim herne, soijapapu)
pinaatti
kvinoa
kaura
parsa
munakoiso
tattari

Syötävien kasvien saponiinipitoisuudet ovat pieniä. Esimerkiksi tattari ja palkokasvit (käsittelemättömät) kannattaa kuitenkin huuhdella ennen käyttöä. Olen itse käyttänyt (melkein pelkästään) pesupähkinöitä usean kuukauden ajan ja täytyy sanoa että olen ollut enemmän kuin tyytyväinen. Niin kuin Noorakin kertoi aikaisemassa kirjoituksessaan, myös minä olen vakuuttunut pähkinöiden tahranpoistotehosta. Pienen pojan äitinä erilaisilta ruoka- ja muilta tahroilta ei voi välttyä ja Samu on selviytynyt niistä hienosti. Jopa suht tuoreet marjatahrat ovat saaneet koneessa kyytiä. Sappisaippuaa on hyvä olla kaapissa tiukempien tahrojen varalta, mutta en itse joudu siihen kovin usein turvautumaan.

Tutustu Samuihin Ekolon nettisivuilla.

Lisää Samuista ja pyykinpesusta Ekoloisessa. Seuraavalla kerralla tuleekin sitten opastusta Samu -pähkinöiden ja nestemäisen Samun käytöstä.

Tahinia naamaan

2012-01-17T05:13:00.000-08:00

Tahini eli seesaminsiementahna on ihana aines. Etenkin pähkinäallergiselle se on oiva korvike leivän päällä ja leivonnassa maapähkinätahnalle. Se on erinomainen proteiinien ja kalsiumin lähde. Tsekkaa aikasempi bloggaus siemenistä!

Ehdoton herkku on paahdettu luomuruisleipä, jonka päällä on luomutahinia ja luomukurkkuviipaleita. Om nom nom...

Tahinipurkki unohtuu helposti jääkaapin perukoille, tässäpä vinkkejä mihin muuhunkin kuin leivän päälle sitä voi käyttää:

Tahini ei meidän lapsosille sellaisenaan kelpaa, kun se leivän päällä ollessa jää suuhun niin tahmeasti kiinni. Sitä onkin helppo lisätä ruokiin 1-2rkl: kastikkeisiin, keittoihin tai uuniruokiin. Etenkin uunivuoissa, perunaruuissa ja kiusauksissa näin pienikin määrä antaa erinomaisen maun. Näin saa piilotettua terveellisiä herkkuja nirsoille lapsille (ja aikuisille).

Hummusta eli kikhernetahnaa voi tehdä helposti heittämällä keskenään tahinia ja kypsiä kikherneitä murskattuna, ja/tai kikhernejauhoja eli gram-jauhoja. Mukaan tarpeeksi (eli paljon!) valkosipulia, hyvää öljyä (seesamöljyä tai oliiviöljyä). Mausteita voi lisätä halutessaan, esim. tippa sitruunamehua tai hiukan ruohosipulia sopivat hyvin mukaan. Hummus käy esimerkiksi lisukkeeksi tai dipiksi.

Tahinia on myös helppo tehdä itse, jos jaksaa (minä ainakin ostan valmiina, paitsi kun on joku epätoivoinen tarve juuri nyt heti saada siitä leivottua jotain eikä pääse kauppaan). Terveellisemmän, tumman tahinin saa kuorimattomista seesaminsiemenistä. Kuoritut siemenet ovat lähes valkoisia, kuorelliset vaaleanruskeita, kannattaa lukea pakkauksesta kumpia on ostamassa koska niitä on vaikea erottaa toisistaan. Siemenet paahdetaan kuivalla (eli rasvattomalla) pannulla, näin maku voimistuu. Älä laita liian kuumalle pannulle, siemenet tekevät samat kun maissinjyvät eli popseesameja lentelee. Ja voin kokemuksesta sanoa, että poppaavat pienet siemet lentävät todella pitkälle ja mitä eriskummallisimpiin koloihin...

Raakatahinia (tai suosimaani laiskan tahinia) voi tehdä paahtamattomista siemenistä. Murskaa siemenet sauvasekoittimella (tai huhmareella, jos haluat vahvistaa rannelihaksia, sauvasekoitin ei löydy tai se rikkoutuu), huom. tähän eivät kaikki väsyneet sauvasekoittimet jaksa. Jos tahini tuntuu murskatessa liian tiukalta tavaralta, lorauta mukaan vähän öljyä että se pehmenee. Lisää halutessasi kristallisuolaa.

Seesamöljyä voi käyttää myös jatkamaan purkin lopulle kuivahtanutta tahinia.

Maapähkinävoikerroskeksin pähkinätön versio Puputyttö ja vohvelisankari -kirjasta. Suolaa, sokeria ja rasvaa:

20g+100g vegaanista margariinia huoneenlämpöisenä
2,5dl luomukaurahiutaleita
2,5dl luomuspelttijauhoja
1tl ruokasoodaa
1tl kristallisuolaa
2dl palmusokeria (tai 1dl tästä täysruokosokeria)
1dl tahinia

täyte:

4rkl vegaanista margariinia
1,5dl tahinia
0,5dl ruokotomusokeria
0,5tl kristallisuolaa

vuoraa pelti leivinpaperilla
sulata 20g margariinia kattilassa keskilämmöllä, lisää kaurahiutaleet ja kypsennä 5-7min., kunnes ovat paahtuneet kauniisti. Kaada leivinpaperin päälle jäähtymään.
sekoita jauhot, sooda, suola. Vatkaa 100g margariinia ja sokeri(t) kuohkeaksi. Lisää tähän maapähkinävoi ja sekoita hyvin.
Lisää maapähkinävoi-sokeriseokseen kaurahiutaleet ja jauhot. Vatkaa hiljaisella teholla kunnes kaikki aineet ovat sekoittuneet. Ota 2 leivinpaperiarkkia valmiiksi, ja laita taikina niiden väliin. Kauli taikina tasaiseksi, n. 0,5cm levyksi. Siirrä taikina pellille tai tarjottimelle ja laita jääkaappiin jäähtymään n. 20 minuutiksi.
Lämmitä uuni 175 asteeseen. Varaa 2 uunipeltiä leivinpapereineen odottelemaan.
Leikkaa taikinasta ympyrämuotilla (n. 5cm, lasi on aika hyvä) pyöreitä keksejä. Siirrä varovasti pellille parin cm päähän toisistaan. Paista noin 10min ja jäähdytä pellillä (ei ritilällä etteivät hajoa).
Tee täyte: vatkaa kaikki ainekset keskenään huolella, kunnes seos on pehmeää ja tasaista. Jos haluat hifistellä, siirrä täyte pursotinpussiin.
Laita sopiva köntsä täytettä keksin päälle ja varovasti paina toinen keksi niin että täyte litistyy. Pursotinpussilla voit tehdä spiraalin jolloin tulos on hiukan tasaisempi. Varmista, että kaikki kuorrutetta vasten tulevat puolikkaat ovat tasaisia (eli pohjapuoli), niin keksit näyttävät hienommilta.

Säilytin näitä jääkaapissa, sen aikaa kun olivat vielä syömättä :)

Mikä ihmeen stevia?

2012-01-10T01:54:00.000-08:00

Stevia rebaudiana on eteläamerikkalaista alkuperää oleva, astereiden sukuun kuuluva kasvi. Sitä kutsutaan myös makealehdeksi tai hunajalehdeksi. Todella makeita stevian lehdet ovatkin; stevia on jopa 300 kertaa tavallista sokeria (sakkaroosi) makeampaa. Mikä ihmeellisintä steviassa ei ole lainkaan kaloreita tai hiilihydraatteja. Stevia on myöskin insuliinineutraali, se ei siis vaikuta verensokeriin lainkaan. Hampaillekaan se ei aiheuta samanlaista tuhoa kuin tavallinen sokeri.

Etelä-Amerikassa stevian lehtien käytöllä on pitkät perinteet. Guarani-intiaanit ovat makeuttaneet stevialla mate-juomansa ja käyttäneet sitä yrttilääkinnässä. Stevian makeus tulee sen sisältämistä stevioliglykosideista, joista makein on rebausiodi-A. Näitä glykosideja eristetään steviakasvin lehdistä uuttamalla. Kaupallisesti stevian johdannaisia alkoivat hyödyntää ensimmäisenä japanilaiset. Stevioliglykosidia onkin käytetty makeutusaineena Japanissa 1970-luvun alusta lähtien (Japanin makeutusainemarkkinoilla sen osuus on jopa 40 %). Minkäänlaisista käyttöön liittyvistä haittavaikutuksista sen paremmin Japanissa kuin Etelä-Amerikassakaan ei ole näyttöä.

Kiistelty stevia

Stevian ja sen johdannaisten markkinointi elintarvikkeina on ollut EU:n alueella pitkään kiellettyä. Taustalla ovat uuselintarvikkeisiin liittyvät säännökset: uuselintarvikkeilla tarkoitetaan sellaisia elintarvikkeita, joilla ei ole käyttöhistoriaa EU:n alueella ennen vuotta 1997. Tällaisten elintarvikkeiden käytön turvallisuus on todistettava ennen kuin ne voivat päätyä markkinoille. Stevian kohdalla tätä arviointia onkin suoritettu pitkään ja hartaasti. Lopulta 2.12.2011 stevioliglykosidien käyttö makeutusaineena sallittiin. Steviasta uuttamalla valmistettu makeutusaine on saanut koodin E960. Edelleenkään stevia-kasvin lehtiä ei saa markkinoida elintarvikkeena, Eviran mukaan kaikkia stevian lehtien sisältämiä yhdisteitä ei tunneta riittävän tarkasti. Oikeastaan steviasta ei saisi markkinointimielessä edes puhua steviana -vaan aina stevioliglykosidina.

Steviajohdannaisten tie hyväksytyksi makeuttimeksi on ollut kivikkoinen Euroopan ohella myös USA:ssa. Stevian tarina on hyvin paljastava siinä mielessä, että se näyttää miten taloudelliset intressit nivoutuvat elintarvikkeita koskevaan tutkimukseen ja lainsäädäntöön. Stevian käyttö oli juuri yleistymässä USA:ssa, kun se makeutusaineena kiellettiin. Tämä tapahtui 1990-luvun alussa, juuri sopivasti aspartaamin käytön levittäytyessä yhä laajemmalle makeutusainemarkkinoilla. Kielto kumottiin muutaman vuoden päästä ja stevia sallittiin lisäaineena, muttei makeutusaineena. Sittemmin suuret ruokajätit yhteistyössä virvoitusjuomateollisuuden kanssa kehittivät markkinoille omat hieman "perinteisestä" steviosidista poikkeavat tuotteensa -näiden repaudiosidi A-johdannaisten käyttö makeutusaineina sallittiin USA.ssa 2008, muiden steviajohdannaisten statuksen jäädessä edelleen avoimeksi. (Mielenkiintoinen ja seikkaperäinen juttu(sarja) stevian ympärille kietoutuvista taloudellisista ja poliittisista kytköksistä löytyy täältä)

Stevioliglykosidi on luonnollinen makeutusaine, tämä on sen merkittävin ero suhteessa muihin kalorittomiin makeutusaineisiin. Light-tuotteissa runsaasti käytetyt intensiivimakeuttajat, kuten aspasrtaami, sakariini ja syklamaatti ovat kaikki synteettisesti valmistettuja. Sinänsä luonnollisuus ei tietenkään ole mikään tae ravinnoksi kelpaavuudesta, saati sitten terveellisyydestä. Stevialla on kuitenkin huimasti keinotekoisia kollegoitaan pidemmät perinteet makeuttajana. Monet uumoilevat, että steviajohdannaisten pääsy vihdoin ja viimein laillisten makeuttajien joukkoon liittyy keinotekoisten makeutusaineiden (lähinnä aspartaamin) ja niiden mahdollisten terveyshaittojen ympärillä vellovaan keskusteluun. Steviasta povataankin kovaa kilpailijaa niin sokerille kuin keinotekoisille makeutusaineillekin. Voi ainoastaan arvailla, kuinka paljon sokeri- ja makeutusaineteollisuus laittoivat kapuloita rattaisiin stevian hyväksymisessä. Elintarvikkeiden luonnollisuutta arvostaville stevia on joka tapauksessa tervetullut makeutin. Samoin vähähiilihydraattiseen ravintoon se sopii loistavasti.

Steviatuotteiden käyttö

Hienosti sanottuna stevian makuprofiili poikkeaa melko tavalla sokerista. Sen makeus on voimakkaampaa ja sen maussa on vivahde lakritsia. Sokeriin tottuneelle suulle stevian maussa saattaa siis olla hiukan totuttelemista. Steviasta johdettuja makeutusaineita käytettäessä kannattaa pitää mielessä myös makeuden voimakkuus: yleensä muutama pisara tai todellakin hyppysellinen riittää! Steviatuotteita kannattaa lisätä vähitellen ja maistellen, liiallinen määrä aiheuttaa kitkerää jälkimakua.

Steviatuotteet kestävät hyvin kuumentamista, siksi ne sopivatkin oivallisesti esimerkiksi kuumien juomien, kuten teen ja kaakaon, makeuttamiseen. Leivonnassa stevian käyttö vaatii hieman harjoittelua. Stevia ei muodosta leipomuksiin rakennetta sokerin tavoin. Se ei myöskään sovi karamellisointiin tai toimi hiivan kanssa samoin kuin sokeri. Omien vielä varsin vähäisten kokemusteni perusteella steviatuotteet sopivat parhaiten erilaisten hedelmä- ja marjajuttujen, puurojen, kiisseleiden, smoothieiden ja jugurtti(juomi)en makeuttamiseen.

Helpoimmin lähestyttävä steviatuote Ekolon valikoimissa lienee stevioliglykosidin ja eritrytolin sekoitus Goviosid. Eritrytoli on sokerialkoholi kuten vaikkapa ksylitoli ja maltitoli. Myös eritrytolin glykeeminen indeksi on 0 (se ei siis vaikuta lainkaan verensokeriin), kaloreita siinä on 20/100 g. Goviosid-rakeet sopivat mainiosti monenlaiseen makeuttamiseen, annostus on noin puolet sokerin määrästä. Myös leivonnassa Goviosidin käyttö on helppoa. Nestemäisellä stevioliglykosidilla makeuttaminen on myös yksinkertaista, kunhan pitää mielessä, että nestettä tarvitaan todellakin vain muutama pisara! Pikkupullo (50 ml) stevianestettä on todella riittoisa. Se vastaa makeudeltaan 1,2 kiloa taloussokeria! Erityisesti juomien makeuttamiseen nestemäinen versio on omiaan.

Siispä kokeilemaan! Tässä muutama helppo ja testattu resepti, joilla pääsee alkuun :)

Marjajugurtti

2 dl marjoja (minä laitoin mustikoita)

2 dl maustamatonta soijajuguttia

n. 5 tippaa stevianestettä

Sekoita ainekset keskenään. Lisää steviatippoja varovasti, kunnes sopiva makeus on saavutettu.

Mustikkakeitto

2 dl mustikoita

4 dl vettä

1 tl luomuperunajauhoja

1,5 rkl Goviosid-rakeita

Sekoita mustikat kiehuvaan veteen. Keitä hetki. Soseuta sauvasekoittimella. Sekoita joukkoon pieneen vesitilkkaan sekoitettu perunajauho. Makeuta goviosidilla. Anna keiton jäähtyä hetki, makeus pääsee kunnolla esiin hetken jäähtyneessä keitossa.

Omena-kaneli-mannapuuro

2 luomuomenaa

1/2 litraa vettä

1,5 rkl Goviosidi-rakeita

0,5 tl luomukanelia (ceyloninkanelia)

0,5 tl luomuvaniljajauhetta

1/2 dl luomuspeltmannaryynejä

Kuori ja lohko omenat. Lisää omenat, kaneli, vanilja ja Goviosid kiehuvaan veteen. Keitä kymmenisen minuuttia. Surauta seos soseeksi sauvasekoittimella. Lisää mannasuurimot koko ajan sekoittaen. Keitä puuroa muutama minuutti.

Sitten muutama herkullinen resepti suoraan Saijan testikeittiöstä :)

Kauriin kaurakeksit stevialla

Helpot ja herkulliset kaurakeksit syntyivät Tuija Ruuskan Aurinkomaa - koko perheen kasviskeittokirjan ohjetta seurailemalla.

1dl Goviosid-rakeita
200g vegaanista margariinia
2dl luomukaurahiutaleita
1dl luomukauraleseitä (tai kaurahiutaleita)
3dl luomuspelttijauhoja (täysjyvä)
4-6 rkl luomusoijakermaa (tai kaurakermaa)
(1dl pilkottuja luomurusinoita ja/tai 1/2dl rouhittua tummaa luomusuklaata/kaakaonibsejä)

Pehmennä rasva huoneenlämpöiseksi (eli ota kulhoon ja pyörittele haarukalla). Sekoita rasva ja Goviosid keskenään. Lisää hiutaleet, leseet ja jauhot ja sekoita huolellisesti. Lisää soijakerma ja halutessasi rusinat ja suklaa. Anna taikinan vetäytyä kylmässä puolisen tuntia. Tee taikinasta pieniä palloja ja painele ne pellille (jos taloudessa on lapsia, tämän voi delegoida). Jätä selkeät välit, sillä taikina leviää hiukan uunissa. Paista 200 asteessa (kiertoilma 185) 8-10 min. Itse älysin ottaa pois kun reunat alkoivat palaa. Jäähdytä keksit pellillä, sillä ne hajoavat helposti lämpimänä.Loppuperheeni ihastui kekseihin etenkin jos niissä oli vielä voita päällä. Minusta keksit olivat vielä hiukan liiankin makeita, Goviosidin määrän olisi voinut ehkä puolittaa ja lisätä keksiin mausteita.

Kaakao

1/2 dl vettä
2 - 3 tl tummaa luomukaakaojauhetta
2-3 tippaa stevianestettä (maun mukaan enemmän)
1 1/2 dl luomuriisimaitoa (tai muuta kasvimaitoa)
ripaus aitoa luomuvaniljaa
ripaus luomukanelia
ripaus luomukardemummaa

Laita kylmä vesi ja kaakaojauhe pieneen kattilaan tai kasariin. Sekoita kaakaojauhe vispilällä. Jos haluat varmasti eroon paakuista lämmitä lähes kiehuvaksi. Sekoita kuuman nesteen joukkoon maito ja kiehauta. Lisää kaakaon joukkoon 2-3 tippaa stevianestettä, hyppysellinen aitoa vaniljaa, kanelia ja kardemummaa. Mausteiden ja stevian kanssa kannattaa laittaa ensin vähän ja maistaa sitten onko juoma omaan suuhun sopivaa. Kokeile myös chiliä ja inkivääriä! Juomasta saa kermaisemman lisäämällä siihen 1rkl kookosöljyä tai käyttämällä esimerkiksi kaurakermaa kasvimaidon sijaan. Tiskiystävällisesti juoman voi halutessaan tehdä myös mikrossa suoraan mukiin, lämmittäen vettä ja kaakaojauhetta ensin täysillä tehoilla 1/2 min.ja sitten kasvimaidon kanssa 1 1/2 min.

Hieman harjoittelua stevian käyttö vaatii. Internetistä erilaisia steviaresptejä löytyy runsain mitoin. Hiilihydraatiton makeuttaja on, kuten arvata saattaa, erityisesti karppaajien suosiossa. Siksi reseptitkin ovat usein varsin kerma- ja kanamunapainotteisia. Ekololaisten keittiöissä ja mielessä muhii ainakin erilaisia raakasuklaa- suklaavanukas- ja leivonnaisreseptejä. Julkaisemme niitä, kunhan suhteet saadaan sopivasti kohdalleen :)

Joulun possujuttu

2011-12-25T05:07:00.000-08:00

Vegaani tai muutoin seitania paljolti syövä tyyppi haluaa kaataa Suomesta karjatalouden ja viedä työpaikat sikafarmareilta. Hän haluaa olla haitaksi kansantaloudelle, vääntää peistä ravintoloissa, näyttää erityiseltä tai vain viettää aikaa väitellen. Hän on nuori ja vaikutteille altis henkilö, jolla on ohimenevä vaihe. Miksi muutenkaan tuo tyyppi ottaisi niin suuresti "perinteisestä" sivuavan roolin?

Olen esitellyt kirjoja ja ajatuksia koskien muiden eläinlajien pääkoppien sisältöä, mutta nyt haluan keskittyä yhteen älykkääseen, paljolti kaltaiseemme lajiin. Yritän avata myös sitä ärsyttävän vegetyypin ajatusmaailmaa: Miksi joku jaksaa olla jopa vuosikymmeniä niin hankala, ettei suostu syömään lihaa, eikä edes läskiä? Mitä se yksi annos nyt haittaa?

Jos lihaa ajattelisi vain massana ravitsemuksellisesta tai esimerkiksi ekologisesta näkökulmasta, se yksi annos ei ehkä olisi niin kriittinen tekijä. Vaikka kasvissyönti tai "lähes kasvissyönti" on käytännössä ainoa todella kestävä ruokavalio, yhden aterian merkitystä voisi aina ekologiselta kannalta kyseenalaistaa. Monella hankalalla henkilöllä on kuitenkin todellinen syy jäädä vaikka ruuatta sen yhdenkin kerran.

Siat ovat monimutkaisia nisäkkäitä, joilla on jokaisella oma persoonallisuus (esimerkki ja lisälähteitä). Tietyt aivojen rakenteet tutkitusti mahdollistavat tietoisuuden, muistamisen ja tuntemisen olemassaolon. Eläinten, joilla moiset on, voidaan melko hyvin olettaa omistavan kyseisiä ominaisuuksia. Nisäkkäänä sika kuuluu varsin varmasti tähän tuntevien ja ajattelevien, jopa tietoisten sakkiin. Kyseiseen joukkoon oletetaan kuuluvan myös lintujen, kenties liskojen ja mahdollisesti mustekalojen (lähde ja toinen lähde). Sama käsitys voidaan hankkia käyttäytymiskokein. Siat ovat läpäisseet tietoisuudesta ja älykkyyden korkeasta tasosta kertovan peilitestin, ja osaavat tulkita peilejä ympäristön heijastumina (lähde tai lähde). Siat ovat fiksuja eläimiä, testien mukaan älykkäämpiä kuin koirat. Monelle "hankalalle" lihattomalle aterioitsijalle se yksikin ateria merkitsee, koska siinä on ymmärtävältä, tiedostavalta yksilöltä väkivalloin otettua ainesta.

Väkivalloin? Lakihan turvaa eläinten hyvinvoinnin? Kunpa vain. Lain vaatimukset ovat niin alhaiset, että esimerkiksi satakiloista sikaa on käytännössä mahdotonta tunkea lain vaatimuksia pienempään tilaan. Niin ahtaan elämän laki sallii. Muutoinkaan laki ei paljoa suojaa possuja. Tarkastava eläinlääkäri voi monessa ikävässäkin tilanteessa vain todeta, että lakia ei ole rikottu tai että olot ovat keskimääräiset ja "normaalit". Vaikka otukset eivät sanan varsinaisessa merkityksessä edes eläisi. Ajatus yksilöistä sikaloissa, kanaloissa jne. on se jakava tekijä tässä keskustelussa. Yksilöiden olemassaolon ja arvon käsitys on yleinen ja voimakas eläinoikeus- ja vegaaniusajattelussa, mutta puuttuu tai on jollain tavalla alisteinen vastapuolella. Siksi ajatusmaailmat eivät kohtaa, ja siksi asetelma on vähintäänkin riitaisa.

(kuva: www.sikatehtaat.fi)

Eläin kantaa aina mukanaan evolutiivisia tarpeita. Tutkitusti, vaikka takana olisi sukupolvien vankeus, eläimillä on yhä tietyt, luonnolliset tarpeet. Esimerkiksi tavoitteellinen toiminta - sialla vaikka tonkiminen - on tärkeää eläimen hyvinvoinnille. Tutkimuksissa eläimet ovat valinneet ennemmin työntekoa vaativan ruoka-annoksen kuin saman aterian suoraan nenän eteen (lähde). Muutkin eläinlajit kuin me ihmiset tarvitsevat siis haasteita, virikkeitä ja merkityksellisyyttä. Turkistarhauksen yhteydessä kuultu väite, että "Täällähän nämä elävät onnellisempina kuin luonnossa - ei ole huolta ruuan saannista!" näyttäytyy tässä valossa brutaalina, välinpitämättömänä ja erityisesti tietämättömänä letkautuksena. Toisena murheellisena välinpitämättömyyden osoituksena itse näen puheet siitä, miten "eläimet eivät karkaisi, vaikka ovi olisi auki", tai "niin rauhallisesti ja rennosti pötköttelevät / seisovat / istuvat". Apatia ja periksianteneisuus on vain yksi keino yrittää selvitä psyykkisestä kivusta.

(kuva: www.animalsaustralia.org)

Entä eläimen tunne-elämän laita? Vaikka eläin olisi elänyt koko elämänsä aiempien sukupolvien jatkona vankeusoloissa, se tarvitsee tietyt sosiaaliset puitteet voidakseen hyvin. Esimerkiksi äidinvaistot ovat eläimillä hyvin voimakkaat, ja toistuva lisääntymään pakottaminen ja jälkeläisistä erottaminen on niille tuskallista siinä missä se olisi omankin lajimme edustajille. Kas se, mitä ennen kutsuttiin vaistoiksi eläimissä, on oletettavasti sama ilmiö, mitä meillä kutsutaan termillä tunteet. Kenties tässä välissä joku haluaa kiekaista, että "sinä inhimillistät!". Koko inhimillistämisen ajatus kätkee taaksensa virheellisen luulon ihminen vs. eläin -asetelman erillisyydestä.

Huolimatta siitä, että lainmukaiset vaatimukset eläintenpidon olosuhteille ovat tolkuttoman alhaisia, löytyy vielä rikkeitäkin. Myös Suomessa. Vuonna 2010 EU:n eläinsuojelutarkastuksissa 28%:ssa tarkastetuista suomalaisista eläintiloista löytyi laiminlyöntejä. Pahin tilanne oli turkiseläimillä - vaikka niitä lain puitteissa saa pitää luonnottoman pienissä tiloissa ilman virikkeitä tai sosiaalisen toimimisen mahdollisuutta, 60% tutkituista tiloista ei tarjonnut edes lain minimiä. Sioilla ongelmia löytyi kolmanneksella tiloista. Sikojen tilat olivat likaisia, lakisääteistäkin ahtaampia ja virikkeettömiä. Vettä ei aina ollut saatavissa. Porsaiden hampaita katkaistiin epähumaanisti tai karjuporsaita kastroitiin väärin.

Tuottajat eivät liene pahantahtoisia ihmisiä. Tämänkokoinen ja näillä tuottavuusvaatimuksilla varustettu lihantuotantokoneisto ei vain voi raksuttaa humaanisti. Jos eläintä aletaan katsoa koneena, sitä myös kohdellaan kuin konetta. On aivan sama, arvioidaanko eläinten oloja millä mittareilla - vaikka sitten lihantuottajien yhteistuumin ylistämillä welfare qualityillä - jos kriteerit olennon "hyvinvoinnille" ovat about samat kuin karsinan ritilöille, metsään mennään. Jos eläin on niin paljon kaltaisemme, kuin jo edellämainitusti tietämyksemme hermostosta antaa olettaa, loogisesti ajatellen sen pitäisi olla edes jonkinlaisen varovaisuusperiaatteen suojaama. Jokaisen yksilön.

On hyvä itsessään, että eläinten hyvinvoinnista kannetaan huolta. Että edes periaatteessa välitetään. Mutta. Jossain vaiheessa, kun hyväksymme karun totuuden - että siat ovat pitkälti kaltaisiamme - riittääkö se pahnojen heittely karsinoihin? Riittääkö, että puolen neliömetrin sijaan armeliaasti annetaan metri tilaa elää elämänsä? Oma kantani on varmaan arvattava, mutta tiedän, ettei ainoa. Yritän itse sietää ajattelumaailmojen altavastaajan roolini etsimällä suru-uutisten sekaan myös onnellisia tyyppejä ja tapauksia. Tähän loppuun jaankin muutamia kivoja esimerkkejä: tehotuotannosta pelastettujen possujen kuvia EligeVeganismolta ja Igualdad Animalilta.

Pikkuinen saa nimen päästyään pois tehotuotantotilalta

Ensin on kai vaikeaa uskaltaa...

..mutta miltähän tuntuu päästä ensimmäistä kertaa ulos?

Että voi rentoutua ja nauttia?

...tai miltä tuntuu ekaa kertaa voida kunnolla leikkiä?

Ekaa kertaa nuuskaista ruohoa...

Varmaan aika ihmeellistä! :)

Pekaanipähkinäpyörykät melkein kahdella tavalla

2011-12-19T02:40:00.000-08:00

Jostain syystä pyöreitä asioita on mukava syödä. Juhlissa erilaiset kasvispyörykät loppuvat aina ensimmäisenä. Kun tein elävää ravintoa kesätyökseni huomasin, miten ruoan muoto vaikutti suoraan sen menekkiin. Elävän ravinnon ruoathan eivät aina varsinaisesti silmää hivele, mutta kun vaikkapa porkkana-auringonkukansiemenmurekkeen pyöritteli palloiksi, niin jopas jokainen halusi lautaselleen muutaman herkullisen näköisen pyörykän.

Pähkinäkamppanjamme päättävät pekaanipähkinät toimivat loistavasti pähkinäpyöryköiden raaka-aineena. Miedon ja herkullisen makuiset pekaanipähkinät käyvät melkein ruokaan kuin ruokaan. Niitä voisi melkein luonnehtia eräänlaisksi peruspähkinöiksi. Ne nimittäin maistuvat jotenkin todella pähkinäisiltä. Niiden maku muistuttaa minusta aika paljon mantelia, mutta rakenne on paljon pehmeämpi. Pekaanipähkinät näyttävät melko samanlaisilta kuin saksanpähkinät, molemmissa ruskea kuorikalvo on yhä tallella. Pekaanipähkinöistä kuitenkin puuttuu saksanpähkinöille ominainen pikkuisen pistävä maku.

Pekaanipähkinät kasvavat luonnonvaraisina ainoastaan Amerikan mantereella ja ne ovatkin oikein periamerikkalaista purtavaa. Erityisesti syksyisin ja talvisin rasvaiset, proteiinirikkaat ja hyvin säilyvät pekaanipähkinät ovat olleet suorastaan elintärkeä lisä mantereen alkuperäisasukkaiden ravinnossa. Pekaanipähkinöiden nimi (pecan) tulee algonquian-kielestä, jossa se merkitsee "pähkinää, jonka rikkomiseen tarvitaan kivi". Nykyisin pekaanipähkinöitä hyödynnetään amerikkalaisessa keittiössä etenkin järkiruokien, kuten erilaisten piirakoiden valmistuksessa. Kuivattujen hedelmien kanssa pekaanipähkinöistä voi pyöritellä myös makeita pallosia. Minä tein tällä kertaa suolaisia versioita.

Pähkinäpyörykät

1,5 dl luomupekaanipähkinöitä

1 dl luomumanteleita

1 rkl luomupaistoöljyä

1 iso luomusipuli

3 luomuvalkosipulin kynttä

150 g luomukukkakaalia

4 pienehköä luomuporkkanaa

1 rkl valkoista balsamiviinietikkaa

2 rkl luomutomaattirouhetta

3-4 rkl soijakastiketta

1 tl garam masalaa

1 tl jeeraa

2 dl luomukikhernejauhoja

0,5 dl kaurakermaa

Jauha pekaanipähkinät ja mantelit rouheeksi tehosekoittimella. Paahda rouhetta pannulla pieni hetki, sen verran, että pähkinöistä alkaa irrota tuoksua. Siirrä pähkinärouhe sivuun.

Silppua sipuli ja valkosipulin kynnet. Raasta porkkanat ja kukkakaali karkeaksi raasteeksi. Kaada pannulle tilkka paistoöljyä ja lisää jeera ja garam masala. Paista mausteita pannulla n. minuutti ja lisää sipuli, valkosipuli sekä porkkanat ja kukkakaali. Kuullota kasviksia pannulla hetki. Lisää muutama ruokalusikallinen tomaattirouhetta. Lisää soijakastike (lisää määrää pikku hiljaa oman maun mukaan, ettei pyöryköistä tule liian suolaisia) ja viinietikka.

Sekoita pähkinärouhe, kasvikset ja kikhernejauho keskenään kulhossa. Lisää tilkka kaurakermaa. Pyörittele taikinasta palloja ja paista pannulla tai uunissa n. 20 min. /175 astetta. Mehevin lopputulos syntyy, jos pyörykät paistaa pannulla reilussa määrässä paistoöljyä. Minä vaan en jostain syystä oikein onnistu koskaan paistamaan pannulla mitään. Tuloksena on kaamea käry ja palaneita muotopuolia kikkareita tai sitten paistokseni jäävät raa'oiksi. Uppopaistaakin nämä varmaan voisi, jos "hukkaan" menevän öljyn määrä ei kauhistuta. Mutta uunipellilläkin nämä pyörykät paistuvat oikein mainiosti.

Pyöryköiden kaveriksi tein tomaattikastiketta seuraavanlaisella ohjeella:

Tomaattikastike

1 pieni luomusipuli

1 luomuvalkosipulin kynsi

1 rkl luomupaistoöljyä

n. 4 dl luomutomaattimurskaa

1 tl kristallisuolaa

2 tl palmusokeria

1 tl luomukorianteria

1 tl jeeraa

1 tl tummaa balsamiviinietikkaa

Silppua sipuli ja valkosipuli pieneksi silpuksi. Kuullota öljyssä pannulla hetki. Lisää tomaattimurska ja anna kastikkeen kiehua hetki. Lisää suola, sokeri, mausteet ja balsamiviinietikka. Anna jäähtyä.

Jälkikirjoitus eli vuodatus siitä, kuinka kaikki ei aina ota onnistuakseen

Etsiskellessäni inspiraatiota pyöryköihini löysin monta huippuherkullisen oloista ohjetta raakoihin pähkinäpyöryköihin. Esimerkiksi Keittiökameleontin ja Herkun ja koukun ohjeet suorastaan pakottivat kokeilemaan. Tuumasta toimeen siis!

No eihän se tietenkään mennyt niin kuin piti. Tein raakapyöryköiden taikinan pekaanipähkinöistä, kurpitsansiemenistä, porkkanoista sekä tuoreista ja aurinkokuivatuista tomaateista. Ensimmäinen virhe oli maustaa taikina Apilapihan sinänsä aivan ihastuttavalla Bruschetta-mausteseoksella -sillä suolallisella versiolla. Yhdessä aurinkokuivattujen tomaattien kanssa lopputulos muodostui aivan liian suolaiseksi.

Varsinainen virhe tapahtui siinä vaiheessa, kun yritin itsepäisesti soseuttaa aineksia tehosekoittimella. Monitoimikoneestahan noissa ohjeissa kyllä puhutaan, mutta kun sellaista ei meillä ole. Luotin siis uskollisen tehosekoittimeni selviävän tehtävästä. Mutta eihän se selvinnyt. Pyörykkätaikinani ei lähtenyt soseutumaan millään ja niinpä siihen oli pakko lisätä hieman vettä ja näin tuloksena oli aivan liian löysä taikina, jonka hädin tuskin sain pyöriteltyä jonkinlaisiksi etäisesti palloa muistuttaviksi möykyiksi.

Raa'at pähkinäpyörykät valmistetaan kuivaamalla kuivurissa tai 40 asteessa uunin alaosassa. Pyöryköiden pitäisi kuivua syöntikuntoon n. kahdessa tunnissa. Minun epäonniset pyörykkäni olivat vielä kolmen tunnin kuivatuksenkin jälkeen aivan liian löysiä. Hiukan lisää kikhernejauhoa ja lisää lämpötilaa uuniin. Niinpä entiset raa'at pyörykät saivat uuden elämän aivan kelvollisina, mutta kypsennettyinä, pyöryköinä. Seuraavalla kerralla teen taikinan huomattavasti pienemmissä erissä ja suolan määrää säädellen. Eiköhän lopputulos silloin muistuta esikuvia jo enemmän :)

Viski-taatelikakku

2011-12-16T01:42:00.000-08:00

Kun Varpu teki lastenkin herkkuja pipareita, tässä nyt vähän aikuisempaan makuun jouluinen kuivakakku. Nimestään huolimatta maistuu myös viskin makua inhoaville. Tämä ohje on alunperin Chocochilistä löytämäni, omin muutoksin :)

Ainesosat:

150 g tuoreita luomutaateleita tai 100g kuivattuja luomutaateleita (tuoreet ovat parempia, niitäkin saa Ekolon myymälöistä)
2,5 dl luomumantelirouhetta tai luomupähkinärouhetta tai luomuauringonkukansiemeniä
4 dl luomuspeltjauhoja (täysjyväjauhotkin toimivat)
1 dl Govinda luomukookosjauhoja
1 tl ruokasoodaa
1tl leivinjauhetta
0,5 tl luomuvaniljajauhetta aitoa tavaraa verrattuna vanilliiniin tai aromeihin!
2,5 dl luomusoijakermaa (tai muuta kasvikermaa, kasvimaitokin toimi)
0,5 dl viskiä
125 g vegaanista margariinia (tummansininen Keiju)
3 dl Arenga palmusokeria
1 dl maustamatonta luomusoijajogurttia
luomukookosöljyä ja luomukookoshiutaleita vuokaa varten

Laita uuni lämpiämään 175 asteeseen (kiertoilmauuni 150).
Voitele kakkuvuoka (mieluiten sellainen renkulamalli) kookosöljyllä ja jauhota se kookoshiutaleilla (toki margariini ja korppujauhotkin käyvät).
Hienonna taatelit. Jos teet tuoreista taateleista, kannattaa ostaa vähän enemmän että voi syödä näitä toffeisia herkkuja muutaman. Kuivatut taatelit voi halutessaan liottaa vaikka puolisen tuntia - yön yli, niin saavat lisää kosteutta. Minä en ole jaksanut, saati muistanut ottaa aikaisemmin taateleita esille.
Rouhi mantelit tai pähkinät, auringonkukansiemenet voi laittaa kokonaisina. Sekoita mukaan spelt- ja kookosjauhot, ruokasooda, leivinjauhe ja vanilja ja yhdistä ne taatelien joukkoon.
Sekoita yhteen soijakerma ja viski.
Vaahdota erillisessä kulhossa sulatettu margariini ja sokeri. Tumma palmusokeri vaatii ehkä hiukan pidemmän ajan vaahdottamiseen kuin valkoista sokeria käyttäessä. Valmiin kuohkean seoksen tunnistaa siitä, että se on vaaleampaa kuin margariini-sokeriseos alunperin ja pintaan jää helposti kuvio eikä se häviä heti litkuun. Lisää mukaan soijajogurtti.
Kääntele rasva-sokerivaahtoon kuivat aineen ja kerma-viskiseos muutamassa erässä. Älä sekoita, vaivaa tai vatkaa, se saa taikinan sitkostumaan. Taikina on aika jämäkkää.
Kaada tai nostele taikina lusikalla kakkuvuokaan ja laita uunin keskitasolle noin tunniksi. Älä anna lasten syödä taikinaa (meillä aiheutti melkoisen äläkän), valmista kakkua kyllä uskalsin antaa.

Anna jäähtyä hyvin ennen kuin otat pois vuoasta, etenkin jos käytät silikonivuokaa. Kakku on parhaimmillaan seuraavana päivänä, kun se on saanut vetäytyä.

Pähkinäallergiselle auringonkukansiemenet olivatkin hyvä vaihtoehto manteleille, mutta olen tehnyt kakun usein ilman mitään näin terveellisiä lisäyksiä ;)
Luulen, että konjakki tms. vahvan makuinen juoma voisi myös sopia tähän kakkuun, mutta sitä pitää jonkun muun testata.

Kookosjauhot eivät anna kovin paljon makua tähän kakkuun, että kookosta inhoavallekin voisi maistua (en ole vielä löytänyt koehenkilöä tähän). Jos käytät kookosjauhon tilalla muita jauhoja, voit laittaa vaikka 2dl soijakermaa kun kookos ei ole imemässä niin paljon nestettä.

Kakkuun löytyy myös kuorruteohje Chocochilistä, mutta mielestäni se on ihan tarpeeksi makeaa ja herkullista näinkin. Suosittelen tekemään kuorrutteen maukkaasta Reilun kaupan ruokotomusokerista, jos sellaisen haluaa.

Noni!

2011-12-14T00:50:00.000-08:00

Noni oli 90-luvun hitti. Sitä kaupattiin pelastajana tilaan kuin tilaan: vatsaongelmiin, flunssiin, väsymykseen jne. Verkostomarkkinoinnin ja takeettomien lupausten myötä noni menetti maineensa länsimaissa. Sillä on kuitenkin pitkät perinteet Polynesiassa, missä sitä on käytetty perinteisenä rohdoksena ties miten pitkään.

Nonikasvi (kuva: wikipedia)

Nonimehu valmistetaan nonikasvin (Morinda citrifolia) hedelmistä. Ekolossa myynnissä oleva nonimehu on valmistettu Kaakkois-Aasialaisista nonihedelmistä puristamalla ja fermentoimalla, ilman lisättyjä aineksia. Alunperinkin kasvi on kotoisin Indonesiasta, vaikka se on nykyisin levinnyt pitkälti koko trooppiselle alueelle. Nonikasvi kykenee kasvamaan monenlaisissa maaperissä ja olosuhteissa. Toisaalta noni on uhkaavan voimakas leviämään, mutta toisaalta sitä käytetään hyväänkin - suojaamaan alueita tulvaeroosiolta ja tulelta. Myös metsäpuutarhojen reunakasviksi noni sopii hyvin, sillä kasvimaailman kovanaamana se suojaa muita lajeja. Noni on muutoin hyvin kestävä kasvitauteja ja hyönteisiä vastaan, mutta yksinään monokulttuurina viljelyä se ei oikein siedä.

Kaikilla nonikasvin osilla on oma käyttötarkoituksensa, ja siten se sopii kaikkein parhaiten pienille kotitioille tai pientiloille. Perinteisesti nonia on käytetty malarian hoidossa, vahvistavana rohdoksena, laksatiivina, päänahan hoidossa, tulehdustaudeissa, loishäädössä, hammassäryissä, vatsaongelmissa ja haavojen hoidossa. Nykykäytössä nonia pidetään hermostoa hoitavana, sariauksia estävänä, väsymystä poistavana, immuunipuolustusta ja yleiskuntoa vahvistavana, tulehduksia poistavana lisäravinteena. Vaikutusten vahvistaminen on työn alla - käsitykset pohjaavat yhä paljolti perinnetietoon.

Ravitsemuksellisesti kyseessä toki onkin vaikuttava valmiste. Tuotteessa on paljon C-vitamiinia, entsyymejä, mineraaleja, kivennäisaineita ja kasvisteroleja. Mutta sitten tullaan siihen MUTTAan. Maku muistuttaa homejuustoa sukkahikivivahteella. Homejuuston ylimmät ystävät saattavat hullaantua, mutta itse homejuustoa jo laktovegeaikoinani ylimmilläni vihanneena en keksi mitään tapaa saada mehu alas. Olen yrittänyt sekoittaa sitä kaikkiin erilaisiin mehuihin ja veteen, juoda pitämällä nenästä kiinni, sekoittaa hyvin pieninä määrinä ruokaan... mikään ei auta. En olekaan saanut kulutettua pakettiani. Alussa olin täsmällinen ja nautin annospussin tyhjään mahaan kahdesti päivässä. Sitten loppui minua nonimaulta suojannut mansikkamehutiiviste, enkä "muistanut" ostaa lisää. Avasin eilenkin yhden pussin, joka jäi jääkaappiin odottamaan, että menetän makuaistini jonkun hämmästyttävän reaktion seurauksena ja voin suorittaa testaukseni loppuun.

On jännää, miten jotkut ihmiset ihan todella rakastavat nonimehun makua. Mitä tottuneempi käyttäjä, sen suurempi intohimo. Näin omin silmin, miten työkaveri joi tököttiä suoraan annospussista todeten tyynesti, että "ei tämä nyt hullumpaa ole". Meikäläisissä nonilegendoissa on väitetty, että yli neljän annospussin kulutettuaan ihminen alkaa mystisesti pitää aineesta. Itse väitän, että vain mystisesti aineesta pitävät kykenevät käyttämään useamman kuin neljä pussukkaa. Siten kaikki "konkarit" pitävät mausta. Miten mieletöntä myytinmurtaja-ainesta olenkaan!

Opin pari kiinnostavaa juttua käytettyäni nonia muutaman päivän. Ensinnä, ruokahalu väheni. Mietin ihan tosissani, johtuiko se makushokista vai jostain muusta, enkä tiedä vieläkään. Toisena, joko itse mehu tai sitten superhypermehuplasebo sai minut tuntemaan oloni pirteämmäksi. Sitten loppuikin jo se tiiviste. Kolmantena opin, että nonipaketti kuulemma maksaa yhtä paljon kuin hyvä viski.

Haluaisin kysyä... onko täällä ketään nonimehua kokeillutta? Oliko tuotteesta apua terveydenhoidossa? Pitääkö joku lukijoista ko. litkusta? Tai jos ei, miten olette saaneet mehunne alas? Erityisesti minua kiinnostaisi, juoko joku veikeä vegaani tätä salaiseen homejuuston himoonsa, tai kaataako kaikessa hiljaisuudessa salaattiin tai pitsan päälle? Raportoin myöhemmin, kunhan saan mehupakettini loppuun, syntyikö uusia ahaa-elämyksiä tai terveysvaikutuksia.

Mainiot makadamia-piparkakut

2011-12-12T02:30:00.000-08:00

Mitä syntyy, kun autralialaiset pähkinät ja suomalaiset jouluperinteet kohtaavat? Superherkullisia, täyteläisen pehmeitä piparkakkuja.

Piparkakut kuuluvat jouluun. Ainakin lapselliselle ihmiselle niiden leipominen on suorastaan puolipakollista. Piparkakkujen tuoksu ja taikinan mutustelu ovat olennainen osa joulutunnelmaan virittäytymistä. Valmiit piparkakut vaan ovat usein aika tylsän makuisia. Jotain uutta oli siis keksittävä. Vegaaniliition jouluesitteestä löytyneen mantelijauhoilla höystettyjen ranskalaisten piparkakkujen ohjeen rohkaisemana keksin kokeilla, miten tämän viikon kamppanjapähkinämme, makadamiat, sopisivat pipareiden sekaan.

Makadamiat ovat rasvaisia ja rapeita pähkinöitä. Ne ovat maultaan melko mietoja, minusta ne muistuttavat maultaan aika paljon cashewpähkinöitä. Pehmeän makunsa ja rakenteensa ansiosta ne sopivat maniosti erilaisten kastikkeiden ja tahnojen sekä monenmoisten leipomusten raaka-aineeksi. Suomessa makadamiapähkinät ovat vielä melko tuntemattomia, mutta Autralialaisille ne taitavat olla suoranainen kansallisylpeys. Ovathan ne ainoa autralialainen alkutuote, jolla on todellista kaupallista merkitystä. Makadamiapuita kasvaa mantereella useampaa eri lajia, muutama niistä tuottaa syötäväksi kelpaavia pähkinöitä. Autralian alkuperäisasukkaat kutsuvat niitä nimellä "kindal kindal". Kun eurooppalaiset 1850-luvulla kartoittivat alueen kasveja, nimettiin makadamia-suvun puut aikakauden merkittävän kemistin John McAdamin kunniaksi.

3-vuotissynttärit ovat loistava estradi lanseerata uusia piparkakkuinnovaatioita. Alle 5-vuotiaiden palaute on suoraa ja rehellistä. "Superherkullisia" kommentoi yksi, "hurjan hyviä", totesi toinen. Useimmat eivät sanoneet mitään, suu täynnä piparkakkua onkin hankala puhua. Ja miksi pitäisikään, makadamiapiparkakut kirjaimellisesti vietiin käsistä -se puhukoon puolestaan :)

Makadamia-piparkakut (n. 70 kpl)

1,5 dl palmusokeria
1 dl siirappia
100g sulatettua margariinia (Tummansinistä keijua)
1 dl kaurakermaa

1 tl luomukanelia
1 tl luomuneilikkaa
1 tl luomuinkivääriä
0,5 tl kristallisuolaa
n. 1,5 dl luomumakadamiapähkinöitä
1,5 tl ruokasoodaa
4 dl luomuvehnäjauhoja
2 dl puolikarkeaa luomuspeltjauhoa

Jauha makadamiapähkinät karkeahkoksi jauhoksi tehosekoittimella. Pehmeät makadamiat jauhautuvat tehosekoittimessa helposti.

Sekoita palmusokeri, siirappi, sulatettu margariini ja kaurakerma keskenään. Lisää joukkoon mausteet, suola, pähkinät, sooda sekä vehnä- ja speltjauhot pikku hiljaa sekoittaen. Peitä kulho kelmulla ja laita jääkaappiin kovettumaan vähintään muutamaksi tunniksi, mutta mieluummin vaikkapa yön yli.

Leivo taikinasta piparkakkuja. Taikinaa kannattaa kaulia melko pieni pala kerrallaan, sillä se on ehkä hiukan "tavallista" piparitaikinaa murenevaisempaa. Mutta tosi hyvin muokattavaa, suorastaan muovailuvahamaista taikinasta näillä aineksilla tuli. Paista piparit 200 asteessa n. 7 minuuttia. Tästä taikinasta tuli n. 70 piparia, tosin innokkaan apulaisleipurin masitiaisiin taisi huveta ainakin viiden kakun verran taikinaa.

Aikomukseni oli lavastaa pipareista jonkinlainen jouluinen asetelma, mutta enpä ehtinyt. Sitä tahtia ne katosivat parempiin suihin. Tässä viimeinen havainto:

Kasvis & karppaus osa 2: kasviskarppaus

2011-12-08T07:29:00.000-08:00

Siitä lähtien, kun karppausilmiö alkoi nostaa nyt jo kovasti kritiikillä pommitettua päätään, terveystietoiset kasvissyöjät ovat kyselleet keskustelupalstoilla omaa rooliaan kyseisessä muodissa. On hurjan hauskaa tehdä äkkihyppyjä elämäntapojen laidasta toiseen. Kasvisruuallakin voi lihoa. Ja niin edelleen, syystä jos toisesta, myös kasvissyöjiä kiinnostaa, josko karppaamisesta olisi jotain hyötyä.

Karpatahan mitä ilmeisimmin VOI myös kasvisruokavaliolla. Uusi Musta kirjoitti jo muutama kuukausi sitten jutun kasviskarppaamisesta. Ainakaan tuon jutun mukaan karppaaminen ei ehkä olekaan suonet tukkiva "laihdu ensin nopeasti ja liho sitten yhtä nopeasti" - trendi. Ei, mikäli karppimeiningin toteuttaa kasviskarppauksena, eli jenkkiläisittäin "eko-atkinssina".

Kasviskarppaaja välttää puhdistettuja viljoja ja sokeria (kuten kuka tahansa terveystietoinen kasvissyöjä), ja korvaa muutoinkin hiilihydraatteja proteiini- ja rasvapitoisilla kasvikunnan aineksilla. Tofu, palkokasvit, pähkinät, öljyt, siemenet jne. täyttävät "ekoatkinssilaisen" lautasta mieluummin kuin pastat ja perunat. Tärkeä rooli on myös vihreillä lehtivihanneksilla ja muilla vähän hiilihydraatteja sisältävillä kasviksilla.

Yritin suunnistaa ravitsemustieteen artikkeliviidakoista karppaamista, kasviskarppaamista ja niin edelleen käsitteleviä artikkeleita ja tulkita niitä parhaani mukaan eri alan edustajana. Ensinnä näyttää siltä, että hyvin toteutettuja, pitkäaikaisia seurantoja karppaamisen terveysvaikutuksista on suhteellisen vähän. Aukottomasti toteutettuja vielä vähemmän. Se, mitä on verrattu keskenään on välillä absurdinsurullista. "Vertasimme keskenään runsashiilihydraattista ei-laihduttajan ruokavaliota ja vähähiilihydraattista laihdutusruokavaliota". "Vertasimme keskenään kasvisperäistä vähähiilihydraattista ruokavaliota ja tupakoivan lihansyöjän ruokavaliota". Artikkeleita, joissa olisi ollut ihan kasviskarppaajien lisäksi erillisenä käsittelyporukkana mukana jonkinlainen "kasvispainotteinen" karppaaminen ei pikaetsimisellä löytynyt. Yritän aavistella jotain suuntaa-antavaa löytämistäni teksteistä.

Ensinnäkin, rasva ei ole vaarallista. Ruuan kokonaisrasvapitoisuus ei näytä olevan yhteydessä esimerkiksi sydänsairauksiin (lähde). Eläintuotteisiin pohjaten karppaamalla voi pudottaa painoaan merkittävästi lyhyellä aikavälillä, johtuen esimerkiksi näläntunteen pienenemisestä ja paremmasta kylläisyydestä. Mutta sitten, kun aletaan puhua vuodesta tai sitä pidemmistä jaksoista, vaikutus heikkenee samalle viivalle tai heikommaksi verrattuna vähärasvaiseen tai "lautasmallin" laihduttamiseen (lähteitä, lisää lähteitä ja vielä lisää lähteitä). Tämä johtuu ainakin osin siitä, että pekonilla karppaavan paino nousee herkästi takaisin. Toisaalta, mikäli karppaaminen on kasviskarppaamista, eli valkuaiset ja rasvat ovat kasviperäisiä, terveysvaikutukset ovatkin hyvät myös pidemmällä aikavälillä. Proteiinin runsas saanti voi suojata sydänsairauksilta, erityisesti silloin, kun puhutaan kasviperäisistä proteiineista (lähde).

Proteiinirikkaita hampunsiemeniä (kuva: ekolo.fi)

Eläinperäisiin tuotteisiin pitkälti pohjaava karppaaminen on joiltakin osin terveellistä, mutta toisilta osin haitallista (lähde). Siksi on hankalaa sanoa, mitkä kokonaisvaikutukset ovat. Pitkäaikaisessa, 26 vuoden tutkimuksessa eläinperäisiin tuotteisiin pohjaava karppaaminen oli yhteydessä korkeampiin kuolleisuuslukuihin ja pitkäaikaissairauksiin. Artikkelin heikkous tosin on, ettei eri ruokavalioita ole määritelty tarkasti. Artikkelin esittämään eläinperäiseen vähähiilarisuuteen voi siis liittyä jotain muutakin (?).

Kasviperäinen vähähiilihydraattinen ruoka on yhteydessä parantuneeseen terveyteen ja vähentyneeseen kuolleisuuteen (lähde). Yleisesti artikkeleissa mainitaan eläinperäisiin tuotteisiin pohjaavan karppaamisen ongelmaksi se, että kuitujen ja kasviperäisten ravinteiden saanti jää vähälle. On mahdollista, että mainitut kasviskarppaamisen selvästi suuremmat hyödyt verrattuna eläinperäiseen johtuvat näiden aineiden saannin runsaudesta.

Myönnän siis, että karppaaminen voi toimia. Kasviskarppaaminen tai kasvisvoittoinen karppaaminen siis. Ympäristövaikutuksetkin ovat tolkuttomasti paremmat kuin valtaosin eläinperäisillä tuotteilla karppaamisen. Mikäli tosiaan tunnette perusteltua tarvetta pudottaa painoanne, kasviskarpatkaa sitten. Eniveis, välittäkäämme itsestämme enemmän kuin jenkkakahvoistamme, ja ympäristömme olennoista enemmän kuin kiloistamme.

Kotileipäresepti, jonka vasta tajusin melkeinkarppiruuaksi

1. Idätä linssejä ja tattaria 2. Kaiva pakastimesta syömistä välttelevät kasvikset 3. Hurauta idut ja kasvikset tehosekoittimessa 4. Mausta talvimaustein (kumina, kaneli jne) 5. Painele pellille ja paista.

--> Mikäli painelet pellin laidasta laitaan täyteen ohkaista leipää, saat normaalin näköistä ja asiallista leipää. Mikäli taputtelet litteiksi kakkusiksi ja olet käyttänyt vähänkin "puisevia" kasviksia, kuten parsakaalta, saat lehmänkakan näköisiä mönttejä!

--> Jännittäviä ruokahetkiä, rakkaudella Ekoloinen.

Suorastaan suloinen herkku saksanpähkinästä (ja rehellisyyden nimissä aika paljon muustakin)

2011-12-05T03:45:00.000-08:00

Tulevan viikonlopun 3-vuotissynttärit ja saksanpähkinään edennyt pähkinäkamppanjamme mielessäni käännyin Raisa Kettusen herkkukirjojen puoleen. Kettusen Puputyttö ja vohvelisankari (2010) sekä uunituore Puputytön juhlakirja (2011) ovat riemukasta luettavaa. Puputyttö näyttää, että vegaaninen leipominen on helppoa ja leipomukset maistuvat taatusti jokaiselle, ruokavalioon katsomatta. Usein leivonnan kulmakiviksi koetut kananmunat, kerma ja voi ovat lopulta ihan turhia. Kettunen korvaa ne suvereenisti paljon paremmilla luonto- ja eläinystävällisillä vaihtoehdoilla.

Saksanpähkinöissä on reippaasti omega-3 -rasvahappoja ja ties mitä terveellisiä antioksidantteja, mutta ehkä niiden korostaminen seuraavaksi esiteltävän leivonnaisen yhteydessä vaikuttaisi lähinnä itsepetokselta ja ilon pilaamiselta :) Juhlissahan saa herkutella. Terveellisyyttä on silloin minusta aika turha miettiä. Eihän kukaan tälläisiä paistoksia joka päivä popsi (eihän?). Siksi en enempää puutu saksanpähkinöiden terveyshyötyihin (lisätietoja niistä löytyy Ekolon sivuilta), vaan valmistan niistä jotakin, mikä ei taatusti ole ensisijaisesti terveellistä. Mutta on ehdottomasti kaikinpuolin hyvänmielen juhlaruokaa, herkullista ja eettistä (ja luomuaineksista luotuna vieläpä ekologistakin).

Kettusen kirjat läpi kahlattuani tartuin siis Marmeladi-pähkinäbrownie -ohjeeseen. Onhan tässä niitä saksanpähkinöitä, vieläpä varsin runsaasti ;). Muutaman aineen korvasin keittiöstäni löytyvillä. Ja ihan mielettömän hyviä näistä tuli. Usein taikina on paljon herkullisempaa kuin valmis leivonnainen, nyt taikinan makoisuus kantoi myös lopputulokseen. Kiitos Puputyttö!

Marmeladi-pähkinäbrowniet

4,5 dl luomuvehnäjauhoja

5 dl palmusokeria

1,5 dl luomukaakaojauhetta

0,5 tl leivinjauhetta

1 tl kristallisuolaa

2,5 dl luomukauramaitoa

2 dl sulatettua Sinistä keijua

0,5 tl luomuvaniljaa

Reilusti luomumarmeladeja (n. 20 kpl)

2,5 dl luomusaksanpähkinää rouhittuna

Laita uuni lämpimään 175 asteeseen.

Sekoita vehnäjauho, sokeri (minä käytin palmusokeria, se hoiti homman erittäin hyvin), kaakaojauhe, leivinjauhe, kristallisuola ja vanilja (ohjeessa käytettiin nestemäistä vanilja-aromia, meidän kaapista löytyi jauhettua vaniljaa –toimi mainiosti).

Sekoita Kauramaito (kirjan ohjeeessa hasselpähkinämiato, olisi saattanut tulla vielä parempaa siten, minä käytin sitä mitä löytyi, kauramaitoa siis) ja sulatettu margariini keskenään toisessa kulhossa,

Yhdistä kuivat aineet ja neste. Lisää mukaan saksanpähkinärouhe sekä pilkotut marmeladit (kirjassa puhuttiin suklaakuorrutetuista mansikkamarmeladeista, minä käytin Bretti’sin hedelmämarmeladeja – oikein herkullista).

Kaada taikina 20*30 cm vuokaan ja paista uunissa n. 30 minuuttia. Paistos on valmis, kun sen pinta lakkaa kiiltämästä. Brownien kuuluu jäädä sisältä hieman raa'aksi. Anna jäähtyä. Leikkaa neliöiksi.

Puputyttö suosittelee brownien kaveriksi vaniljajäätelöä.Kokeilin vaniljajäätelön kanssa, mutta melkein nämä olivat parempia ihan sellaisenaan. Leipomus onnistui olemaan äärimmäisen makeaa, mutta jollain kumman vivahteikkaalla tavalla kuitenkin välttämään suoranaisen imelyyden. Muutaman palan söin, loput pakastimeen kekkereitä odottamaan. Tai sitten leivon suosiolla toisen vuoallisen juhliin...

Eläinystävälliseen joulupöytään

2011-12-02T00:09:00.000-08:00

Jouluksi (ja toki muutenkin) voi valmistaa kasvissyöjälle tuhtia ja näyttävää seitankinkkua. Helppoa kuin heinänteko!

Seitan on vehnäproteiinista eli vehnägluteenista valmistettu rakenteeltaan, maultaan ja proteiinipitoisuudeltaan lihaa muistuttava elintarvike. Itse tehty seitan on myös todella edullista.

Otin kuvia seitankinkun eri valmistusvaiheista sekä lisäsin ”for dummies” -neuvoja, koska olen itse aika käsi keittiössä. Välillä on vaikea tietää miltä ruuan pitäisi näyttää ja missä kohti ohjetta voi tehdä muutoksia ilman että koko homma menee pilalle.

Tällä ohjeella tulee melko iso ”kinkku”, tuhti ja leipävuoan kokoinen. Ohjeen voi hyvin esim. puolittaa. Seitania on erittäin helppo tehdä, aloittelijakin onnistuu kun maustaa tarpeeksi ja muistaa, että kuivat aineet ja nesteet pitää sekoittaa ensin keskenään ennen yhdistämistä.

Aikaa itse taikinan valmistamiseen menee n. 10 minuuttia, mikäli selviää ilman keskeytyksiä, tarvikkeiden etsimistä ja liian innokkaiden apureiden yllätyksiä.

kuiva-aineet:

7,5dl gluteenijauhoa

1,5dl Govinda luomukikhernejauhoa eli gram-jauhoa (voi korvata myös gluteenijauholla)

1,5dl luomusoijajauhoa (tai muita jauhoja)

2 rkl Ekolo kasvisliemijauhetta (tai sekoita kasvisliemikuutio nesteisiin mukaan)

1tl luomu garam masala -mausteseosta

1,5tl luomupaprikajauhetta

1 tl luomuinkiväärijauhetta

1,5tl luomuvalkosipulijauhetta (tai purista nesteisiin valkosipulinkynsiä pari)

liemi:

1,25dl luomusoijakastiketta tai luomutamarikastiketta1dl luomuöljyä (itse laitoin oliiviöljyä ja seesamöljyä, auringonkukkaöljy yms neutraali sopii myös)

5dl vettä

3rkl luomusinappia

Marinadi:

1,25dl luomuöljyä

2rkl luomusoijakastiketta tai luomutamarikastiketta

2rkl luomutomaattipyreetä tai Apila-Pihan kuivattua luomutomaattirouhetta

2rkl luomuetikkaa

1,5rkl luomuvalkosipulijauhetta

0,75dl vettä

Pese kädet hyvin. Sekoita kuiva-aineet ja liemiainekset erillissä astioissa. Yhdistä seokset ja vaivaa käsin massasta pötkö (vaivausaika 1-5minuuttia). Itse pidän mukavan mureasta seitanista, n. 2 minuutin vaivaaminen oli tähän hyvä. Jos pidät tiiviimmästä tavarasta, vaivaa pidempään ja/tai vähennä hiukan nesteen määrää.

Muista että gluteeni alkaa välittömästi tehdä sitkoa, eli taikinaan ei voi lisätä enää mitään kun kuivat aineet ja liemi on yhdistetty!

Pistä taikinapötkö vuokaan ja valele marinadilla, anna marinadin jäädä astian pohjalle ja marinoi jääkaapissa yön yli tai vaikka pitempäänkin (kääntele välillä). Marinointivaiheen voi jättää poiskin, mutta itse pidän sitä aika oleellisena, muutaman tunninkin marinointi voi riittää hätäisemmälle.

Muotoile ”kinkkua” hieman ja kääri kaksinkertaiseen folioon jotta se ei kuivu. Paista 175 asteessa (kiertoilmauunissa 150) noin 1,5 tuntia uunin keskitasolla välillä käännellen (muistin itse kääntää kerran). Suosittelen ajastinta, tosin kypsä seitan alkaa tuoksua mukavasti ja näin muistuttaa itsestään. Säilyy jääkaapissa n. viikon, kestää myös pakastamista.

Kun tein tätä seitankinkkua aikaisemmin, siitä tuli todella tiivistä ja se maistui mielestäni parhaalta kylmänä etenkin leivän päällä. Tämä mureampi versio taas on parasta kuumana.

Ohjetta voi muokata oman mielensä mukaan, kunhan pitää gluteenijauhon ja nesteen suhteen suunnilleen samana (2:1). Mausteita saa olla aina reilusti ja vielä vähän päälle. Kannattaa kokeilla esim. hiivahiutaleita, tamarikastiketta, sipulijauhetta, ketsuppia... Suolaa tämä ei mielestäni kaipaa, kun soijakastikkeesta sitä tulee jo tarpeeksi, mutta jotkut ehkä pitäisivät hyppysellisestä kristallisuolaa.

Tätä maistoivat niin työkaverit kuin anoppikin ja hyvin maistui :)

Parapähkinä purtavaksi

2011-11-28T03:12:00.000-08:00

Tässä Bloggerissa on hauska ominaisuus ’tilastot’, jonka avulla voi seurailla esimerkiksi sitä, millaisilla hakusanoilla blogin lukijaksi päädytään tai mitkä tekstit erityisesti kiinnostavat. Olen äärimmäisen utelias ja erilaisten tilastojen ja käyrien tutkiminen on minusta valtavan mielenkiintoista. Kaikkein jännintä on yrittää arvailla, mitä näiden numeroiden taustalla on. Mielenkiintoinen ilmiö on, että viikosta toiseen parapähkinä on keikkunut hakusanalistan kärkisijoilla ja pikku hiljaa Nooran mainio juttu parapähkinöistä on kirinyt koko blogin luetuimmaksi jutuksi. Siksi olenkin sormet syyhyten odottanut sitä hetkeä, kun pähkinäkamppanjamme etenee parapähkinään ja pääsen ihan viran puolesta selvittämään näiden edelleen hiukan eksoottisten pähkinöiden mysteeriä :)

Suomessa parapähkinät ovat niin uusi juttu, että niiden ravintoarvot eivät ole ehtineet Fineliin asti, mutta esimerkiksi USDA:n tietokannasta (hakusanalla brazil nut) ne löytyvät. Parapähkinöissä on reilusti hyviä rasvoja, paljon B- ja E-vitamiineja, mutta aivan erityisesti niissä on seleeniä, noin 1900 mikrogramma 100 grammassa. Se on moninkertaisesti verrattuna mihin tahansa muuhun ruoka-aineeseen. Ilman suuria salapoliisin kykyjäkin uskon selvittäneeni, että parapähkinöiden salaisuus piilee juurikin niiden valtavassa seleenipitoisuudessa. Seleeni on elintärkeä hivenaine ja antioksidantti, jonka määrä ruoassa on suoraan riippuvainen maaperän seleenipitoisuudesta. Suomessa maaperä on luonnostaan seleeniköyhää, joten täällä seleeniä on 1980-luvulta lähtien lisätty lannoitteisiin (sitä kautta seleenipitoisuudet ovat lisääntyneet mm. viljoissa ja seleenilannoitteella kasvaneella karjanrehulla ruokittujen eläinten lihassa). Luomunsyöjän ja eläinperäisten ruokien välttelijän kannattaa siis erityisesti kiinnittää huomiota seleenin saantiinsa. Muutenkin suomalaisten seleenin saanti jää alle kansainvälisten keskiarvojen.

Seleenillä näyttäisi olevan merkitystä erityisesti sydänterveydelle. Jo pari parapähkinää päivässä riittää tutkitusti nostamaan seleenitasoa terveellisempään suuntaan. Parapähkinöiden syönnin on havaittu vaikuttavan edullisesti veren rasva-arvoihin ja verenkiertoon. Varsinainen pähkinä purtavaksi on kuitenkin se, voiko pähkinöiden liiallisesta popsimisesta olla haittaa. Liiallisesti nautittuna seleeni nimittäin on suorastaan myrkyllistä. Parapähkinöiden seleenipitoisuudet ovat sitä luokkaa, että päivittäinen tarve tulee katetuksi muutamalla pähkinällä. Paljon parapähkinöitä syövillä brasilialaisilla ei kuitenkaan ole todettu terveyshaittoja runsaasta seleeninsaannista. Siis kohtuus kaikessa ja ehkä erityisesti parapähkinöissä :)

Erityismaininta täytyy antaa vielä Noorankin esiin nostamalle seikalle: parapähkinäpuut kasvavat ainoastaan monimuotoisissa sademetsissä. Parapähkinöiden tuotanto (joka taitaa olla lähinnä keräilyä) edellyttää metsien ja niiden kaikkien pienten ja suurten asukkaiden vaalimista. Ne ovat siis oikeaa sademetsän pelastusruokaa. Parapähkinät ovat minusta parhaimmillaan sellaisenaan ja pähkinäsekoitusten seassa niitä tulee helposti syötyä sopivan kohtuullinen määrä. Niitä käytetään myös paljon erilaisissa patukoissa ja kekseissä. Päivittäiset parapähkinänsä voi lisätä esimerkiksi tuorepuuron tai smoothien sekaan, vaikkapa tähän tapaan:

Banaania ja pähkinöitä -mix

1 jäädytetty luomubanaani

2 luomuparapähkinää

2 luomutaatelia

n. ½ dl luomucashewpähkinöitä

2 dl luomukauramaitoa

Laita pilkottu banaani pakastimeen jäätymään. (Tämän jännän, mutta toimivan vinkin bongasin Appelsiineja ja hunajaa –blogista. Jäädytetty banaani tekee smoothiesta -tai ehkä tämä muistuttaa enemmän jugurttia- tosi kuohkeaa.). Laita pähkinät ja taatelit likoamaan (ei pakollista, mutta soseutuvat helpommin liotettuina). Muutaman tunnin kuluttua kaikki ainekset sekaisin tehosekoittimeen ja ihanan kuohkea kylmä herkku on valmis.

Vuohiko lahjaksi?

2011-11-23T02:08:00.000-08:00

Joulun alla aletaan taas puhua joululahjoista toisaalta konkreettisessa mielessä ja toisaalta lahjan saajan kannalta aineettomassa muodossa. Itse kannatan jälkimmäisiä, vaikka tiedostankin sen, että joku saattaa jo olla turhautumispisteessä kaikkien jouluisin syytämieni metsien- ja susienpelastusten kanssa. Toisenlaisissa lahjoissa on joitakin nappiosumia, kuten lukutaitoa ja puuntaimia, kasvimaita, polttopuuta säästäviä liesiä kehittyviin maihin, susien suojeluun annettavaa joulurahaa, eläinten hyväksi annettava jouluraha jne. Mutta sitten on mietityttäviäkin. Lahjaksi vuohi tai lehmä... kuiville, eroosiosta kärsiville, jo valmiiksi ruuan riittävyyden kanssa kamppaileville alueille? Aasi raatamaan loppuelämänsä joulun kunniaksi? Onko "hyvän mielen lahjoissakin" syytä olla valikoiva?

Vuohi - eroosion syntipukki (www.enviroglimpses.org)

World Land Trust on ottanut aiheeseen napakasti kantaa muutama vuosi sitten. Asia oli tuolloin uusi, ja vuohilahjasta oli tullut hyvin suosittu hauska pikkulahja niille, joilla on jo kaikkea. World Land Trust korosti, että eroosioalttiilla alueilla vuohet ovat vain jatkoa ihmisten olojen pahenemiselle. Yleisesti eläintuotanto vie vähissä olevat vesi- tai ruokavarat entistä vähemmäksi (mistä kirjoitin tarkemmin tässä). Vaikka eläinlahja voisi tuoda lyhytaikaisen ruoka-avun, pitkällä tähtäimellä vaikutus on ihmisten kannalta negatiivinen.

Jos paikallinen henkilö köyhässä maassa haluaa ottaa eläimen, jonka sitten syödä pahimpaan nälkäänsä, en aina ravittuna mitenkään voi alkaa kritisoimaan. Suoran nälkiintymisuhan alla ihminen ei ajattele - eikä häntä voida vaatia ajattelemaan - ensisijaisesti muita ihmisiä ja ympäristöään. Mutta jos rikkaista länsimaista halutaan lähettää "apua" kehittyviin maihin, avun pitäisi olla tarkkaan harkittua ja pidempikatseista. Ei ainakaan tilannetta todennäköisimmin pahentavaa. Riskialttiin toimenpiteen kaupittelu "hyvää tekevänä lahjana" on vähintäänkin kyseenalaista.

Ympäristötuhoihin yhdistetään osuvasti suuret karjalaumat, joiden edestä kaatuu esimerkiksi Amazonin sademetsää. Mutta osaavat vuohetkin olla hankalia, kun niitä alkaa kertyä. Kaikkiruokaiset vuohet tulevat toisaalta kätevästi toimeen hankalasti sulavillakin kasviaineksilla, mutta syövät kasvit niin juureen saakka, etteivät kasvupisteet säily. Kasvillisuuden on siten hankalaa palautua laidunnuksesta. Mikäli kasvipeite vähenee, edessä on kuivilla alueilla entistä kovempi kamppailu kuivuuden kanssa. Toisaalta kosteilla alueilla sama johtaa tulvimiseen. Kumpikin tekijä - tulviminen ja kuivuus - jouduttaa eroosiota ja ikävää toimeentulon vaikeutumisen noidankehää. Kotieläinten määrä liitty useilla alueilla osin statuksen ylläpitoon. Ruuantuotannollisesti tehottomaan eläinten ylläpitoon saatetaan laittaa hyvinkin vähiä ruoka- ja vesivaroja.

Yleisesti ottaen karjankasvatus on muutoinkin hankala asia kuin tuhlailevana resurssienkäyttönä. Karjaeläimet kilpailevat joissain tapauksissa paikallisten, villien kasvinsyöjien kanssa resursseista. Ongelma pätee, ainakin kuivina kausina, ihmisten omistamiin karjalaumoihin hyvinkin laajasti. Villejä kasvinsyöjälaumoja on lisäksi suoraan vainottu alueilla, joilla niiden ajatellaan syövän kasviaineksen karjan suista.

Jos taas mietitään vuohta lahjana, on olemassa edelleen yksi lisäongelma. Vuohi on yksi hankalimmista tulokaslajeista herkillä alueilla. Villiintyneet tai puolivillit vuohipopulaatiot ovat mielettömän laajan ruokavalionsa ja ruokahalunsa ajamina horjauttaneet jopa sukupuuttoon herkkiä saarilajeja. Havaijilla vuohet söivät metsiköitä niin pitkälle, että metsälintulajeja hävisi. Australiassakin tuontikasvinsyöjät ovat aiheuttaneet suurta tuhoa. Vaikutukset voivat olla hankalasti kuviteltaviakin, arvaamattomia lajeja koskettavia. Suora ja epäsuora laidunnusvaikutus on osaltaan ajamassa esimerkiksi harvinaisempia Australian vompattilajeista ahtaalle.

Tulokaskasvinsyöjistä kärsinyt karvakuonovompatti
(kuva: wikipedia)

Tokihan aina voidaan ajatella, että luonto on muuttuva; lajeja tulee ja lähtee, minkäs teet. Pragmaattisesti ja vähänkin varovaisuusperiaatteen mukaisesti ajateltuna vuohia (tai karjaa) ei kuitenkaan kannattaisi viedä herkille alueille, joilla ihmiset haluavat pystyä olemaan nyt ja lähitulevaisuudessa. Lajikato kun ei ole vain kosmeettinen ongelma.

On mainittava myös eläineettinen näkökulma. Vuohen lahjoittaminen alueelle, jossa ennemmin tarvittaisiin kestäviä energian- ja valkuaisenlähteitä, tarkoittaa kituuttavaa elämistä ja mahdollista nääntymistä. Joululahjaksi janoa, nälkää ja koettelemuksia, itse kullekin.

Nautojen ja vuohien kasvattamista (tai lahjoittamista) perustellaan usein sillä, että "jos alueella ei mikään muu kasva". Näkemys on melko lyhytkatseinen; ei tule kasvamaankaan, mikäli maaperästä otetaan viimeinenkin irti. Monin paikoin ei ole - varojen puutteesta - edes kokeiltu laajamittaisesti kasvattaa pitkäjuurisia ruokakasveja, ruokapuita tai paikallisia, kuivankestäviä lajeja ruokaturvan takaamiseksi. Olisi siis saumaa myös aidosti kestäville "joululahjoille".

Ethän anna vuohta tai lehmää lahjaksi, ennemmin sen kasvimaan tai puuta säästävän lieden. Vähän kaukonäköisempää joulunodotusta!

Pikku-Kurren lempipähkinä (ja ison myös)

2011-11-21T04:53:00.000-08:00

Cashewpähkinä on ihan mahtava pähkinä, lempparini jo monen vuoden ajalta. Parasta cashew'ssa on sen ihana maku ja monikäyttöisyys. Varmasti siksi se onkin meidän perheessä eniten syöty pähkinä. Aiemmissa merkinnöissäni olen valmistanut siitä vaniljakastiketta ja lisännyt sitä kukkakaalikeittoon. Cashewpähkinäänkin taisin tutustua ensimmäistä kertaa kesätyössäni elävän ravinnon parissa. Elävässä ravinnossa cashewpähkinää käytetäänkin paljon. Siitä valmistetaan erilaisia kastikkeita ja kakkupohjia. Sen avulla murekkeisiin ja pirtelöihin loihditaaaan kermaisen täyteläistä makua.

Miedosti makea cashewpähkinä sopii niin suolaisiin kuin makeisiinkin ruokiin. Minä lisään paahdettuja cashewpähkinöitä usein salaattiin tai wokattujen vihannesten joukkoon. Liotetut ja tehosekoittimella soseutetut cashew't muodostavat mainion pohjan, josta voi rakentaa erilaisia salaatin- tai jälkiruokakastikkeita, tai vaikkapa pestoa. Kasvispihveihin ja murekkeisiinkin nämä rapeat herkut ovat omiaan. Ja smoothieen cashew't tuovat herkullista täyteläisyyttä. Tai sitten cashewpähkinöille ei tarvitse tehdä yhtikäs mitään, ne ovat loistavaa naposteltavaa sellaisenaan.

Pähkinöiden terveyshyödyt vaikuttavat olevan ravitsemusasiantuntijoiden keskuudessa yleisesti tunnustettu asia. Cashewpähkinän yksilöidyistä terveyshyödyistä en löytänyt tutkimuksia, mutta moni asiantuntija totesi, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä niihin pätevät samat väittämät kuin muihinkin pähkinöihin. Cashewpähkinöissä on hurjasti proteiinia ja hyviä rasvoja. Muiden pähkinöiden tapaan niiden käyttö edistää sydämen ja verisuonten terveyttä sekä tasaa verensokerin heilahteluja. Ehkäpä länsimaihin keskittynyt ravitsemustutkimus ei ole hivenen eksoottisia cashewpähkinöitä vielä hoksannut kunnolla tutkia. Cashewpähkinöiden ravintosisältö ainakin on vakuuttavaa luettavaa: edellä mainittujen rasvojen ja valkuaisaineiden ohella niissä on runsaasti rautaa, magnesiumia, seleeniä. Noin esimerkiksi.

Koska pähkinät ovat niin hurjan terveellisiä, niitä syöttäisi mielellään jälkeläisilleen. Kaikkein parasta cashewpähkinöissä onkin niiden herkullinen maku, ne maistuvat jopa meidän hyvin ennakkoluuloiselle melkein kolmevuotiaallemme. Kun odotin tätä esikoistani, minulla oli suuret suunnitelmat siitä, miten syntyvää kasvissyöjää tultaisiin ruokkimaan: monipuolisesti erilaisia proteiinin lähteitä, tuoreita kasviksia, siemeniä, pähkinöitä. Lapsi oli kuitenkin toista mieltä ja suhtautuu edelleen vähintäänkin varauksellisesti kaikkeen uuteen suuhunpantavaan. Siksi olenkin tervehtinyt suurella ilolla jokaista vähänkin ravitsevampaa ainesta, jonka hän ruokalistalleen vuosien mittaan kelpuuttanut. Ja cashewpähkinät tälle Pikku-Kurrelle tosiaankin maistuvat.

Ikään kuin kumotakseni edellä esitetyt väitteet cashewpähkinän monikäyttöisyydestä, valmistan taas cashewpähkinällä höystettyä sosekeittoa. Tämä vaan on niin hyvää ja alkavan talven ensimmäisenä pakkasiltana tunsin kaipaavani tälläistä hitusen trooppista ja lämmittävää keittoa. Mutta ihan oikeasti, cashewpähkinästä voi valmistaa paljon muutakin!

Cashew-kookoskeitto

2 rkl luomukookosöljyä
2 luomuvalkosipulin kynttä
1 luomubataatti (n. 250 g)
4 luomuporkkanaa
2 dl luomucashewpähkinöitä
2 rkl luomuchilikastiketta
4 dl luomukookosmaitoa
1 tl kristallisuolaa
n. 6 dl vettä

Laita cashewpähkinät hetkeksi likoamaan lämpimään veteen. Pilko porkkanat, bataatti ja valkosipulin kynnet. Mittaa kookosöljyä kattilan pohjalle. Kun öljy on kuumaa lisää valkosipulin kynnet ja hetken kuluttua bataatin ja porkkanan palat. Kierittele niitä hetki öljyssä ja lisää n. puoli litraa vettä. Anna kypsyä n. 15 minuuttia. Lisää cashewpähkinät ja kookosmaito. Soseuta. Mausta chilikastikkeella ja suolalla. Pinnalle ripottelin muutaman paahdetun pähkinän sekä ruohin hieman lisää chiliä.

Kuluttaja, kierrättäjä, toimija, tekijä...

2011-11-18T02:24:00.000-08:00

Ihmiskunnan ongelma on kestämättömyys suurten systeemien tasolla. Tavaraa tuotetaan koko ajan valtaisia määriä, mutta vastuu jälkihoidosta jää kaikille eli ei kenellekään. Noin niinkuin karkeasti veisteltynä. Kierrätyssysteemi on onneksi harppomassa alkuaskeliaan, mutta sekin on suurelta osalta enemmän "downcyclingia" kun "recyclingia". Tarkoittaen, että tavara muuntuu hetkessä korkea-arvoisesta materiaalista maan täyteaineeksi, räteiksi tai muuksi mössöksi. Sinänsä parempi, että edes joksikin. Olisi kuitenkin ihme, ellemme oikein kohdistetulla perehtymisellä kykenisi parempaankin.

Tietysti on otettava huomioon, että monille tahoille on suuremmaksi eduksi kaupata hetkessä kulahtavaa ja uuden oston oikeuttavaa tavaraa, kuin vuosikymmeniä kestävää. Vastuutonta kenties, mutta nykyoloissa vielä taloudellisesti kannattavaa. Esimerkiksi tekstiilien kohtaloa Suomessa on tutkittu tässä.

Kuluttajan kuninkuus on osin kyseenalainen väite, koska se voi olla tekosyy jättää suuret firmat mälläämään miten sattuu. Lisäksi tutkimusten mukaan käy helposti niin, että pitkälle tuotteistetun ekosovelluksen ostaminen yhtäällä saa aikaan itsensäpalkitsemisostamista toisaalla. Välttämättömän kuluttamisen suuntaaminen ehdottomasti ekologisempaan versioon (kasvis- ja luomuruoka) ja jäljelle jäävän energian kohdistaminen valtaosin muuhun lienee parasta. Jos tiukkaa parasta haetaan.

Salkkutuoli (DIY-ohje tässä!)

Itsepäiset, yksittäiset ihmisoliot ovat alkaneet vängätä itse kestävämpää elämistä materian parissa, ilman pitkälle valmistettujen tuotteiden shoppailua. Upcyclingia, trashionia ja muita kierrätysväännösten taa piiloutuvia muotoiluilmiöitä yhdistää halu sulkea materiaalivirtojen kehiä todelliseksi kierroksi "downcyclingin" sijaan. Pöyhin muutamia hauskoja itse tekemistä, omaa vastuuta ja omia taitoja korostavia lähteitä ja linkkejä.

DIY (Do It Yourself eli tee-se-itse) on ainakin punkkipiireissä ikivanha juttu. Nyt oma vastuunotto ja hyvälaatuinen käsien likaamisen meininki nostaa päätään myös erinäisissä muoti-ilmiöissä. Niistä homing on vain yksi. Miten kätevää on tai olisi oppia terottamaan sakset ja veitset itse, korjaamaan pyörä, avaamaan putkistot, säilömään ruokaa, remontoimaan, kehystämään, korjaamaan, ompelemaan, rakentamaan ja hoitamaan kompostia jne. En siis tietenkään osaa tuota kaikkea, mutta haluaisin ja aion.

Itse osaamista jaetaan muutamilla hienoilla foorumeilla. Suomessa tällainen on ainakin Rihmaston Wiki eli Wikikko. Englanniksi porskuttaa esimerkiksi SaveOurSkills, josta löytyy ohjeita tietokoneen kasaamisesta hapankaalin tekoon. Planet Greenillä on hauskasti ohejistuksia oman deodorantin teosta hanan vaihtoon ja tiskirätin virkkaamiseen. DIYlife -niminenkin sivusto luonnollisesti on. Greenupgrader opettaa kierrätysprojekteja ja raportoi sellaisia (matkimisen arvoisia) maailmalta.

Köh, Instructables-, DIY- ja ohjesivustoja on tietysti joka lähtöön. Omaan arvostelukykyyn luottaminen kannattaa ;) Kokemukseni mukaan googleen voi tuupata lähes minkä vain sanan kera DIY-maininnan, ja ohjeita satelee. Omat idätyssysteemit, pöydät, tuolit, telineet, kansiot, kirjat, kengät, huonekalut, mekot ja alusvaatteet..

Trash Magazine lähestyy kestävää tekemistä, muotoilua ja designia esimerkiksi "kehdosta kehtoon" -ajattelun, dyykkaamisfilosofian, avoimen suunnittelun ja jatkuvan uusiokäytön kannalta. Linkistä voi lukea koko lehden.

Yle pyöritti joskus muinoin Kirppis-ohjelmaa, jonka Risain- eli Vanhasta uutta -osiota odotin aina kieli pitkällä. Sääli, ettei mitään vastaavaa enää ole olemassa (vai onko?). Kansainvälisiä sivustoja, joilta löytää inspiraatiota kierrätystaiteeseen, -käsitöihin ja -rakentamiseen sen sijaan löytyy. Haute Nature ja Recyclart ovat esimerkkejä ekoinspiraatiopommeista.

Tekstiilipainotteista eko-DIY:tä löytyy blogimaailmasta kovatasoisenkin muodin muodossa. Esimerkiksi eko-fashionista Outi Pyy esittelee blogissaan vaateunelmia, mutta myös niiden DIY-versioita, kierrätysmuotoja ja pitkänkin linjan ohjeistuksia omiin tekeleisiin. Ko. blogin ansiosta minulla on ainakin uudet vanhat buutsit. Toinen kiva blogi aiheeseen liittyen on Kiertoidea. Ja oi, kierrätysblogiviidakkoonhan voisi suorastaan eksyä jo suomenkielisten puolelle!

Netti onkin täynnä ekologisia ja rahaa säästäviä sovelluksia arkeen. Eco-samurain blogin ohjein haluaisin tehdä Nuno-Zori-sandaalit vanhoista rievuistani. Craftknife opettaa, miten tehdä myrkytöntä tärkkelysliimaa (ja muovailuvahaa ja leikkilimaa ja vaikka mitä). Kiddio.orgissa on ohje myrkyttömiin maantieväreihin lastenpuistoja tai koulunpihoja varten. Minulla on jo hitusen hyvä fiilis kokeilla ja tehdä. Olen mokaillut jo niin reilusti, ettei tuntemattomia umpikujia kovin montaa enää ole. Olen ommellut yhdet housut umpeen, toiset kiinni oikeaan jalkaani, ja kolmannet - no, jätetään tähän. Onnistuneita projekteja on kuitenkin koko ajan suhteessa kasvava määrä.

Mitä muita silmänruokaisia tai yltiönäppäriä tee-se-itse-sivustoja tai tietopankkeja on olemassa? Tai kirjoja? Jos olen missannut jotain, kertokaa ihmeessä, että pääsen osalliseksi :)

Löydä manteli!

2011-11-14T05:59:00.000-08:00

Minulle manteli merkitsi pitkään ainesta, johon saattoi hyvällä tuurilla törmätä kerran vuodessa joulupuurossa. Vuosia sitten vietin useamman kesän valmistaen ja myyden kasvisruokaa, etupäässä elävää ravintoa. Kokeneen kasviskokin opissa minulle selvisi, että mantelihan muuntuu moneksi. Elävävässä ravinnossa mantelia käytetäänkin paljon. Siitä voi tehdä erilaisia makeita ja suolaisia kastikkeilta ja levitteitä. Ohjeet ovat äärimmäisen simppeleitä, vaikkapa tähän tapaan:

Mantelilevite

1 dl liotettuja luomumanteleita
1 rkl luomusoijakastiketta
luomuvakosipulin kynsi
luomukynteliä
vettä

Huuhtele mantelit ja laita ne likoamaan pieneen vesitilkkaan yön yli. Laita mantelit, valkosipulin kynsi, soijakastike ja kynteli tehosekoittimeen, lisää vettä sen verran, että seoksesta tulee sopivan paksua. Minä yritin ensin soseuttaa mantelini sauvasekoittimella, mutta ne vaativat selvästi järeämpiä välineitä sileän lopputuloksen saamiseksi. Manteli ja kynteli kuulostavat yhteensopivilta ja myös niiden maut rimmaavat mainiosti.

Rasva- ja kalorikammoon opetettu saattaa säikähtää manteleiden (ja pähkinöiden yleensäkin) ravintosisältöjä tutkiessaan. Manteleissa toden totta onkin runsaasti rasvaa ja proteiinia. Tosin syömisen perinteinen tarkoitushan on ollut kehon energiavarastojen tankkaaminen -seikka, joka kevyttuotteiden aikakaudella näyttää kääntyneen nurinniskoin. Minun mielipiteeni on, että mantelit ja pähkinät ovat juuri oikeanlaista RUOKAA. Niissä on paljon enrgiaa, tiivistyneenä puussa kasvaneeseen pakettiin. Niitä ei ole jalostettu tai muokattu, vaan ne ovat sellaisenaan erinomaista syötävää. Niitä ei tarvitse syödä mieletöntä määrää, vaan kohtuullinenkin annos riittää pitämään nälän loitolla pitkään. Miten taloudellista, ekologista ja järkevää sen sijaan, että söisi tolkuttoman määrän jotakin energiasta ja ravintoaineista puhdistettua höttöä!

Manteleita mutustellessani löysin paljon (minulle) uutta tietoa niiden ravintoarvoista ja terveysvaikutuksista. Manteleiden rasva laadultaan erinomaista, sellaista, joka tekee hyvää sydämelle ja verisuonille. Manteleiden syönnin on todettu alentavan haitallista kolesterolia ta tasaavan aterian jälkeistä verensokerin nousua. Toisin kuin äkkinäinen päättelisi, manteleiden syönti jopa tutkimusten mukaan tukee painonpudotusta. Pähkinät ja mantelit tuntuvat elintarvikkeina olevan kaikenlaisten ravintoon liittyvien eipäs-juupas -väittelyden yläpuolella: niiden ravitsemukselliset hyödyt tunnustetaan koulukuntaan katsomatta. Ravinteikkuutensa ja helpon sulavuutensa takia manteleita suositellaan erityisesti lapsille.

Manteleissa on paljon kalsiumia, siksi ne ovat oiva lisä maidottomaan ruokavalioon. Niissä on myös huimasti E-vitamiinia, joka on tärkeä antioksidantti. Tarpeellisia ravintoaineita on paljon myös mantelin kuoressa, siksi onkin ihan hölmöä, että usein manteleihin törmää kuorittuina. Minusta kuorelliset matelit ovat sitä paitsi paremman makuisiakin.

Innostuin kokkaamaan ja kokeilemaan manteliteeman innoittamana kaikenlaista. Ravitsevat ja maukkaat mantelit ovat huippuherkullisia vaikkapa salaatin joukossa. Paahdoin manteleita kevyesti ja niiden maku parani ja voimistui entisestään. Moni ravitsemusasiantuntija tosin suosittelee, että pähkinöitä kuumennettaisiin vain varoen, etteivät niiden arvokkaat rasvat ja ravintoaineet tuhoutuisi. Paahtakaamme siis ihan pikkuisen vain :)

Manteli-kuskussalaatti

1,5 dl luomumanteleita
luomuvalkosipulin kynsiä
luomupaprika
puolikas luomukesäkurpitsaa
3 luomutomaattia
puolikas luomukurkku
3 dl luomukuskusia
luomuoliiviöljyä
luomumustapippuria
luomukynteliä
luomusitruunan mehua
valkoista balsamiviinietikkaa
kristallisuolaa
palmusokeria

Rouhi mantelit karkeaksi rouheeksi vaikkapa tehosekoittimessa. Silppua valkosipulin kynnet. Kaada pannulle hiukan oliiviöljyä. Lisää valkosipulin kynnet ja hetken päästä mantelit. Paista hetki miedolla lämmöllä. Ripottele joukkoon ripaus suolaa.

Pilko paprika ja kesäkurpitsa. Paista kasviksia oliiviöljyssä, kunnes ne ovat sopivan kypsiä, eivät kuitenkaan ihan pehmeitä. Kaada kasvisten sekaan n. ruokalusikallinen valkoista balsamimviinietikkaa, ripaus suolaa ja sokeria sekä reilusti mustapippuria.

Kuutioi tomaatit. Kaada tomaattien joukkoon ruokalusikallinen oliiviöljyä, hieman suolaa ja sokeria sekä reippaanlaisesti kynteliä.

Valmista kuskus paketin ohjeen mukaan. Salaattiin sopisi hyvin varmasti myös esimerkiksi quinoa tai bulgur, meillä sattui olemaan kaapissa kuskusia.

Kuutioi kurkku.

Sekoita kaikki ainekset keskenään ja sekoita mukaan vielä 1-2 ruokalusikallista sitruunamehua ja balsamiviinietikkaa.

Manteli-rusinajuoma

Mantelista on tosiaan moneksi ja ihan pakko oli kokeilla vielä tätäkin. Kaikki ravintoaineet ovat taatusti tallella ja helposti sulavassa muodossa seuraavassa mantelijuomassa, jota kokeilin ja kehittelin Ekolon Lenan vinkin pohjalta.

1 dl luomumanteleita
1 dl luomurusinoita
(n. 1dl applesiinimehua liotukseen)
2 dl appelisiinimehua
4 dl luomukauramaitoa
luomukanelia

Huuhdo mantelit ja rusinat. Kaada astiaan appelsiinimehua, niin että mantelit ja rusinat peittyvät. Laita yöksi jääkaappiin. Aamulla mantelit ja rusinat ovat imeneet mehun ja ne on helppo surauttaa soseeksi tehosekoittimella. Lisää tehosekoittimeen appelsiinimehu ja kauramaito. Anna pyöriä hetki. Ripottele sekaan runsaasti kanelia.

Parhaan arvion juomalle antoi vähän vaille 3-vuotias yövieras, joka totesi aamiaismukillisensa ääressä, että "tämä on niin hyvää, että ihan kuono hörähtää". Hyvää tästä tuli minunkin mielestäni ja oikeastaan ympyrä sulkeutui: tämähän maistuu ihan joululle!

Ihana peruna - ihana keittokirja

2011-11-10T10:02:00.000-08:00

Itselleni uusi kasviskeittokirja paljastuikin myös vegaaniseksi ohjeiltaan, ja on nyt yksi suosikeistani. Heli Kuusipalon Dolce Patata ja muuta ihanaa kasviksista (Into-kustannus 2011) on sekä ilmastonystävän, empaattisen ja terveystietoisen kokin että silmänruuan ystävän keittokirja. Suosikkilistani kasvoi yhdellä heti, kun avasin kannen: kodikkaat valokuvat umpioinneista, kotipuutarha-askareista ja vinkeistä ruoka-annoksista yhdistyvät hauskasti sivujen syksyisiin väreihin ja piirroskuviin. Sisäkansilla uiskentelee pottuja kuin jossain Harjanteen Minttu-teoksista. Kirjan ulkonäkö on minulle juuri oikea voimakkaine, syvine väreineen ja rohkeanrempseine yhdistelmineen. Kansi vain on haalea, sen ei kannata antaa hämätä!

(kuva: www.intokustannus.fi)

Kuusipalo on asiantuntija kehitysmaiden ruokaturva-asioissa ja ravitsemuksessa. Dolce Patatan sivuilla hän käy läpi laajan skaalan suuria kysymyksiä pieneen tilaan tiivistettynä: ilmastonmuutos ja ruoka, ruuan kuljetukset ja hävikit, lähiruoka, kasvisruuan ympäristöystävällisyys, soijaa koskevat kiistat, ruokaturva maailmalla ja kaupunkiviljely. Vaatimaton aihe "Syömisen abc" on vienyt kokonaiset kolme sivua tilaa.

"Karjatalouden tieltä raivataan tärkeitä hiilinieluja, ekologisesti herkkää sademetsää ja muita metsiä. Huomattavia määriä vettä kuluttava tehokarjatalous pahentaa vesipulaa ja vaatii paljon fossiilista energiaa. Sen lisäksi paikallisyhteistöjen elinkeinot ja oikeudet usein ohitetaan kun tehokarjataloutta laajennetaan". Yhtä suorasanaisen analyysin saa osakseen soijan tuottaminen rehuksi ihmisruuan sijaan.

Suurensuurien teemojen lisäksi teos sulkee pähkinänkuoriin villivihannesten keräilyn, säilönnän, hyvät rasvat, hiilihydraattikohut, kasvisruuan positiiviset vaikutukset vatsaan ja ruuansulatukseen sekä kasvisruuan muut terveyshyödyt. Välillä tekstissä pilkahtaa kirjoittajan omia kokemuksia maailmankiertäjänä, kasvisruokakurssittajana ja tietenkin kokkina. Dolce Patatan ääni on koko matkaltaan positiivisen lämmin ja innostava. Kirjan lopussa on vielä pitkä lista julkaisuja, joista voi aloittaa lisätiedon etsinnän, mikäli kiinnostuu enemmänkin jostain teemasta.

Reseptit ovat perinteisiä ja uusia, kotimaisia ja ulkomaisia, raakaruokaa ja perinteistä paistettua jotenkin kodikkaasti. Ruuissa painotetaan terveellisyyttä ja toimivuutta, ja reseptit tuntuvat jopa minun tasoiselleni kokille toteutettavan helpoilta. Aiheiden ja reseptien jaottelu on tehty vuodenaikojen ja kauden kasvajien mukaan.

Kahdeksankymmenen ruokaohjeen joukossa vilisee talkkunajuomaa, soijakkaita (munakkaiden sijaan), pizzoja, erilaisia pannareita, puuroja, iltapaloja, tahnoja, keittoja, ruokaisia pääruokia, herkkuja... Kaikki sulautuu hauskasti yhteen: hapankaalin valmistaminen on kuskus-kesäkurpitsaruuan kanssa samalla aukeamalla, ja Puolukkainen tuorepuuro Reetan marjapiiraan kanssa samalla sivulla. Kotimaiset juurekset, sienet ja marjat lomittuvat sujuvasti pähkinöiden ja bataattien seuraan. Sympaattinen kirja!

Itse aion talven mittaan testata ainakin niitä Soijakkaita, Pinaattipannareita, Oranssia jogurttijuomaa, Samettikeittoa ja Punajuuri-papupihvejä. Kuulostaa ja näyttää täyttävältä, hyvän mielen kotiruualta.

Mahdottoman makea juttu

2011-11-07T06:34:00.000-08:00

Makeutusaineita ja palmusokeria Ekoloinen on maistellut ansiokkaasti aiemminkin. Masarang Arenga palmusokeri ja sen tarina on vaan niin herkullinen aihe, etten malta olla tarttumatta siihen minäkin (ja samalla saan myös hyvän syyn leipoa jotain herkkua). Jos jotain tuotetta suosimalla voi yhtä aikaa edesauttaa kokonaisten sademetsäekosysteemien ennallistamista, olla mukana projektissa, jonka kautta paikalliset maanviljelijät saavat toimeentulonsa ekologisesti ja sosiaalisesti kestävällä tavalla, makeuttaa terveellisemmin, valmistaa ihanalla karamelliaromilla höystettyjä herkkuja... niin sehän on jo melkein liian hyvää ollakseen totta!

Kaikki alkoi siitä, kun alunperin hollantilainen mikrobiologi Willie Smits kohtasi Borneollaisella torilla pohjattoman surulliset silmät. Silmät kuuluivat oranginpoikaselle, jonka Smits myöhemmin saman päivän iltana löysi hylättynä roskiksesta. Smits vei sairaan oranginpoikasen kotiinsa ja hoiti tämän terveeksi. Sana levisi ja Smits sai pian lisää salakuljettajien uhreiksi joutuneita, hylättyjä orankeja huolehdittavakseen. Hän tiesi kuitenkin, että orangin ainoa todellinen koti on sademetsä. Perustamansa Borneo Orangutang Survival Foundationin (BOS) kautta Smits ryhtyi etsimään keinoja palauttaa orankeja alkuperäiseen ympäristöönsä. Nopeasti selvisi, että orankien pelastaminen nivoutui kiinteästi alueen sademetsien surkeaan tilaan ja paikallisen väestön taloudelliseen ahdinkoon. BOS hankki 2000 hehtaaria hakattua, palanutta sademetsää. Nerokkaan suunnitelman, jonka ekologisia yksityiskohtia ei minun asiantuntemuksellani selosteta (Smits tekee sen itse erittäin hyvin tällä videolla), avulla Samboja Lestarin aluessta luotiin muutamassa vuodessa elävä metsä tuhansine kasvi- ja eläinlajeineen, turvapaikka myös orangeille. Myöhemmin sademetsää on ennallistettu Smitsin käynnistämissä projekteissa lisää.

Sokeripalmuilla on merkittävä rooli sademetsän perustamisessa. Ne kasvavat ainoastaan monimuotoisissa ympäristöissä, niiden pitkät juuret estävät eroosiota, ne ovat valtavan monikäyttöisiä puita. Sokeripalmut kestävät hyvin tulta ja sademetsän laidoilla kasvaessaan ne muodostavat suojaavan kehän, joka pysäyttää metsäpalot. Alusta asti Smitsin toiminnan ohjenuorana on ollut antaa aktiivinen rooli paikallisille ihmisille. Sokeripalmujen nerokkuus on siinä, että nektaria (josta palmusokeri siis valmistetaan) voidaan kerätä niiden kukinnoista kymmeniä litroja päivittäin puuta lainkaan vahingoittamatta. Paikallisiasukkailla on hyppysissään nektarin keräämiseen tarvittava tieto ja taito. Palmujen avulla ihmiset voivat saada toimeentulonsa elävästä sademetsästä. Tätä kaikkea on ollut koordinoimassa Masarang, joka on voittoatavoittelematon indonesialaienen luonnonsuojelujärjestö (jonka on tietysti perustanut -kukas muukaan kuin Willie Smits). Masarang on perustanut sen, superekologisen ja päästöttömän sokeritehtaan, josta palmusokeri Ekoloonkin tulee.

Palmusokeri on huomattavasti valkoista sokeria ravinteikkaampaa ja sen glykeeminen indeksi on matalampi eli se nostaa verensokeria hitaammin. Minä en uskalla väittää sen olevan suorastaan terveellistä, mutta ainakaan se ei ole läheskään yhtä epäterveellistä kuin valkoinen sokeri. (Terveellisyyshän on vain yksi ja ainakin minulle usein (lliian usein?) varsin toissijainen ruokakriteeri.) Ruoanlaitossa palmusokeri toimii kokemusteni perusteella oikein oivallisesti, esimerkiksi erilasissa wokeissa ja keitoissa. Leivonnassa sen käyttö vaatii pientä harjoittelua, leipominen on usein varsinaista salatiedettä ja aina hitusen arvaamatonta puuhaa. Toisella leivontakerralla sain kuitenkin tämän mustikkapiirakan suhteet osumaan mielestäni aika nappiin (ensimmäinen yritys jäi hiukan mauttomaksi, mutta pieni lisäys sokerin määrään korjasi tilanteen).

Mustikkapiirakka

Pohja:

1,5 dl luomusoijajugurttia

100 g sulatettua margariinia (sinistä Keijua)

2,5 dl luomuvehnäjauhoja

1,5 dl palmusokeria

1 tl leivinjauhetta

täyte:

n. 5 dl mustikoita

1 dl luomusoijajugurttia

½ dl palmusokeria

Sekoita jugurtti ja sulatettu margariini keskenään. Sekoita kuivat aineet keskenään ja yhdistä seokset. Voitele piirakkavuoka (n. 25 cm halkaisijaltaan) ja leivitä taikina vuokaan tasaisesti. Sekoita mustikat, jugurtti ja sokeri keskenään ja kaada seos piirakkapohjan päälle. Paista piirakkaa uunin alaosassa 200 asteessa n. 40 minuuttia (meidän kiertoilmauunissa piirakka paistui puolessa tunnissa).

Vaniljakastike cashew-pähkinöistä

n. 1 dl luomucashew-pähkinöitä

n. 2dl vettä

2 rkl palmusokeria

hyppysellinen luomuvaniljajauhetta (ehkäpä n. 1/4 teelusikallinen)

Valmista lioteuista pähkinöistä ja vedestä tasainen kastike tehosekoittimessa tai sauvasekoittimella. Sekoita mukaan palmusokeri ja vaniljajauhe.

Tuhma, TUHMA hiilari?

2011-11-06T12:00:00.000-08:00

Laihdutusbisnesten luvatussa maailmassa riittää syntipukkeja. Kun 90-luvulla pahiksen rooliin joutuivat rasvat, oli vain odotettavaa, että aina menneestä erottumista hamuavat, uudet aivot kääntyvät päinvastaiseen suuntaan. Hiilihydraatit! Nyt ne tiedetään kaiken pläskin syyksi. Olen yrittänyt suunnistaa hiilihydraattien haukkumisen väittelyviidakossa, enkä ole paljon vielä hullusta hurskastunut. Yritän pikkuhiljaa syventää tietämystäni hiilarihuolestuneisuudesta, karppaamisesta ja ketooseista. Minulla on alustavasti jo paljon asiantuntematonta sanottavaa ja kysyttävää. Älkäätte provosoituko, tarkoitukseni on ihmetellä!

Hiilihydraatteihin kuuluu monenlaisia aineksia lähes välittömästi ruuansulatuselimistössä hajoavista, yksinkertaisista sokereista aina monimutkaisiin kasvien varasto- tai rakennemolekyyleihin. Kuidutkin ovat käytännössä hiilihydraatteja. Hiilihydraatteja sisältävien ruoka-aineiden ryhmä on moninainen, ja niistä löytyy parhaita - ellei ainoita - lähteitä esimerkiksi antioksidanteille, tietyille vitamiineille ja niille kuiduille. Lautaselleen ei voi valita pelkkiä ravintoaineita, ja siksi pyrkimys ”hiilihydraatittomuuteen” tuo oletettavasti mukanaan muunkin jäämistä pois.

Kasviksissa on hiilareita -
tässä oma tuhma luomukorini :)

Terveyspuolen osalta uskon ehdottomasti jokaisen oikeuteen tehdä juuri itse oikeana näkemällään tavalla, mutta ympäristövaikutusten kohdalla menee vaikeaksi. Tulevaisuuden eliöiden, tulevat ihmissukupolvet mukaan luettuna, voisi nimittäin myös ajatella ansaitsevan oikeuden valita. Samoin kuin kehittyvien maiden ihmisten, joiden niskaan negatiiviset ympäristövaikutukset kaatuvat. Massiivinen lihan ja maitotuotteiden kulutus on ehdottoman varmasti pois joltakulta muulta, ja pois yhteisen ympäristön hyvinvoinnilta.

Esitykset, joiden mukaan ihmisen olisi luonnollisempaa mättää maitoa ja lihaa "luolamiehen tapaan", hämmentävät minua. On vaikeaa kuvitella eläin, joka välttämättä tunkisi muinaisäijän keihään eteen, jotta tyyppi voisi syödä lihaa viisi kertaa päivässä. Tosiaalta kivikauden ihmiset liikkuivat vähän eri tavalla ja kuolivat about kolmikymppisinä, mikä hankaloittaa heidän ruokavalionsa terveellisyyden spekulointia. On kolmaskin syy sille, miksi historian kaivelu ei tunnu toimivan hiilarien halveksunnassa: Aivan sama, mitä pienet ihmispopulaatiot tekivät vuonna vasara; kun meitä on seitsemän miljardia, ekologisesti tilanne on ratkaisevasti toinen.

Entä hiilihydraatti-inhon psykologia? On loogista, että henkilö, jolla on painon pudottamisen tarve, karsii ruokavaliostaan turhaa polttoainetta. Karkit ja ravinteettomat höttöleivonnaiset on muutenkin terveellistä vähentää harvinaisiksi herkuiksi. Olen kuitenkin kriittinen dieettien suhteen, joissa jokin ruoka-aine valitaan yksinomaan käytettäväksi, tai jokin kokonainen ravintoaineryhmä asetetaan kohtuukäytettävän sijaan syntipukin rooliin. Onko varmaa, etteivät esimerkiksi vitamiinit ja antioksidantit jää paitsioon...?

Alustava näkökulmani karppaamisen psykologiaan: Ulkonäkökriisin keskellä tuntuu entistä kurjemmalta, jos joutuu myöntämään kontolleen minkäännäköisiä mokia. Ajatus siitä, että itse olisi syönyt ehkä suhteettoman suuria määriä leipää tai kakkua, on kurjempi kuin se, että joku muu ilkiö olisi huijannut minut viattoman kuluttamaan lähes myrkyn veroista moskaa. On helpompaa lähteä etsimään syytä lautasmalleista tai muista suosituksista, kuin miettiä kriittisesti kuluttamiaan määriä.

On helpompaa sulkea pois "paha” ruoka-aine, kuin hyväksyä kohtuullisuuden tarve. Itse olen aina tarvittaessa (tai turhamaisuuttani) saanut laihdutettua ysärireseptillä: ei rasvaa! Sama periaate; aseta kalsea epäonnistumisen rima ja kykenet taiteilemaan sen kanssa, vaikkei viitseliäisyys riittäisi kohtuullisuuden arviointiin. Kultainen keskitie, kulttuurihistorian jokaisessa sivuhaarassa esille tupsahdellut ajatus, on ihmispsyyken kannalta mätä. Tasapainottelu on A) tylsää B) vaikeaa ja C) ikävän tavanomaista. Vaan entäpä sosiaalisen tasapuolisuuden tai ympäristön kannalta?

Miksi muuten ”kevyessäkin karppaamisessa” ylipäänsä vannotaan niin kovasti eläinperäisten tuotteiden nimeen? Samalla tavoinhan hiilarit, proteiinit ja rasvat ovat edustettuina kasvikunnan tuotteissa. En ole toistaiseksi keksinyt syytä sille, miksi ylenmääräistä hiilihydraattimättöä ei voisi korvata syömällä runsaammin vähäenergisiä kasviksia ja enemmän proteiinipitoisia, kasviperäisiä tuotteita. Hyvä on, ehkä enemmän niissä on hiilareita, mutta jos tosiaan pyrkisi olemaan vain "hyväkarppi"? Olen muuten kyllä kuullut huhuja, että vegaanikarppaajiakin on. Kerma kookoksesta, rasva öljykasveista, proteiini pähkinöistä ja niin edelleen kaiketi – onko joku jaksanut kokeilla? Itse uteliaisuuttani yritin, mutta puuronhimo voitti.

Pika(ruoka)postaus

2011-11-03T07:11:00.000-07:00

Viime viikko ja viikonvaihde hujahtivat messutouhuissa. Ekolo otti osaa toista kertaa Viini, ruoka ja hyvä elämä -messuille. Minulle kerta oli näytteilleasettajan roolissa ensimmäinen ja enpä ollut aiemmin hoksannutkaan, miten kova homma messujärjestelyissä oikein on. Kun sitten ärhäkkä syysflunssa vielä kaatoi viime hetkellä petiin vanhemman kollegani Saijan, muodostuivat messupäivät varsin työntäyteisiksi.

Kaikenkaikkiaan messut olivat kuitenkin tosi positiivinen yllätys. Siellähän oli oikeasti mukavaa, ihmiset olivat kivoja ja kiinnostuneita meidän tuotteista. Varsinaisiksi hittituotteiksi osoittautuivat Govindan makeiset, miltei jokainen niitä maistanut lankesi kiusaukseen ja osti paketillisen. (linkin takaa löytyy puolueellisesti oma suosikkimakuni) Myös kookosöljy tuntui kiinnostavan ihmisiä kovasti, samoin Arengan palmusokeri. Kävi niin mukavasti, että kysyntä ylitti odotuksemme ja pitkin viikonloppua sain toimia kuormakamelina roudaten lisää esitteitä, paperikasseja, öljy-. tee- ja sokerilaatikoita Messukeskukseen.

Bloggailuille ja kokkailuille ei siis jäänyt juuri aikaa. Hitusen messumylläkästä toivuttuani ajattelin valmistaa kiireteemaan sopivasti supernopean ja helpon pikaruoan Sezhuanin nuudeleista. Jos on oikein kiire, nuudelikeitto valmistuu parissa minuutissa ja ilman hellaakin. Nuudelit kulhoon, vedenkeittimestä kuumaa vettä päälle ja muutaman minuutin odottelun jälkeen keitto on valmis. Ruokaisamman ateriasta saa, kun lisää joukkoon kuutioitua tofua. Maustamaton tofu loiventaa mukavasti nuudelisopan maukua. Yleensä pikanuudelit ja eritoten niiden valmiit maustepussit ovat täynnä lisäaineita, aromivahventeita ja suolaa. Luomuversio on maustettu aidoilla mausteilla.

Tofu-nuudelikeitto

puolikas paketillinen maustamatonta luomutofua

öljyä paistamiseen

Paketillinen Sezhuanin luomukasvis-pikanuudeleita

Kuutioi tofu. Paistele tofua hetki öljyssä pannulla. Valmista nuudelikeitto paketin ohjeiden mukaan. Sekoita tofukuutiot keiton joukkoon ja anna niiden maustua hetki sopan seassa. Valmis! Raikkautta ateriaan saa silppuamalla joukkoon tuoreita kasviksia, vaikkapa tomaattia, kurkkua tai kaalia.

Vegaanipäivä!

2011-11-01T08:50:00.000-07:00

Maltoin juuri ja juuri odottaa nämä asialliset kuutisen tuntia, ennen kuin kiekaisen kuuluviin juhlapäivän aiheestakin. On nimittäin kansainvälinen vegaanipäivä. Animalian kotisivulla, Nasuvasti sanottua -blogissa, ja monessa muussa foorumissa on hihkuttu juhlaa. Ympäri Suomea on maisteltu ja maistateltu vegaaniruokaa. Naamakirjassa on omat tapahtumansa ja juhlistuksensa. Tänä päivänä on tarkoitus olla onnellinen vegaaniudestaan tai vaikka kasvisruuan hyödyistä ja iloista. Siksi ajattelin, Varpun aiemman, kannustavan esimerkin tapaan, kirjoittaa oman kasvissyöntini tarinan.

Soijapallerot <3

Olin melko maailmantuskainen, pikkuvanha pikkutyttö, sellainen suhteel-lisen rasittava näin jälkikäteen ajatellen. Olin kiinnostunut biologiasta ja luonnosta, ja käärmeissäni siitä, miten jotkut eläimet kuolevatkin sukupuuttoon, ennen kuin koskaan ehdin niitä nähdä. Huvittelin kertoilemalla ala-asteen ruokalassa kauhutarinoita siitä, mitä kaikkea liha on kokenut ennen kuin siitä tuli pyöryköitä tai patukoita. Silloin se oli vain mustaa huumoria, ilman kummempia taustojen pohtimisia.

Yläasteen alkupuolella tympäännyin muuttuneeseen kroppaani ja aloin laihduttaa. Liikaa. Laihdutin niin paljon, että en voinut enää ajatella muuta kuin ruokaa, ja jänteet alkoivat yksi kerrallaan poksua pitkillä lenkeillä. Yläasteen lopulla aloin laktovegeksi, ensin vain siksi, että ajattelin kasvispohjaisen olevan terveellisempi ruokavalio. Jossain välissä, vihdoin, tunsin olevani vegemeiningissä jotensakin isomminkin oikeilla raiteilla. Se, että olin osa ekologisempaa ja kestävämpää tulevaisuutta (sellaista, missä niitä eläimiä ei kuole niin kismittävästi sukupuuttoon), tuntui helpottavalta ja hyvältä. Tavallaan itsenäiseltäkin, omalta päätökseltä. Ehkä tärkeämmältä, kuin kiloni.

Laihduttelin vielä monta vuotta epäsystemaattisen kausittaisesti, mutta jossain välissä aloin vihdoin miettiä, eikö hyvänen aika maailmassa olekin minulle jotain kokonaan muuta ajateltavaa kuin kokoni, menestymiseni, juoksemieni kilometrien määrä, kilpailuviettini. Tarvitsin uudenlaisen suhtautumisen ruokaan ja sitä kautta itseeni. Vegaanius ei tullut suorana ratkaisuna tähän, mutta onnistui pelastamaan minut melkein vahingossa. Kun päätin huvikseni kokeilla vegaaniutta erään mukavan sadonkorjuujuhlan vegekokkailujen innoittamana, yltäpäältä jauhoissa ja parsakaalennupuissa, en olisi osannut kuvitellakaan pääseväni irti oravanpyörästäni.

Voi aivan hyvin olla, että vaikuttavia tekijöitä oli paljon muitakin. Mutta vegaaniksi alkaminen oli yksi askel terveempään, avoimempaan ja empaattisempaan suhtautumiseen elämiseen ja itseeni. Olin aiemmin vakuuttanut kaikille, että olen vegetaristi vain ekologisista syistä, etten niinkään välitä sellaisista sentimentaalisista eläinoikeusjutuista. Sehän on sellaista nolon kornia tunteilua...

Opiskeltuani jonkin aikaa evoluutiobiologiaani, aloin vakuuttua siitä, että voin suht rauhassa ja itseeni luottaen puhua myös sitä aiemmin niin kornia eläinoikeuspuolta. Kas, sehän onkin rationaalisempi kanta kuin ihmisen erillisyyttä korostava näkemys. Tajutessani nyt olevani suht samankaltainen possujen, lehmien ja kanojen kanssa, en enää ota itseänikään niin tosissani. Voin pyrkiä ymmärtämään omia löllökohtianikin vähän empaattisemmin - tällainen pieni, välillä pulskakin kädellinen. Ihan söpö silti, kaikkinensa, lihaksikaskin.

Vegaanius voi vaikuttaa karulta nipottamiselta, mutta asiat kasaantuvat. Ensin sitä askartelee jännittyneenä ensimmäisten soijasuikaleidensa kanssa. Etenee ehkä tutustumaan seitaneihin, E-koodeihin, kosmetiikkaan. Hoksaa jossain välissä, että kas, aito nahka onkin eläinperäistä. Jonain päivänä ehkä kiinnostuu lihansyönnin välillisistä sosiaalisista vaikutuksista ja niin edelleen. Jossain vaiheessa sitä ehkä syö vähän hunajaa tai vähän dyykattua jugurttia. Arkipäiväistä, pienten haasteiden ja pienten ilojen meininkiä se on vegaaniuskin. Pienin askelin otetaan suuria harppauksia - vai miten se nyt meni.

World vegan day

Seitsemän miljardia seikkailijaa

2011-11-01T03:02:00.000-07:00

Eilen, 31.10., maapallon ihmismäärä ylitti seitsemän miljardin rajan. Asian kyseenalaiseksi kunniaksi on eri sivustoilla oivallisesti kelattu, mitä ihmispopulaation ylikasvu saa aikaan: eliölajien kuudes massasukupuutto arvaamattomine seurauksineen, ilmastonmuutos, maa-alan riittämättömyys ja niin edelleen. Esimerkiksi Mongabay ehti taas sanailla aiheesta nasevasti. Ruuan hinnan noususta, ilmastotekijöiden aiheuttamasta viljakadosta ja nälänhädistä on puhuttu hyvänkin verran.

7BillionAndCounting

Ihmismäärän liiallinen kasvu on ollut tabu jo pari vuosikymmentä. Siitä ei ole kovin kovaan ääneen saanut puhua. Jotkut arvoisat vastarannankiisket ovat sitten paremman puutteessa päässeet mediassa muotoilemaan ajatuksensa siitä, että väkimäärän kasvu on kehittyvien maiden ongelma, ei meidän täällä. Mietin vain, kuinka montaa kehittyvien maiden kansalaista minä vastaan pesukoneineni, tietokoneineni, jääkaappeineni, kahveineni, matkoineni...

Köh - - niin, mietin, mutten ole varma, haluanko tietää! Ekologisen jalanjäljen tai minkä tahansa muun mittarin nojalla jokainen meistä suomalaisistakin pitäisi laskea useammaksi kuin yhdeksi ihmiseksi, ja sen jälkeen vaikutuksemme vielä tuplata tai triplata länsimaisen, kolonialistisen perintömme ansiosta. Se, että koko lapsuuteni ja vielä osan nuoruuttani olin oikea maidonjuoja-rahkansyöjähirmu-urheilijatyyppi, meinaa, että olen epäsuorasti kaatanut rehuksi sademetsää oikein olan takaa. Sitten varttuessani kirjoitin tiedostavana nuorena esseitä, joissa moralisoidaan, miten on kauheaa, kun paikalliset kaatavat sademetsää polttopuuksi pysyäkseen hengissä. Ta-daa: liikakansoitusta länsimaisin silmin!

Ihmisillä on muutama vaihtoehto. Alkaa vähentyä, tai alkaa vähentää ympäristövaikutustaan. Ensimmäinen vaihtoehto olisi saavutettavissa monin paikoin jo sillä, että naisten asemaa parannettaisiin. Joku WHO:lla oli laskenut, että jos nainen saisi kaikkialla maailmassa itse päättää lisääntymisestään - lisääntyä vain vapaaehtoisesti - väestötaulukot olisivat erinäköisiä. Muutoinkin terveydenhuolto ja parempi neuvonta auttaisivat. Ylikansoituksesta puhuminen ei kenties olekaan poliittisesti epäkorrektia Linkolalaisuutta; sen ytimessä ovat naisten oikeudet, terveydenhuolto ja oikeudenmukaisempi asettelu globaalilla tasolla.

Missä mennäänkin sitten metsään, kun länsimaisesta yksilöstä puhutaan. "Hei, tehdäänkö illalla jotain globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta!". "Kuule, parannetaanko ensi torstaina naisten oikeuksia kehittyvissä maissa!" - ei välttämättä hedelmällisin pohja peruskansalaisen aktivoitumiselle? Ja onko loppujenlopuksi edes olennaisinta miettiä sitä maagista seitsemän miljardin lukua - pitäisikö ennemmin pohtia sitä puoltatoista maapalloa resursseja, jonka käytännössä tarvitsemme vuosittain? Jos maapallon uusitumiskyky tulee joka vuosi vastaan jo jossain puolen vuoden kieppeillä, ja me vain jatkamme iPodiemme, kivennäisvesiautomaattiemme ja lehtipuhaltimiemme kanssa, onko sillä enää väliä, onko meitä seitsemän, kahdeksan vai yksitoista miljardia?

Merten resurssit syödään loppuun
(kuva: The Guardian: A steward for our oceans)

Nettilaskurien aikana olisi asiallista löytää sellainen laskinversio, joka kertoisi, monenko etelämmässä asuvan ihmisen verran minäkin "köyhänä opiskelijana" kulutan vaikka kuukaudessa ruokaa, vettä, energiaa, materiaalia, luppoaikaa jne. Tajuanko, miten eri tavoin eläisin, jos olisin edes koko seitsemästä miljardista laskettu keskimääräinen yksilö? Veikkaanpa, että en. Voisin helpoiten vähentää omalta osaltani "ylikansoitusta" yrittämällä vastata kulutukseltani vähän pienempää ihmisporukkaa kuin juuri nyt edustan. Se lienee mahdollista harvinaisen konkreettisin toimin. Olen jo alkeelliseen tapaani alkanut korvata shoppailua intohimoisella kierrättämisellä, korjaamisella ja millä pienellä milloinkin. Pyrin siihen, että kaikki, mitä ostan, olisi tarpeellista ja mahdollisimman eettistä ruokaa.

"Ylikansoitus" tarkoittaa todella myös tulevaisuuden ihmisyksilöitä. Olen ihan tolkuttoman onnellinen jokaisesta "uuden ajan vauvasta", joka syntyy kriittisen ajattelun ja terveen huumorin perheisiin. Vaikka kestovaippailija- tai kasvissyöjä-, tai ihmisoikeusaktiivi-, tai muuten uudella tavalla ajatteleviin poppoisiin. Yllätin vastikään itseni puhumalla vauvoista kolmisen tuntia Ekolon kahvilassa: olisiko ympäristökasvatuksella roolia länsimaisen "ylikansoituksen" - ylikulutuksen - vähentämisessä? Olisiko aina onnellisemman sukupolven vauvoilla aikanaan pienempi tarve hankkia tyydytystä mokkamasterein? Olisiko mahdollista pitää poikkeuksellisen altruistisina syntyvän lajin edustajat empaattisina myös varttuessaan? Vai olenko ylipäänsä ollenkaan oikeassa rinnastuksissani ja väitteissäni?

Järki, tunteet ja kasvispihvit

2011-10-23T22:03:00.001-07:00

Viime kesänä löysin yläasteaikaisen ainekirjoitusvihkoni. Yhden kirjoituksen olin laatinut otsikolla "Miksi olen kasvissyöjä?". Olin vuodattanut sydänvertani neljän sivun verran, kynän jäljestä ja paperin painaumista saattoi päätellä asian olleen minulle todella painava. Sävy oli niin ehdoton ja julistava, että poskia alkoi kuumottaa sitä lukiessa. Sellaistahan kahdeksasluokkalaisen ajattelu yleensä on, harmaan sävyt tulevat mukaan vasta myöhemmin.

Olin 14-vuotias, kun luin Peter Singerin kirjan Oikeutta eläimille, enkä sen jälkeen enää kertakaikkiaan voinut syödä lihaa. Muistan elävästi sen järkytyksen ja tuohtumuksen, jonka vallassa olin kirjan luettuani. Singerin kuvaukset eläinten oloista maatiloilla, teurastomoissa ja koe-eläinlaboratorioissa olivat kertakaikkisen kuohuttavaa luettavaa. Tajusin, että lihan syöminen ihan oikeasti tarkoittaa sitä, että jonkun eläimen on täytynyt kärsiä ja kuolla, eikä koiralla ja sialla ole mitään mystistä eroa, jonka takia toisen tappaminenja syöminen olisi enemmän oikein. Singer vakuutti minut siitä, että eläimen oikeus elämään ja kyky kärsiä painavat vaakakupissa enemmän kuin minun mieltymykseni kanapataan.

Tänä syksynä luin Bodhipaksan teoksen Vegetarismi. Bodhipaksa, joka on buddhalainen munkki ja eläinlääkäri, käsittelee kirjassaan vegetarismia buddhalaisesta näkökulmasta, mutta esittää samalla kasvissyönnille yli maailmankatsomusrajojen vakuuttavia perusteluja. Hän tarjoaa ajatusharjoituksia, joilla myötätoa voi koettaa ulottaa myös omien lajitoverien ulkopuolelle. Bodhipaksa kysyy, miltä lukijasta tuntuisi maata sementtikarsinassa sian tapaan tai kuulla lajitovereidensa kuolinhuudot ennen omaa loppuaaan. "Tee toiselle niinkuin toivot itsellesi tehtävän", kuuluu kultainen sääntö. Bodhipaksa opettaa kohtelemaan jokaista elävää olentoa niinkuin toivoisit itseäsi kohdeltavan.

Bodhipaksan kirjan olen lukenut aiemminkin, mutta nyt erityisesti maidontuotantoa käsittelevä osuus teki vaikutuksen. Maidon ja lihantuotanto nivoutuvat samattomasti yhteen: puolet syntyvistä vasikoista ei ikinä voi tuottaa maitoa, joten ne päätyvät lihoiksi ennemmin tai myöhemmin. Lehmä tuottaa maitoa vain synnyttämällä vasikoita tiuhaan tahtiin. Syntymän jälkeen vasikka otetaan emoltaan ja vasikalle tarkoitettu maito imetään ihmissuihin. Lehmällä on vahva hoivavietti. Vasikka kaipaa emonaa samalla biologisella välttämättömyydellä kuin ihmisenpoikanenkin. Ehkä siksi, että olen nyt äiti itsekin, Bodhipaksan kuvaus toisistaan eroteuista lehmästä ja vasikasta, emosta ja poikasesta -äidistä ja lapsesta- osui ja upposi .

Tunteiden merkitystä usein vähätellään ja tunteiden pohjalta tehtyjä ratkaisuja pidetään epärationaalisina. Minä en usko, että tunteille ja rationaaliselle ajattelulle on omat lokeronsa tai valintoja voisi tehdä pelkästään jompaankumpaan nojaten. Uskon, että tunteet voivat todella synnyttää tekoja ja hyvyyden siemen itää ihmisen kyvyssä tuntea myötätuntoa. Vegetarismi on valinta, jonka voi tehdä tunteelliset ja järjelliset perustelut iloisesti sekoittaen. Ympäristö- ja terveysnäkökulmista tarkastellen kasvissyönti on äärimmäisen rationaalinen ratkaisu.

Lopetin lihansyönnin sen ikäisenä, etten vielä ollut kummoinenkaan kulinaristi. Tykkäsin jauhelihasta ja kanasta. Äidin tekemät lihapullat olivat herkkuruokaani. 17 vuotta sitten keskisuomalaisessa pikkukylässä oli luontaistuotekauppa, josta sai tofua ja soijarouhetta. Jostain olin saanut selville, että soijarouhetta voi käyttää jauhelihan tapaan. Sitä en kuitenkaan tiennyt, että soijarouhe vaatii toimiakseen turvotusta nesteessä. Niinpä ensimmäinen lihapullan kaipuuseen valmistettu soijarouheviritelmä oli äärimmäisen kuiva, eikä pysynyt kasassakaan.

Myöhemmin opin valmistamaan soijarouheesta herkullisia pihvejä ja minulle selvisi, että se tärkein raaka-aine lihapullissa ei suinkaan ollut liha, vaan pussillinen sipulikeittoaineksia. Muutama viikko takaperin opin lisää: pihvien koossapitävänä voimana olen tähän saakka käyttänyt keitettyä perunaa. Usein keitettyä perunaa ei kuitenkaan ole saatavilla silloin, kun pihvit tai pullat ovat valmisteilla. Jere Niemisen mainiosta Vegaanin kotiruokakirjasta bongasin oivan vinkin: raaka hienoksi raastettu peruna toimii sidosaineena jopa keitettyä paremmin.

Soijarouhe-punajuuripihvit (n. 12 kpl)

2,5 dl soijarouhetta

n. 3 luomupunajuurta (300 g)

1 (raaka) luomuperuna

1 rkl luomusoijakastiketta

2 dl maustamatonta luomusoijajugurttia

1 pussillinen luomusipulikeittoa (Useimmat valmiit sipulikeitot sisältävät aromivahventeita ja muitakin lisäaineita. Luomusipulikeitto maustaa pihvit aidoin aineksin.)

0,5 dl palmusokeria

luomumustapippuria

Raasta raa'at punajuuret karkeaksi raasteeksi. Raasta raaka peruna hienoksi raasteeksi. Sekoita raasteet, soijarouhe ja sipulikeittoainekset keskenään. Sekoita joukkoon soijajugurtti, soijakastike ja sokeri. Tähän pihvitaikinaan en ole lisännyt erikseen nestettä, vaan soijajugurtti on hoitanut soijarouheen turvottamisen. Rouhi mukaan vielä hiukan mustapippuria. Anna taikinan vetäytyä hetki. Muotoile taikinasta pihvejä. Paista pihvit joko uunissa (200 astetta / n. 15 min.) tai pasitinpannulla.

Isompi tiraus: paisto- ja kookosöljyt

2011-10-21T00:55:00.000-07:00

Tähän asti lähes kaikki öljykampanjan nimissä tehdyt postaukset ovat hokeneet "kuumentamatta parasta". Nyt on esittelyssä pari linjasta poikkeavaa öljyä. BioPlanetella on valikoimassaan erityistä luomupaistoöljyä, ja luomukookosöljy on siitä näppärää, että stabiilina rasvana se ei muunnu kuumennettaessa.

luomu paistoöljy
(kuva: ekolo.fi)

Luomu paistoöljy on auringonkukkaöljyä, joka on ensin kylmäpuristettu, ja sitten vielä höyrykäsitelty. Öljyn korkea omega-9-pitoisuus tekee siitä kuumuutta kestävän aineksen ruuanlaittoon - jopa uppopaistamiseen. Mikä sinänsä kiinnostavaa, höyrykäsittely pystytään tekemään niin hellävaroen, että öljyn alkuperäiset vitamiinit säilyvät. Maku vain muuttuu hyvin miedoksi kylmäpuristettuihin öljyihin verrattuna.

Auringonkukkaöljystä olenkin jo blogannut aiemmin tässä. Auringonkukkaöljyssä on korkea E-vitamiinipitoisuus, joka siirtyy paistoöljyä tiristäessä kuumennettuihin ruokiinkin. Mietiskelen tässä juuri, josko röstiperunoita paistelisi (ja rakastan tätä blogihommaa; kukaan ei koskaan tule tietämään, moniko suunnitelmistani ja mietiskelyistäni jää sille tielleen.)

Pääsen suosikkiini, luomukookosöljyyn! Jos monikäyttöisyydestä puhutaan, tässä on purkki ylitse muiden. Kookosöljyn rasvat ovat pitkälti tyydyttyneitä. Koska rasvahappoketjut ovat kuitenkin ns. keskipitkiä, ne käyttäytyvät kehossa melko poikkeuksellisesti. Ne eivät varastoidu helposti, vaan tulevat nopeasti koneiston käyttöön. Tällä (teko)syyllä syön kookosöljyä ennen treenejä. Lauriinihapon, joka on sitä suht omalaatuista keskipitkää ketjua, väitetään itse asiassa myös nopeuttavan aineenvaihduntaa. Kookosöljyllä on perinteisesti epäterveellisyyden maine taakkanaan, mutta kylmäpuristettu, luomulaatuinen neitsytkookosöljy on kyllä aivan eri tavaraa kuin raffinoitu ja pitkälle käsitelty markettimötikkä.

Kookokset ovat oikeastaan luumarjoja ja kasvavat kookospalmuissa (Cocos nucifera). Niistä saadaan monia eri aineksia ruuanlaittoon ja muuhun elämiseen. Kookospähkinät ovat kivan näköisiä; ne ovat karvaisia ja niissä on kolme syvennystä, joista klassisissa paratiisikuvauksissa pistetään pilli läpi kookosveden juomista varten. Biologisesti niiden tarkoitus on vähän eri - vauvapalmu lähtee kasvamaan ohuemmista kohdista. Kookosöljy puristetaan kuoren alta löytyvän ainokaisen siemenen kookoslihasta, joka on sinälläänkin käypää ruokaa. Siinä on vähäisesti sokereita, mutta paljon proteiinia, kuitua ja ravinteita.

Kookosöljy on mukavan pehmeäarominen aines, jota syö mielellään. Se pehmentää maullaan raakaruokia, pirtelöitä, suklaita ja makeisia, mutta sopii myös kuumentamiseen. Juuri tyydyttyneisyytensä ansiosta kookosöljy on niin vakaa rasva, ettei sen kuumentaminen aikaansaa haitallisia, muuntuneita rasvahappoja. Kookosöljy on upea kaveri esimerkiksi raikasta porkkanaa tai syksyn kurpitsaa sisältäville kasvisruuille. Jos on laiska olo, voi kuoria porkkanan, dippailla sitä kookosöljyyn ja rouskia.

luomu kookosöljy (kuva: ekolo.fi)

Kookosöljy on klassinen raaka-aine hiusten- ja ihonhoidossa. Sillä on antibakteerisia ominaisuuksia, se kosteuttaa tehokkaasti ja toimii suojana rasitukselle. Hiuksiin kookosöljyä voi sipaista pieniä määriä muotoilutarkoituksessa, tai sitä voi käyttää pois pestävänä hoitoaineena. Vaikutusaika voi olla esimerkiksi tunnin-pari tai partsilla vilvoittelun ajan. Miksei myös yön yli. Nyt talven tullessa ja pipon painaessa kookosöljyä voi kokeilla hoitoaineena myös kuivuuttaan hilseilevälle päänahalle. Olen hoitanut luomukookosöljyllä myös kanin ihoa. Myös silloin, kun koira tai kani on ollut sairaana ja ruokahaluton, lusikallinen kookosöljyä on aina kelvannut välillä energian antajaksi :3

Ravinteita purkeista ja puunoksalta

2011-10-19T07:25:00.000-07:00

Helsingin Sanomat kertoi toissa viikolla lisäravinteiden terveyshyötyjä kyseenalaistaneesta tutkimuksesta. Sen jälkeen lisäravinteiden syömisen kyseenalaisesta tai jopa negatiivisesta vaikutuksesta terveyteen on väännetty ahkerasti sekä mediassa että ravitsemukseen vihkiytyneillä keskustelupalstoilla.

En ole erityisemmin uppoutunut teollisten lisäravinteiden kemiaan. En ikinä oppinut muistamaan edes sitä, kumpi D-vitamiineista taas olikaan eläinperäinen. Siksi aloin tilata harvat vitskuostokseni yksinomaan luotto-vegekaupoiltani. Hivenainevalmisteista tiedän varmimmin sen, että on tuskastuttavan monimutkaista yrittää löytää optimaaliset konsentraatiot ja muistella, oliko se kelaatti vai oksidi, joka ei imeytynyt ollenkaan. On itsestään selvää, ettei hyöty voi olla kummoinen tabletista, joka kulkee mössönä elimistön läpi tekemättä mitään. Sama pätee tablettiin, jossa on nimellinen määrä jotain vaikka raudankaltaista, täyteaineen mausteena.

Suomessahan EU:n lainsäädäntö pitää tiukasti kiinni siitä, etteivät lisäravinteet konsentraatioissaan ylitä suosituksia. Siksi voisi kuvitella, ettei edellä mainitussa artikkelissa peloteltu eliniän lyheneminen ole suuri riski meikäläisiä valmisteita suositusten mukaisesti popsiessa. Se puolestaan, onko tabletissa minkään vaikutuksen vertaa imeytyviä ravinteita, jää ostajan tarkasteltavaksi.

Olen hitusen miettinyt, onko lisäravinnekaupan suurin haitta "piilo-opetussuunnitelma", joka lupaa suuria vaikutuksia tai parantunutta oloa pienellä vaivalla. "Osta pilleri, jatka einesmättöä ja voi paremmin".

Pidän fiksuna ajatusta hankkia ravinteensa mahdollisimman pitkälle ruuasta. Tietenkin on aina poikkeuksia ja poikkeusten poikkeuksia: esimerkiksi vegaani saa olla suht varma, ettei sitä B12-vitamiinia tule tofusta, tempehistä tai tyrnistä, vaan se on syötävä purkista. Muutoinkin suoranaisesti vajaaksi jäävä tietty ravinne on ihan ookoo ottaa pilleristä, turha tässäkään on alkaa itseään tiukkaan muottiin änkemään. On kuitenkin paljon ravinteita, joita ei vielä ole osattu purkittaa tai edes keksiä. Siksi suosin luontoäiskään luottamista.

En henkilökohtaisesti pidä kaikesta superfood-ilmiössä. Pidän ruuista, jotka kyseisen ringin sisälle on rajattu, mutta moni muu kyllä yltää ihan samalle tasolle hedelmä- tai vihannestiskillä. Pidän ravinnon tärkeyden korostamisesta, mutta en erityisemmin väittelyyn ja paremmitietämiseen tähtäävästä hifistelystä. Minusta maistelu on kivaa, mutta trendisyöminen ei ole oma juttuni. Oli miten oli, puut ovat hienoja olentoja, ja siksi pidän baobabista, joka on vielä toistaiseksi onnistunut piilottelemaan pahimman superfood-leiman ulottumattomissa...

Baobab (Adamsonia digitata) on vanha, afrikkalainen puu, jonka hedelmiä on käytetty kyseisellä mantereella jo kauan. Baobabia kutsutaan monella nimellä, esimerkiksi "ylösalainen puu". Lempinimi on helposti ymmärrettävissä, sillä puun on helppo kuvitella nousseen myrskyssä ilmaan ja jysähtäneen takaisin maahan juuret taivasta kohti. Itse asiassa eräs vanha taru kertoo, että Baobab oli aikojen alussa uhmannut Jumalaa ja tullut siksi istutetuksi juuret ylöspäin. Mahtavat baobabit voivat elää jopa tuhatvuotisiksi, ja niillä on suuri merkitys vanhoissa, paikallisissa kulttuureissa aikakausien ja sukupolvien yhdistäjinä.

Merkillinen baobab (kuva: www.abaobab.com)

Baobab on mitä taloudellisin kanssakasvaja: kaikki puun osat ovat ihmisravinnoksi kelpaavia. Lehdet ovat proteiinpitoisia ja aminohappokoostumukseltaan hyviä, ja ravinteikkuus on omiaan parantamaan alueellista terveyttä. Eniten käytössä ovat olleet puun hedelmät, joita kutsutaan "apinan leiviksi" (kyseessä ei silti ole apinanleipäpuu ;)). Hedelmät ovat äärimmäisen ravintorikkaita; ne sisältävät esimerkiksi kymmenen kertaa enemmän C-vitamiinia kuin appelsiinit, runsaasti antioksidantteja, magnesiumia, fosforia, kalsiumia, kaliumia, rautaa ja sinkkiä. Hedelmien sisältä löytyvät siemenet ovat niinikään ravitsevia ja proteiinipitoisia. Kotimaissaan baobabia käytetään jauhettuna, ja sitten puuroiksi tai leiviksi sekoitettuna. Sen lääkinnällisiä käyttöjä ovat olleet ravitsemuksen kohentamisen lisäksi ruuansulatuselimistön ja monien sairauksien hoito.

Baobabin hedelmien saaminen käyttöön on kiinnostava ilmiö siksi, että se lisää metsien elossasäilyttämisen kannattavuutta. Baobabeja ei, ainakaan toistaiseksi, voida kasvattaa, vaan tarvitaan aitoja metsäpuita. Kaiken maapinta-alan ollessa taloudellisen hyötykäytön paineissa, ja puutavaran lyhytnäköisen kaatamisen houkutellessa köyhillä alueilla, hedelmien nouseva arvo saattaa hyvinkin edistää metsikköjen säilyttämistä. Varmaa tietoa tästä ei voi sanoa, sillä baobabin hedelmät ovat ihan uutta EU:ssa. Mikäli valvonta ja yhteistyö toimii, keräily pidetään kestävänä ja niin edelleen, tässä voi olla käsissä yksi metsien säästämisessä auttava ruoka. Luomuna baobab voi siis olla kestävä tapa ravita itseään luonnonmukaisesti. Tässä linkissä pohditaan asiaa.

Baobabin hedelmä (kuva: Arkive)

Metsien säilyminen ei ole vain ympäristöetiikkaa harrastavien hippien toiveuni, kuten olen usein tullut todenneeksi. Metsäisyyden säilyessä paikallisten on todennäköisempää välttyä eroosiolta ja vesipulalta, ja sitä kautta saada itsekin turvatumpi tulevaisuus. Baobabien juurilla voi kasvattaa muuta ruokaa permakulttuurin tapaan. Tässä on kyseessä niin monikäyttöinen ja tuottoisa puu, että sen kasvattaminen ja säilyttäminen ei vie ruokaa paikallisten suista. Baobabit keräävät kasvaessaan myös hyvin runsaasti vettä, toimien siten hätävaratankkeina.

Baobabia on Ekolon maahantuomana saatavana runsasravinteisena jauheena, jota voi lisätä pirtelöön, mehuun tai vaikka jugurttiin. Jossain netissä vilahti myös baobab-jäätelön ohje. Mieluiten jauhetta kannattaakin laittaa viileisiin ruokiin, jotta ravinteet säilyvät. Olen itse sekoitellut jauhetta mehuihin, mutta pistin juuri banaaneja pakastimeen tehdäkseni banaani-baobabjätskiä (Resepti: sekoita hyhmäiset banaanit, baobab ja halutessasi makeutusaine tehosekoittimessa & syö). Jauheen maku on hiukan sitruksenomaisesti raikas, mutta myös makeahko. Tuotteen käyttömäärän ei tarvitse olla suuri, jotta ravintoaineita kertyy: teelusikallinen tai pari riittää.

jauhepurkki (kuva: ekolo.fi)

Baobab on muuten monen hyvän asian symboli, esimerkiksi kilppareita pelastavan ympäristöjärjestön ja kestävän ruuantuotannon julkaisun. Tältä sivulta voit ladata kyseisen Baobab-lehden, jonka uusin numero kertoo juuri metsäviljelystä. Tässä on artikkeli perus baobab-tiedolla ja tässä on puun melkein-kaima :)

Quinoaa -pitkästä aikaa

2011-10-16T14:58:00.001-07:00

Mitä ihmettä sitä taas keksisi ruoaksi? Meillä keksitään tosi usein pastaa: makaroonilaatikkoa, lasagnea, spagettia ja kastiketta. Jos 2-vuotias lakto-vegetaristi saisi valita, meillä syötäisiin vaikka joka päivä "pelkkää marakiinia ja raejuustoa, ei kasviksia". Aika usein kokkaillaan myös riisiä ja erilaisia linssiviritelmiä tai keittoja, mutta siihen ideat monesti loppuvatkin. Samat ruokalajit ja ainekset toistuvat välistä hieman turhan tiheään. Silloin tällöin kuitenkin välähtää, ja mieleen muistuu jokin oivallinen raaka-aine, jota ei ole jostain syystä tullut käytettyä aikoihin. Niin kuin vaikka tämä quinoa, jota ajattelin tällä kertaa valmistaa.

Quinoa on ensinnäkin erinomainen proteiinin lähde. Proteiinithan koostuvat aminohapoista, joista suurinta osaa ihmiskeho pystyy tuottamaan itse. Osa aminohapoista on kuitenkin saatava ruoasta. Proteiinin riittävän monipuolista saantia pidetään usein kasvisruokavalion ongelmakohtana. Yhdistelemällä palkokasveja, täysjyväviljoja, siemeniä ja pähkinöitä proteiinien tarve tulee kuitenkin mainiosti katetuksi. Sitten on myös sellaisia loistavia pikku jyväsiä (vai pitäisikö sanoa siemeniä, quinoahan ei ole vilja vaan Andeilla kasvava savikkaisten heimoon kuuluva kasvi), kuten quinoa, joissa on kaikkia tarvittavia aminohappoja. Lisäksi se sisältää runsaasti mm. magnesiumia, rautaa ja hyviä rasvoja. Quinoassa ravintoaineet ovat vieläpä helposti sulavassa muodossa ja siksi se on erityisen suositeltavaa syötävää esimerkiksi lapsille.

Maultaan quinoa on miedon pähkinäinen. Minusta quinoan rakennekin on mukava, se tuntuu hauskalta hampaissa. Gluteeniton quinoa taipuu myös hiutaleiksi ja muroiksi ja idätettynäkin se on kuulemma maukasta. Minä käytän quinoaa yleensä riisin tapaan, joko lisäkkeenä tai sitten sekoitan quinoan ja muut ainekset jonkin sorttiseksi pilahviksi tai risotoksi. Tähän tapaan:

Quinoaa, tofua ja kasviksia

2 dl luomuquinoaa
0,5 tl suolaa
3 rkl luomupaistoöljyä
3 luomuvalkosipulin kynttä
2 tl luomujeeraa
2 tl luomupaprikajauhetta
4 rkl luomutomaattipyrettä
1 pkt (270 g) maustamatonta luomutofua
1 luomupaprika
2 luomuporkkanaa
1 luomukesäkurpitsa
4 dl luomutomaattimurskaa

3 rkl luomusoijakastiketta
2 rkl luoomuomenaviinietikkaa
1, 5 tl palmusokeria
(käytetyt mitat ovat ns. virallisia ruokamittoja, tl = 5 ml ja rkl=15 ml)

Huuhtele quinoa huolellisesti kuumalla vedellä. Mittaa kattilaan 4 dl vettä ja lisää quinoa ja ripaus suolaa kiehuvaan veteen. Quinoan valmistuksessa muistisääntö on, että keitinvettä tulee aina kaksi kertaa quinoan määrä. Anna siementen kypsyä hiljalleen kannen alla meidolla lämmöllä n. 15 minuuttia. Joskus quinoa saattaa vaatia pidemmän kypsyttelyajan. Kypsyyden voi helposti todeta siitä, että siemenen keskusta vaalenee ja kuori irtoaa renkaaksi.

Kuutioi paketillinen maustamatonta tofua. Pilko paprika, porkkanat ja kesäkurpitsa. Kuori ja silppua valkosipulin kynnet. Mittaa kuumalle pannulle paistoöljy. Kypsennä valkosipulia, mausteita ja tomaattipyrettä öljyssä muutama minuutti. Lisää tofu ja paista hetki. Lisää pannulle pilkotut kasvikset. Lorauta joukkoon soijakastike ja omenaviinietiikka sekä palmusokeri. Sekoita mukaan tomaattimurska. Anna kastikkeen kypsyä miedolla lämmöllä kannen alla n. 10 minuuttia. Sekoita quinoa ja kastike keskenään ja anna makujen imeytyä hetki.

Vierailuja köyhän miehen sademetsään

2011-10-10T06:21:00.000-07:00

Luomussa puhutaan kaiken aikaa maaperän kunnosta, eroosion välttämisestä eri menetelmin ja kaikenkokoisille eliöille haitallisten torjunta-aineiden välttämisestä. Aihe voi kuulostaa ensikohtaamalta tylsältä tai jopa etovalta - kaikenmaailman toukkia, matoja ja niiden kakkaa, limaa ja moskaa, sitähän maa-aines on? No joo, mutta ei ainoastaan...! Olen istunut ja retkeillyt tämän syksyn eräällä luento- ja labrakurssilla, joka on saanut minut kiinnostumaan maasta ja sen alieninoloisista eläimistä. Kaikista virheistä tekstissäni vastaan itse, mutta oikeasta tiedosta sen taustalla ovat vastanneet Jyväskylän yliopiston maaperäkurssin opettajat :)

Eroosiota: maa-aines lähtee liikkeelle usein veden mukana
(kuva: www.sciencemag.org)

Maaperäekologia on tulevaisuudessa taatusti nouseva ala, johtuen jo siitäkin, miten taloudellisesti arvokkaan resurssin kanssa ollaan tekemisissä. YK heittelee tasaisin väliajoin julkisuuteen nootteja katastrofin aineksista maaperän suhteen: kestämättömät tavat käsitellä maaperää johtavat esimerkiksi siihen, että maa valuu sateiden mukana vesistöihin. Ongelma on vanha: kun eurooppalaiset asuttivat Amerikkaa ja alkoivat käyttää koneita maanviljelyyn, noin 80% maa-aineksesta lensi kirjaimellisesti taivaan tuuliin. Harmia ei ole edelleenkään saatu hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Tällä hetkellä melkein kaikki viljelyyn kelpaava maapinta-ala on otettu ihmiskunnan käyttöön, viljelyn lisäksi laidunmaana, kaupunkipohjana jne. Eroosio asettuu kartalle tasaisen tappavasti. Mutta - terve kasvipeite, luomusta tutut viljelykierrot ja vähäinen muokkaus sekä innovatiiviset seka- tai permakulttuuriviljelyt voivat auttaa maa-aineksen ja sen asukkaiden säilyttämisessä. Kas kun, ihan mihin tahansa eivät madotkaan pysty. Uuden maa-aineksen syntyminen, mikäli prosessille annetaan tilaa, kestää satoja vuosi per sentti.

Maaperä on upeaa mössöä. Siellä tapahtuu koko ajan: ravinteet kiertävät monimuotoisissa ravintoverkoissa, joiden ansiosta elämä voi jatkua. Karike hajoitetaan ravinteiksi samalla kun hiiltä ja typpeä sidotaan kiertoon. Erityisesti bakteerit ovat tässä touhussa olennaisia. Muheva maaperä on massiivinen hiilen säiliö, mikä on yksi syy siihen, että pitkäikäisiä ekosysteemeitä kannattaa paapoa. Maan oliot toisaalta kilpailevat vedestä, tilasta ja ravinteista, mutta toisaalta myös edistävät toistensa olemassaoloa hoitamalla omat hommansa. Maaperä, maa-aines, on mahdollisesti kaikkein lajirikkain paikka planeetallamme, kunhan se pidetään terveenä.

Tutkijapiireissäkin aina näihin päiviin asti hämärä ei-kenenkään-maa on toisaalta kallisarvoista ainesta, josta ihmiskunnan ravinto on riippuvaista, mutta toisaalta viihdyttävä monimuotoisuuden keidas, jota on kutsuttu köyhän miehen sademetsäksi. Edellämainittujen, runsaslukuisten bakteerien lisäksi löytyy vaikka ketä. Jokainen pieni vesikalvo, jonka karikkeen tai pintamaan keskeltä löytää, on jonkun pienikokoisen asuttamaa. Ja sieniä! Noin 90% kasveista on riippuvaisia sienijuurista eli mykorritsoista, jotka risteilevät kaikkialla maaperässä ja antavat kasveille maasta ottamiaan ravinteita vaihdossa hiiliyhdisteisiin. Joskus juuria kiinnostaa kukkia hetken maan pinnalla jalkana ja lakkina, jollaisista me ihmiset olemme laajemmin kiinnostuneita. Kasvien juuret kiemurtelevat niinikään maassa, esimerkiksi kilpaillen keskenään. Ne luovat osaltaan monirakenteista alaa, jossa kaikki muut elävät. Suuremmat eläimet möyhentävät maata - varsinkin lierot ovat tunnettuja ekosysteemi-insinöörejä.

Parasta maaperässä on sen surrealistinen hahmovalikoima, jota tässä yritän esitellä. Lainaan röyhkeästi muiden kuvia, koska luokkamikroskoopeissa ei sentään ole kameroita.

Maaperä on täynnä matoja, pieniä ja suuria. Lierot ovat kaikille tuttuja, mutta lisäksi maaperästä valutetuissa liemissä kiemurtelee sukkulamatoja ja änkyreitä. Ne ovat valkoisia matoja, jotka syövät vähän mitä vain. Tiheys on kuulemma noin 50 000 yksilöä metsän neliömetrillä! En laita kuvaa, kun kiinnostavammankin näköisiä juttuja on tiedossa.

Karhukaiset (Tardigrada) ovat jo joskus blogissa vilahtaneetkin: ne ovat ns. "semiakvaattisia" eläimiä, eli tarvitsevat vettä, mutta eivät ehkä elä siinä ihan koko ajan. Preparointimikroskoopin alla ne ottavat rennosti, könköilevät ja kipristelevät vähän varpaitaan. Yksi itse tarkastelemistani alkoi rauhassa evästää pistämällä suupiikkinsä sukkulamatoon ja ryhtymällä ryystämään.

Karhukainen (kuva: world animals)

Hyppyhäntäiset (Collembola) ovat monimuotoisia. Osa on niin suuria, että ne voi nähdä silmällä, osa taas pieniä mikroskoopissakin. Hyppyhäntäisillä on takamuksissa hyppyhanko, jonka auki räväyttämällä otukset voivat hypätä mielettömiä matkoja omaan kokoonsa verrattuna. Lajeja on aina pienistä, michelin-miestä muistuttavista ihan melkein hyönteisennäköisiin, ja ruokavalioltaan kasvissyöjistä petoihin.

Pötkylänmallinen hyppyhäntäinen
(kuva: UVic's Canopy Research Page)

Pallohyppiäinen
(kuva: Naturefoto)

kellivä hyppis (www.collembola.org)

Punkkeja (Acari) maassa istuu tiheässä. Sellaisia pieniä maaperäpunkkeja, joita voi biologi kyseenalaiseksi ilokseen luokitella heimoihin, lahkoihin ja lajeihin. On isohampaisia petoja, ja sitten pienen pieniä oribatidipunkin pyörylöitä, jotka voivat vetäytyä palloiksi kuin vyötiäiset. Lajeja on rekisteröity maailmanlaajuisesti noin 30 000, minkä arvioidaan olevan noin viisi prosenttia olemassa olevasta lajimäärästä.

Oribatidipunkki (kuva: Macromite's blog)

Nyt aloin miettiä, josko herätin jossakussa ötökkäkammoisessa inhoa innostuksen sijaan... Sitä on niin vaikeaa arvioida. Laitetaan vielä söpöjä kuvia karhukaisista korvaukseksi!

Marssi (kuva: tuntematon)

Kipristys (kuva: wikipedia)

Varpu esittäytyy ja valmistaa pähkinäistä kukkakaalisoppaa!

2011-10-09T04:43:00.000-07:00

Kuten edellisessä merkinnässä jo pohjustettiinkin, Ekoloisen kirjoittajajoukkoon liittyy uusi bloggaaja. Olen Varpu, juuri liki kolmen vuoden hoitovapaalta töihin palannut vanha ekololainen. Työskentelen Ekolon tukussa ja samalla kiinnityn nyt Ekoloisen kylkeen bloggaamaan lähinnä erilaisista kasvisruokaan liittyvistä aiheista, pääpainona jakaa hyväksi havaittuja reseptejä.

Kaksi tytärtäni ja vihdoin valmiiksi saadut kirjallisuustieteen opinnot ovat pitäneet huolen siitä, että viimeiset vuodet ovat kuluneet enemmän ja vähemmän ekokauppamaailman ulkopuolella. Ja mitä kaikkea Ekolossa on muutamassa vuodessa ehtinytkään tapahtua! Uusia tuotteita on tullut valtavasti. Kokonaan uusi juttu (ainakin minulle) ovat erilaiset valmisraakaruoat, siis mieletön valikoima erilaisia keksejä, näkkäreitä, suklaita, patukoita ja palleroita, jotka on valmistettu kypsentämättä. Herkkusuulle oikein tervetullut uutinen on, että kaikenmoisia suklaita ja herkkuja on saatavilla myös ilman sokeria ja terveellisistä raaka-aineista valmistettuina. Ja ne ovat ihan oikeasti myös hyvänmakuisia! Mikä mainio yhtälö! Ja ekotuotteiden pakkauksissa on parissa vuodessa tapahtunut ihan huima kehitys: ne ovat kauniimpia, tyylikkäämpiä ja houkuttelevampia. Esimerkiksi vaikka Bio Planeten luomuöljyt tai Anandan suklaat, joita voisi ostaa melkein pelkästään hyvännäköisten pakkausten takia.

Omissa blogimerkinnöissäni haluan välittää kasvisruokailun ilosanomaa, liialliseen saarnaamiseen sortumatta. Näkökulmani on pitkän linjan kasviskokkailijan ja arjen ruoanlaittajan, kahden pienen lapsen äidin. Toivon pystyväni välittämään lukijoilleni, että kasviruoka on ihan tavallista, "normaalia" ruokaa, jonka valmistaminen tai valitseminen ei vaadi erikoistaitoja tai ravitsemustieteen opintoja. Kasvisruoka on helppo ja arkipäiväinen valinta, josta kiittävät niin oma terveys, ympäristö, eläimet kuin makuaistikin.

Pähkinäinen kukkakaalikeitto

Ensimmäisenä reseptinäni tarjoilen pehmeän pähkinäistä kukkakaalikeittoa. Pähkinöissä on paljon proteiinia ja hyviä rasvoja ja siksi niitä mieluusti liittäisi lisää niin omaansa ja kuin lastensakin ruokavalioon. Jostain syystä pähkinöitä tulee kuitenkin syötyä harvakseltaan ja usein niiden puputtaminen ihan sellaisenaan tuntuu aika tylsältä. 1-vuotiaallekin näitä ravintoarvoiltaan loistavia herkkuja tarjoaisi mielellään, mutta tukehtumisvaara pelottaa. Siksi olenkin alkanut ujuttaa pähkinöitä esimerkiksi erilaisiin keittoihin. Ne pehmentävät ihanasti sopan makua ja tekevät siitä monta astetta ruokaisamman ja ravitsevamman. Meidän superennakkoluuloiselle 2-vuotiaallekin tämä keitto maistuu, kunhan vain muistaa eritellä tarpeeksi yksityiskohtaisesti (ja tuttuja raaka-aineita painottaen), mitä soseutettu soppa sisältää ;)

1 keskikokoinen luomukukkakaali
2 dl luomucashew-pähkinöitä
3 luomuporkkanaa
5 isohkoa luomuperunaa
1 rkl luomukasvisliemijauhetta (luomukasvisliemivalmisteet ovat lisäaineettomia ja aromivahventeettomia, Ekolon valikoimista löytyy monia hyviä vaihtoehtoja, kuten vaikkapa luomuyrteistä ja -kasviksista valmistettu Ekolon kasvisliemijauhe)
2,5 dl kaurakermaa
litra vettä
ripaus (kristalli)suolaa
luomupippurisekoitusta
ruohosipulia, persiljaa tai jotain muuta vihreää keiton piristykseksi

Laita cashewpähkinät likoamaan pieneen vesitilkkaan. Kuori perunat ja porkkanat ja paloittele ne. Pilko kukkakaali. Kiehauta litra vettä ja lisää kasvisliemijauhe. Lisää kattilaan perunat, porkkanat ja puolet kukkakaalista. Anna porista n. 20 minuuttia. Kypsennä toinen puoli kukkakaalista pienessä vesitilkassa omassa kattilassaan. Lisää keitinveteen ripaus hyvää suolaa. Älä keitä kukkakaaleja aivan kypsiksi. Lisää soppakattilaan pähkinät ja kaurakerma. Soseuta keitto. Lisää sekaan keitetyty kukkakaalin nuput. Mausta pippurisekoituksella ja tarkista maku.

Kirjoittajamäärän tuplaus ja katsaus tulevaan!

2011-10-07T03:45:00.000-07:00

Ekolon kirjoittajamäärä tuplaantuu: saan kaverikseni Ekolon Varpun, joka alkaa auttaa minua ruuanlaitto-, ekoarki- ja perheellisyysasioissa. Kuten ehkä olette huomanneet, olen tullut monessakin välissä sanoneeksi sanan "vauva", "lapsiperhe" tai "kestovaippa", mutta pää pilvissä haahuilevana, vakiintumattomana hippipöljäkkeenä joutunut jättämään asian maininnan tasolle. Myös moni ruuanlaittoaihe kiinnostaisi minua, mutta biologin aivot taittavat asian väkisinkin johonkin muuhun ("Kuskussalaattiin tarvitset---kappas karhukainen!"). Leivonta olisi kivaa ja parhaimmillaan näyttävää puuhaa, mutta syön aina proteiinipuuroa. Onneksi Varpu on pian täällä auttamassa, ja esittelee itsensä tarkemmin ekassa postauksessaan!

Muuta tulevaa: Onko kellään toivomuksia, ensinnäkin?

Sen lisäksi, että Varpu tarjoilee teille reseptejä ja kaikenlaista arjen piristystä, Ekoloisen kuivakkaampana tarkoituksena on arvostella tuotteita, katsoa vegaaniuden kipukohtia, perehtyä maaperään eli köyhän miehen sademetsään, pohdiskella tekstiiliteollisuutta, kirjoittaa kirjoista, avata lisää eläintiedettä ja pureskella soijaa. Eikä mikään yleensä mene tarkoituksen mukaan, vaan todennäköisesti esittelen söpöjä kuvia ja viimehetken älähdyksiä juuri ja juuri kyseisellä kellonlyömällä ajankohtaisista aiheista ;)

Asiaankuuluva kuvitus: tapiirivauvoilla on pyjamat.
(kuva ja tapiiritietoa: www.mongabay.com)

Eläinten viikko & Vapauta valinnoillasi

2011-10-06T06:35:00.000-07:00

Koska on eläinten viikko, katson asiaankuuluvaksi postata lisää eläinetiikka-aiheesta. Animalia on julkistanut tällä viikolla uuden kampanjasivuston, Vapauta valinnoilla. Kyseessä on laaja vinkki-, ohje-, ja inspiraatiosivusto eläinystävällisempään elämäntapaan. Sivustolla on ravintoloiden kasvisruoka-annosten arvosteluja, linkkejä, reseptiapua, eläintietoa, laajasti informaatiota eri kulutustottumusten, tuotteiden ja tapojen vaikutuksesta eläinten hyvinvointiin, kasvissyöntifaktoja ja monenlaista materiaalia myös esitemuodossa. Sivuston yleisilme on kannustava, inspiroiva ja hyväntuulinen. Siellä uskaltaa käydä herkempikin ihminen, jota kasvissyönnin aloittaminen tai eläinetiikka kiinnostaa, mutta jota ikävät kuvat ahdistavat liikaa. Kaverin tai työpaikan voi myös haastaa sivun kautta kasvisruokakokeiluun.

Moni bloggaaja on kirjoittanut eläinten viikon kunniaksi. Tässä yksi hyvä teksti rotista ja niiden päänsisäisestä elämästä: Empaattinen, naurava, uneksiva rotta Erään planeetan ihmeissä. Itse valitsen omaksi tämän viikon ilme-eläimekseni erään, jonka näkeminen saa minut aina herkistelemään, ja jonka soisin saavan nykyistä parempaa kohtelua. Sika, possu tai sikapossu. Siat ovat älykkäitä ja tunteikkaita eläimiä, jotka eläisivät nykyolojensa vastakohdassa, jos saisivat valita. Ne ovat uteliaita, haluavat tutkia ympäristöään ja pitää kotinsa siistinä. Vapauta valinnoillasi tarjoaa tietoa sioista ja niitä puolustavista kampanjoista tässä. Ahtaus, sosiaalinen stressi ja aggressiot, täysi virikkeettömyys, mahdottomuus penkoa ja tutkia ympäristöä sekä kova betonilattia eivät ole ympäristö, johon possuja pitäisi syntyä lisää. Eläinten viikolla on hyvä pitää ääntä näistä laiminlyödyistä kavereista - kiitos Animalia :)

(kuva: www.animalia.fi/valinta)

Valinnoilla vapauttaminen on helpointa toteuttaa ruokavalion kautta, ja empaattinen elämä yli lajirajojen on aina mahdollista soveltaa juuri itselle maistuvaksi. Kiusatulle lihalle lautasella on paljon vaihtoehtoja, vaikka ei tuntisikaan kutsumusta viherpirtelöiden tai tuorepuurojen ääreen. Kasvisruokavalio voi olla vaikka minkälainen - lihottava tai laihduttava, terveellinen tai ei, nopeasti hotkaistava tai kauan puputettava, värikäs tai yksivärinen, einesruokaa tai luonnonmuotoja - koostamisen tapoja on loputtomasti. Aivan kuten missä tahansa muussa syömisen meiningissä. Eettisesti kasvispohjainen kuitenkin on keveämpi valinta.

Pieni osa nopean ja täyteläisenherkullisen eläinystävällisen syömisen vaihtoehdoista on esittelyssä Jyväskylän kävelykadulla ensi lauantaina. Animalian paikallisjaosto nimittäin pitää pöytää Vapauta valinnoillasi -kampanjan alun kunniaksi. Jaettavan materiaalin ja keskustelunhaluisten aktiivien lisäksi paikalla on lauantaina Topasin Wheaty-kasvismakkaramaistiaisia. Tapahtuman kunniaksi Ekolo tarjoaa Wheatynsä lauantaina alennuksella, ja arpoo jollekulle onnelliselle herkkupaketin ko. tuotteista. Wheatyn nakit ovat omiaan eväinä, pilkottuina esim. nuudeliruokaan tai leivän päälle, tikun päässä paistettuna, grillattuna jne. Reseptejä on firman omilla sivuilla. Kasvissyöntiä aloittelevan hassut nakit auttavat pehmeästi liikenteeseen.

Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, allekirjoittanut pomppii lauantaina paikalla kettupuvussa. Saapi tulla juttelemaan, jos on kiltillä päällä.

Näitä meillä kuluu (kuva: www.ekolo.fi)

Farm Animal Day ja Mitä kaikkea syömmekään

2011-10-02T06:47:00.000-07:00

Tänään, 2.10. on World Farm Animal Day, jonka on tarkoitus kiinnittää ihmisten huomiota ns. "tuotanto"eläinten kohtaloihin. Kampanja on ymmärtääkseni lähtöisin USA:sta, mistä löytyy myös leijonanosa suurimmista, eläinten asialle vihkiytyneistä järjestöistä.

Amerikkalaiset organisaatiot ovat lanseeranneet hyvin mielenkiintoisia kampanjaideoita tietouden levittämiseksi. He ovat esimerkiksi jalkautuneet kaduille ja toreille ja jakaneet dollarin palkkioita siitä, että ohikulkijat katsovat filmin tuotantoeläinten karuista kohtaloista. Menetelmä on ollut menestys; yli puolet katsojista on jälkiseurannassa todennut vähentäneensä lihankulutustaan. Video, Farm to fridge, on karua nähtävää. Se pohjaa kuvamateriaaliin tehdasmaisista tuotantolaitoksista ja teurastamoista. Löydät videon sen nimellä netistä, mutta älä katso, jos epäilet, voitko.

World Farm Animal Day:ta vietetään nyt monin paikoin maailmalla.
(kuva: www.wfad.org)

Monen suomalaisen intuitiivinen ajatus on, että meillä on paremmin. Tunne meikäläisestä eläintuotannosta perustuu vuosikymmenten takaisille maatilavisioille. Eikä se kerro välttämättä naiviudesta tai ajattelemattomuudesta - mielikuvat onnellisena kirmaavista vasikoista ja vehreää ympäristöään onnellisina tutkivista possuista ovat tahallisesti pönkitettyä harhaa. Kuvamateriaali tosiasiallisesta tilanteesta tai tosielämän pahimmista tilanteista aiheutti julki tullessaan kohun, eikä asian soisi unohtuvan. Totuus on, että tehoeläintuotanto ei ole moraalisesti kestävällä pohjalla meillä tai muuallakaan.

Kirjan kansi (www.like.fi)

Luin juuri uuden kirjan aiheesta. Mobyn ja Miyun Parkin kokoama Kamara - Mitä kaikkea syömmekään (Like 2010) niittaa yhteen valtavan näkökulmaskaalan eläinbisneksen aiheuttamista ongelmista. Sekä kirjan kirjoittamiseen osallistuneiden ihmisten että eläinbisneksen kyseenalaisten ilmöiden skaala on laaja. Kirja luotaa montaa seikkaa. Ensimmäinen aihe on lihasyönnin vaikutus kuluttajan terveyteen. Kirjoittaja on Brendan Brazier, se ironman-kisaaja, ravintoasiantuntija. Tiesitkö esimerkiksi, että kotitaloudessa, jossa käsitellään lihaa, on turvallisempaa nuolla vessanpönttöä kuin sattua lipaisemaan jotain keittiön pöydältä? Liha on niin usein kontaminoitunutta esimerkiksi ulosteperäisellä aineksella vastustuskykyisine mikrobeineen. Säteilytyksestä huolimatta lopputuote voi olla suorastaan vaarallinen.

Kirjassa käsitellään suurimmat, aiheeseen liittyvät ympäristökysymykset. Ilmastonmuutos, monimuotoisuuden väheneminen, veden tuhlaaminen ja vesistöjen rehevöityminen sekä maaperän kuluminen tulevat kaikki mainituiksi. Kirja on täynnä kiinnostavia lainauksia ja viitteitä. Esimerkiksi Euroopan parlamentti on nähtävästi tunnustanut, että rehunkasvatus on kestämätöntä (vrt. soijapostauksen energiapyramidi!), ja lihansyöntiä tulisi vähentää erityisesti kehittyneissä maissa. Tässä kirjassa on mukana myös näkökulma siihen, miten paljon lihabisnes syö veronmaksajan kukkaroa: ympäristötuhoja täytyy yrittää korjata ja totuttua bisnestä tukea valtion taholta, kun se tuhlailee luonnonvaroja ja rahaa.

Aihetta katsotaan myös eläinten näkökulmasta. Itse olin jo jotenkin onnistunut painamaan alitajuntaani piiloon dokumentit, jotka näin esimerkiksi eläinkuljetuksista. Tässä ne nostetaan uudelleen esiin, vaikken olisi halunnut palata niitä ajattelemaan. Yksistään Amerikassa kuolee vuosittain jopa 41 miljoonaa lintua kuljetuksessa syntyneisiin vammoihin, hapenpuutteeseen, stressiin ja sairauksiin. Muukaan elämä materiana nähtynä olentona ei ole helppoa. "Tuotanto"eläimet ovat niin jalostettuja, että pelkkä oman ruhonsa kannatteleminen tuottaa vammoja ja tuskaa. Tuoton maksimoimisen paineet ovat niin valtavat, että heikoimpien eläinten annetaan kuolla karsinoihinsa, sillä vauhtia ei voida hiljentää.

Sairauksista puheenollen - kirjassa on mainio osio tehoeläintuotannon suotuisasta vaikutuksesta tautien kehittymiseen ja leviämiseen. Eli mitä tapahtuu, kun luonnostaan suurta elinalaa kaipaavat eläimet ahdetaan epähygieenisissä oloissa ahtaasti yhteen syömään kasvua lisääviä antibiootteja? Tehotuotannon eläimet ovat kuin koeputkia, joissa luodaan uudenlaisia zoonooseja, eli eläimissä vaarallisemmiksi kehittyviä, ihmisissä tuhoja tekeviä bakteereja. Jopa suurin osa ihmisten tartuntataudeista on lähtöisin eläintuotannosta.

Usein, kun itse jalkautuu liikenteeseen jakamaan tietoutta eläinten oikeuksista, saa kuulla närkästyneitä huomautuksia siitä, miten paljon kaikkialla on vinossa ihmisilläkin - että miksen auta ihmisiä. Kun näiltä kyselijöiltä tiedustelee, ovatko he sitten aktiivisia kyseisten ihmisläheisten ongelmien parissa, kukaan ei ole. Kyselijät eivät selvästikään ole miettineet myöskään, miten tiiviisti tehotuotannon ongelmat liittyvät myös sosiaalisiin ongelmiin tai suoranaisiin ihmisoikeuskysymyksiin. Kamara ottaa tämän huomioon sekä köyhimpien niskaan kaatuvien nälkä- ja ympäristöongelmien kannalta että paikallisempien ilmiöiden osalta.

Sen lisäksi, että suuret yhtiöt aiheuttavat kokonaisten kotiympäristöjen kaatumista rehubisneksen tieltä, ns. "rehu"kasvien hintojen polkeminen heikentää kehittyvien maiden kilpailukykyä omassa ruokakasvien tuotannossaan. Toisaalta se, ettei viljellystä ruuasta saa rehuainesta enempää rahaa, on lähes pakkokannuste siirtyä kasvattamaan karjaa. Ennen pitkää kyseinen toiminta alkaa näkyä ympäristössä, ja toimeentulon mahdollisuudet hupenevat. Vegaanius tai eläintuotteiden syömisen vähentäminen onkin myös ihmisoikeustouhua.

Lihabisneksestä kärsivät myös muut kuin pienituloiset pientilalliset tai välittömän ympäristötuhon näkevät ihmiset. Työntekijät ovat kovilla sekä fyysisesti että psyykkisesti esimerkiksi teurastamoissa ympäri maailmaa. Toiminta on usein epämoraalista, raskasta ja jopa vaarallista. Ongelmia on myös yhteisötasolla. Yhteisöt kokevat haitat, kun suuret tuotantolaitokset muuttavat alueelle: terveys- ja hajuhaittojen lisäksi pienten tilojen häviäminen, alueen arvon laskeminen ja voittojen siirtyminen muualle kurjistavat kokonaisia alueita.

Kamara katsoo eläintuotannon ongelmia laajasti, kahdeksantoista kirjoittajan voimin. Näkökulma on järkeenkäyvä ja asiallinen, eikä pyrkimys selvästikään ole shokeeraaminen, vaan tiedottaminen. Suosittelen lukemaan.

Hamppu ja hamppuöljy

2011-10-01T09:51:00.000-07:00

Kuorittuja hampunsiemeniä (kuva: Hanf&Natur)

Hampusta (Cannabis sativa) tulee väkisinkin sanottua muutakin kuin rasvanpuolta, vaikka öljyn nimissä lähdenkin liikkeelle. Se kun on yksi lempimatskuistani. Hamppu on maaperän ravinteikkuutta luonnollisesti edistävä, pitkäjuurinen typensitoja, vastustuskykyinen ilman raskaita torjunta-aineita ja lisäksi vaatimaton kasvupaikkansa suhteen. Hamppua voi kasvattaa aina Suomessakin asti. Kun vielä otetaan huomioon, että hamppu on proteiinipitoinen, aminohapoiltaan oivallinen, ravinteikas ja helposti sulava ruoka-aine, ollaan jo lähellä täydellistä.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Valtaosa kasveista on ns. C3-kasveja. Nimitys tulee hiilen sitomisprosessin väliaineesta, joka on kolmehiilinen. C3-kasveilla suuri osa sokereiksi tai rakenneosasiksi sidottavasta hiilestä menetetään aineenvaihdunnassa taivaan tuuliin. C4-kasvit, jollainen hamppu on, ovat pihimpiä olentoja. Ne ovat alun perin kehittyneet kuiviin ja karuihin oloihin, joissa on oltava säästeliäs veden suhteen. Tuotantokasveista C-nelosia ovat hampun lisäksi esimerkiksi ananas, maissi ja hirssi. Niillä on C-kolmosiin verrattuna monia rakenteellisia eroja, joihin on tässä vähän turhaa sukeltaa. Sanotaan vain, että C-nelosilla hengitystoimet ja hiilen sitominen ovat vaeltaneet kauemmas toisistaan, jolloin hiilen sitominen ja vedenkäyttö on tehokkaampaa. Tuotantokasvina ne ovat siis tehokkaita ja hiilen kierron kannalta edullisia.

Hamppu on hyvin vanha viljelykasvi, jonka mainetta on suotta pilannut myöhempi lajike tai alalaji, joka jalostettiin hyvin kannabinoidipitoiseksi (ssp. indicana). Alkuperäisellä luonnonlajilla, samoin kuin vanhalla öljy- tai kuituhampulla ko. aineita on mitättömän vähän, eikä niitä siksi pitäisi katsoa nenänvartta pitkin. Kannabinoidien merkityksen oletetaan olevan kasvin suojaaminen. Aivan kuten muiden kasvien suojayhdisteiden, joihin kasvit luonnossa käyttävät vain juuri riittävän määrän resurssejaan. Hamppulajikkeet eroavat myös ulkonäkönsä puolesta selkeästi toisistaan. Elintarvikekäytössä olevat hamppuraaka-aineet ovat myös tarkassa valvonnassa - niistä ei tule löytymään ihmiseen vaikuttavia määriä kannabinoideja.

Ekolon suhteen yksi pienuuden etu tulee esiin hampun kohdalla. Kun ei olla massatuotannon ja -kaupan ikeissä, voidaan tukea pieniä luomutiloja maailmalla. Hanf&Natur on Ekolon hamppumerkki, ja ko. porukasta käy väkeä itse hampuntuottajien tiloilla aika ajoin katsomassa, että kaikki on kunnossa ja toimii hyvin; että luomutuotannon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kriteerit täyttyvät.

Ravitsemuksen kannalta hamppu on erinomainen aines. Urheilevalle tai muuten ravitsemuksestaan kiinnostuneelle hampunsiemenet tarjoavat oivan määrän laadukasta proteiinia, pakattuna samaan kuoreen hyvien rasvojen, kuitujen, vitamiinien, antioksidanttien, raudan, magnesiumin ja muiden mineraalien kanssa. Eläinperäisistä proteiininlähteistä mikään ei pysty samaan, eikä länsimaisen, massiivisen lihansyönnin tarvetta voi olla kyseenalaistamatta taas. Hamppu sopii lähes mihin tahansa ruokaan. Sovelluksia löytyy hamppujäätelöstä ja -suklaasta hamppupihviin tai -spagettiin. Kuorimattomana siemenet voi käyttää murskatuksi tulevissa ruuissa, kuten pirtelöissä, kuorittuna jälkiruuissa, tai sellaisenaan. Hamppujauhoa voi lisätä leivontaan tai käyttää proteiinilisänä puuroissa, jugurtissa jne. Itse käytän hampunsiemeniä mukana mysleissä (kuorittuna mukavin), ja hamppuproteiinia treeninjälkeisenä palautusjuomana.

kylmäpuristettu luomuhamppuöljy
(www.ekolo.fi)

Hamppuöljy sisältää runsaasti monityydyttymättömiä rasvoja ja terveyttä edistävänä paljon tutkittua, kasviöljyissä harvinaista GLA:ta (gammalinoleenihappo) ja SDA:ta (stearidonihappo). Hamppuöljy on yksi niistä öljyistä, joiden kohdalla voi ajatella pitkääkin ihastusta, kun rasvakoostumus on niin monipuolinen. Kylmäpuristettu hamppuöljy on tietenkin paras ravinteiden kannalta. Hamppuöljyllä on melko voimakas, oma makunsa, joka muistuttaa pähkinää. Kylmäpuristettua versiota ei kannata käyttää paistamiseen, vaan salaatteihin, kastikkeisiin, puuroihin, pirtelöihin jne.

Hampun käyttöarvo ei rajoitu ruoka-alalle. Kuituhampusta valmistetaan huippuekologisia tekstiilejä, ja ennenaikoina hampusta tehtiin myös paperia. Hamppusovelluksien mahdollisuuksia tutkitaan monella muullakin alalla, esimerkiksi rakentamisessa. Hamppuvaatteet ovat kestäviä, muodossaan säilyviä ja iholla mukavia. Kuitujen kestävyyden takia vaatteen käyttöikä on pitkä, mutta kangas kestää myös uuden elämän esimerkiksi kassin tai pyyhkeen muodossa. Lisäksi hampun öljyjä on hyödynnetty menestyksekkäästi ihon ja hiusten hoidossa. Kerrassaan mainio kasvi.

Sadonkorjuita

2011-09-25T00:04:00.000-07:00

Äitini pyöräytti ensimmäisen luomukotiomenasatomme kunniaksi vegaanisen Apple pie -luomuksen, eli amerikanmalliin kannellisen omenapiirakan. Ohje on muokattu eläinoikeusfoorumilta, minne se puolestaan oli aikanaan poimittu Pirkka-lehdestä. Meillä on leivottava gluteenittomasti, ja siksi tortun kansi on kuvissa vaalea kypsänäkin. Gluteeniton seos tulee myös haperommaksi, jauhoisemmaksi ja ohuemmaksi - perinteinen vehnäjauhotaikina leviäisi paremmin perinteiseksi torttukanneksi. Lisäksi meillä ei ollut kotona kovin syviä vuokia, joten luomus on mallia kukkurainen :) Tarjoilimme ja söimme tortun vaniljatofujäätelön kera, nam nam!

Torttu menossa uuniin
(tässä välissä amerikkalainen torttu piikitetään kai haarukalla :))

Apple pie - amerikkalainen omenapiiras

Taikina:

4 dl jauhoja (vehnä yleensä, meillä gluteeniton seos)

2 rkl ekosokeria

150 g tummansinistä keijua

1/2 dl kylmää vettä

Täyte:

1 kg hapahkoja luomuomenia

1/2 sitruunan mehu

1,5 dl ekosokeria

1,5 rkl (vehnä)jauhoja

1,5 tl kanelia

1 tl vanilliinisokeria

25 g tummansinistä margariinia

Lisäksi: tofuJÄÄTELÖÄ.

Mitataan jauhot, sokeri ja margariini kulhoon ja nypitään ryynimäiseksi. Lisätään vesi, sekoitetaan tasaiseksi ja siirretään jääkaappiin odottamaan täytteen valmistumista. Kuoritaan, perataan ja pilkotaan omenat, pirskotellaan sitruunamehu niiden päälle. Sekoitetaan sokeri, jauhot, kaneli ja vanilliinisokeri keskenään (ja meillä lisättiin tähän myös Ekolon luomumantelijauhoja tuomaan muhevuutta!). Lisätään jauhoseos omenoiden joukkoon. Kaulitaan taikina kahdeksi pyöreäksi levyksi, nostetaan toinen kaulimen avulla piirakkavuokaan (halk. n. 26 cm). Reuna saa ulottua hiukan vuoan reunan yli. Levitetään täyte vuokaan ja heitetään mukaan muutama margariininokare. Nostetaan toinen taikinalevy kanneksi. Muotoillaan halutunlaiseksi: taiteilijan vapaus :) Pistellään haarukalla ja paistetaan 200 asteessa uunin alimmalla tasolla noin 35 minuuttia. Tarjoillaan haaleana jätskin tai vaniljakastikkeen kanssa.

Mörkökin tahtoo

Torttu ja jätski...

Soija ja vähän soijaöljykin

2011-09-19T05:08:00.000-07:00

Huomaatteko, miten täysin nokkasiilit täyttävät Ekoloisen aivot? Kun sain pinnistettyä nokkikset ulos mielestäni, en osannut kirjoittaa viikkoon. Nyt joka tapauksessa on soijaan perehtymisen paikka öljykampanjan nimissä.

Soijapapu (kuva: wikipedia)

Ensinnä haluaisin pohtia soijaa kasvina. En nimittäin kerta kaikkiaan voi ohittaa näin herkullista kokonaisuutta, vaikka soijaöljystä onkin tarkoitus jossain välissä pari sanaa sanoa. Soija on hyvin vanha, ravintorikas, proteiinipitoinen palkokasvi, jonka aminohappokoostumus lähestyy ihmisen kannalta täydellistä. Soijan viljelyn massiivisen suosion taustalta löytyy "kultaisten papujen" ravintoarvojen lisäksi kasvin tuottavuus. Soijanviljelyllä saadaan aikaan yksi korkeimmista mahdollisista proteiinintuotoista maa-alan käyttöön suhteutettuna, eritoten korkeampi kuin vastaava suhde eläinperäisen proteiinin tuotannolla.

Soijaa pidetään kiistanalaisena tuotantokasvina, koska se yhdistetään sademetsäkatoihin. Soijanviljely onkin yksi pahimmista vaikuttimista sademetsien katastrofaalisessa hupenemisessa, mutta johtuen lähes täysin soijan massiivisesta rehukäytöstä. Soija on nisäkkäälle erinomaista ravintoa, ja se menee hyvin kaupaksi. Ei ikävä kyllä ruoka-aineena, vaan rehuna kulinaarisista ja kulttuurisista syistä jatkuvasti lihansyöntiään lisäävälle ihmiskunnalle. Noin 80% - joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 90% - maailmalla tuotetusta soijasta käytetään eläinten rehuksi, ja siten hukataan valtava määrä (trooppista) maapinta-alaa, vähenevää maa-ainesta, kasteluvettä ja energiaa. Rehua tarvitaan massiivisia määriä: oli kyseessä miten erinomainen valkuaisenlähde hyvänsä, tuotantoeläimen hyötysuhde on vain kymmenisen prosenttia. Vain 10% eläimelle syötetystä soijaenergiasta ja -valkuaisesta siirtyy ko. olennon kudoksiin ja tulee lihaa syövän ihmisen kuluttamaksi. 90% laadukkaasta valkuaisesta ja energiasta menee hukkaan. Määrävaatimusten vuoksi suurin osa tehotuotetusta soijasta on GM-soijaa eli geneettisesti muokattua ja geneettisesti yksipuolista kasvustoa. Tuotantolajit ovat viattomia - soijassa ei kasvina ole mitään dramaattista pahaa, vaan sen käyttötavoissa! Ihmisruuan raaka-aineena kyseessä olisi mitä parhain papu.

Kritiikki soijansyönnin "kaksinaismoralismista" lihansyönnin vaihtoehtona esittää pääteesinään, että on kestämätöntä syödä niin kaukaa tuotua valkuaista, kun kotimaassa tuotetaan eläinperäistä vastaavaa. Huokaus. Kun se rehukin tuodaan, ja sitä sitten vielä heitetään hukkaan eläinbisneksessä. Toistaiseksi on saatavilla suhteellisen harvoja laskureita näihin vertailuihin, mutta MIPS (material input per unit service), eli tuotteen valmistukseen käytetyn materiaalin määrä, on yksi keino vertailla tuotteiden ympäristövaikutuksia. TMR-luku taas ottaa huomioon tuotteen aikaansaamiseen käytetyt elottomat ja elolliset materiaalit sekä aiheutuneen eroosion. Mitä suurempi TMR, sen haitallisempi tuote on ympäristölle. Soijan TMR on noin 3, kun sianlihan on 21 ja naudanlihan 46 (Suomenkielisiä MIPS- ja TMR-laskuja ja vertailuja esim. tässä ja avattuna tässä). Vertailun vuoksi: perunan TMR on 2 ja leivän 3.

Vasta siis, kun joku esittää kritiikkiä soijan suosimisesta verrattuna muiden luomukasvivalkuaisten käyttöön, otan haasteen tosissani. Eläinperäisen vastaavan suosimiselle ei juuri ole keskusteluun asti riittäviä perusteita. (Ennen kuin kukaan tähän väliin tulee heittäneeksi, että ne meidän lehmät syövät rypsiä, kehotan tarkastemaan jostain rypsin MIPSin. Kyseessä on sama tuhlaaminen, mahdollisesti vain kotimaan kamaralla.)

Alla oleva kuva havainnollistaa energian kulkua ekosysteemeissä. Samanlaisena, joskin pelkistettynä, ihmisenkin ruuantuotanto voidaan nähdä. Kaikki ravintomme energia tulee alunperin auringosta. Auringon valosta tuottajat eli kasvit sitovat talteen osan. Ensimmäisen asteen kuluttajat syövät kasveja, mutta eivät kykene sitomaan kaikkea syömäänsä energiaa omiin kudoksiinsa: energiaa menee hukkaan ulosteisiin jäävässä massassa ja haihtuu lämpöenergiana taivaan tuuliin eläimen aineenvaihdunnan myötä. Jos esimerkiksi ensimmäisen asteen kuluttaja on sika, noin kymmenen prosenttia kasvitason energiasta siirtyy sian kudoksiin sen syödessä rehua. Jos ihminen käyttää energian- ja valkuaisenlähteenään sian lihaa, hän on heittänyt hukkaan noin 90% kasvien sitomasta energiasta ja proteiinista, sillä hän olisi voinut välttää yhden pyramidin "hukkapalan" ja syödä itse kasvitasolta. Näin olisi säästynyt hurjasti energiaa, maa-alaa ja kasteluvettä sekä alati kasvavan ihmiskunnan tarpeisiin että omaa tilaansa tarvitsevien luonnonekosysteemien säilymiseen.

Energian kulku ekosysteemeissä (kuva: http://www.globalchange.umich.edu/)

Sen lisäksi, että syö kasvivalkuaista, soijansa (kun nyt kerran soijasta puhutaan) voi syödä luomuna ja vähentää sademetsävaikutustaan vielä kasvissyönnistäkin eteenpäin. Luomusoijan viljelyä valvotaan, tuotannossa vältetään torjunta-aineita, jotka ovat haitallisia monimuotoisuudelle, eikä lannoiteta fossiilisilla lannoitteilla. Luomusoija on myös pienviljelijöiden ainoa mahdollisuus kilpailla tehotuotannon mielettömän skaalan rinnalla. Suuri osa esimerkiksi Brasilian sademetsien kadosta linkittyy sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen: kymmenisen prosenttia maanomistajista omistaa yli 90% maasta, pakottaen pienemmät tilalliset heikommalle maalle tai metsää raivaamaan. Tosin luomunkin piirissä on tehtävä paljon työtä ja suunnittelua, jotta menekin ja tuotannon kasvaessa ei pudoteta pieniä tiloja pois kyydistä. Luomun tulevaisuus on myös siinä, että pysytään kiinni kehityksessä. Monilla aloilla luomulannoitus parantaa tuottavuutta, maaperää ja aineen kiertoa, mutta maa-alan käytön kanssa tulee vielä olemaan paljon vääntöä, johon yksi ratkaisu ei ehkä riitä (kts. esim. tämä). Tosin minun täytyy omalta osaltani sanoa, että joskus tuntuu hyvin vaikealta puntaroida kovin pitkälle muita maankäytön ongelmia niin kauan, kun laadultaan hyvä maa käytetään karjan kasvatukseen ja betoniviidakkojen pystytykseen.

Tietystikään aivan yksinomaan soijaan ripustautuminen, vaikka söisikin kultapapunsa luomuna, ei välttämättä kannata. Kaikkea muutakin kasvivalkuaista on niin paljon! Soija on erinomainen raaka-aine helppoutensa, proteiiniensa ja lukuisten valmistevaihtoehtojen kannalta, mutta mikäli vertaillaan kasvisvalkuaisia keskenään, soija ei jätä muita varjoonsa. Ei ravitsemuksen eikä - sademetsäkysymysten vuoksi - ekologisuudenkaan suhteen. KUITENKIN: mikäli aloitteleva kasvissyöjä tai kasvista painottava syöjä näkee soijan vielä tällä hetkellä ainoana vaihtoehtonaan eläinperäisille aineksille, niin antaa tofun tiristä! Tuhannesti parempi silloin soijailla, sanon minä. Ajan mittaan kannattaa tietenkin harjoitella monipuolisuutta. Nimimerkillä samaa ihanaa suosikkipuuroa kolme kertaa päivässä ;D

Vaikka miten haluaisin tässä perehtyä vielä soijan perinteisiin, ravitsemuksen kannalta kannattaviin valmistustapoihin, hyppään nyt pikaisesti siihen luomu soijaöljyyn.

Luomu soijaöljy on omalaatuinen ja terveellinen öljy, sillä se on valmistettu mekaanisesti, ilman suuren skaalan markettiöljyissä käytettyä kuumennusta tai kemikaaliuuttamista. Luomuöljyssä on tallella mukava arsenaali antioksidantteja ja hyviä rasvahappoja (myös sitä O-3:sta!) sekä runsaasti lesitiiniä. Soijalesitiini lienee monelle tuttu tuote raemuodossaan terveyshyllyillä, ellei sitten karusti käsiteltynä valmisruokien emulgointiaineena. Lesitiini on hermostolle, verenkiertoelimistölle ja kolesteroliaineenvaihdunnalle erinomainen aine, joka tuo myös mukavaa pehmeyttä ja täyteläisyyttä ruokiin. Myös soijaöljyn kasvisterolit voivat alentaa haitallista kolesterolia haittaamalla sen imeytymistä suolistossa.

Ekolon luomu soijaöljy on kylmäpuristettu ja hyvin täyteläisen pehmeä, mieto öljy. Tuote kannattaa käyttää kuumentamatta, ja omien kokeilujeni mukaan sitä voi lorotella melkein mihin vain jäähtyneeseen / kylmään ruokaan. Olen käyttänyt soijalesitiinirakeita pirtelöissäni, joten kaavailen tämän öljyn sopottamista samoihin kohteisiin.

P.S. Tässä linkissä on yksi syy siihen, miksi suorastaan rakastan soijaa, kävi miten kävi.

Hetken herkistely

2011-09-11T08:57:00.000-07:00

Koska nokkasiilit ovat ylisöpöjä, ja koska se yksi nokkasiilin kuva vaikuttaa vetävän blogiin lukijoita (ihan totta!), jaan elämää tärkeämpiä kuvia. Vihreys ja luonnonsuojelu suojelee tällaisiakin ötököitä, ja siksi sitä jaksaa yrittää olla ekomörkö. Kiehtovia otuskuvia täytyy katsoa välillä siksikin, että jaksaa käydä läpi, kirjoittaa, lukea ja ajatella niitä karumpia puolia suhteessamme eläimiin. Jaksaa muistella, miksi sitä puputtaakaan rehujaan ja yrittää ns. piipertää. Tein joskus historiassa, eräänä herkistelyn hetkenä niinkin, että myin kaikki kämpästäni irronneet kamppeet huuto.netissä ja pistin rahat WWF:lle viestinä "Nokkasiilien suojeluun". Vai oliko se maitovalaiden? Kuitenkin.

Heh.

Nokkasiili on muniva nokkaeläin. Nokkasiilien heimoon kuuluu neljä lajia, jotka kaikki elävät Australiassa ja Uudessa-Guineassa. Otusten biologiasta tiedetään hyvin vähän, mutta kolmen lajin neljästä tiedetään olevan hyvin uhanalaisia. Heimon suojeluun on onneksi viime aikoina panostettu. Nokkikset syövät lieroja ja hyönteisiä, elävät melkolailla solitaarista elämää ja munivat kerrallaan yhden pienen nahkapintaisen munan. Nokkisvauvoja siis, olkaatte hyvät! (Kuvien lähteet, ellei muuta mainittu, Dark roasted blend).

(kuva: www.telegraph.co.uk)

Aikuinen yksilö (kuva: Jupiterimages Co.)

Ekstra: vesinokkaeläimen poikasia

Seesamöljy

2011-09-11T02:22:00.000-07:00

Luomu seesamöljy

Eräissä viime kevään ylioppilasjuhlissa kokkailin innoissani tarjolle kaikenlaisia vegaaniversioita, ja tulin tehneeksi peruna-papusalaatin seesamöljyllä. Ensimmäisenä aromin havaitessani ajattelin, että tuli lorautettua liian voimakasta ainesta joukkoon. Vaan voi miten kuitenkin ihastuin makuun! Ai niin, ja en siis ollut ainoa, joka ruokalajista piti, sanottakoon varmuuden vuoksi :) Salaatti loppui ennen rääppiäisiä, mistä olin sekä ylpeä että aavistuksen pettynyt.

Seesamöljy on, oletettavasti taas, seesaminsiemenistä puristettua rasvaa. Ekolon luomuseesamöljy on kylmäpuristettu tuoreista luomusiemenistä. Se on terveyseduiltaan parasta lisättynä sellaisenaan valmiisiin ruokiin tai kastikkeisiin, ilman kuumennusta tai hyvin miedosti lämmitettynä. Tuorekäytössä seesamöljyn voimakkaat antioksidantit ja verenkiertoelimistöä hellivät, monityydyttymättömät rasvat ovat parhaimmillaan.

Juuri antioksidanttiensa vuoksi seesamöljy on aivan omanlaisensa. Antioksidantit sekä säilyttävät öljyn itsensä hyviä ominaisuuksia että auttavat ihmiskehoa suojautumaan rappeutumiselta ja sairauksilta. Sesamiini ja sesamoli, seesamin ikiomat ainekset, ovat paljon puhuttuja yhdisteitä yleisen antioksidanttivaikutuksensa lisäksi rasvanpoltto- ja aineenvaihduntatutkimuksissa. Em. bisneksessä toki tutkitaan vähän kaikkea, ja tuettuja tuloksia on vaikeaa löytää... Mutta mainittakoon nyt huvin vuoksi. Tärkeämpää on, että seesamöljy sisältää myös runsaasti vitamiineja ja mineraaleja, ja on siksikin hyvä lisä ruokavalioon. Taas pieni nootti omega-kolmosesta: sitä tarvitset muualta :)

Seesam (Sesamum indicum) (kuva: wikipedia)

Seesam ei ole helpoin viljelykasvi. Keltaisten kukkien varistua kehittyvät pienen pienet palot, joissa siemenet lymyävät. Seesamit saa ulos kuoristaan vasta, kun ne ovat juuri sopivasti kypsiä, eivätkä kaikki siemenet tietenkään kypsy samaan aikaan. Olisi hyvin vaikeaa tehdä koko seesaminkorjuun kaari kokonaan koneellisesti, eikä tehokkuusajattelu siksi istu kovin hyvin yhteen seesamintuotannon kanssa. Kenties samasta syystä seesam on hyvä luomuviljelyn laji - käsityökulttuuri ja klassiset, laatua ennen määrää arvostavat menetelmät sopivat luomutuotantoon aika lailla tehoviljelyä paremmin.

Seesamöljyä käytetään erityisesti aasialaisen keittiön luomuksissa, mutta ihan yhtä hyvin missä tahansa muussakin kasvisruuassa. Terveystietoiset ihmiset ovat puhuneet tästä pähkinäisestä rasvasta jo kauankin. Voimakas, pähkinäinen aromi hellii herkuttelijaa. Sopisi nuudelien ja kaikenlaisten kastikkeiden lisäksi myös salaatteihin ja - höm - niihin tuorepuuroihin ;)

Seesamöljy on myös kosmetiikassa suosittu raaka-aine, sillä se imeytyy hyvin ihoon, hoitaen ja raviten sitä. Historiallisesti seesamöljyä on käytetty paljon hierontaöljyissä, hampaiden hoidossa ja päänahan hoidossa. Omatekoisessa kosmetiikassa voisikin kokeilla seesamöljyä - säilyvyyden olettaisi olevan hyvä antioksidanttipitoisuuden ansiosta. Raportoin tuloksia, jos ehdin saada aikaiseksi.

Vinkkaan vielä: kannattaa ehdottomasti syödä huippuravinteikkaita seesaminsiemeniäkin! Ylistin niitä tässä postauksessa, ja olisin voinut korostaa vieläkin enemmän niiden kivennäis- ja hivenaineantia. Itse mussutan seesamia lusikalla purkista (umamia!) tai sitten sopotettuna pirtelöihin. Olennaista on saada siemenet rikki, jotta ainekset imeytyvätkin. Tahini on vaihtoehto.

Kurpitsansiemenöljy

2011-09-03T03:16:00.000-07:00

Cucurbita pepo (kuva: wikipedia)

Öljykampanjaa taas etiäppäin: kurpitsaöljyn vuoro! Luomu kurpitsansiemenöljy on ensinnäkin hyvää. Tosi hyvää. Kotipuolessa se on aamupuuron perusaines - värikästä öljyä lorautetaan puuroon sitten, kun pakastemarjat ovat jo mukana, eikä puuro ole enää ihan kuumaa.

Kurpitsansiemenöljy on muutenkin parhaimmillaan ilman rajua kuumennusta, sillä se on hyvin miedosti paahdetuista siemenistä valmistettu öljy ja menettää pähkinäisenpehmeän arominsa tiristettynä. Siksi kurpitsansiemenöljy kannattaa mieluiten käyttää salaatissa, leivän päällä, lisättynä kastikkeissa, vihannesruokien päälle ripoteltuna tms. Itse olen uteliaisuuksissani aina välillä syönyt suoraan pullosta lusikalla, tottakai. Kun se on niin hienon väristäkin! Väsyneenä ja huippunälkäisenä lusikallinen täyteläisen muhevaa umamia on varsin paikallaan.

Itse öljy

Ekolon luomu kurpitsansiemenöljy valmistetaan Styria-nimisestä kurpitsalajikkeesta (Cucurbita pepo). Öljy on melko arvokasta tavaraa sillä, kuten jokainen kurpitsoja säilönyt tietää, siemeniä ei kerry ihan valtavasti suurestakaan kurpitsasta. Kun kurpitsan keskuksen rihmahöttö erotellaan, siemeniä on jäljellä pari kourallista, ja yhteen litraan öljyä tarvitaan varoen paahdettuja siemeniä kolmisen kiloa. Vaivannäön tuloksena on kuitenkin voimakkaan värinen ja hienon makuinen, erinomaisen terveellinen aines. Kurpitsansiemenöljystä ei olla kuultu pitkin viime vuosikymmeniä samalla tavoin kuin vaikka oliiviöljystä. Kyseessä kun on maineeltaan nousussa oleva ruoka-aines, joka on vasta lisääntymässä käytöltään meikäläisissä keittiöissä.

Kurpitsansiemenöljyssä on runsaasti tyydyttymättömiä rasvoja, immuunipuolustusta ja sydänterveyttä edistäviä antioksidantteja sekä A- ja E-vitamiineja. Perinteisesti kurpitsansiemenöljyä, kuten varsinaisia siemeniäkin runsaasti käytettynä, suositellaan eturauhasvaivojen ehkäisyyn ja hoitoon. Jälleen kerran, jos rasvoista puhutaan, on tärkeää korostaa monipuolisuutta. Ei kannata takertua tähänkään öljyyn yksinään, sillä tarvitset myös Omega-kolmosta, jota kurpitsansiemenöljyssäkin on suhteellisen vähän. Omegat ovat kuitenkin vain osa totuutta.

"Ennen vanhaan" kurpitsansiemeniä pidettiin loishäädön superlääkkeenä, ja vielä nykyisinkin ko. aineksia ja niistä valmistettuja tuotteita suositellaan vatsaongelmaisten ruokavaliota täydentämään. Eheät kurpitsansiemenet sisältävät lisäksi runsaasti mineraaleja, paljon kuituja ja mukavasti proteiineja, niitäkään ei kannata unohtaa. Molempi parempi :)

Kurpitsapelto (kuva: flora italiana)

Nokkeluudesta

2011-08-28T23:15:00.000-07:00

Löysin niin kauniisti jonkin aikaa sitten käsittelemääni teemaan sopivia kuvia tiede- ja luontosivustoilta, että kokosin niistä pienen valikoiman. Vaikuttaa siltä, että eläinten älykkyyttä tutkitaan enemmän kuin niiden tunne-elämää. Tai ainakin sitä koskevia löydöksiä raportoidaan herkemmin, vaikka kenties olisi vielä enemmän paikallaan tutkia muiden lajien kykyä tiedostaa, tuntea ja kokea. Älyn osoitukset kuitenkin ovat "kovaa tiedettä", ja "pehmeitä" tunneaiheita käsittelevät biologit menettäisivät maineensa, heistä tulisi kammotun antropomorfismin edustajia....

Edellä sanottu on tietenkin vain omaa mututuntumaani ja voin olla väärässäkin. Muiden eläinlajien persoonallisuuksiahan ainakin tutkitaan suht tiiviisti, ja persoonallisuus kertoo oletettavasti jotain eläimen sisäisestä tilasta, ärtyvyydestä ja kokemisen tavoista. Lisäksi älykkyyden löytäminen, vaikka sitten turhan inhimillisin hakutavoinkin, voi kertoa jotain tunteiden ja tiedostamisen tasoista. Älykkyyttä lienee myös helpompaa tutkia. On joka tapauksessa hämmentävää, miten kauan esimerkiksi eläinten kivun kokemista koskevien artikkeleiden täytyy pyöriä uutismaailmassa ennen kuin niitä aletaan ottaa tosissaan (esim. kalat tiedelehdessä).

Näkökulma tai toinen - aihe on tärkeä, kun mietitään, miten raskaasti meidän lajimme käyttää toisia hyödykseen. Sellaisessa tilanteessa pitäisi aina välillä pysähtyä harkitsemaan. Linkki- ja kuvapitoinen pikasukellus eläinmaailman monimuotoiseen nokkeluuteen, siis!

Kädellisten on jo kauan tiedetty käyttävän työkaluja. Vasta viime aikoina on alettu tuoda esiin runsain määrin esimerkkejä siitä, ettemme voi yksisilmäisesti tuijottaa vain lähisukulaisiamme halutessamme juhlistaa älyä ja nokkeluutta. Vuonna 2006 saatiin tallennettua ensimmäiset todisteet kalojen työkalujen käytöstä: Australian suurella valliriutalla elävä huulikala käyttää kiviä alasiminaan avatessaan simpukoita herkuttelua varten. Samaa touhua kuin saukoilla - paitsi että huulikaloilta ei (ainakaan vielä) ole löytynyt taskujenkäyttökeksintöä kuten saukoilta taskujen virkaa toimittavine ihopoimuineen.

Työkalukala ja sen höröhampaat (kuva: www.nationalgeographic.com)

Anolisliskot ovat osoittaneet, että liskot eivät olekaan toopeja otuksia: Duke Universityssä tehdyissä tutkimuksissa anolisliskot pystyivät ratkomaan ongelmia, joihin ne eivät olleet koskaan törmänneet luonnossa, muistamaan kerran oppimansa ratkaisut ja jopa soveltamaan oppimaansa erilaisina muunnelmina uusiin ongelmiin. Tällä suorituksellaan anolikset nostivat liskot lintujen rinnalle nokkeluudessa - tai itse asiassa hiukan ylikin, sillä liskot suoriutuivat vähemmillä yrityksillä kuin linnut. Lintujen puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että testien tuloksia ei voida pitää täysin rinnastettavina lajien suurten elintapaerojen vuoksi.


Anolislisko suorittamassa napinpainallustehtäviä (kuva: www.mongabay.com)

Lintumaailman työkalupuuhia

Olikohan meidän Jyväskylän pihassa lymynnyt banaanihiirikin oikeasti nokkela eikä vain haaveiluihinsa unohtunut möllikkä? Pieni metsähiiri suurine silmineen ja valkeine masuineen nökötti pihatien poskessa askarrellen jotain heinää etukäpälissään, kun tulin yliopistolta. Vaikka pysähdyin ihan viereen tarkkailemaan sen puuhia, se vain vilkaisi minua ja jatkoi heinänjyvän pyörittelyä ja tarkastelua päätään kallistellen. Taisi oikein söpöillä, ryökäle, ja minä sorruin heittämään sille pienen palan banaania. Heti tuli vauhtia kaveriin: se ryntäsi salamana banaanin kimppuun, noukki sen suuhunsa ja juoksi pusikkoon. Se siitä väsyneestä ja nälkiintyneestä karvapallerosta. Hah. Olen todistanut myös tiaisten modernia sauna-arkkitehtuuria. Savossa lenkkeillessäni näin, miten tiaiset olivat leikanneet pyöreään katulamppuun sievän geometrisen aukon, josta ne aina lensivät sisään saunomaan lampun lämmössä. Pidätän oikeudet joskus raportoida nämä tieteelliset havainnot suuren tutkijan julkaisuissani.

Ja vielä linkki: merivuokollakin on persoonallisuus.

(kuva: www.sciencemag.org)

Auringonkukkaöljy

2011-08-25T01:02:00.000-07:00

Laatutarkastelua? (www.bioplanete.com)

Kolmas öljykampanjan aihe on auringonkukkaöljy. Ekolon myymän neitsyt auringonkukkaöljyn siemenet ovat peräisin ranskalaisilta luomutiloilta, joilta öljyn valmistanut luomuyritys BioPlanete on ne ostanut reilun kaupan meiningillä.

Tällä kertaa en pääsekään tunnelmoimaan yltiöeksoottista sadonkorjuuta, kasvi kun on varsin tuttu. Auringonkukkaöljy valmistetaan Amerikasta peräisin olevan, nykyisin ympäri maailmaa tutun isoauringonkukan (Helianthus annuus) siemenistä. Auringonkukka on mykerökukkainen, yksivuotinen, hyönteispölytteinen kasvi. Sen suuret kukat kääntyvät aina aurinkoa kohti ja tarjoavat monille eri lajien hyönteisille pysähdys- ja evästyspaikan. Auringonkukan siemenet kypsyvät kukkimisensa kukkineeseen, keltaiset terälehdet varistaneeseen mykeröön hyvin hyvin hitaasti syksyn mittaan. Karussa Pohjolassa niiden kypsymistä joutuukin joskus odottamaan turhaan. Meillä kotona, ennenvanhaan, auringonkukkien siemenistä pursuvat pohjukset kerättiin vasta syksyn jälkeen pannuhuoneelle kuivumaan. Tirpoille talven varalle! Olisi niitä varmaan itsekin maisteltu, jos olisivat ajoissa kypsyneet. Pikkulinnuille kelpasivat!


Kuorittu ja kuorellinen auringonkukansiemen (kuva:wikipedia)

Auringonkukansiemenöljy puristetaan osittain kuorituista siemenistä. Kylmäpuristettu neitsytöljy on kuumentamatonta ja säilyttää ravinteensa hyvin. Siinä ei myöskään ole mitään keinotekoisesti lisättyä tai poistettua. Auringonkukkaöljyn ravinteikkuusetuja ovat etenkin hyvin runsas E-vitamiinin määrä, myöskin antioksidantteina toimivat karotenoidit sekä monityydyttymättömät rasvat. Mineraaleja, kuten kaliumia ja magnesiumia, löytyy myös. Omega-6 rasvahappoja on suhteessa Omega-3-rasvahappoihin niin paljon, että ainoaksi käyttö-öljyksi auringonkukkaöljyäkään ei kannata ottaa. Muiden terveysetujensa vuoksi neitsyt auringonkukkaöljy kuitenkin kannattaa pitää omassa ruoka-ainevalikoimassa, ja täydentää sitä enemmän Omega-3:siin painottuvilla rasvoilla, kuten pellava- tai camelinaöljyllä. Sanottakoon vielä, että isoauringonkukkia on hyvin monia eri lajikkeita, uusia, ravitsemusnäkökulmasta jalostettujakin. Siten ravintoarvot voivat vaihdella erityisesti rasva-aineiden suhteen paljon valmistajittain.

Auringonkukkaöljyä - varsinkaan neitsytöljyä - ei optimaalisen ravitsemuksen nimissä kannata kuumentaa, tai sitten vain hyvin miedosti. Tämä öljy on herkullista esimerkiksi salaatinkastikkeissa, kasvisruokien päälle tiputeltuna, tahnoissa, dipeissä (ja tuorepuuroissa ;)).

Auringonkukkaöljy on suosittu kosmetiikan raaka-aine, sillä se sopii kaikille ihotyypeille ja suojaa ihoa antibakteeristen ominaisuuksiensa ja E-vitamiininsa ansiosta. Mietona ja hellivänä ainesosana auringonkukkaöljyä käytetään myös vauvojen ihonhoitoöljynä.

Auringonkukan siemenet kannattaa myös muistaa - ne ovat proteiinipitoista (23%), rasvojensa (50%) ansiosta täyttävää naposteltavaa. Niissä on runsaasti E-vitamiineja, hiukan B-vitamiineja ja paljon magnesiumia, kaliumia, kalsiumia, sinkkiä ja seleeniä. Niitä voi napostella sellaisenaan tai käyttää leivonnassa, puuroissa, mysleissä, salaateissa, wrapeissa, elävän ravinnon luomuksissa ja vaikka missä.

Avocadoöljy

2011-08-21T10:35:00.000-07:00

Avocadopuun satoa (kuva: wikipedia)

Toinen luomuöljykampanjan tuotteista on neitsytavocadoöljy. Avocadosta on mahdollista puristaa öljyä, koska se on outolintu luumarjojen joukossa suuren rasvapitoisuutensa (n. 30%) vuoksi. Kyseisiä möhkylöitä poimitaan korkeista avocadopuista (Persea americana), jotka ovat alunperin meksikolaisia kasveja. Korvaamattoman omalaatuisuutensa vuoksi avocadoa viljellään nykyisin lähes kaikilla trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla.

Avocadolla on melkoinen lista etuuksia tarjottavanaan. Se sisältää runsaasti erityisesti B-ryhmän vitamiineja, E- ja C-vitamiineja, kivennäisaineita ja lehtivihreää. Banaania kaupitellaan usein hyvänä kaliuminlähteenä, mutta avocadossa on kaliumia vielä 60% enemmän. Avocadossa on myös erityisen korkea määrä tiettyjä fytokemikaaleja (beta-sitosteroleja). Ne alentavat kolesterolitasoja vähentämällä kolesterolin imeytymistä suolistosta. Samoja aineita tutkitaan, jälleen kerran, syöpien ehkäisyn mahdollisuutena. Aivan kuten avocadon runsaasti sisältämiä antioksidanttejakin.

Avocadon rasvakoostumus on edullinen: rasvoista noin 70% on kertatyydyttymättömiä. Oliiviöljyn tavoin avocadoöljykin kaipaa rinnalleen jotain omega-3-painotteista, mutta ravitsemuksessahan tarvitaan muutoinkin monimuotoisuutta ikuisuusratkaisujen sijaan. Ruhtinaallisten etujensa vuoksi avocadoöljy kannattaa pitää ruokien raaka-ainevalikoimassa, ja neitsytavocadoöljyssä terveystekijät ovat parhaiten tallessa.

Avocadoöljy on kenties tutuin kosmetiikkateollisuuden puolelta, sillä se hoitaa hyvin herkkääkin ihoa tehokkaasti ja turvallisesti. Se on kuitenkin erinomaista, ylellistä tavaraa myös ruuanlaiton puolella. Avocadoöljy tuo umamia ruokiin: salaatit ja kevyet ruuat saavat siitä upeasti täyteläisyyttä, jopa "lihaisaa" makua. Myös kuumentamista avocadoöljy kestää suhteellisen hyvin. Minulle avocadoöljy antoi uuden innostuksen syödä linssin ituja. Ne kun ovat loistavaa, proteiinipitoista ruokaa, mutta alkaneet jo hiukan kyllästyttää. Lisäsin annokseeni avocadoöljyä, ja pöperöstä tuli kuin uusi, täyteläinen herkku :)

Ekologisesti ajatellen avocadot ja avocadoöljy ovat puista saatavana satona kannattavaa syötävää. Ikivihreät avocadopuut ovat eroosiota estäviä, maan kariketta lisääviä, runsaasti hiiltä sitovia ja veden kiertoa ylläpitäviä olentoja. Viljelijöiden kannalta ne ovat pitkäikäisiä, vähän infrastruktuuria vaativia ja vakaita tuottajia. Yksi hyvin hoidettu avocadopuu voi Risto Isomäen mainion Puukirjan mukaan tuottaa 800 kilon vuosisatoja. BioPlaneten öljyt ovat muutenkin myös reilun kaupan aineksia, ja siten pienten tilallisten toimeentuloa edistäviä.

Avocado on, sivumennen sanottuna, palkitseva kasvatettava ympäristökasvatuksellisesti :) Avocadon siemen lähtee hyvin kasvuun hiukan liotettuna. Iso siemen on sekä mielenkiintoinen pyöriteltävä että helposti pieninkin käsin käsiteltävä. Suomen oloissa avocadoa ei, ainakaan oman kokemukseni mukaan, saa kasvamaan tuottavaksi asti, mutta huonekasvina tai kasvun tutkimisen projektina se on mukava kaveri.

Myös avocadoöljy kannattaa säilyttää korkin suojissa huoneenlämmössä, ruokakaapin hämärissä, mutta ei yli 30 asteessa. Ja kun kuitenkin on kyseessä ravintorikas tuote, jonka aromit eivät pimittämällä parane, se kannattaa nautiskella suhteellisen ripeässä aikataulussa :)

Ravintolapäivä on, hoi!

2011-08-21T01:53:00.000-07:00

Voi, heräsin turhan myöhään tajuamaan, että tänään on Ravintolapäivä! Ehkä kuitenkin vielä ehdin lounaani jossain napostaa, ja kenties joku sunnuntaibrunssilla nettiä selaava muukin tästä vielä tapahtuman yhyttää :) Kyseessä on suomalainen keksintö, katukeittiökulttuuria juhlistava ja edistävä tapahtuma. Väliaikaisia, pieniä ravintoloita putkahtelee ympäri maata - tässä lista paikoista. Kuka tahansa voi siis olla ravintolanpitäjä päivän vuodessa. Nerokas keksintö on levinnyt jo pariin muuhunkin maahan.

Hetkellisten ravintoloiden joukossa on lukuisia kasvisruokaan perehtyneitä tapauksia, kuten kesäkurpitsakeittiöitä. Ja eläinten ystäville muutenkin antia - Jyväskylässäkin on Vaasankadulla bulgarialaista kasvisruokaa tarjoava ravintola, joka lupaa kissaa ja koiraa rapsuteltavaksi syönnin lomassa :)

Rasvaisia juttuja: oliiviöljy

2011-08-19T11:51:00.000-07:00

Ekololla on uusi kampanja, jonka kuluessa käydään läpi eri kasviöljyjä Ekolon luomuversioina. Ekoloinen seuraa kampanjaa hiukan jälkijunassa, makusteltuaan kulloinkin vuorossa olevia, rasvaisia aiheita. Kannattaa seurata Ekolon sivuilta, mikä milloinkin on viikon öljy - tiedossa on kampanjatarjouksia :)

Vanha oliivipuu (kuva: wikipedia)

Ensimmäisenä maisteltiin BioPlaneten oliiviöljyjä. Oliiviöljy on klassisin klassikko herkkusalaateissa, terveystietoisissa ruokapöydissä ja pitkien perinteiden välimereisissä keittiöissä. Se valmistetaan ikivihreän oliivipuun (Olea europaea) luumarjoista eli oliiveista, jotka sisältävät jopa 60% rasvaa. Ensin oliivit murskataan ja vaivataan massaksi, minkä jälkeen tehdään öljyn erottelu ja mahdollinen käsittely. Oliivilajikkeita on monia, ja jokaisella on oma makuvivahteensa. Siten öljypullossa voi lukea "mieto" tai jokin muu makueväste.

Oliivipuun sadonkorjuu kuulostaa viihdyttävältä touhulta. Se tapahtuu levittämällä verkot puiden alle ja ravistelemalla kypsät oliivit alas. Oliivipuut ovat kauniita hopeisenvihreine lehtineen ja vanhan, jopa 1000-vuotiaaksi elävän lajin myhkyineen. Poimiessa säänkin täytyy olla aurinkoinen, jotta oliivit ovat varmasti puhtaita ja kuivia, kun ne kiidätetään säkeissä puristamoon.

Oliiviöljylaatuja on hämmentävän monta. Ekstraneitsyt (extra virgin) oliiviöljy tarkoittaa laadultaan hienointa neitsytöljyä, joka on oliivimassan ihan ensimmäisessä, hellävaraisessa kylmäpuristuksessa mekaanisesti eroteltava öljy. Neitsytöljy (virgin) on seuraava, sekin mekaanisesti erotettu öljy. Mekaaninen erottelu tarkoittaa, että öljyä ei ole käsitelty kemiallisesti tai kuumennettu. Ns. tavallinen öljy valmistetaan kovemmassa paineessa ja hiukan lämmittäen. Matalan käsittelylämpötilan ansiosta neitsytöljyissä on parempi rasvakoostumus ja ravintoaineet täydemmin tallessa.

Oliiviöljyn terveysvaikutukset perustuvat erityisesti hyviin rasvoihin ja antioksidantteihin. Oliiviöljyn hyvät, kertatyydyttymättömät rasvat ehkäisevät sydän- ja verisuonisairauksia, mikäli niillä korvataan tyydyttyneitä tai kovetettuja rasvoja. Neitsyt- ja ekstraneitsytoliiviöljyissä on erityisen runsaasti fenoliyhdisteitä, jotka ovat vain niille ominaisia, ja joilla uskotaan olevan eri syöpälaatuja ehkäisevä vaikutus. Oliiviöljy on myös ruuansulatuselimistölle helposti käsiteltävä rasva, joka suorastaan auttaa ko. koneiston toimintaa. Korkealaatuinen oliiviöljy on myös kosmetiikassa ja ihonhoidossa suosittu raaka-aine, sillä sillä on miedosti antiseptisia vaikutuksia.

Edellä mainitun luokittelun lisäksi oliiviöljyjä on myös aineen pitkän historian aikana ehditty maustaa eri tavoin. Ekolon valikoimassa on sitruunamehulla ja sitruunan eteerisellä öljyllä maustettu oliiviöljy, joka tuo erottuvan, raikkaan sitruunanmaun etenkin tuoreruokiin. Itse en malttanut olla lorauttamatta sitä jopa tuorepuuroon, ja lorautan vielä uudestaankin. En oikeastaan koskaan ennen ole maistellut oliiviöljyjä erityisemmin, mutta näitä luomuversioita symppaan kovasti. Maistelin niitä jopa yksinään lusikalla, ja olin löytävinäni ikivihreän puun eteerisiä makuja :)

Oliiviöljy soveltuu sekä sellaisenaan ruokiin lisättäväksi että paistamiseen. Yleensä pullon kylkikin opastaa, miten hyvin tuote kestää kuumennusta. Mitä hienompi ja "neitseellisempi" öljy, sen kannattavampaa sitä terveysnäkökulmasta on käyttää sellaisenaan. Salaatinkastikkeissa, pastaruuissa ja patongin tai muun leivän kylkiäisenä oliiviöljy on omiaan. Ekolon hyllyltä löytyy myös luomuna ekstraneitsyt oliiviöljyn ja balsamiviinietikan tasapäinen yhdistelmä välimereisiin ruokiin.

Oliiviöljyn säilyttämiseen suositellaan pimeää, suojaisaa paikkaa ja huoneenlämpötilaa. Pullon korkki kannattaa pitää kiinni, ettei öljyyn tartu vieraita makuja.

Ekompi pyykinpesu

2011-07-29T08:52:00.000-07:00

Mikä tekee ekopesuaineista ekologisesti kestävämpiä kuin massatuotetut verrokkinsa? Ekolosta voi ostaa pesuaineensa samaan muovipurkkiin vaikka satoja kertoja, mikä säästää hurjasti muovia. Pesupähkinöitä käyttämällä voi hoitaa pyykkinsä kokonaan luonnonmenetelmin. Ekolon ekopesuaineiden ainesosat ovat luontoon hajoavia. Vastuullisilta firmoilta hankittuja ekopesuaineita ei myöskään ole testattu eläinkokein, kuten monet suurten bisnesten vastaavista on. Tässä omat, yksinkertaiset syyni. Mitä ekopesupulverien ja nestemäisten pyykkiaineiden sisällä tarkalleen on erilaista kuin markettien "ei-ekoissa"? Aiheeseen perehtyminen on ollut kovan työn takana kaltaiselleni ei-niin-kemiallisesti suuntautuneelle viherhörhölle.

Samu-pesupähkinöitä (www.ekolo.fi)

Kaiketi on lähdettävä siitä, mitkä ovat perinteisten markettiaineiden ongelmat. Eniten puhuttu ongelmatapaus lienee fosfaattien käyttö. Fosfaatit ovat pesuvettä pehmentäviä, pesutulosta parantavia aineita. Ne sitovat pesuvedestä aineita, jotka tekevät vedestä ns. "kovaa". Vesistöjen kannalta fosfori on rehevöittävä, ja siten vesien happikatoihinkin vaikuttava aine. Meillä Suomessa fosfaattien käyttö ei ole vieläkään kokonaan kiellettyä, vaikka onkin vähentynyt huimasti Itämerisäännösten ansiosta. Fosfori pyritään puhdistamaan vedenpuhdistuslaitoksilla, ja suurin osa aineesta jääkin näihin haaveihin. Kaupungissa asuva voi luottaa hyvin siihen, että pesukoneen mylläämät pesuvesifosfaatit jäävät tehokkaasti nalkkiin puhdistamoille. Haja-asutusalueilla ja maaseudulla, saati sitten kesämökillä, kannattaa sen sijaan olla äärimmäisen tarkka pesuaineidensa fosfaateista. Tosin on sanottava, että oli sitten maalla tai kaupungissa, prosenttilaskut eivät vesiä pelasta. Vaikka prosentuaalisesti hyvin pieni osa (n. 10 %) pesuaineiden fosforista joutuu jätevedenpuhdistamoilta vesistöihin, vain absoluuttisilla määrillä on merkitystä. Fosfaattikysymys liittyy myös oudoimpiin mediassa esitettäviin vertailuihin: se, että maatalouden fosforipäästöt ovat kotitalouksien vastaavia ongelmallisempia, ei langeta universaalia synninpäästöä kotitalouksien päästöille.

En muutoinkaan ymmärrä "ei kannata kontrolloida tätä ongelmaa, kun tuossa on vielä pahempi" -ajattelua. Samaa kastia kuin se ostoskassikeskustelu muinoin - että kestokassin käyttäminen on turhaa, kun ostetut tuotteet kuitenkin ovat ympäristön kannalta haitallisempia kuin muovipussi. Yhtä suurta kokonaisratkaisua ympäristöongelmiin ei tule löytymään - on yritettävä koota järkeä pienemmistä. Pesupähkinöistä ei ehkä ole "suuren skaalan" ratkaisijoiksi kaikkeen maailman pyykinpesuun, mutta ei ole järkeä jättää niitä käyttämättä siksi.

Ole Hyvän valikoimaa (www.olehyvaluonnontuote.fi)

Fosfori louhittavassa muodossa ei ole uusiutuva luonnonvara. Tehomaatalous tulee olemaan suurissa ongelmissa, kun fosforinlouhinta piakkoin vaikeutuu tuhlailevan käytön seurauksena. Odottaessamme niitä aikoja, kun viherlannoite - ellei sitten ihmisen tai muiden eläinten kakka - saapuu tehomaatalouteen maanläheisenä pelastajana, voimme pitää itseämme suht tervejärkisinä, jos vältämme fosforin lappamista järviin tahrattomien lakanoiden nimissä.

Fosforia korvataan joissakin pesuainessa zeoliitilla, eräänlaisella synteettisellä savella. Ympäristön kannalta se on suhteellisen harmiton aine, mutta pesukonetta se saattaa rasittaa. Kuin myös vedenpuhdistamoja puhdistuslietettä lisätessään. Pesukone on kuitenkin mahdollista puhdistaa zeoliittijäämistä esimerkiksi Marttojen puhdistusneuvoin. Jos taas pesuaineessa lukee fosfaattien korvaajina EDTA tai NTA, se kannattaa jättää ostamatta. Kyseiset aineet ovat erittäin huonosti luonnossa hajoavia ja mahdollisesti haitallisia eliöille.

Markettipyykinpesuaineisiin lisätään myös aineksia, jotka eivät paranna pesutulosta. Keinotekoiset hajusteet, optiset kirkasteet ja väriaineet ovat vain mukavuustekijöitä, jotka rasittavat vedenpuhdistusjärjestelmää tai vesistöjä turhaan. Ekopesuaineissa - esimerkiksi Ole Hyvällä - hajusteet sen sijaan ovat luonnon omia eteerisiä öljyjä.

Huuhteluaineet istuvat turhuuskategoriassa (vai olenko ainoa, joka näin ajattelee?). Huuhteluaineiden käyttö voi heikentää vaatteen ominaisuuksia (erityisesti teknisissä urheiluvaatteissa) ja ne voivat kertyä tekstiileihin. Lisäksi ne heikentävät kankaiden joustavuutta. Huuhteluaineita ei kannata käyttää ollenkaan kankaisiin, joilta vaaditaan imukykyä - kestositeisiin tai vaippoihin esimerkiksi.

Pesuaineissa on myös muita veden pH:ta kontrolloivia aineita - emäkset auttavat happaman lian ja rasvalian irrottamisessa. Vedenpuhdistuslaitokset neutraloivat aikanaan niille saapuvan likaveden happamuutta, eikä hyvin hajoavista emäksistä siten juuri ole haittaa.

Samaa ei voi sanoa kaikista valkaisuaineista. Happea vapauttavat valkaisuaineet eivät ole erityisen haitallisia - niiden jättämät ainekset hajoavat luontoon. Vanhanaikaiset, nyttemmin harventuneet klooripohjaiset (hypokloriittia sisältävät) sen sijaan ovat varsin ongelmallisia. Niiden kloori voi luontoon joutuessaan muodostaa vaikeasti hajoavia ja haitallisia yhdisteitä.

Tensidit, eli liuottimet, eli pinta-aktiiviset aineet ovat pyykinpesuaineiden peseviä ainesosia. Ne vähentävät veden pintajännitystä, jolloin tekstiilit kastuvat nopeammin, ja helpottavat tahrojen irtoamista. Tensidit jaotellaan sähkövarauksensa perusteella, ja siksi pesuainepakkauksissa lukee kationisia tensidejä, anionisia tensidejä jne. Synteettiset tensidit valmistettiin ennen suurilta osin maaöljystä, nykyisin yhä enemmän kasviöljyistä. Ekopesuaineissa tensidit ovatkin esimerkiksi kookospohjaisia, ja on hyvä, että myös "massapesuaineissa" aletaan siirtyä poispäin synteettisistä tensideistä. Synteettisten hajoamistuotteista osa on haitallisia luonnossa.

Kuten biologisissakin järjestelmissä, entsyymit nopeuttavat ja helpottavat pyykinpesun tapahtumia katalysoimalla niitä. Entsyymejä tarvitaan pesuaineissa vähän, koska ne eivät itse kulu toimiessaan. Toisaalta ne ovat niin valikoivia, että niitä täytyy olla monenlaisia. Pesuaineiden entsyymit valmistetaan kasvattamalla ne mikrobien avulla, ja ne hajoavat vedenpuhdistamolla.

Kaiken tämän lisäksi pyykinpesuaineista voi löytyä vaahtoamiseen vaikuttavia aineita, harmaantumisenestäjiä, kuidunsuoja-aineita, säilöntäaineita jne. Oman kokemukseni mukaan ekopesuaineiden sisällysluettelo on ratkaisevasti lyhyempi: juurikin suosikkini Ole Hyvän pesuaine kykenee tiivistämään varsin lyhyeen, lähinnä saippuoitujen kookosyhdisteiden ja eteeristen tuoksujen listaan kaiken syömänsä.

Tällä hetkellä markkinoidaan varsin yksisilmäisesti kaikkea energiaa säästävää. Kuten entistä tehokkaampia mutta joissain tapauksissa sisälmyksiltään kyseenalaisia pesuaineita, joilla pesulämpötilaa voi laskea hyvinkin paljon. Energiansäästö on älykästä, mutta yksinään sen nimissä toimiminen on sen kuuluisan käärmeen ajamista pyssyyn. Pesulämpötilan nosto neljästäkympistä kuuteenkymppiin lisää kuluvaa energiaa noin 30-50%, mutta vain, mikäli alhaisten lämpötilojen pesu saadaan aikaiseksi muutoin myrkkyjä lisäämällä, ollaan oikeilla jäljillä.

Yksi omasta mielestäni hätkähdyttävä asia pyykinpesuaineissa ovat biosidit eli bakteereja tappavat aineet. Mietin väkisinkin, eivätkö ne taas ole bakteerievoluution härnääjiä. Jos talossa on jokin bakteeriperäinen sairaus, pyykit voi pestä hiukan kuumemmassa varmuuden vuoksi. Mutta se, että syytäisi biosideja pesukoneeseensa, vieläpä rutiininomaisesti... aika kolkkoa. Bakteerien suhteen vauvojen kestovaipat ovat varmaankin sellaisia, joiden kanssa tulee olla tarkka, mutta niiden käyttöön pesuun onkin olemassa tarkat, toimivat ohjeet esim. Kestovaippayhdistyksen sivuilla.

Koottuja ekovinkkejä pyykinpesuun:

Pese vain tarpeellinen. Tunkkaisuutta voi torjua vaatteista tuulettamalla, ja ryhdin palauttaa kostuttamalla & silittämällä. Päällä käyminen ei tee vaatteesta automaattisesti likaista.
Pese normilikaiset vaatteet alimmassa lämpötilassa ja sairasteluaikana tai tosi likaiset korkeammassa
Korvaa esipesu liotuksella
Pese täysiä koneellisia - yleensä värilliset voi ensimmäisten pesujen jälkeen pestä kaikki samassa :)
Käytä valkaisuainetta vain, kun sitä tosiaan tarvitset (itse en ole käyttänyt koskaan :D)
Järkeistä pesuainemäärä: mainoksissa pesukoneeseen kipataan lähes desi pesuainetta, missä on 3/4 liikaa. Mitä pehmeämpi vesi alueellasi on, sen vähemmän tarvitset pesuainetta.
Mieti, tarvitsetko huuhteluainetta tai voisitko korvata sen parilla tipalla eteeristä öljyä pesuainekaukalossa
Käytä eläimillä testaamattomia pesuaineita (pesupähkinät, Ole Hyvä...)
Käytä pesuaineita, joiden ainesosat hajoavat luontoon tai saadaan pois vedenpuhdistamolla
Käytä täyttöpulloja ja -purkkeja
Esikäsittele tahrat ja pese ne ennen pinttymistä
Jos peset haja-asutusalueella tai maaseudulla, käytä ehdottomasti fosfaatittomia pesuaineita.
Älä laske mitään pesuainevesiä suoraan vesistöihin - edes mäntysuopavesiä. Jo se, että kaadat vedet pihahiekalle on parempi, sillä vesi ehtii hiukan suodattua.
Kuivaa vaatteet narulla, mikäli kämppäsi ei siitä kärsi - rumpukuivaus syö energiaa.
Unohdinko jotain?

Toukista ja perhosista

2011-07-15T08:14:00.000-07:00

(kuva: www.suurikuu.fi)

Voisin puhua siitä, miten pulskista mötiäisistä joskus kehkeytyy kauniita liitäjäisiä, mutta vauvuuden loppu on haikeakin aihe. Sen sijaan, kun kerran jo aiemmin kirjoittelin luontopiha-aiheesta, vinkkaan lukijoille erään perhospihakirjan. Kauri Mikkola ja Hannu Tanner ovat tiivistäneet Perhospuutarha-kirjaan (Tammi 2001) ohjeistusta ja lajilistoja perhosystävällisen puutarhan laatimiseen.

Kirja alkaa hyvin lyhyellä esittelyllä ketojen ja perinnebiotooppien uhanalaistumisesta, perhoslajistosta ja perhosen biologiasta. Sen jälkeen annetaan alkuun avittavat ohjeet perhospuutarhan tai -kedon laatimisesta ja listataan piiitkästi parhaiten perhosia hyödyttäviä kasveja suvuittain. Puutarhan tai pihan kasvilajeilla on väliä: tietyt lajit houkuttavat ja ruokkivat perhosia paremmin kuin toiset, ja jotkut perhoset ovat riippuvaisia juuri tietyistä isäntälajeista. Mesipitoisten puutarhakukkien lisäksi voisikin sallia puutarhassaan kolkkia nokkosille, voikukille ja luonnonpuille, kuten raidalle sekä koivulle.

Myös lämpöä keräävät alustoja, kuten luonnonkiviä, kannattaisi Mikkolan mukaan jättää osittain paikoilleen. Perhoset tarvitsevat lämpöä lihastoimintaansa, ja naaraat munien kypsyttelyyn. Yöllä pörräävät, upeat kiitäjät ovat muuten lentäessään tasalämpöisiä eläimiä! Ennen kuin ne pääsevät liikenteeseen, niiden on värisytettävä siipiään lämmön aikaansaamiseksi. Kenties lämpötaloussyistä kiitäjät myös pörräävät kolibrien tapaan kukan edessä imeskelemässä mettä. Elleivät etsi vielä mettäkin makeampia hedelmien käymistuotteita tai perhosbaarien antimia.

Perhosbaarin voi pystyttää pihalle helposti avittamaan perhosten bongailua ja samaisten otusten pulskistumista. Mikkola neuvoo baarinpystytykseen valmistamalla seoksen vaikka viinistä, sokerista, hunajasta tai siirapista, sekä pienestä määrästä etikkaa. Kippoon on tärkeää pistää pystyyn pesusieni tai muu huokoinen "porras", joka imee itseensä energiapitoista litkua, ja jota pitkin perhoset voivat käydä kärsineen syömässä. Kun ei kuitenkaan ole tarkoitus houkutella siivekkäitä hukkua pulpahtamaan mössöön! Baareja voi tehdä monta, jotta ei synny kilpailua. Myös ylikypsyneet hedelmät voi viedä perhosruuaksi, kunhan rikkoo hiukan niiden pintaa, jotta hentoinen imukärsä pääsee hedelmän nesteitä ryystämään.

Perhospuutarhan alkujohdannossa tuodaan esille perhosten tärkeys ekosysteemeissä. Ne ovat toisaalta pölyttäjiä, toisaalta olennaista ravintoa monille muille eläimille. Öisin lepakot ja päivisin linnut napostelevat suomusiipiä, ihan vain esimerkiksi. Siten, aivan kuin sammakot ja lepakotkin, perhostoukat saisivat olla hemmoteltu lisä puutarhoihin.

"Oma" pikkuiltayökköseni popsimassa pikku partsimansikkaa
(huomaa jalantöppöset!)

Kirjana Perhospuutarha on kaunis ja siinä on paljon värikuvia perhosista sekä niiden isäntäkasveista. Kovin tiivis infopaketti teos ei ole, ennemminkin osittain valokuvateos. Eli ehkä suurimman ilon saa lainaamalla Perhospuutarhan kirjastosta, kera muiden luonnonpihateosten. Minun mielestäni toukkakuvia, perhosten taaperoikää, olisi myös saanut löytyä sivuilta enemmän. Ihan vain koska käsnäjalkakönköilijät ovat niin tolkuttoman lutuisia (tämä on biologinen fakta, jonka voin perustella sitten, kun saan maisterin paperini). Lutuisuusplussaa kirja saa siitä, että sivulta 56 löytyy kimalaiskärpänen.

Hassunassu Madeiralta

Perhosharrastuksen ei tarvitse olla perhosten seivästämistä; valokuvaaminen tai piirtäminen on hyvä vaihtoehto. Myöskään lajintuntijahirmu ei tarvitse olla harrastakseen näitä tai muita hyönteisiä - voi vain nauttia otusten moninaisuudesta, tutustuen lajiin tai pariin kerrallaan. Luonnon lyyrisen ristiriitaisuuden kontemplaatiota varten perhoset ovat hyvä kohde: kauniita, koristeellisia lepattelijoita, jotka pitävät hien ja raatonesteiden maiskuttelusta.

Jos lajistosta kiinnostuu enemmänkin, voi surffata Suomen perhostutkijain seuran sivuille , Luontoportin perhososioon tai hyönteisfoorumille. Tai tehdä vaikka oman havaintopäiväkirjan verkkoon.

P.S. kirjassa on ohje kimalaispöntön nikkarointiin!

EHECin taustoilla

2011-07-11T03:51:00.000-07:00

EHEC hikotuttaa taas mediassa, mutta nyt ennennäkemättömän sitkeän kantansa vuoksi. Kyseessä on eläinten ja ihmisten suolistossa yleisesti elävien E. coli-bakteerien ryhmä, joka tuottaa myrkyllisiä aineita ja aiheuttaa voimakasoireisen suolistotulehduksen. Aina, kun EHEC-epidemia pääsee valloilleen, tiedetään etsiä ulosteperäisiä tartuntalähteitä, sillä EHEC elää erityisesti nautojen, joskus muidenkin märehtijöiden suolistossa. Siten tartunnan lähteenä voi olla lannoite, ulosteilla saastunut vesi, eläinkudos tai käytettyjen ruoka-aineiden kontakti muihin, jo saastuneisiin ruokiin. Erityisesti liha ja maitotuotteet ovat bakteereille alttiita, mutta huonotuurinen voi saada tartunnan tautia kantavista eläimistä vaikka taputtamalla. Tartuntojen jäljittäminen epidemian puhjettua voi olla konstikasta, sillä infektio leviää myös herkästi sairastuneesta ihmisestä muihin.

EHEC-bakteereja (kuva: www.wenewsit.com)

EHECiä kantavat naudat ovat itse oireettomia, mutta bakteereja ei tarvitse siirtyä ihmiseen suurtakaan määrää aiheuttaakseen rajun oireiston. Ennen tämän kesän ongelmatapausta Suomessa on ollut kaksi elintarvikkeista peräisin ollutta EHEC-epidemiaa, joista vain toisen alkuperä - hollantilainen kebabliha - saatiin selvitettyä. Sairaalahoito auttaa tartunnan saaneita suhteellisen hyvin, mutta huolta aiheuttaa tämänhetkisen EHEC-kannan käsittämätön vastustuskyky eri antibioottiryhmille - kaiken kaikkiaan kahdeksalle yleisimmin käytetylle ryhmälle. Kanta on lisäksi erikoinen risteymä aiemmin tunnetuista kannoista.

Mystistä tämän kesän tartunnoissa on, että syyt on jäljitetty eläinkudoksen eli lihan sijaan ensin kurkkuihin, sitten ituihin, ja nyt sarviapilan siemeniin. Kukin kärsi myynninalennuksen vuorollaan. Kaikki epäilykset kohdistuvat luomutiloihin. Tällä hetkellä Evira tutkii luomu sarviapilansiemeniä, jotka on kasvatettu tietyllä tilalla Egyptissä, ja joita oli myynnissä myös Ekolossa. Egyptistä tulleet, tietyt siemenet ja kasvikset on vedetty markkinoilta ja niille on asetettu tuontikieltoja. Epävarmuutta on vielä runsaasti - siemeniä ei esimerkiksi alkuperämaan ministeriön mukaan ole toimitettu kaikkiin kohteisiin, joissa tätä EHEC-kantaa löydettiin. Ruotsin EHEC ei ole tutkimusten mukaan peräisin sarviapilan siemenistä. Saksan ja Ruotsin tartuntojen keskinäisestä yhteydestä ei myöskään olla varmoja. Kaiken lisäksi kyseiset egyptiläiset, Saksalaisen firman EU:hun tuomat sarviapilan siemenet eivät testauksessa näyttäneet olevan kontaminoituneita. Siksi Egypti on sanoutunut irti väitöksistä. Joka tapauksessa sarviapilan idut ovat voimakkaimmin epäilyksen alaisina, ja Ekolosta viimeisen kolmen kuukauden aikana ostetut sarviapilan siemenet on pyydetty ehdottomasti palauttamaan myymälöihin.

Tämänhetkisen EHEC-episodin taustalla on laajoja asioita ja ruuantuotantojärjestelmän kipeitä kohtia. Ensinnä hiukan siitä, miten tauti voi kehittyä "supertaudiksi" eli resistentiksi. Bakteerien sukupolvet vaihtuvat nopeasti, ja siksi niiden evoluutio on ihmiseen verrattuna käsittämättömän nopeaa. Lisäksi bakteereilla on käytännössä kokonaista neljä tapaa muuntua geneettisesti. Ensimmäinen on odotetusti mutaatio. Lisäksi bakteeri voi noukkia geneettistä materiaalia, kuten kuolleen bakteerikaverin DNA:ta, ympäristöstään (= transformaatio), saada sitä toiselta bakteerilta "bakteeriseksissä" ( = konjugaatio) tai joutua bakteereita tartuttavan viruksen uhriksi ja saada siltä uutta perimäainesta (= transduktio).

Kun bakteerit altistuvat niille uudelle antibiootille tai muulle niiden elinkykyä haittaavalle aineelle, tapahtuu luonnonvalintaa. Onnekkaat, kenties vastustuskykyiseksi mutatoituneet tai em. tavoilla muuttuneet yksilöt selviävät ja alkavat lisääntyä. Syntyy resistentti kanta. Juuri tästä syystä antibioottikuurit kehotetaan aina syömään loppuun asti - että ei tuettaisi superbakteerien syntymistä. Ja samaisesta syystä meillä on sairaalabakteereja, jotka tuntuvat jättävän lääketieteen keinoineen kauas taakseen.

Kuinka samanlainen, huikea kehitys voi tapahtua maatilalla? Vain toistuvan bakteerien antibiooteille altistamisen kautta. Tehotuotannossa eläimille syötetään ronskiksti antibiootteja, maailmalla enemmän kuin meillä toistaiseksi kylmien talvien Suomessa (kts esim tämä). Nautojen suolistoissa elävät bakteerit ovat kuin kasvatusalustalla, kun eläimille syötetään turhia antibiootteja. Toisaalta antibioottien on mahdollista päätyä myös ympäristöön. Lämpimämpien maiden tehobroilerikasvattamoissakin käytetään rutiiniantibiootteja. Bakteereita suorastaan härnätään kehittämään sietokykyä. Kyseessä on tahaton, mutta sairaalloisen varomaton bakteerien jalostustoiminta. Sellaisia onnettomia tapauksia, joissa ihmiselle vaaralliset taudinaiheuttajat kulkevat ja kehittyvät eteenpäin eläinten elimistöissä, kutsutaan zoonooseiksi. Zoonoositaustaisista kauhutarinoista tutuimpia lienee ebola. Vaikka zoonoosiongelmat ovat käytännössä ajan kysymyksiä tehotuotannon pyörteissä, ei voi kuin ihmetellä, miten tämän EHEC-kannan on ollut mahdollista kehittää niin laaja toleranssi eri antibiooteille, ja lisäksi noukkia mukaansa entistä haitallisempia piirteitä, yhdistymällä vielä toisiin, ihmisperäisiin kantoihin.

Tehotuotannossa leikitään zoonooseilla

Entä kuinka aineksen on mahdollista resistentteine kantoineen joutua luomutuotettujen vihannesten siemeniin? Kuulostaa niin ihmeelliseltä, että aiheesta on esitetty suoranaisia salaliittoteorioita. Rehellisesti sanottuna ne mututuntumalta kuulostavatkin loogisemmilta kuin muu järkeily tähän maailmanaikaan.. Kuitenkaan en itse kykene uskomaan kuin pariin vaihtoehtoon: joko siemenet tuottaneella tilalla on rikottu luomun säädöksiä, käytetty saastunutta lannoitetta ilman kuumakäsittelyjen kaltaisia hygieniatoimenpiteitä, taikka käytetty saastunutta vettä. Tulee väkisinkin mieleen, että bakteerikanta olisi kehittynyt tehotuotannon puolella ja siirtynyt sieltä luomutilalle jollain tavalla, yhdistyen matkalla toisiin E. coli -kantoihin. Minkä jälkeen tilalla oltaisiin oltu joko huono-onnisia, huolimattomia tai omalakisia. Ei sen kummempaa ihmettä tai salaliittoa näkyvissä. Onneksi luomun kattojärjestöt ovat tiukkapipoisia ja käyvät varmasti toimeen karsiakseen tällaiset tapaukset.

Luomukasvikset eivät ole (kts myös tämä) herkempiä bakteeriperäiselle saastumiselle kuin tehotuotetut, kaikista tehotuotannon käyttämistä kemikaaleista huolimatta. EHEC-bakteerit säilöytyvät siementen pintakerroksen alle siten, että siementen peseminenkään ei auta, mikäli saastuminen on tapahtunut. Lyhyesti: Ihmisiä on hitusen liikaa, menetelmämme ovat hitusen lyhytnäköisiä, inhimillisiä erehdyksiä tai jopa rahanahneita huijauksia sattuu, ja antibioottiroiskinnan zoonoosiruletissa hävitään aina välillä. Siinä oma lakoninen hypoteesini tapahtuneesta. On kammottavaa, että tietyissä peleissä eivät juuri paina ihmisten turvallisuus ja terveys. Antibioottiruletti on hyvä esimerkki.

Itse aion jatkaa itujen syömistä. Tosin olen jo tähänkin asti paasannut, että niiden kanssa hygienia on tärkeää, ja ryöppään (= keitän kuumassa vedessä viitisen minuuttia) palkokasvien idut aina ennen syömistä. Sarviapiloitani en ole koskaan ryöpännyt. Huhhuijaa, hurja on tämä maailma. Lohduttaudun luomupähkinöillä ja viikunoilla ja muistutan, että kirjoitukseni on vain omaa pohdintaani. Se, tulevatko epidemian syyt ja mekanismit selville, nähdään vasta tutkimusten edettyä.

Jälkikommentti: Ekolon sarviapilansiemenet saivat testeissä puhtaat paperit:

http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2011/07/evira_testatuissa_sarviapilan_siemenissa_ei_jalkia_ehec-bakteerista_2720738.html?origin=rss

...mutta EHEC-tutkimukset jatkuvat edelleen.

Palleroita

2011-07-04T09:26:00.000-07:00

Sen kunniaksi, että blogin lukijoita on nyt maailman suurin luku, postaan Brendan Brazierin ohjeilla tehtyjä, terveellisiä välipalapalleroita. Kas minulle ensimmäisinä vuosinani 50 oli maagisen ylittämätön luku. Kypsät ja älykkäät nillitykset velipojan kanssa etenivät seuraavasti: "Mää meenki nyt ulos syömään karkkia - mulla on kaks rasiaa ja mää syön ne ite!" "Aijaa no sitte ku mää oon iso ni mää ostan viis ja syön ne yksin!" "Mää ostan viiskymmentä!!" - ja tähän absoluuttiseen seinään tappelut loppuivat kuin yhteisestä sopimuksesta. Mitään suurempaa ei ollut. Viisikymmentä... maailman suurin luku lukijoita! Olettepa ihania! :)

Ai mutta - ne pallerot! En ollut koskaan ennen kokkaillut Brazierin kirjasta eväsosion anteja ja tuntui, että täytyy yrittää. Marjaversioni ovat aikalailla erilaisia kuin Brazierin, että sain sovellettua ne juuri paikalla ja saatavilla oleviin luomuaineksiin. Toivottavasti muistan sovellukset...!

Eväspalleroiden "filosofia" on, että runsasravinteisista, mahdollisimman vähän käsitellyistä ja maukkaista aineksista pyöräytellään raikkaita ja energiaa antavia välipaloja. Tottakai taikinasta voi tehdä levyjä tai patukoitakin. Itse kokeilin kumpiakin, mutta palloista tuli hauskempia. Varsinkin pakastimeen laittaminen oli hyvä kikka - helteestä kotiutuessa kylmät herkkupallerot hupenivat nopeasti...! Rasiassa näitä olisi varmasti voinut ottaa mukaankin ulkoreissuihin. Ensimmäinen ohje on inkiväärisille, vaaleille palleroille jotka pyöräytetään seesaminsiemenissä. Niiden idea on maksimaalisten ravintoarvojen lisäksi se, että inkivääri vähentää kehon tulehdustiloja. Minusta makeutta olisi saanut olla enemmän ja inkiväärinmakua vähemmän, eli sen mukaan kannattaa muokata ainesten suhteita :) Resepteistä toinen on vitamiinirikkaille marjaisille palleroille, joihin voi jättää hiukan sattumiakin. Juuri ne olivat hurjan kivoja pakastimessa kylmennyttyään!

(ps. pahoittelen kuppimitoitusta - kuppinahan voi käyttää mitä tahansa mittaa, kun vain katsoo suhteita!)

Palleroita leivinpaperilla kuivahtamassa. Nätimminkin voisi pyöräytellä...

Inkivääri-päärynäpalleroiset

1 päärynä ilman siemenkotaa
3/4 kuppia taateleita tuoreina tai liotettuina
1/2 kuppia auringonkukansiemeniä
1/4 kuppia jauhettuja pellavansiemeniä
1/4 kuppia hamppuproteiinia
1/4 kuppia saksanpähkinöitä
2 ruokalusikallista tuoretta inkivääriä raastettuna
2 ruokalusikallista seesaminsiemeniä

Kaikki seesaminsiemeniä lukuunottamatta jauhetaan tehosekoittimessa. Massa pyöritellään seesameissa ja pyöritellään palloiksi (tai patukoiksi). Annetaan kuivahtaa vaikka jääkaapissa tai sitten pistetään pakastimeen kylmettymään.

Suklaa-marjapalleroiset

1 kuppi taateleita tuoreina tai liotettuina
1/4 kuppia manteleita
1/4 kuppia mustikoita (käytin kuivattuja karpaloita - sopivat oivasti!!)
1/2 kuppia tai enemmän pakastemarjoja
1/4 kuppia carob-jauhetta
1/4 kuppia jauhettua pellavansiementä
1/4 kuppia hamppuproteiinia
1/4 kuppia seesaminsiemeniä
1 ruokalusikallinen sitruunamehua
ripaus meri- tai kristallisuolaa
1/2 kupillista idätettyä tattaria (jos haluat)

Tehosekoita kaikki muut ainekset paitsi kuivatut marjat ja tattari. Sekoita ne taikinaan kokonaisiksi sattumiksi. Pyörittele palloiksi ja laita jääkaappiin tai pakastimeen.

Etsiskelen vielä kunnon reseptiä vegaanisiin proteiinipatukoihin, joihin tulisi myös maapähkinävoita... eli ei tarvitsisi olla elävän ravinnon versio. Jos löydän, raportoin ja jos en - ehkä joku lukijoista tietää? :)

Pähkinöitä

2011-06-29T06:01:00.000-07:00

Siemenet jo aiemmin summattuani käyn pähkinäasian kimppuun. Pähkinät ovat, paitsi hyvänmakuista ja suutuntumaltaan mukavaa rouskutettavaa, myös terveellinen lisä ruokavalioon. Valikoimaa on paljon, ja taasen seuraa subjektiivinen herkkukerroinjärjestys esittelyssä.

Yhteistä kaikille pähkinöille on erinomainen hyvien rasvojen määrä, proteiinien anti sekä hiven- ja kivennäisaineiden runsaus. Todennäköisesti niiden paljon tutkitut terveyshyödyt johtuvat myös runsaasta antioksidanttien määrästä. Liottaminen parantaa pähkinöiden ravintoaineiden imeytymistä, mutta rouskuttamisenkaipuiset tai kiireiset voivat ihan rauhassa jättää liotukset vähemmälle. Pähkinöitä voi lisätä ruokaan kuin ruokaan, mutta parhaimmillaan ne ovat kokonaisina syötyinä, vaikka välipaloina. Luomuna ostetut pähkinät ovat parhaita. Niiden viljely säästää ympäristöä ja auttaa herkuttelijaakin säästymään torjunta- ja homeenestokemikaaleilta.

Pähkinöissä on niin paljon erinomaisia rasvoja ja proteiinia, että ne pitävät erinomaisesti nälkää ja estävät verensokerin heilahteluja. Tai liekö taustalla vielä jotain muutakin kuin vain makroravinteita, niin ahkerasti laihdutusteollisuus tutkii pähkinöiden kylläisyyttä tuottavia ainesosia. Juuri rasvapitoisuutensa vuoksi pähkinät kannattaa ostaa ja säilyttää kokonaisina.

Muuten - pähkinöille allergisten ihmisten vuoksi näitä aineksia ei kannata edes ravitsemusmielessä livautella mitään sanomatta yllättäviin, isommin tarjoiltaviin ruokalajeihin.

Cashew (Anacardium occidentale) on oma suosikkini pähkinöiden piirissä. Lisäksi cashew on pähkinöistä tuottavin markkina-arvonsa suhteen, sillä se sopii upeasti niin suklaisiin kuin salaatteihinkin. Cashewmötikät ovat itse asiassa siemeniä. Ne kasvavat cashewpuissa, "cashew-omenien" kärjissä, hassusti killuen. Itse omenaa meillä Euroopassa ei nähdä, ilmeisesti ainoastaan siemenet kestävät kuljetuksen. Cashewpuun antimet - siementen lisäksi omenat ja kuori - ovat kuitenkin kaikki Etelä-Amerikassa ihan klassisesti ruuanlaitossa ja lääkinnässä käytettyjä aineksia.


Cashew-omenien hassuissa kärkipavuissa piilevät tuntemamme pähkinät (kuva: wikipedia)

Cashewpähkinä on huikean hyvä eväs tai paussinaposteltava sellaisenaan. Lisäksi siitä voi surauttaa kermaa tai lisätä kermaisuutta elävän ravinnon pirtelöihin, levitteisiin ja muihin sopotuksiin. Mysliin tai välipalajuguunkin cashewit sopivat hyvin. Pähkinä on maultaan mieto ja pehmeä, ihmeesti myös hiukan makean oloinen. Cashew on oiva hyvien, tyydyttymättömien rasvojen lähde, minkä lisäksi siinä on 20% proteiinia ja nelisen prosenttia kuitua. Kivennäis- ja hivenaineista erityisesti rauta, magnesium, sinkki ja seleeni ovat hyvin edustettuina. Rasvavalikoimasta vielä sen verran, että casheweitten rasvahappokoostumuksen ja fytokemikaalien oletetaan edistävän sydänterveyttä.

Hasselpähkinät kasvavat hasselpensaissa (Corylus spp.). Ne ovat kuitupitoisempia kuin cashewit - niissä on päälle seitsemäntoista prosenttia kokonaiskuitua, mutta vain muutama prosentti imeytyviä hiilihydraatteja. Lisäksi hasselit ovat erinomainen B-vitamiinien lähde ja niiden ainesosia tutkitaan esim. syöpää ehkäisevinä aineina. Hasseleita käytetään erityisesti makeisteollisuudessa ja leipomuksissa, mutta niitä kannattaisi käyttää enemmän ihan sellaisenaan ruokana. Tahnoissa, salaateissa, tuorepuuroissa ja mysleissä ihan omiaan.

Meillä Suomessakin kasvaa hasselia- euroopanpähkinäpensaita

Mantelit (Prunus dulcis) ovat itse asiassa luumarjoja. Ne kasvavat persikoille, luumuille ja kirsikoille sukua olevissa puissa. Manteleista tehdään marsipaania ja niitä käytetään leipomotuotteissa. Parhaimmillaan ne kuitenkin ovat (minun mielestäni) kokonaisina rouskuteltuina, sillä ne tekevät hyvää myös vatsalle ja ruuansulatukselle. Mikäli kokonaisena rouskuttaminen ei houkuta, manteleita voi kokeilla liottaa ja surauttaa sauvasekoittimella vaikka levitteeksi tai dippikastikkeeksi.

Manteleissa on päälle 20% proteiinia sekä paljon kuitua, B- ja E-vitamiineja ja hyviä erinomaisia rasvoja. Hienosta mineraalivalikoimasta maininnan arvoisia ovat ainakin runsaat sinkin, kalsiumin, raudan ja magnesiumin pitoisuudet. Antioksidantiksikin laskettavan E-vitamiinin pitoisuus on manteleissa niinkin korkea, että parikymmentä mantelia kattaa lähes 40% päivittäisestä E-vitamiinintarpeesta. Manteleita pidetään myös sydänterveyttä edistävinä. Manteliöljyä käytetään kosmetiikassa, sillä se pehmentää ihoa.

Pekaanipähkinät (Carya illinoiensis), eli puissa kasvavat luumarjat, ovat olleet oikeassa mediaryöpytyksessä viime aikoina. Tämä siksi, että niiden sisältämät antioksidantit ja rasvahapot suojaavat tutkimusten mukaan tehokkaasti sydänsairauksilta. Pekaanien syöminen lisää veressä olevia tiettyjä E-vitamiinijohdannaisia ja vähentää haitallisen hitaan kolesterolin kertymistä elimistöön. Kuulostaa melko samalta kuin mistä montaa muutakin pähkinälajia kehutaan. Ei tässä kuitenkaan vielä kaikki (heh), vaan pekaanit voivat myös ehkäistä ikääntymisen mukanaan tuomaa hermoston rappeutumista.

Pitkulanmallisia pekaanipähkinöitä (kuva: New Mexico State Uni)

Pistaasit (Pistacia vera) ovat matalakasvuisten puiden kovakuorisia luumarjoja, sukua casheweille. Niitä tuottavat puut ovat hyvin sietokykyisiä kuivuudelle ja lämpötilavaihteluille. Pistaasitkin yhdistetään kolesteroliaineenvaihduntaa tehostaviin, terveyttä edistäviin vaikutuksiin sekä kylläisyydentunteen edistämiseen. Lisäksi pistaasit ovat oiva A-vitamiinin esiasteiden, B-vitamiinien, proteiinin, raudan, magnesiumin ja sinkin lähde. Pistaaseja käytetään leivonnassa, suklaissa ja jäätelössä, mutta niitä on viihdyttävää ja herkullista napostella sellaisenaankin. Tai lisätä omiin jäätelö- ja pirtelönameihin.

Saksanpähkinät (Juglans regia) ovat niitä aivojen näköisiä, waldorfin salaateissa ihanasti rouskuvia pähkinöitä (tai jälleen biologisesti nähtynä luumarjoja). Niissä on viitisentoista prosenttia proteiineja, päälle 60% hyviä rasvoja ja vain kolmisen prosenttia hiilihydraatteja. Saksanpähkinätkin edistävät sydänterveyttä, hermoston terveyttä ja painonhallintaa kohtuukäytössä. Saksanpähkinöissä on hyvin korkea antioksidanttipitoisuus. Nämäkin herkut on parasta säilyttää kokonaisena, sillä rasvainen aines härskiintyy herkästi. Antioksidanttien säilymisen kannalta tuoreena tai liotettuna syöminen on kannattavinta.

Parapähkinät on käsitelty blogissa jo aiemmin niiden erinomaisten ekoetujen vuoksi.

Kookospähkinä (Cocos nucifera) on kookospalmun siemen, jolla on paljon erilaisia käyttömuotoja. Sen kuitua käytetään pehmusteissa ja käsitöissä, minkä lisäksi sekä kookosvesi että kookosliha ovat arvostettuja ruoka-aineita. Kookosvesi on pähkinän sisältä löytyvää kirkasta, mineraalipitoista nestettä, kun taas kauppojen kookosmaito on kookoslihasta uutettua, pehmeänmakuista ja aika paksua ainesta. Tölkissä ostettava, laadukas luomukookosmaito kerryttää purkin pintaosaan paksua, herkullista kookoskermaa säilytyksessä.

Kookoshiutaleet ja lastut ovat niinikään kookoksen maltoa, joka on vähähiilihydraattista mutta runsasproteiinista ainesta ja sopii esimerkiksi mysleihin. Kookosmalto sisältää hyvin myös monia mineraaleja. Kaiketi puhuttavin kookostuote on kuitenkin kookosöljy. Koska kookoksen rasva on niin suurelta osin tyydyttynyttä, sitä pidettiin pitkään täysin terveydelle haitallisena tavarana. Varmaan onkin niin, jos kookosrasvaksi käsitetään markettien hyllyiltä löytyvät, raskaasti käsitellyt kookosrasvakuutiot. Kylmäpuristettu neitsytkookosöljy on kuitenkin kuin eri maailmasta. Sen keskipitkät rasvahappoketjut takaavat nopeasti käyttöönotettavaa ja vaikeasti varastoituvaa energiaa ihmiskoneistoon, ja kookoksen lauriinihappojen väitetään nopeuttavan aineenvaihduntaa. Kylmäpuristetun kookosöljyn vaikutukset kehon kokonaiskolesteroliin ovat tutkimuksissa olleetkin edullisia. Kookosöljy hoitaa myös hiukset ja ihon, ja sillä on miedosti antibakteerisia ominaisuuksia.

Maapähkinät (Arachis hypogaea) eivät ole varsinaisia pähkinöitä, vaan kyseessä on palkokasvi. Ihan linssien tapaan yksi maapähkinänpalko pitää sisällään pari pähkinänsydäntä. Maapähkinän nimi tulee siitä, että kun kasvi on hernemäisen näköiset kukkansa kukkinut, varsi painuu maata vasten ja "pähkinät" kehittyvät maanpinnan alla. En tiedä, miksei maapähkinöitä syödä meillä reippaammin - niissä on lähes 26% proteiinia ja runsaasti B- ja E-vitamiineja, magnesiumia, koentsyymi-Q10:ta, kuitua, mangaania sekä syöpien ehkäisyssä tutkittavia aineita. Niin ja mukava, rouskuva maku. Maapähkinävoi ja -öljy ovat kyllä massoittain syötyjä aineita, maailmalla siis, mutta kokonaisina näitä palkokasveja syödään Euroopassa suht vähäisesti. Maapähkinät sopivat sekä naposteluissa, mysleissä, tuorepuuroissa ja salaateissa että pataruuissa syötäviksi.

Siinäpä pähkinöitä. Suosittelen kantamaan vaikka minigrip-pussissa pientä varastoa mukana nälänsammuttajina ja täyttämään kaapin purkkeja näillä terveellisillä pikkupallukoilla. Pähkinärouhe- kookosmaitojäätelö lähtee meillä seuraavaksi kokeiluun!

Ihminen ja eläin?

2011-06-13T06:22:00.000-07:00

Jussi Viitala, Jyväskylän Yliopiston entinen dosentti ja Konneveden tutkimusaseman eläkkeelle jäänyt johtaja, on kirjoittanut meistä eläimistä kirjoja, jotka jokaisen kannattaisi lukea. Olen jo kauan kaavaillut niistä bloggausta, ja koska tuuma tuntuu aina vain unohtuvan, vinkkaan nyt edes jonkunmoisesti ko. kirjojen suuntaan, samalla jutellen omia ajatuksiani aihepiiristä.

Viitalan teoksissa käsitellään asiantuntevasti toisaalta eläinkunnan moninaisuutta ja toisaalta meidän ihmisten asemaa eläimenä muiden, yllättävän paljon kaltaistemme joukossa. Näkökulma on voimakkaasti evoluutiotieteellinen, kuten tarpeen onkin, kun on tarkoitus ymmärtää rinnakkain kehittyneiden lajien yhteyksiä ja eroja.

Ensimmäinen tässä käsittelemäni kirja on vuonna 2003 ilmestynyt Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen (Atena kustannus), jonka jälkeen ilmestyi Vapaasta tahdosta? Käyttäytymisen evolutiivinen perusta (Atena 2005). Jälkimmäinen oli ymmärtääkseni hiukan helpompilukuinen, popularisoidumpi jatko ensin mainitulle teokselle. Uusin kirja tässä pohdiskelevalla äänellä kirjoitettujen teosten sarjassa on Älykäs eläin (Atena 2010), joka pureutuu sen, mitä pidämme älykkyytenä, ilmenemiseen eri eläinlajeilla.

Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen tiivistää käyttäytymistieteen historiaa ja näkökulmia pähkinänkuoreen, tuoden esiin myös alan hutilyöntejä. Tällaisia ovat esimerkiksi käsitykset muista eläinlajeista biologisina koneina verrattuna ihmiseen, jonka kehitys vasta olisi mystisesti tuonut maailmaan kaiken älyyn, oppimiseen ja tuntemiseen liittyvän. Ei edes loogista minun mielestäni, mutta alan alussa näkemykset olivatkin hyvin teistisesti värittyneitä.

Viitalan teoksissa pohdiskellaan maailman ja ympäristön erilaisuutta eri lajien aistien lävitse koettuna. Esimerkiksi linnut elävät tetrakromaattisen, neljään pääväriin perustuvan, värinäkönsä ansiosta hyvinkin erinäköisessä maailmassa kuin me. Linnuilla siis on silmissään neljää erilaista, väriä aistivaa tappisolua, toisin kuin meillä kolmitappisilla. Koiraeläinten kokemusmaailmoista taas omamme eroaa ronskisti siinä, miten hurjan heikko hajuaistimme on koirannuuskuihin verrattuna. Ja joitakin aisteja meiltä puuttuu kokonaan. On vaikeaa kuvitella, miltä tuntuisi omistaa esimerkiksi magneetti- tai sähköaisti. Sähköaisti löytyy esimerkiksi hailta ja nokkaeläimiltä.

Näistäkin syistä on hullua, että älykkyyttä mitataan edelleen ihmisten kokemusmaailmaan suunnitelluilla testeillä! Lähes kaikki popularisoidut uutiset tutkimusten selvittämistä eläinlajien älykkyystasoista tulisikin tulkita analyyseiksi siitä, miten paljon mikäkin eläin kokemus- ja kognitiiviselta maailmaltaan on kuin ihminen tai kommunikoi riittävästi kuten ihminen. Tuolloin vertaillaan vain, minkä lajien historiassa evolutiiviset valintapaineet ovat ohjanneet samankaltaisen nokkeluuden, käsitteellisyyden tai sosiaalisen kommunikaation syntyyn kuin ihmistä. Lajienvälisen kommunikoinnin yhteen osuminen näkyy esimerkiksi ihmisen ja koiran välillä. Olemme "jalostaneet" koiria jo hyvin kauan. Niillä on tästä syystä kyky - ja ylipäänsä kiinnostus - lukea ihmisen kommunikaatiota. Esimerkiksi sika ei ole samanlaiseen ihmiskiinnostukseen tai ihmisen kanssa yhteiseen toimintaan kehittynyt kuin hauvat. Siksikin valtaosa ihmisistä onnistuu olemaan ajattelematta sikaa paljon koiraa älykkäämpänä, tunteellisena ja monimutkaisena eläimenä, joka se on.

Kaikkinainen lajiryhmien erilaisuus on evolutiivisen eriytymisen ja erilleen muuntumisen tulosta, ja vaikka meillä eläimillä lienee sama alkeellinen esiäitiotus, olemme kyllä huikean monimuotoinen joukko. Viitalan kirjojen vahvuus on siinä, että ne herättävät arvostusta maapallon sakin moninaisuutta kohtaan, mutta samalla myös vänkää yhteenkuuluvuutta. Tulee jälleen kerran ihmeteltyä, miten paljon meillä eläimillä onkaan yhteistä keskenämme. Esimerkiksi tunteiden tyyssija, limbinen järjestelmä, on niin vanha rakenne eläimissä, että on oletettava meistä niinkin kaukaisten eläinten kuin liskojen olevan tuntevia olentoja. Tunteminen ja äly ovat haastavissa olosuhteissa lähes minkä tahansa monisoluisen otuksen selviämistä edistäviä ominaisuuksia. Siksi ne ovat myös yleisiä - joskin tasoltaan varsin vaihtelevia - ilmiöitä. Esimerkiksi kärpäsen aivorakenteiden tutkimuksen tulokset viittaavat Viitalan mukaan tietoisten valintojen mahdollisuuteen kärpäsen elämässä.

Ihminen on jatkuvasti pyrkinyt osoittamaan, miten erinomaisen paljon hän poikkeaa positiiviseen, eli älyn ja emotionaalisen hienouden, suuntaan muista eläimistä. Meillähän on kieli! No, itse asiassa monella muullakin lajilla on. Esimerkiksi vervettiapinoiden erilaiset hälytysäänet tarkoittavat eri vihollisia. Käärmettä tarkoittava hälytysääni saa ne tarkkailemaan maata, petolinnusta varoittava hälytys katsomaan taivaalle. Kieli ei jää vain kädellisten yksinoikeudeksi. Esimerkiksi korpeilla on vervettiapinoita laajempi sanavarasto.

Muutkin kuin ihmiset hallitsevat kielen ja viestinnän mukanaan tuoman abstraktin kuvaamisen mahdollisuuden. Kuuluisa harmaapapukaija Alex osasi aikanaan soveltaa käsitteitä kuten "samanlainen" ja "erilainen". Alexista löytyy paljon artikkeleita, mukavalukuisena esimerkkinä tämä Scientific Americanin juttu. Monilla merinisäkkäillä, esimerkiksi miekkavalailla, on kulttuurisesti kehittynyt nimistönsä, ja mehiläisilläkin eräänlainen alkukieli, ikioma tanssikielensä. Mehiläisillä on todettu myös käsitteenmuodostusta.

Yksi seikka, joka on sotkenut käsitystämme roolistamme muiden eläinten joukossa, on siis vaisto-käsitteen harhainen käyttö. Viitala korostaa, että vaisto on olemassaoleva ilmiö ja tieteellisesti sopiva käsite, kunhan se määritellään oikein. Tieteellisesti hyväksyttävä tapa määritellä vaisto on Viitalan mukaan periytyvä käyttäytymisen komponentti tai käyttäytymistaipumus, erotuksena käyttäytymisen siitä osasta, joka on opittua, oivallettua ja soveltavaa. On useita toimintoja, jotka periytyvät geneettisesti, erityisesti ravinnonhankintaan tai pakotoimintoihin liittyviä. Etologiassa ja vanhassa, behavioristisessa näkemyksessä mysteerisellä "vaistolla" selitettiin kuitenkin käytännössä kaikkea muiden eläinten toimintaa, jolloin ne nähtiin tavallaan koneina. Vaiston ja älykkään, oppimisen kautta muotoutuneen käyttäytymisen eroa ei sen kummemmin määritelty tai kyseenalaistettu, vaan "määrättiin" älykkään käyttäytymisen rajoittuvan ihmisapinoihin, ja muiden eläinten olevan vaistokoneita. Tällainen, toisaalta ihmisen hybrikseen eli tyhmänylpeyteen ja toisaalta vanhoihin uskomuksiin pohjaava näkemys oli vallalla pitkään jopa tutkijoiden keskuudessa.

Tosiasiassa nykyään tiedetään, että kaikilla eläimillä, ihminen mukaanlukien, on vaistoja ja geneettisesti periytyviä käyttäytymistekijöitä. Mutta lisäksi eläimet oppivat, ja monet pystyvät hyvinkin joustavaan käyttäytymiseen ja kekseliäisyyteen. Monilla eläinlajeilla on myös oma perinnetietonsa, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Voidaan puhua suorastaan traditioista ja kulttuureista, sillä kokonaisia tapojen ja tottumusten kokonaisuuksia säilyy ajassa opettamisen ja oppimisen keinoin. Useilla lajeilla sosiaalisen käyttäytymisenkin normit on opittava vanhemmilta lajikumppaneilta. Tällaista "perimätiedon" välittämistä esiintyy esimerkiksi kaloilla. Myös useiden kädellislajien merkkikielet periytyvät opettamisen avulla. Monilla muillakin nisäkäslajeilla, kuten myös linnuilla, on toistaiseksi alkeellisesti tunnettu käsitevarasto, eräänlainen protokieli. Viitala toteaakin:

"Onkin alkanut näyttää yhä ilmeisemmältä, ettei ole olemassa kvalitatiivisia, laadullisia eroja, joiden perusteella ihminen voitaisiin jotenkin erottaa muista eläinlajeista omaksi erilaiseksi ryhmäkseen. Erot ovat kaikki kvantitatiivisia eli määrällisiä, eivät kvalitatiivisia eli laadullisia. Ihmisessä toiset ominaisuudet ovat kehittyneet pidemmälle ja toiset taas heikommin kuin muissa lajeissa. Ihminen näyttääkin olevan ainutlaatuinen ja erilainen täsmälleen samassa merkityksessä kuin jokainen muukin eläinlaji on ainutlaatuinen ja erilainen."

Älykäs eläin kertoo myös ihmisen tuhoisasta ylpeydestä. Paremmuuttamme on pyritty pönkittämään monella eri tavalla. Ihmisen älykkyyttä on pyritty vakuuttelemaan sillä, että meillä on suurimmat aivot. Sitten tajuttiin, että eipä olekaan - norsuilla, valailla ja delfiineillä on paljon suuremmat. Välillä yritettiin vedota ihmisen suhteessa suurimpiin aivoihin, mutta sekään ei toiminut - esimerkiksi pikkulinnuilla on suhteessa selvästi suuremmat! Poimuttuneisuus keksittiin tämän jälkeen, mutta delfiineillä on huomattavasti ihmistä poimuttuneemmat aivot. Poimuttuneisuuden petettyä tutkijat keksivät, että aivojen ns. gliasoluthan ovatkin yhteydessä älykkyyteen! Esimerkiksi Einsteinilla niitä oli selvästi tavallista enemmän kuin normijampalla. Lanseerattiin ns. gliasoluindeksi, jota haluttiin verrata muihin, "tyhmempiin" eläimiin, ja joka ihmisellä julistettiin 2:ksi. Vasta jälkikäteen huomattiin, että gliasolutkaan eivät oikein tukeneet ihmisen totaalista, muista eläimistä eriytynyttä paremmuutta: pullokuonodelfiinillä kysenen indeksi havaittiin 3:ksi ja sillivalaalla 4,54:ksi! Jälleen on niin, ettei montaa muuta lajia ole tutkittukaan. Mistä lie johtuu.

Toisaalta aivoihin ja niiden toimintoihin liittyy paljon muutakin ihmetyttävää. Koska linnuilla on absoluuttisesti suhteellisen pienet ja heikosti poimuttuneet aivot, niitä pidetään joissain yhteyksissä totaalitaukkeina. Vaan yllättäen lintujen aivotoiminta ei keskitykään nisäkkäiden fysiologian tapaan vain aivojen pintakerrokseen. Linnuilla se ulottuu paljon syvemmälle aivojen rakenteisiin! Tämä voi selittää esim. varislintujen ihmisapinoihin verrattavan älykkyyden tai kea-papukaijojen käsittämättömän kekseliäisyyden. Eräässä Viitalan lainaamassa tutkimuksessa oli huomattu, että mustavarikset ymmärsivät jopa Arkhimedeen lakia. Niiden näkyville asetettiin läpinäkyvä putki, jossa kellui herkullinen toukka. Ikävä kyllä veden pinta ja siksi myös muhkea toukka olivat niin syvällä putkessa, etteivät varikset ulottuneet namiin. Ne alkoivatkin pudotella kiviä putkeen, saivat siten vedenpinnan nousemaan ja pääsivät herkuttelemaan! Keat puolestaan purkavat vaikka auton siististi pieniin osiin, ihan uteliaisuuttaan ja oppimisenhaluaan, jos ajokki parkkeerataan huolimattomasti niiden alueelle.

Älykkyystestit, joita tähän asti on suoritettu eläintenvälisten älykkyyserojen mittaamisessa, mittaavat Viitalan mukaan lähinnä konvergenttia ajattelukykyä, eli yhteen "oikeaan" ratkaisuun pyrkivää järkeilykapasiteettia. Divergentti ajattelu on edellisestä poikkeavaa, luovempaa ja moniin ratkaisuihin pyrkivää. Sitä on vaikeaa mitata, mutta jos keino keksittäisiin, tulokset voisivat olla hyvinkin erilaisia kuin tähänastiset.

Kun aivorakenteet pettivät, sosiaalinen älykkyys, peilisolut ja minuuden tiedostaminen valittiin seuraaviksi meitä ihmisiä kaikista muista erottaviksi ominaisuuksiksi. Heikoin tuloksin. Sukkulasoluja, joita pidetään sosiaalisen kanssakäymisen yhtenä vielä riittämättömästi tutkittuna ratkaisuelementtinä, löytyy myös valailta. Juuri muilta eläimiltä niitä ei ole etsitty...! Peilisolut liittyvät myös sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ne aktivoituvat, kun yksilö näkee toisen tekevän jotain, tai kuvittelee itse tekevänsä jotain. Ne siis ovat samaistumisen ja toisen yksilön ilmeistä pääteltyihin tunnetiloihin eläytymistä varten. Peilisolut kytkeytyvät aivoissa limbiseen järjestelmään, eli sinne vanhaan tunnealueeseen. Siten peilisolut ovat tavallaan empatian synnyn työkaluja. Ne liittyvät myös ns. mielen teoriaan, eli siihen, osaako eläin kuvitella toisen yksilön ajattelevan ja tietävän. Useilla lajeilla on havaittu mielen teoriaa vaativia toimintoja: esimerkiksi, että piilotettuja herkkuja ei vartioida, jos tienoolla liikkuu vain yksilöitä, jotka eivät ole nähneet piilopaikkaa. Vain piilotustoimenpiteen nähneitä yksilöitä vartioidaan.

Itsetiedostaminen on usein nähty ratkaisevaksi, tai ainakin tärkeäksi testiksi siitä, kuinka kehittyneitä tai ns. "edistyneitä" eri lajit ovat älyllisesti. Testinä on käytetty vanhaa (ja myös kiisteltyä) peilitestiä. Siinä eläimelle maalataan piste esimerkiksi nokkaan tai otsaan ja sille näytetään peilistä sen omaa heijastusta. Verrokkiryhmälle maalataan näkymätön piste, jotta tiedetään, etteivät eläimet reagoi vain tuntoaistin pohjalta. Jos eläin katsoo peilistä itseään ja koskettaa pistettä otsassaan tai pyrkii poistamaan sen, voidaan olettaa eläimen tajuavan peilikuvasta itsensä. Oma, erillinen minuus olisi tuolloin eläimellä "tiedossa". Testi on mennyt läpi varislinnuilla, delfiinillä, kyyhkysillä, norsuilla, simpanssilla ja sialla. Gorillalla testi ei toiminut, mikä saattaa johtua testitilanteestakin. Juurikaan muilla lajeilla ei kai ole kokeiltu.

Kun älykkyyspuoli ei tue ajatusta ihmisestä muista lajeista kvalitatiivisesti eroavana hallitsijaolentona, voi vielä pyrkiä selittämään, miten meillä ihmisillä on niin omalaatuinen ja moninainen persoonallisuuksien valikoima. Sekin on loppujen lopuksi hutilyönti. Jos asiaan perehtyy, löytää tietoa siitä, että esimerkiksi mustekaloilla on aivan omalaatuisensa persoonallisuudet. Ne muuten ovat niin älykkäitä, että kykenevät keppostelemaan ja huijaamaan tutkijoita. Pääjalkaiset ovat muutoinkin vallan fiksuja ja kekseliäitä tyyppejä - niistä löytyy hauskoja tutkimustuloksia ja näkemyksiä.

Vaikuttaa aika vakuuttavasti siltä, että vastaus yhteen ikuiseen kysymykseen on selviämässä. Kysymys, onko ihminen yksin avaruudessa saa vastauksekseen ein. Meillähän on ihan samalla pallolla hurja määrä omalaatuisia ajattelijoita ja tunteikkaita kavereita. Olemme itse aivan omalaatuisiamme, ihmeellisiä olentoja, mutta niin ovat nuo toisetkin. Hassua, että enää tarvitsee kysyäkään!

Mitähän nämäkin pikkutyypit suunnittelevat...