Kasvissyönti ja ympäristö: ratkaiseva taustatekijä

Kasvissyönnin keveys planeetalle on tutkimusten vahvasti tukema tosiasia. Epäselvyyksiä syntyy kuitenkin yhä, sillä uutisointiin liitetään harvoin kasvissyönnin sekasyöntiin verrattuja etuja selittävät, asian ymmärrettäväksi tekevät taustatekijät. 

Kasviperäisen tuotannon edut suhteessa eläintuotantoon vaativat pitkän listan. Eläintuotantoon verrattuna kasviperäisen  ruuan tuotanto säästää huomattavia  määriä fossiilisia raaka-aineita. Kun tuotetaan yksi kalori naudanlihaa, tarvitaan neljäkymmenen kalorin edestä polttoainetta. Yksi kalori maidosta vie neljätoista kaloria fossiilisia polttoaineita, kun taas yksi kalori viljasta vie vain 2,2 kaloria. Kasviperäinen tuotanto säästää myös valtavasti vettä. Arviolta 70% ihmiskunnan makeanveden käytöstä johtuu maataloudesta, eli kyseessä ei ole pieni seikka. Kasviperäinen tuotanto myös säästää valtavat pinta-alat maata ja sitä kautta aiheuttaa vähemmän metsä- ja lajikatoa. Eurooppalaisten runsas eläintuotteiden käyttö näkyy maa- ja metsäkatona muuallakin maailmassa: vain 20 % proteiinista, joka Euroopassa syötetään tuotantoeläimille, on Euroopasta peräisin. Loppu rehu tuodaan muualta, myös alueilta, joilla on pulaa ihmisravinnosta.

Vielä edellämainittujenkin lisäksi kasviperäinen tuotanto aiheuttaa merkittävästi vähemmän eroosiota, ilmastonmuutosta aiheuttavien kasvihuonekaasujen päästöjä sekä vesistöjen pilaantumista kuin eläinperäisen ravinnon tuottaminen. Kasvissyönti on myös globaalin nälkäongelman kannalta kannattavampi vaihtoehto. Varsin merkittävä asia planeetalla, jonka ihmisistä joka kolmas näkee nälkää.

Kasviperäisen tuotannon hyöty on siis ihmeen selkeä ja yhtenäinen ilmiö. Taustalla on yksi tekijä, joka sitoo ilmiöt yhteen, ja jonka muistaminen auttaa hahmottamaan tilannetta tai järkeistämään keskustelua.

Olennaisin taustatekijä on tämä: kun syön esimerkiksi parisataa grammaa vegenakkeja tai muuta mättöä, jostain syystä en kasva pariasataa grammaa. Tämä johtuu siitä, että olen eläin, ja vieläpä tasalämpöinen nisäkäs. Kasvan vain, jos mätöstä jää rakennusaineita ja energiaa jäljelle kehoni kasvuun, kun ensin suurin osa on kulunut muuhun. Ensin osa ruuasta jää sulamatta, sitten käytän suurimman osan energiasta liikkumiseen ja tasaisen lämmön ylläpitoon kehossani. Näin tekevät kaikki tasalämpöiset eläimet. Ruokaa syödään, koska se tarvitaan suurilta osin polttoaineeksi. Nisäkkään kehoon kertyy karkeasti arvioiden vain kymmenestä pariinkymmeneen prosenttia sen syömästä energiasta ja valkuaisesta. Sulaneesta ruuasta suurin osa haihtuu lämpöenergiana taivaan tuuliin. Eläintuotanto on siis bisnestä, jossa euro kerrallaan vaihdetaan turhanpäiten kahteenkymmeneen senttiin ja sitten ihmetellään, miksi kukkaronpohja alkaa paistaa.

Kasvissyönnin ekotehokkuus nojaa tähän hyötysuhdeseikkaan. Kaikki energia, joka ravintoverkoissa liikkuu, on peräisin auringosta. Sen hyödyntäjiä ovat kasvit, jotka kykenevät yhteyttämisessään sitomaan auringon antaman energian. Niiltä energia siirtyy kasvinsyöjien kudoksiin hyvin huonolla hyötysuhteella. Kasvissyöjät kun ensin jättävät osan sulattamatta, sitten ylläpitävät lämpöä ja vieläpä liikuskelevat. Edelleen kasvinsyöjien kudoksiin siirtyneestä pienestä osasta siirtyy edelleen hyvin pieni osa pedoille. Alkuperäisestä energiasta on tuolloin hukattu suurin osa. Petoja voi siten olla paljon vähemmän kuin kasvinsyöjiä: ympäristön kantokyky ja perustuotanto asettaa rajansa paljon resursseja vievälle syömisen tavalle. Ihminen tosin on petona lähtenyt väistelemään noita rajoja ja aiheuttanut ekosysteemeissä muhkeita tuhoja.

Kuvitellaan tilanne, jossa tuotetaan kasviperäistä ravintoa
kymmenelle ihmiselle. Kasvit (vihreä palkki) sitovat auringonvaloa ja tuottavat
energiaa, valkuaista ja ravinteita, jotka tässä tapauksessa kulutetaan
ihmisruokana.

Sama syömäkelpoinen tavara, vaikkapa soija, syötetään
usein eläimelle, jotta voidaan syödä eläimen kudokset tai eritteet.
 Samasta perustuotannosta riittää tuolloin vain yhdelle ihmiselle,
koska eläimen hyötysuhde on heikko. 

Vegaaninen ruokavalio siis säästää hurjia määriä luonnonvaroja ja tukee globaalia tasa-arvoisuutta. Taustalla on selkeä ja väistämätön luonnonlaki energian kulusta ekosysteemeissä.

Ihmispopulaation on ennustettu kasvavan yli yhdeksän miljardin vuoteen 2050 mennessä, joten kestävät ratkaisut ovat tarpeen. Mikään muu toimenpide ei ole yhtä merkittävä mahdollisuus kuin kasviperäiseen tuotantoon siirtyminen. Aiheesta ei kuitenkaan kuuluvasti puhuta, edes suurimpien luonnonsuojelujärjestöjen materiaaleissa. Joko tahot eivät halua niskaansa puolustusreaktioita totuttujen tapojen ystäviltä tai sitten asia osuisi piikkinä omaankin lihaan. Eläintuotteiden syönnin väitetään olevan henkilökohtaisempi asia kuin vaikka energiankulutuksen, vaikka henkilökohtaisuus lienee sama läppärin mahdollistamasta viihteestä nauttiessa kuin lehmänmaitoa juodessa. Olisipa hauska vihdoin nähdä enemmän ansaittua haloota aiheesta. 

Ruokavalioiden aiheuttamat ympäristöhaitat vertailussa, huomioituna
resurssivaikutus, ekosysteemivaikutus ja terveys. Vasemmanpuolinen pylväs
kuvaa normi sekaruokavaliota (italialainen valittuna
esimerkiksi eurooppalaisesta), oikeanpuoleisin luomupainotteista
vegaaniruokavaliota (Baroni ym. 2007).

Lähteitä ja materiaalia:

Auestad, N. & Fulgoni, V. 2015. What Current Literature Tells Us about Sustainable Diets: Emerging Research Linking Dietary Patterns, Environmental Sustainability, and Economics. Advances in Nutrition  6: 19–36

Baroni, L., Cenci, L., Tettamanti, M. &Berati, M. 2007. Evaluating the environmental impact of various dietary patterns combined with different food production systems. European Journal of Clinical Nutrition 61: 279–286

Kernebeek, H., Oosting, S., Feskens, E., Gerber, P.& De Boer, I. 2014. The effect of nutritional quality on comparing environmental impacts of human diets. Journal of Cleaner Production 73: 88-99

Sabaté, J. & Soret, S. 2014. Sustainability of plant-based diets: back to the future. The American Journal of Clinical Nutrition 100: 476S - 82S

Steinfeld, H. ym. 2006. Livestock's Long Shadow. FAO

Läsnä maailmassa: kuka on ja kuka saisi olla?

Tietyssä vaiheessa lapsuuttamme alamme piirtää rajan itsemme ja maailman väliin. Huomaamme pikkuhiljaa, että tämän ihon sisällä olen minä, ja kaikki, joita kurkin silmieni lävitse, ovat muita. Olemme sitä ennen kokeneet maailman välittömän tunnepohjaisesti, tasa-arvoisesti ja kokonaisvaltaisesti. Ihmislapsi on syntyjään hyvin, ellei jopa poikkeuksellisen, altruistinen olento. Vasta myöhemmin alamme veistellä monenlaisia hierarkioita ”minun”, ”meidän” ja ”toisten” välille. Emme aina osaa määritellä itseämme positiivisen kautta, eli sen, mitä olemme. Valitsemme murheellisen tavan kaivertaa rajamme ennemmin sen kautta, mitä emme ole, torjumalla mielestämme meistä irrallista, "huonompaa" toiseutta.

Jos epäonnistumme vetämään rajan itsemme ja kaiken meitä huonomman välille, olemme hukassa ja aggressiivinen rajanveto alkaa: kaikki lokit pitäisi tappaa kaupungeista – ne ovat röyhkeitä, älykkäitä, syövät jätskitkin kädestä. Jos lintu onnistuu jallittamaan minut, häpeän niin että olen valmis katkomaan niskoja. Apuakukaminäolen! Entä sitten sika. Hyi mikä eläin, hyi mikä makaaberi kohtalo! Ahne, vaaleanpunaisen vaaleanoranssi, pystynenä, kammottavalla tavalla älykäs, vangittuna masentuva ja apatiaan vaipuva, inhottavaa että meinaan nähdä joitain yhteyksiä... Kettu. Tulee hulluksi pienessä aitauksessa ja alkaa heijata tai ravata itsetuhoisesti. Pois se silmistä! Kala. Puhua pälpättää, oppii käyttämään työkaluja, kuljettaa lapsiaan lehden päällä. Lehmä. Huutaa kun lapsi viedään, juoksee järjettömän onnellisena päästessään ulos pitkän talven jälkeen... apuakukaminäoikeinolen! Sulkekaa nuo toiset jonnekin, aidan taakse, häkkiin, vakuumipakkaukseen!

Kalalokki (kuva: oulu. fi)

Eksistentialistinen hätä on arjessa sävähdyttäviin asioihin törmätessä ymmärrettävää, mutta myös tiedemaailmassa oman aseman varmistelu on hassusti sekoittunut teoreettisiin tuotoksiin. Muiden eläinten tutkimuksen historiaa on värittänyt toisaalta ymmärrettävä ja toisaalta synkällä tavalla huvittava yritys vetää epätieteellinen ero ihmisen ja kaikkien muiden biologisten systeemien välille. Alkuperäisten behavioristien vanhentunut näkökulma oli sentään looginen. Siinä ihmisyksilöitä katsottiin samalla logiikalla kuin muitakin eläimiä: ärsyke - reaktio - käyttäytyminen. Muusta ei puhuttu, kun muusta ei voitu varmuudella tietää, ja sama kaikkien kohdalla. Nykyisin asetelma on perusteettoman jakautunut. Jo lähtökuopissa, ennen todistusaineistoa, oletetaan jotain ratkaisevaa, mikä sallii meidän lajimme edustajien helpottuneina hyödyntää muita ja asettaa pienimmätkin mukavuudentarpeemme erinäköisten koko elämän edelle. Ihmisyyden kohdalla on myönnetty, että uudet tutkimuskeinot ja -tulokset todellakin paljastivat päänsisäisten asioiden olevan olemassa ja olennaisia. Toistaiseksi ympäristön paine eri muodoissaan on hidastanut samaa älyllistä kehitystä suhteessamme muihin eläimiin. Viime vuosina, kun muiden eläinlajien sisäisiä maailmoja ja kykyjä on alettu enemmän tutkia, on jatkuvasti löydetty positiiviseen suuntaan yllättäviä tuloksia. Muiden aliarviointi suhteessa olemassaolevaan on ollut aiemmin selkeä trendi.

Erojahan meidän eläinten välillä toki on, sitä ei kukaan voi kieltää. Me ihmiset olemme eläinlajina hyvin tehokkaita muokkaamaan ympäristöämme ja ratkomaan monimutkaisia loogisia ja matemaattisia ongelmia. Voimme viestiä toisillemme hyvinkin pitkälle menevän abstrakteja ja hienosyisiä asioita. Asia toimii tietysti hiukan toiseenkin suuntaan. Simpanssit ylittävät meidät kuvallisessa havaitsemisnopeudessa ja muistamiskyvyssä, linnut avaruudellisen hahmottamisensa suhteen, ja moni eläinlaji kokee aistimuksia, joista emme osaa edes unelmoida. Mutta löytyykö jotain moraalisesti ratkaisevaa, millä eri lajien elämisen oikeudet voisi laittaa järjestykseen? 

Melko kauan taikasana sai olla tietoisuus. Tietoisuus tarkoittaa jonkinasteista kykyä olla selvillä itsestään ja suhteestaan ympäristöönsä, kokea tunteita ja tuntemuksia sekä muistaa kokemaansa. Erittelyn järkeily meni kutakuinkin niin, että muillakin selkärankaisilla eläimillä (ja isolla osalla selkärangattomista) on todetusti kipua aistivia rakenteita, aivot, monimutkaista sosiaalista käyttäytymistä, selkeää oppimista, mitattavissa olevia syviäkin emootioita - mutta ehkä muut eivät kuitenkaan ole tietoisia niistä? Ei-tietoisuuden oletus säilyi erottelun perustana kauan. Vielä sittenkin, kun teoreettisesti, todistusaineiston valossa, olisi ollut turvallisempaa olettaa muille enemmän samankaltainen kuin erilainen kokemusmaailma meihin nähden. Itse asiassa tietoisuuskysymys oli pitkään perusteena ihmislajinkin sisällä eroavaan kohteluun, sekin ilman olemassaolevia tosiperusteluja.

Esimerkkinä (lähde) objektiivisuuden sivuliukumasta me-muut-asetelmassa voisi toimia teoreettinen tietoisuuden olemassaolon todennäköisyys. Jos tietäisimme varmaksi, että jollakin eläimellä ei ole tietynlaista tietoisuutta, "tietoisuustodennäköisyys" olisi 0. Jos taas tietäisimme varmaksi, että jollakin eläimellä on tietoisuus, todennäköisyys olisi 1. Tilanteissa, joissa meillä ei ole tutkimuskeinoja tai -tuloksia varmistamaan asiaa, meidän tulisi objektiivisuuden nimissä asettaa luku 0,5:een. Jostain syystä kuitenkin pitkään kävi siten, että tilanteissa, joissa ei voitu vahvistaa 100% (eli 1:n) todennäköisyyttä, oletettiin puhdas nolla tietoisuuden olemassaolon todennäköisyydeksi. Vielä silloinkin, kun alettiin ymmärtää tietoisuuden asuminen aivoissa eteeristen sieluajatusten sijaan, ja tiedettiin, ettei ihmisen aivoista löydy rakennetta, joka vain ja ainoastaan meillä majoittaisi tietoisuutta. Ei siis ainoastaan moraalisesti ja seuraamuksiltaan surullinen, vaan myös epäobjektiivinen lähtökohta, jota on kutsuttu mekanomorfiseksi eli "koneellistavaksi" näkökulmaksi (vrt. "inhimillistäminen" l. antropomorfinen ajattelu). Lukuisat nykytutkijat ovat huomauttaneet, että olisi ollut paljon loogisempi ja perustellumpi vaihtoehto olettaa todisteiden varhaisessa valossa tietoisuus muillekin kuin meille.

Toinen kalalokki (kuva: yle.fi)

Kognitio, tunne ja tietoisuus pelaavat jokaisessa yksilössä yhteen monimutkaisilla tavoilla. Ne ovat kuitenkin jotenkuten määriteltävissä olevia mielen systeemejä, ja teoreettisesti mahdollisia erottaa toisistaan. Kognitio tarkoittaa järkeilyn, oppimisen, oletusten ja laskelmoinnin tasoa, ja vaikka se on osin lomittainen tunteiden ja tietoisuuden kanssa, älykkyyden tai typeryyden vaikutelma ei ole yhtä tiukasti sidoksissa tunteiden ja kärsimyskyvyn läsnäoloon eläinlajissa kuin intuitiivisesti luulisi. Kognitiiviset taidot ovat erilaisia eri eläinlajeilla, johtuen niiden kehityshistoriassaan kohtaamista erilaisista haasteista ja erilaisten eloonjäämistaitojen tarpeista. Tunteet puolestaan ovat hyvin vanha, evolutiivisesti kehittynyt ilmiö, ja perustunteiden osalta jo aivoihin perehtyen tutkittavissa ja määriteltävissä. (Ehkä erikseen ovat sitten tuntemukset, feelings, l. tulkitut, subjektiiviset kokemukset, jotka sekä johtuvat tunteista että synnyttävät niitä. Tästä myöhemmissä bloggauksissa enemmän). Tietoisuus on mielen rakenne, joka sisältää eläimen oman otteen siihen, mitä se tuntee, kokee ja päättelee. Sekä reaktiona ympäristöönsä että sisällä omassa kehossaan ja psyykessään.

Muiden tietoisuutta on vaikeaa tutkia. Behavioristit tyytyivät aikanaan siihen, että emme voi tarkalleen tietää muusta kuin siitä, mitä tapahtuu oman nahkamme sisällä, ja ehkä siitä, miten näemme muiden tekevän tai reagoivan. Moraalisesti kiperissä ja ajankohtaisissa kysymyksissä on vain se ikävä puoli, että olisi aika kyseenalaista jättäytyä tuohon pisteeseen. On lähes pakko lähteä haparoimaan omasta navasta eteenpäin. Onneksi tiede onkin edistynyt hiukkasen behavioristisetien ajoista, ja apuna muiden huomioonottamista pohtiessa on melkoinen arsenaali uusia välineitä, perusteita, alustavia tuloksia ja rajanvetoja. Tällä hetkellä voidaan varsin turvallisesti puhua "ydinminästä", joka on perustavanlaatuisesti yhteinen ilmiö ainakin meillä nisäkkäillä.

Tietoisuutta ja päänsisäisiä seikkoja voidaan tutkia monilla eri tavoin. Käyttäytymiskokeiden edellytyksenä on tuntea kohdelajin käyttäytymistä, sillä esimerkiksi tuskan kokemus näkyy erilaisissa eläimissä eri tavoin. Koira ulvoo tuskasta, koska se voi saada apua sosiaaliselta ryhmältään, mutta lampaan kaltainen saaliseläin on hiljaa. Tutkimuksissa voidaan etsiä muilta eläimiltä neurologisia samankaltaisuuksia aivorakenteissa, jotka ihmisellä vastaavat tietoisista toiminnoista. Aivojen ihmisenkaltaisen rakenteen etsiminen ei kuitenkaan yksinään riitä, sillä aivojen toiminta on ehtinyt evoluution kulussa muokkautua eri tavoin tehokkaaksi eri eläinryhmillä. Esimerkiksi linnuilla ja kaloilla vilkkain toiminta on kehittynyt asuttamaan hiukan eri aivo-osia kuin ihmisellä, mikä kompensoi niiden aivojen erilaisuutta ja pientä kokoa. Useissa tapauksissa on huomattu, että jonkin aivojen alueen vähäisyys tai jopa puuttuminen ihmisen aivoihin verrattuna ei tarkoita sen toiminnon puuttumista, joka ihmisellä kyseisellä alueella sijaitsee. On turvallisempaa ensin tarkistaa, ettei kyseinen ominaisuus ole asettunut jonnekin muualle aivoissa aikojen kuluessa, sillä usein niin on. Esimerkiksi kaloilla aivojen toiminta on omalaatuisilla tavoilla kanssamme hiukan samaan suuntaan kehittynyt, vaikka niiden aivot ovatkin hyvin erilaiset. Näiden menetelmien lisäksi aivokuvantamisella voidaan nykyisin tulkita aivojen tapahtumia aivoissa tapahtuvien prosessien aikana, ja todennäköisesti tämä ala on vasta kukoistuksensa alkuvaiheessa.

Tietoisuutta on pyritty luokittelemaan monin eri teorioin. Ronskisti jakaen yksinkertaisimpana tietoisuutena voidaan pitää alkeellista tunnetietoisuutta, joka on todennäköisesti vanhin tietoisuuden muoto eläinten suvussa. Tämä varhainen tietoisuus on juuri se, jonka varassa eläin kokee emootiot eli tunteet. Tunteet ohjaavat eläimen toimintaa poispäin vaaroista ja kohti lajikumppaneita, ravintoa ja turvaa. Ne ovat olleet erittäin hyödyllinen sopeutuma, ja siksi ilmestyneet jo varhain. Siten tunnekokemus on vaihtelevankaltaisena ilmiönä periytynyt suurelle joukolle lajeja niiden irtautuessa omilleen esiäideistä. Näyttää siltä, että hyvin suuri osa muistakin selkärankaisista eläimistä, ja osa selkärangattomista, omistaa tietoisuudessaan myös ns. reflektiivisen tai kognitiivisemman tietoisuuskomponentin. Tuolla tasolla eläin tarkastelee kokemiaan tunteita sekä muistelee ja yhdistelee tietojaan. Reflektiivisen tietoisuuden merkkinä voidaan pitää esimerkiksi kykyä kaivaa kokemusmaailmastaan esiin materiaalia ja soveltaa sitä aivan uusiin tilanteisiin. Tuolloin ei voida olettaa, että kyseessä olisi pelkkä assosiaatio tai ehdollistuminen toimimaan tietyllä tavalla tietyssä tilanteessa. Soveltamiskykyä on kokeellisesti testattu viime vuosina liskojenkin tasolla, ja yllättäen nuo toopet otukset kykenivät soveltamaan elämänsä aikana oppimiaan asioita laboratorio-oloihin, jollaisia eivät olleet koskaan ennen kokeneet. Tällaisen kyvyn oli aiemmin uskottu rajoittuvan "korkeampiin" eläimiin, ja lähinnä sellaisiin, jotka elävät hyvin vaihtelevissa ympäristöissä ja monimutkaisten sosiaalisten suhteiden lomassa. Myös kalojen kohdalla tutkimustulokset osoittavat selvästi siihen suuntaan, että niidenkin tietoisuus täyttää reflektiivisen kriteerit, eikä niiden toiminta rajoitu pelkkään assosiatiiviseen toiminnan muutokseen.

Ahven seikkailee maailmassa (kuva: ARKive)

Se, missä määrin ensimmäisen ja toisen tason tietoisuus sitten kulkevat lomittain tai ovat saman ilmiön eri päätyjä, on hyvin vaikea ja monin eri tavoin tulkittu kysymys. Ongelmallisuus näkyy myös termistön älyttömänä sotkuisuutena; en enää ylläty vähääkään, kun löydän artikkelin, joka tarkoittaa tietoisuustasoillaan tai -termeillään jotain jälleen uutta. Toisaalta moraalisilta seuraamuksiltaan olisi voinut olettaa löydösten olevan selkeitä, niin todennäköiseltä näyttää kaikkien selkärankaisten ja joidenkin selkärangattomien kyky kokea positiivisia ja negatiivisia tunteita ja reflektoida niitä. Senkin, että ainakin suurin osa selkärankaisista kykenee sekä muistamaan omia kokemuksiaan että ennakoimaan tulevaa, olisi kuvitellut vaikuttavan niiden kohteluun.

Monet tutkijat ovat kiinnostuneita tutkimaan tietoisuutta ilmiönä erityisesti sen kautta, miten pitkälle eläin on tietoinen itsestään kehollisena, aktiivisena toimijana ja muista erillisenä persoonana. Tutkimukset ovat olleet äärimmäisen kiinnostavia, joskin riitaisia (ja vaativat oman bloggauksensa). On hyvin olennaista huomata, että perustavan tietoisuuden olemassaolo ja tunteiden, kivun tai ulkopuolisen maailman voimakas kokeminen ei vaadi tätä korkeampaa tietoisuutta itsestä toimivana subjektina. Moraalisissa kysymyksissä on olennaista huomata myös jälleen yksi liukuma: perusteettomana oletuksena on kauan pidetty sitäkin, että "kehittymätön", pitkälti tunne-elementtien varassa etenevä eläin, jonka kognitiivinen kapasiteetti ei meidän näkökulmastamme ole häävi, ei kärsisi negatiivisista kokemuksista tai kivusta yhtä paljon kuin me "kehittyneet". Tosiasiassa on aivan yhtä todennäköistä, että kehittyneemmillä voikin olla paremmat keinot selviytyä kärsimyksestä järkeilyllä ja sisäisen lohduttautumisen keinoilla. Ei ole yhtään sen enempää todisteita tyhmempien vähemmistä kärsimyksistä kuin on niiden enemmistä kärsimyksistä.

Tietoisuuden tasot ja monimutkaisuus vaihtelevat todennäköisesti lajeittain, ja jo pelkästään aistimaailman erilaisuuden vuoksi eläimellinen kokemusmaailma lienee hyvin erilainen eri lajeilla. Ei vielä tiedetä, eroaako tietoisuus ilmiönä lajeittain jatkumon tapaan vai selkeärajaisesti. Toistaiseksi vaikuttaa tosin siltä, että ainakin ns. kolmannen tason tietoisuus, eli termillinen, kielellinen tietoisuus on kehittynyt vain tietyille suuriaivoisille tyypeille (ihmiset, lähisukuiset kädelliset, suuret merinisäkkäät) jossain myöhäisemmässä kehitysvaiheessa. Koska kielellinen tietoisuus tai äänekäs kielellinen itseilmaisu ei ole edes kaikkien oman lajimme edustajien saavutettavissa, se olisi (tai on) varsin omituinen kohta rajanvetoon huomioonotettavia arpoessa. Ja koska tietoisuus itsestä ei ole läsnä nuorimmissa meidän lajimme yksilöissä, eikä selvästikään vaikuta olevan minkäänlainen edellytys tuntea kärsimystä, iloa, surua jne., senkään ei voi ajatella olevan hyvä moraalinen ratkaisukohta. Jos loogisesti ratkaiseva rajanveto jossain vaiheessa vihdoin vapautuu tabun asemasta, ja tietoisuus maailmasta ja kyky kärsiä tai kokea iloa selvenee teoreettisen itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden edellytykseksi, meillä on huikea urakka edessä. Sekä käytännön tasolla oman lajimme sisällä, että perustavanlaatuisesti suhteessamme muihin.



Lähteitä:
Baars, B. 2005. Subjective experience is probably not limited to humans: The evidence from neurobiology and behavior. Consciousness and Cognition 14: 7-21
Broom, D. 2007. Cognitive ability and sentience: Which aquatic animals should be protected? Diseases of Aquatic Organicms 75: 99-108
Chandroo, K., Duncan, I. & Moccia, R. 2004: Can fish suffer?: perspectivees on sentience, pain, fear and stress. Applied Animal Behaviour Science 86: 225-250
Désiré, L., Boissy, A. & Veissier, I. 2002. Emotions in farm animals: a new approach to animal welfare in applied ethology. Behavioural Processes 60: 165-180
Duncan, I. 2006. The changing concept of sentience. Applied Animal Behaviour Science 100: 11-19
Grandin, T. & Deesing, M. 2002. Distress in animals: is it fear, pain or physical stress? American Board of Veterinary Practitioners - Sympoisum 2002
Griffin, D. & Speck, G. 2004. New evidence of animal consciousness. Animal Cognition 7(5): 5-18
Herman, L. 2012. Body and self in dolphins. Consciousness and Cognition 21: 526-545
Leal, M. & Powell, B. 2012. Behavioural flexibility and problem-solving in a tropical lizard. Biological Letters 8: 28-30
Panksepp, J. 2003: At the interface of the affective, behavioral, and cognitive neurosciences: Decoding the emotional feelings of the brain. Brain and Cognition 52: 4-14
Panksepp, J. 2005: Affective consciousness: Core emotional feelings in animals and humans. Consciousness and Cognition 14: 30-80
Suddendorf, T. & Butler, D. 2013. The nature of visual self-recognition. Trends in Cognitive Sciences 17(3): 121-127
Tsuchiya, N. & Adolphs, R. 2007. Emotion and consciousness. Trends in Cognitive Sciences 11(4): 158-167
Warneken, F., Hare, B., Melis, A., Hanus, D. & Tomasello, M. 2007. Spontaneous Altruism by Chimpanzees and Young Children. PloS Biol 5(7): e184.doi:10.1371/journal.pbio.0050184

Me ja meduusat: uusi alku

"...mutta pikkuhiljaa alkoi ilmestyä monimutkaisempia muotoja:

yksisoluisia eliöitä, limaa, levää, polyyppejä

ja sen sellaisia. Mutta lopulta", olio sanoi 

muuttuen ylpeydestä vaaleanpunaiseksi tullessaan tarinansa huipennukseen, 

"mutta lopulta ilmestyi meduusa!"

                            - Daniel Quinn, Ismael

Lopettelin juuri graduni eläin ja vankeus -teemaa liipaten, ja samalla saapuivat biotieteiden opinnotkin päätökseen. Lopputuloksena muutaman vuoden rupeamasta voisin sanoa monta asiaa, mutta ehkä olennaisimpia mieleen tulleita on seuraava. Ihminen on aivan kuin meduusa. Siis tuo tuollainen Quinnin kuvailema, ylpeydestä pullisteleva meduusa. Millään, mitä maapallolla on tapahtunut ennen meitä (ja se oli pitkä rupeama se), ei mielestämme ole juurikaan merkitystä verrattuna meidän ilmestymisemme jälkeiseen aikaan. Kaikki muut ovat kehnoja versioita meistä, ja lähtökohtaisesti voidaan aina olettaa, että toiseus tarkoittaa oikeutusta parhaimmillaankin brutaaliin kohteluun. Ja kaikki tämä siitä huolimatta, että tieteellinen todistusaineisto juuri  päinvastaiseen suuntaan on huikea. 

Quinnin kuvaama pikku meduusa on hupaisa, koska se on pieni, vaaleanpunainen, ja voi, niin väärässä. Yritän omalta pieneltä osaltani kirjoittaa sarjan tekstejä, jotka voisivat vakuuttaa meduusan siitä, että sen olisi syytä laajentaa empatian tai arvostuksen kenttäänsä. Tuskin onnistun tekemään suurta vaikutusta yhteenkään vaaleanpunaiseen löllykkään, mutta aina saa yrittää. Ehkä joku edes kuulee uuden anekdootin jossain vaiheessa sarjaa. Aloitan kuitenkin yhteenpuserretulla ja epätieteellisemmällä tiivistyksellä siitä, mihin aion lähteä. 

****************

Jostain ihmeen syystä meidän kulttuurissamme ei kuule usein sitä kaunista pointtia, että olemme aivan uniikki, upea, poikkeuksellisen hieno laji, aivan kuten kaikki muutkin eläinlajit omassa erityisyydessään. Jostain syystä kovinkaan paljon ei puhuta siitä, että todennköisesti kaikki muutkin selkärankaiset eläinlajit, ja mahdollisesti osa selkärangattomista, ovat myös tietoisia olentoja. Osa hyvinkin syvällä, ns. itsetietoisuuden tasolla. Tai siitä, että syvempi itsetietoisuus ei kuitenkaan ole edellytys syvällisten tunteiden ja kärsimyksen kokemiseen. Tai siitä, että tunteet kehittyivät eläinmaailmassa hyvin hyvin hyvin varhain, ja ovat todennäköisesti hyvin samanlainen, toimintaa ja oppimista ohjaava ilmiö meillä kuin vaikka sioilla tai kanoilla. En voi lakata ihmettelemästä sitä, etten törmännyt kuin vasta yliopistoikäisenä sellaisiin asioihin kuin vaikka kalojen työkalujen käyttö ja sosiaalinen oppiminen. Tai oppiminen ja soveltaminen ylipäänsä niin vanhana, yleisenä ja yhteisenä ilmiönä. Miten ihmeessä opin vasta äskettäin, että sellaisetkin lajit, jotka eivät koe kipua samoin kuin me ihmiset, voivat mahdollisesti kokea niin voimakasta pelkoa, että se tulisi luokitella kärsimykseksi. En kuullut tarpeeksi ajoissa siitäkään, miten samanlaisia kanssamme muut eläinlajit  ovat omien tarpeidensa kanssa: yllättäen ne eivät sopeudukaan elämään vankeudessa ikuisen onnellisina, menettäen evolutiiviset tarpeensa vaikkapa ystävyyssuhteisiin tai jälkeläishoivaan. Niillekään ei riitä vain ruoka ja vesi, vaan nekin tarvitsevat abstraktimpia asioita. Ihmeellistä.

Vasta yliopistoikäisenä tulin kysyneeksi itseltäni, etteikö edes varovaisuusperiaate olisi tarpeen, kun samat asiat, joiden perusteella ihmisen itsemääräämisoikeus ja turva on tärkeää, näyttävät olevan läsnä muissakin eläimissä. Miten ihmeessä on mahdollista, että aivan kaltaistemme kohtelu voi jatkua niin kovin erilaisena?

Jostain syystä luonto eläimineen, koko eläinten historia, käsitetään ihmiskulttuurissa yhä vähän pinkin meduusan tapaan. Ensin oli kaikkea yksinkertaista limaa ja höttöä ja tyhmiä liskoja, jotka kuolivat idioottimaisuuksissaan sukupuuttoon. Oli yksinkertaisia, päästäisen näköisiä, oletettavasti toki hyvin tyhmiä alkeisnisäkkäitä. SITTEN - sitten ilmestyi ihminen! Järki, tunteet ja elämisen tarve syntyivät sillä samalla hetkellä. Aivot olivat olleet tyhjyyttään kaikuva huone, aina siihen asti.

Jokainen sukulinja, joka tällä hetkellä on olemassa, on selviytynyt yhtä kauan kuin me. Hupaisaa kylläkin. Tulevaisuuden maailmassa nenäänsä kaivava punapehvapaviaani, jos plantaasi-isännät suovat, voi olla pelkän sattuman kautta sopivampi ja kyvykkäämpi elämään kuin ihminen. Samalla periaatteella evoluutio on tähänkin asti toiminut. Evoluutio ei ennakoi, vaan on jälki menneestä. Evoluutio on väistämätön seuraus geenien olemassaolon ketjukolarista ekologisten lainalaisuuksien ja sattuman kanssa. Ei ole arvokkaampia, parempia tai hienompia lajeja. Huomaa, että tämä ei vähennä meidän upeuttamme. Jostakin saisi kuitenkin jo tulla se ratkaiseva hetki, kun ihmiset tajuaisivat muidenkin arvon.

kuva: www.treehugger.com

Me rakastamme tarinoita Davideista ja Goljateista, ja mielessämme olemme aina se nokkelampi, se ei-sortava, se hyvä, se David. On aika ikävää joutua toteamaan, että itse olisi minkäänlaisessa valtaapitävän, saati sitä käyttävän, asemassa. On aika surullista tajuta, että soisin asioiden jatkuvan tällä nykyisellä tavalla lähinnä siksi, että minulla on mukavaa. Tuntuu kurjalta muistaa aina silloin tällöin, että ellei asiaan kiinnitä poikkeavaa huomiota, porskuttaa maapallon valtaa käyttävien vähemmistössä, Goljattien puolella. On paljon sortoa, joka on niin kaukaista, ettei siihen tunne pääsevänsä käsiksi parhaista yrityksistään huolimatta. Mutta sitten on sitä sortoa, sitä vallankäyttöä, johon sekaantuu väkisinkin jokaisena arkipäivänään, ja jota ei tee tyhjäksi ulottumattomuus maailman toisella puolella tapahtuvaan vastaavaan.

Olisi ollut ronskisti kivempaa jatkaa oletusta, että ne toiset, ne eivät pysty tuntemaan, pelkäämään, eivät edes tajuamaan, mikä  niihin iski. Että en käytä valtaa, ohjaan vain niitä ymmärtämättömiä. On masentavaa tietää, että todistusaineisto osoittaa toisin. Olisin onnellisempi kuin pitkään aikaan, jos joku todistaisi minulle vedenpitävästi päinvastaista kuin tässä tekstissä väitän. Siis jos joku vakuuttaisi minut siitä, että se keskellä yhteiskuntaamme tapahtuva hyväksytyn ja sallitun vallankäytön muoto, joka pakottaa osan meistä elämään voimatta vaikuttaa elämäänsä, nähdä aurinkoa ja solmia normaaleja sosiaalisia suhteita, kohdistuu meistä täysin poikkeaviin, mitään tajuamattomiin, konemaisiin toisiin. Että minulla ei olisikaan syytä murehtia ja kantaa huolta. Todella, todella haluaisin taas huolettomasti ajatella niin.

Ihmiset ovat aina subjektiivisia, meillä on taipumus kääntää esittämiämme "faktoja" siihen suuntaan, mitä me haluaisimme nähdä. Niin minäkin teen, eikä mikään koulutus voi karsia sitä ominaisuutta kenestäkään. Tiede on kuitenkin ihmiskunnan systeemeistä toistaiseksi paras pyrkimys objektiiviseen tietoon. Tiedettä on tehty epähumaanisti, sen esityksiä on käytetty väärin ja se ei esitä universaaleja totuuksia. Tiede ei myöskään aina esitä moraalisia kannanottoja, silloinkaan, kun ehkä pitäisi. Kuitenkin se on vertaisarviointeineen, jatkuvine  kyseenalaistuksineen, yhteenkokoamisineen ja jatkuvasti ylläpidetyn artikkelimuotoisen keskustelunsa ansiosta paras puolueettomuuteen pyrkivä järjestelmä, joka meillä on. Jos edes pyrkisimme toimimaan objektiivisimman materiaalimme mukaan; JOS olisimme rationaalisia olentoja emmekä omien (mukavuudenhaluisten) tunteidemme mukaan eteneviä tyyppejä, meidän maailmamme näyttäisi melko erilaiselta. Ja varsinkin niiden toisten maailma näyttäisi melko erilaiselta.

kuva: "pink meanie" www.nationalgeographic.com

Eläinten oikeuksista puhuminen (l. paasaaminen) on radikaalia. Radikaalius ilmiönä edellyttää jonkinlaisen tasapainoisen nollatilanteen, josta käsin radikaali katsotaan. Hauskaa kylläkin, jostain syystä nykymaailmamme nollatilanne ei ole se, että kenellekään ei annettaisi lähtökohtaisesti oikeutta olla muita enemmän ja aktiivisesti käyttää valtaa toisiin. Radikaalin eri päädyt eivät ole itsemääräämisoikeuden vaatimus ja hyväksikäyttö, niinkuin voisi äkkiseltään olettaa, vaan hyväksikäyttö onkin nollatilanne. Se "objektiivinen". Jostain syystä eläintuotteita kaupustelevat firmat saavat edelleen mainostaa kouluissa, mutta eläinten oikeuksia ajavat julisteet eivät kuulu seinille. Jostain syystä tällä hetkellä toisen lajin edustajan rajun alisteista asemaa (l. aktiivista, loppuvaiheessa jopa äärimmäistä vallankäyttöä sitä kohtaan) ei nähdä yhtä radikaalina ilmiönä kuin pitäytymistä vallankäytön osalta ainoastaan omaa itseään koskevissa kysymyksissä. Käsitys muista eläimistä ja roolistamme niihin nähden on kuitenkin murrosvaiheessa. Jossain vaiheessa tämä ei-mihinkään nojaava käsitys ihmisen oikeudesta muiden yli tulee muuttumaan, mikäli tieteen sanomisia kuunnellaan. 

Itse asiassa, kun vielä puhutaan ilmiöstä, joka on todettu ehkä maailman suurimmaksi ympäristöongelmaksi  ja nälänhädän tuottajaksi (eläintuotanto kokonaisuudessaan), puhutaan kaikkien planeetan olentojen oikeuksista, oman lajimme edustajat mukaanlukien. Siitäkään huolimatta objektiivisuuden nollapiste ei vielä ole liukunut minnekään. 

Tämä tämänhetkinen tuntuu minusta niin käsittämättömältä, että pohjalta täytyy löytyä selvittämättömiä asioita. Jotain, mikä saa muutoin hyvät, välittävät ja älykkäät ihmiset sulkemaan silmänsä siltä todetulta väkivallalta, mikä tapahtuisi niin tavoitettavan lähellä. Kun on todettu, että erilajisten tunteet ovat käytännössä samat kuin omamme, erilajisten kohtelu nykyisellä tavalla näyttää käsittämättömältä. On äärimmäisen todennäköistä, että erilajinen äiti kärsii aivan oman lajimme äitien tavalla lapsensa menettämisestä, ja erilajinen yksilö kärsii virikkeettömyydestä tai mahdottomuudesta vaikuttaa omaan tilanteeseensa aivan yhtä lailla kuin me kärsisimme. Riippumatta siitä, miten pitkä perinne tuolla kärsimyksellä jo on. Täytyy olla jotain, mikä saa hyvää tarkoittavat ihmiset pitämään oikeutettuna toiseuden alistamista meidän tarkoitusperiämme varten. En ole koskaan väittänyt olevani muuta kuin yksinkertainen, ja voi olla, että kapasiteettini ei vain riitä ymmärtämään tätä maailman tilaa. Silti siltä varalta, että tuon ihmeellisen nykytilanteen taustalla on jotain muuta, ehkä vaikka kokemattomia yllätyksiä omasta roolistamme muiden joukossa (eikä yläpuolella)... Siltä varalta aloitan taas kirjoittamisen. 

P.S. Arvostan niitä ihmisiä, jotka eläintuotannon parissa toimivina vilpittömästi välittävät kanssaeläimistään ja todella miettivät niiden asemaa ja hyvinvointia välillä uudestaan, objektiivisuuteen pyrkien. Tämän hetken maailmassa se on tarpeen, ja ehkä hekin edustavat uudempaa, muuttuvaa maailmaa. Oikeudenmukaisen tulevaisuuden pohdintaa ei olisi järkevää jättää tekemättä vain kohteliaisuudesta. Filosofisemman, teoreettisemman ja eettisen keskustelun rooli on käsitellä suuria ilmiöitä ja niiden oikeutusta, ja mahdollisia tulevaisuuden muutostarpeita. Tämä huolimatta siitä, että se ei ole kaikkien tahojen intressien mukaista ja siitä, mitä ovat yksittäistapaukset ilmiöiden sisällä. Jos jokin ilmiö tulevaisuudessa nähdään kokonaisuudessaan epäoikeudenmukaiseksi, se ei tarkoita yksittäisten nykytoimijoiden mustamaalaamista tai arvojärjestykseen asettamista, vaan tavoitetta edes tulevaisuudessa tehdä paremmin. Sitten kun tiedämme paremmin. Solidaarisuus tämänhetkisten ihmisten toimintaa ja toimeentuloa kohtaan ei saisi estää tulevaisuuden oikeiden ratkaisujen pohtimista.

Koskaan, kun on kyse jonkun vallankäytöstä toisen yli, ei puhuta yksityisasiasta tai pelkästä elinkeinosta. Aina, kun mukana on vallankäyttöä kohtaava osapuoli, liikutaan jossain muualla kuin valtaa pitävän henkilökohtaisissa valinnoissa. Kukaan vallankäytön kohteeksi joutuva oman, uniikin kohtalonsa kanssa ei voi olla vain toisen  yksilön omistama yksityisasia. 

Mitä soijahiutaleista voi tehdä?

Soijahiutale on litistetty ja paahdettu luomusoijapapu -ei muuta: siis äärimmäisen vähän käsittelty aito asia. Soijahiutaleet ovat käyttövalmiita sellaisenaan, ne eivät vaadi liottelua tai keittelyä. Oikeastaan hiutale on ehkä himpun verran harhaanjohtava nimi tälle erinomaisen monikäyttöiselle soijatuotteelle, se nimittäin kelpaa melkein mihin vaan -paitsi ehkä siihen puuroon, joka nimestä ensimmäiseksi assosioituu.

Soijahiutaleilla on miedosti pähkinäinen maku. Parasta on, että niistä puuttuu kokonaan se hivenen rehumainen vivahde, joka joskus kulkee soijan kylkiäisenä. Aminohappokoostumukseltaan täydellistä kasviproteiinia soijahiutaleet pitävät sisällään kokonaiset 38,4 g / 100g . Loistava proteiinin lähde isompaankin proteiinin tarpeeseen siis!

Paahdetut soijapavut 

Soijahiutaleen olemus suorastaan kutsuu paahtamaan sen pannulla mausteiden kera - niistä syntyy pikavauhtia naposteltavaa, joka maistuu hyvin niin isoille kuin pienillekin puputtajille. Tulisuudesta piittamaatta 2-vuotiaani kahmi näitä snäksejä kaksin käsin :)

• 2 dl soijahiutaleita
• 1-2 rkl soijakastiketta
• mausteita maun mukaan: 1 pilkottu valkosipulin kynsi,  chiliä, paprikajauhetta, juustokuminaa, oluthiivahiutaleita... 

1. Paahda soijahiutaleita kuivalla pannulla, kunnes niistä alkaa irrota tuoksua.
2. Lisää soijakastiketta maun mukaan. Mausta mieleiseksesi, minä tein aavistuksen tulisia. Juustoisen vivahteen snäkseihin saa lisäämällä joukkoon oluthiivahiutaleita.


 
Soijapihvit (n.20 kpl)

Tällä kertaa paistoin myös soijahiutaleilla höystettyjä kasvispihvejä. Nämä olivat muuten elämäni ensimmäiset kasvispihvit, jotka pysyivät niin hyvin koossa, että paistaminen paistinpannulla onnistui täysin ilman hajoilevia pihvejä tai karmeaa käryä :) Liekö rakenteen salaisuus soijahiutaleissa vai sekaan raastetussa raa'assa perunassa.

• 150 g kesäkurpitsaa (n. puolikas kesäkurpitsa)
• 200 g kukkakaalia 
• 1 iso sipuli
• 4 dl soijahiutaleita
• 3 valkosipulin kynttä
• 2 rkl oliiviöljyä
• 3 rkl tomaattipyrettä
• 2 tl garam masalaa
• 1/2 tl korianteria
• 1 tl paprikajauhetta
• n. 1-2 tl omenaviinietikkaa
• n. 3-4 rkl soijakastiketta
• n. 3-4 rkl makeaa chilikastiketta
• 2 dl kikhernejauhoa
• 1 raastettu raaka peruna
• n. 2 rkl mantelikermaa (muukin kasviskerma käy)

1. Raasta kesäkurpitsa ja kukkakaali karkeaksi raasteeksi. Pilko sipuli ja valkosipulin kynnet.
2. Mittaa paistinpannulle oliiviöljy. Lisää korianteri, garam masala ja paprikajauhe pannulle. Anna mausteiden muhia öljyssä hetki. Lisää tomaattipyre mausteiden joukkoon.
3. Lisää sipulit ja soijahiutaleet, paista hetki. Lisää sen jälkee kesäkurpitsa- ja kukkakaaliraasteet pannulle.
4. Mausta soijakastikkeella, chilikastikkeella ja omenaviinietikalla
5. Siirrä seos pannulta kulhoon ja sekoita siihen vielä kikhernejauhot,  hienoksi raastettu raaka peruna ja muutama ruokalusikallinen  mantelikermaa pihvitaikinan notkistamiseksi ja makujen pehmentämiseksi.
6. maistele taikinaa: jos se kaipaa suolaisuutta, lisää soijakastiketta, jos taas puuttuu täyteläisyyttä, lisää makeaa chilikastiketta, mikäli maut kaipaavat pikkuisen piristystä, lisää vielä tilkka omenaviinietikkaa.
7. Muotoile taikinasta n. sentin paksuisia pihvejä. Lisää kuumahkolle (meidän hellassa 7/9) paistinpannulle tilkka öljyä ja paista pihvit molemmin puolin rapeiksi.


Lopuksi

Bonuksena vielä yksi käyttöidea soijahiutaleille:
Ekolon Saija vinkkasi, että soijahitaleet maistuvat mainiosti omatekoisen myslin seassa. Mustikkakeittoa, mysliä, kookoslastuja ja soijahitaleita -tätä pitää testata :)
 

  

Tästä ei pizza parane!

Pizza on keikkunut kärkisijoilla lempiruokarankingissäni kolmattakymmenettä vuotta ja ollut bravuurini keittiössäkin jo ties miten pitkään. Mutta täytyy sanoa, että nämä pienet pizzat pesevät kyllä mennen tullen kaikki aikaisemmin leipomani pizzat ja vieläpä ilman juustoa! Niin ankealta kuin ajatus juustottomasta pizzasta joskus tuntui.

Idea ja resepti pääpiirteissään on kotoisin täältä (yksi lempiruokablogeistani, muuten). Näiden pizzojen salaisuus on siinä, että ne valmistetaan aidoista, yksinäänkin maukkaista aineksista. Tomaattikastike on huolella haudutettu ja kunnolla maustettu. Siinä on juuri sopivassa suhteessa suolaisuutta, happamuutta, makeutta ja tulisuutta. Täytteet ovat meheviä, raikkaita ja niitä laitetaan paljon. Eikä oliiviöljyn määrässä pihistellä. Ja kokonaisuus kruunataan reilulla annoksella tuoreita yrttejä.

Pikkupizzat (n. 15 kpl)

Pohja:

• 3 dl kädenlämpöistä vettä
• 1 pss kuivahiivaa
• 1-1,5 tl kristallisuolaa
• 7 dl jauhoja (laitoin 2 dl täysjyvävehnäjauhoja ja 5 dl puolikarkeita speltjauhoja)
• 3 rkl oliiviöljyä

Mittaa kulhoon jauhot (alkuperäisessä ohjeessa käytettiin pelkkiä hienoja speltjauhoja, minä laitoin sekaan myös osan täysjyvävehnää, vastaava määrä ruisjauhoja toimisi varmaan myös mainiosti). Sekoita jauhoihin suola ja kuivahiiva. Sekoita mukaan kädenlämpöinen vesi ja lopuksi oliiviöljy. Vaivaa taikina kimmoisaksi ja peitä kulho liinalla. Anna taikinan nousta lämpimässä paikassa vähintään puoli tuntia.

Tomaattikastike:

• 1 rkl oliiviöljyä
• 1 pienehkö sipuli
• 2 valkosipulin kynttä
• 1 rkl kapriksia
• ripaus kuivattua chiliä silputtuna
• 400 g kuorittuja tomaatteja (tomaattimurskakin käynee)
• 1 tl (kuivattua) oreganoa
• kristallisuolaa
• ripaus palmusokeria
• mustapippuria

Silppua sipuli ja valkosipuli mahdollisimman pieneksi. Lorauta oliiviöljy kuumalle paistinpannulle ja lisää sipulit ja ripaus chiliä. Kuullota sipuleita hetki ja lisää joukkoon silputtu kapris ja kuoritut tomaatit.  Muussaa tomaatit paistinlastalla ja mausta kastike oreganolla, suolalla, sokerilla ja pippurilla.  Anna kastikkeen kiehua hetki (5-10 min.). Pienennä lämpöä ja jätä kastike porisemaan kannen alle miedolla lämmöllä n. puoleksi tunniksi. (Jos tomaattikastike (sipulit ja kaprikset lähinnä) tuntuu jäävän liian karkeaksi, sitä voi surautella hiukan sileämmäksi sauvasekoittimella)

Täytteet:

• kesäkurpitsaa 
• munakoisoa
• herkkusieniä
• tomaattia
• sipulia
• paprikaa
• aurinkokuivattua tomaattia
• oliiveja
• pinjansiemeniä
• valkosipulia
• latva-artisokkaa
• mitä vaan

Kokoa pizzojen päälliset tuoreista ja raikkaista kasviksista, mausta ja marinoi täytteet huolella. Minä paistoin kesäkurpitsa-, munakoiso- ja paprikaviipaleita hetken oliiviöljyssä, maustoin ne tilkalla valkoista balsamiviinietikkaa ja ripauksella suolaa. Lisäksi maustoin kunkin kasviksen hieman eri tavoin, käyttäen esim. valkosipulia sekä erilaisia yrttejä ja pippureita. Herkkusienet paistoin ja maustoin ripauksella suolaa. Pinjansiemenet kannattaa lisätä vasta paistamisen puolivälälin paikkeilla, muuten ne palavat helposti.  

Paistetun pizzan päälle:

• tuoreita yrttejä (oreganoa, timjamia, basilikaa, rucolaa, rosmariinia, ruohosipulia...)
• oliiviöljyä

Leivo taikinasta jauhotetuin käsin palloja ja taputtele pallot sopivan kokoisiksi lätyiksi. Tein pizzat suoraan leivinpaperin päälle, näin säästyy erillisen leivonta-alustan pesemisen vaiva. Levitä tomaattikastiketta ohut kerros kullekin lätylle. Kokoa täytteistä erilaisia pizzoja, laita täytteitä reilusti ja kerroksittain. Paista pizzoja uunin yläosassa 250 asteessa. Meidän kiertoilmauunissa pizzat valmistuivat n. 7 minuutissa, tavallisessa uunissa paistoaika on muutaman minuutin pidempi. Ripottele valmiiden pizzojen päälle runsaasti tuoreita yrttejä ja suihkuta (tai lorauta) tilkka oliiviöljyä.

Lettukestit!

Lettutaikina ei kaipaa sen enempää kananmunaa kuin lehmän maitoakaan. Vegaanisen lettutaikinan teossa myös soveltaminen on sallittua: taikinaa voi muokata kulloistenkin mielitekojen ja saatavilla olevien ainesten mukaan. Omien kokemusteni perusteella letut onnistuvat, jos taikinassa on

• litra nestettä (vapaavalintaista kasvimaitoa ja/tai -kermaa, (kivennäis)vettä)
• n. 6 dl jauhoja 
• 1-2 tl suolaa
• 2 tl sokeria
• (1-2 rkl öljyä)
• 1-2 rkl perunajauhoja

Lettutaikinaan sopivat perinteiseten vehnäjauhojen ohella myös spelt- ja ruisjauhot, kookosjauhojakin kannattaa kokeilla. Makuvariaatioita voi luoda erilaisilla kasvimaidoilla. Lettuihin käyvät niin riisi-, kaura-, soija, kookos- kuin erilaiset pähkinämaidotkin. Muutama lusikallinen perunajauhoa pitää taikinan hyvin koossa. Loraus kivennäisvettä taikinassa tekee letuista kuohkeampia. Vispaa lettutaikina hyvin ja paista ohuet letut kuumalla pannulla. Minä pidän lettuni aika pieninä, sillä tavalla ne on helppo kääntää.

Tällä kertaa tein letut seuraavanlaisella reseptillä. Tietenkään en malttanut olla kokeilematta, miten uusi ihastukseni lupiinijauho taipuisi ohukaisten ainesosaksi. Tälläkään kertaa ei tarvinnut pettyä: maultaan neutraali ja proteiinirikas lupiinijauho sopii oikein hyvin lettuihinkin. 

Lupiiniletut

• 8 dl kauramaitoa
• 2 dl kivennäisvettä
• 4 dl vehnäjauhoja
• 2 dl lupiinijauhoja
• 1,5 tl kristallisuolaa
• 2 rkl palmusokeria
• 2 rkl perunajauhoja
• 2 rkl maapähkinäöljyä

Mittaa neste kulhoon. Lisää sokeri ja suola. Vispaa jauhot pikkuhiljaa lisäten nesteeseen. Lisää taikinaa loraus öljyä. Paista letut kuumalla pannulla. Lettu on valmis käännettäväksi, kun pinta on hyytynyt ja lettu irtoaa pannusta kevyesti heilauttamalla. Käännä lettu ohuella lastalla. Rapean lopputuloksen takaamiseksi paistorasvan määrässä ei kannata kitsastella. Tällä kertaa käytin niin taikinaan kuin paistamiseenkin maapähkinäöljyä. 

Hotki herkku marjojen, jäätelön tai kermavaahdon kera.

Hyvä hamppu

 

Nyt on pitkästä aikaa sopiva hetki hehkuttaa hieman hamppua. Hamppu on nimittäin kerrassaan erinomainen kasvi niin ympäristön kuin ravitsemuksenkin näkökulmasta.

Viljelykasvina hamppu on aivan erityisen ympäristöystävällinen. Se on pitkäjuurinen typensitojakasvi, joka tuo ravinteita maan pintakerroksiin ja estää maaperän köyhtymistä. Vaatimattomissakin oloissa kasvava hamppu on runsas- ja nopeasatoinen. C4-kasvina se sitoo ja yhteyttää kasvunsa aikana hiilidioksidia kaksin- tai kolmikertaisen määrän verrattuna C3-kasveihin. (Noora on biologin asiantuntemuksella selvittänyt hampun ekologisuutta aiemmassa hamppupostauksessaan). Hampun ekoansioihin on ehdottomasti myös lisättävä sen ravitsemuksellinen sisältö. Se on loistava kasviperäinen proteiinin lähde, joka pesee eläinperäiset kilpailijat sekä ympäristö-, terveellisyys- että eettisyysmittareilla mitattuna.

Hampun viljelyllä on Suomessakin vuosisataiset perinteet. Viime vuosikymmeninä päihdyttävä alalaji on ikävästi mustannut kasvin mainetta. Öljy- ja kuituhampussa päihdyttäviä kannabinoideja ei kuitenkaan ole käytännössä lainkaan ja elintarvkeikäyttöön päätyviä hamppuraaka-aineita valvotaan tiukasti. Pikku hiljaa hamppu onkin alkanut jälleen nauttia ansaitsemaansa arvostusta. Onneksi, sillä ravintona hamppu on huipputerveellistä. 

Hampunsiementen valtti on niiden ravintosisällön monipuolisuudessa. Tähän pieneen siemeneen on pakattu sekä erinomaisia rasvoja että runsaasti täydellistä kasviproteiinia. Rasvahappoja hampussa on vaikuttava kirjo: omega-kolmosta, -kuutosta ja -yhdeksää. Omega-6 ja omega-3 -rasvahappoja hampunsiemenissä on ihanteellisessa suhteessa. Lisäksi hampunsiementen omega-6 -rasvahapoista osa on valmiiksi gammalinoleenihappoa (GLA) ja omega-3 -rasvahapoista osa stearidonihappoa (SDA), eikä elimistön siten tarvitse itse näitä muuntaa.  

Hampunsiemenistä 24 % on proteiinia ja tästä proteiinista löytyvät kaikki välttämättömät aminohapot ja vielä paljon päälle. Hampun sisältämä proteiini on myös poikkeuksellisen hyvin imeytyvää sorttia. Hampun proteiinien (edestiinin ja albumiinin) aiheuttamat allergiset reaktiot ovat erittäin harvinaisia, siksi hamppu on erinomainen proteiininlähde erityisesti niille, jotka saavat allergisia oireita palkokasveista.

Hamppua voi nauttia monessa muodossa: öljynä, jauhoina, siemeninä (kuorella ja ilman) sekä erilaisina pitemmälle jalostettuina tuotteina, kuten pastan tai vaikka suklaan seassa. Kylmäpuristettua hamppuöljyä ei kannata käyttää paistamiseen, sillä sen rasvahappokoostumus kärsii kuumentamisesta. Hamppuöljy sopiikin ennen kaikkea salaatinkastikkeeksi tai ravintolisän tapaan vaikkapa puuron tai jugurtin joukkoon. Kuoritut hampunsiemenet ovat omiaan smoothien tai kasvissosekeiton seassa, vettä lisäämällä niistä voi valmistaa helposti ja nopeasti miedon makuista hamppukermaa tai -maitoa. Hamppujauhoa kannatta lisäillä leipätaikinaan, minusta aika ihanteellinen leipä syntyy, kun hamppujauhoa laittaa n. 1/6 jauhojen määrästä.

Omassa keittiössäni suosituin hamppujuttu ovat ehkä kuitenkin ihan perinteiset kuorimattomat hampunsiemenet. Hampunsiementen kuoressa on runsaasti kuitua ja kivennäisaineita, joten jos kuorten aiheuttama lievä rouskuvuus ja rakenteen rakeisuus ei haittaa, kannattaa kuorenkin hyvät aineet hyödyntää. Siementen kuori on kuitenkin syytä rikkoa tavalla tai toisella, jotta elimistö saisi ravinteet käyttöönsä. Aiemmassa postuksessani olen tehnyt idätetyistä hampunsiemenistä tuorepuuroa. Tällä kertaa paistelin kasvispihvejä.

Hamppu-bataattipihvit 

Jauhettuina hampunsiemenet ovat mainio aines esimerkiksi kasvispihveissä. Proteiinikoostumuksensa ansiosta hampunsiemenet toimivat pihvitaikinassa kananmunan kaltaisena sidosaineena ja pihvit pysyvät tosi hyvin koossa. Tällä ohjeella syntyy n. 20 mehevää pienehköä pihviä.  

• 2 dl luomuhampunsiemeniä
• 1 pienehkö luomubataatti (n. 5 dl raastetta)
• 1 luomusipuli
• 2-3 luomuvalkosipulin kynttä
• 1 dl luomuspelthiutaleita
• 2 rkl luomupaistoöljyä
• 2 tl luomugaram masalaa
• 1 tl luomukorianteria
• 4 rkl luomutomaattipyreetä
• 3 rkl luomusoijakastiketta
• 1 rkl valkoviinietikkaa
• 1/2 dl luomumantelikermaa (tai muuta kasviskermaa)
  
  

Jauha hampunsiemenet tehosekoittimessa mahdollisimman hienoksi jauheeksi. Raasta bataatti, pilko sipuli ja valkosipuli.

Kaada pannulle reilu loraus paistoöljyä. Lisää kuumalle pannulle mausteet ja tomaattipyree. Lisää sipuli ja valkosipuli. Paista hetki ja lisää raastettu bataatti. Paista kunnes bataatti on hieman pehmennyt. Sekoita raasteeseen soijakastike ja viinietikka. 

Sekoita keskenään kulhossa hampunsiemenrouhe, spelthiutaleet ja paistetut kasvikset. Lisää seokseen tilkka mantelikermaa. Muotoile massasta pienehköjä pihvejä ja paista pihvit keskilämmöllä pannulla rapeakuorisiksi.