tiistai 31. joulukuuta 2013

Jälkitunnelmia vaihdon jälkeen: Ihastuttavan vihastuttava Tansania


 
Sähkön, ajan ja toimivan tietokoneen puuttuessa blogikirjoittelu muuttui mahdottomaksi tehtäväksi, mutta Suomen kamaralle palattuani koitan nyt tiivistää jotain vieraassa kulttuurissa kokemaani.

Niin kuin jokaisen rakkauden kohdalla, alkaa ajan kuluessa nähdä myös rakkaansa huonommat puolet. Olisi ollut suorastaan mahdotonta ja erittäin naivia elää kuplassa ja nähdä vain hyvää kaikessa. Vaikka  osa kulttuurieroista hauskuttaa ja niiden omaksuminen on mielenkiintoista, tuli joitain epämiellyttäviäkin eroja vastaan. Toisinaan hieman liiallisuuksiin menevä paikallisten uteliaisuus turhautti, sillä mzunguna (valkoisena) olet aina huomion kohteena, mihin tahansa menetkin. Joskus tuo mzungun huutelu on hyvällä tarkoitettua, mutta joskus siinä oli myös rasistisempi sävy ja varsinkin oletus siitä, että ihonväri kertoo varallisuudesta tuntui turhauttavalta.

Jos alku siis meni ihastuessa, kului loppuaika valitettavasti myös vihastuessa maan organisoinnin puutteeseen sekä korruptoituneeseen toimintaan. Esimerkiksi yliopisto-opintoni olivat yli kuukauden myöhässä, mistä syystä opintojen järjestäminen muuttui varsin järjettömäksi näin lyhyen vaihdon aikana. Korruptiosta sen sijaan kielivät saamani oudot ehdotukset todistusten parantamisesta rahaa vastaan sekä lahjonnan kulttuuri viranomaisten toiminnassa. Myös naisen aseman totesin olevan yhä surullisen huolestuttava, vaikka se jonkin verran onkin parantunut siitä mitä se on ollut. Oli väsyttävää kohdata alentavan vihjailevia ehdotteluja sekä lääkärin, opettajan että poliisin toimesta ja todeta henkilökohtaisesti, miten alentavaa kohtelua naiset saavat kestää vielä nykymaailmassakin.

Yllättävää oli myös varsinkin kaupungissa vallitseva pinnallisuuden kulttuuri, jota en olisi osannut odottaa Tansaniaan mennessä. Hikisistä ja puutteellisista oloista huolimatta ihmiset kulkivat rypyttömissä kauluspaidoissa, useimmat joka viikko hiustyyliä vaihtaen ja muutenkin ulkoinen habitus näytteli hyvin suurta osaa tuossa kulttuurissa.  Pinnallisen Dar es Salaamin kaupunkielämän jälkeen parhaimpia hetkiä vaihdossa olivatkin, kun pääsin karkaamaan bussilla pois kaupungin hälinästä maaseudulle, kohti aidompaa Tansaniaa pienine kylineen, saviasumuksineen ja viljelyksineen.  Oli vaikuttavaa nähdä kyläläisten heräävän jo neljän aikoihin kantamaan vettä lähimmästä kaivosta, sillä näissä kylissä jokainen valoisa hetki päivästä käytetään hyväksi. Maaseudulla elämä pyörii enemmän oman perheen ja kylän ympärillä ja elanto perustuu usein viljelyksiin. Siellä täällä näkikin kyläläisten kantavan tavaroita päänsä päällä, värikkäät kankaat ylle kiedottuina ja Masai-heimolaisten kauppaavan metsästämäänsä pienriistaa. Tämän alkuperäisen kansan elon näkeminen rinnakkain modernin, älypuhelinta näppäilevän  kaupunkilais-tansanialaisen rinnalla veti toisinaan sanattomaksi. On kuin kaksi eri maailmaa eläisi rinnakkain; länsimaalaistunut moderni ja alkuperäinen traditionaalinen tansanialainen.

 
 

Vieraillessa paikallisten asunnoissa oli äärimmäisen köyhyyden näkeminen myös hyvin hämmentävä kokemus;  kun näkee miten ahtaasti ja vaatimattomasti ihmiset elävät ja silti tuntuu, ettei asiaa sisäistä. Useilla työpäivät olivat pitkiä, joillakin 10-tuntisia kuutena päivänä viikossa ja osa myös nukkui työpaikallaan. Silti kovasta työskentelystä huolimatta useista töistä saatava huono palkka ei riitä koko elämän aikana edes asunnon ostoon. Tästä syystä Ekolonkin edustama paikallisten tuottajien tukeminen sekä reilun kaupan sopimukset tuntuvat nyt entistä tärkeämmiltä. Myös paikalliset opiskelijat elivät kovissa oloissa, vähintään kaksi ihmistä jakoi yhden sängyn ja huoneissa saattoi asua 12 opiskelijaa, osa lattialla ja osa parvekkeella nukkuen.  Pelottavaa oli huomata, ettei köyhyyden näkeminen herättänyt odotetunlaisia tunteita siitä yksinkertaisesta syystä, että sitä ei voinut käsittää ja sisäistää, vaikka sen omin silmin näkikin. Tämä sama hämmentävä kokemus toistui muidenkin vaihto-opiskelijoiden keskuudessa.  Toisaalta taas maan köyhyys ja saastuneisuus herättivät ajoittain voimakkaita voimattomuuden tuntemuksia; ongelmat ovat niin syvällä ja ihmisiä niin paljon, etten voi auttaa, kun en tiedä mistä alkaisin. Luontoa arvostavana varsinkin roskien poltto ja kippaaminen jokiin ja meriin tuntuivat pahalta. Olisi niin tärkeää, että kaikki tekisivät jotain yhteisen pallomme puolesta. Toisaalta roskien käsittelystä ja kierrätyksestä paikallisten kanssa keskusteleminen sai tajuamaan, että tämänkin muutoksen tekemiseen tarvitaan paljon rahaa, jota kehitysmaalla ei ole tähän asiaan panostaa. Helpotusta maailmantuskaan toivat kuitenkin maaseudun luonnon ja puhtaamman ympäristön näkeminen, ja ne saivat tajuamaan miten kaunis maa Tansania onkaan.  Safarit ja suuret nisäkkäät ovat onneksi tiukkaan suojeltuja ja myös sademetsä-alueet tarkkaan varjeltuja. Vihreän niittyistä ja puhtaita metsäisiä alueitakin oli suhteellisen paljon, kun pääsi ulos kaupunki-alueelta.

 
 

Sosiaalinen ympäristö ja kanssakäymisen kulttuuri oli sekin täysin omanlaisensa. Hiljainen ja varsin itsenäisesti toimiva suomalainen yhteiskunta on totaalinen vastakohta tälle äärettömän sosiaaliselle ja uteliaalle afrikkalaiselle kansalle.  Oman tilan puute ja yksityisyyden puuttuminen olivatkin omalla kohdallani sopeutumisen haastavin osuus. Kanssakäymisessä kun ei aina riitä, että tervehtii vastaantulijaa, vaan kohteliasta on aina kysyä myös muita kuulumisia sekä esimerkiksi aamuisin: Miten heräsit tänään? Lisäksi syödessä tulisi pöytään tulijalle aina muistaa mainita ”karibu”, eli tervetuloa syömään ruokaani. Tällaisessa yltiösosiaalisen smalltalkin opettelussa ja omaksumisessa olikin tekemistä kaltaiselleni hiljaisemmalle mzungulle. Vaikka uteliaisuuteen väsyikin, en toisinaan voinut pidätellä hymyä, kun silloin tällöin joku paikallinen yhtäkkiä sulki käteni käsiinsä ja sanoi ”Anniina, I’ve missed you so much, how are you?”  Suurimmaksi osaksi ihmiset olivat hyvin auttavaisia ja hyväntahtoisia. Esimerkiksi eräänä päivänä ostaessani liikkuvan bussin ikkunasta jäätelöä, en ehtinyt saada vaihtorahoja ennen kuin bussi lähti liikkeelle. Sanoin katukauppiaalle, että hän voi pitää rahat, mutta seuraavassa pysähdyksessä huomasin, että hän oli jättänyt kärrynsä ja juossut bussin perässä tuomaan vaihtorahojani.
 


Se, että bussin ikkunasta tosiaan pystyy ostamaan näppärästi tavaroita, eikä kaikki ole niin säädeltyä ja kiellettyä kuin Suomessa, sai elämisen tuntumaan enemmän elämältä kuin kotipuolessa. Lisäksi jatkuva äänien, tuoksujen ja ihmisten sekamelska loivat taianomaista tunnelmaa ja kaikkien aistimusten jatkuvassa tulvassa tulee tunne, että on todella elossa joka sekunti. Yhteisöllisyyttäkin jään kaipaamaan tuosta maasta.  Se, että ihmiset kutsuvat hellästi toisiaan siskoiksi ja veljiksi joka paikassa, tuntuu hyvältä. Myös täysin epäröimätön lähimmäisen auttaminen ja jakaminen ovat hienoja asioita tansanialaisessa kulttuurissa ja siihen ihmiset ovat kasvaneet ja tottuneet pienestä pitäen. Esimerkiksi täpötäysissä busseissa on aina tilaa vielä yhdelle, vaikka sitten toisen sylissä kaikki ruuat jaetaan ehdoitta niin, että jokaiselle on jotain ja yksilön huolet ovat kaikkia koskettavia ja yhdessä ratkottavia. Tansanialaiset osaavat ottaa myös ilon irti pienistäkin asioista ja asenne elämään on positiivinen. Vaikka moni asia saattaakin olla huonosti, on silti paljon asioita, joista länsimaalaiset voisivat ottaa mallia. Kokonaisuudessaan Tansania oli siis täysi ääripäiden yhdistelmä; ihanan mahtava ja hämmentävän raskas kokemus samaan aikaan,  ihan kuin Afrikka itsekin; vastakohtien paikka.


perjantai 20. joulukuuta 2013

Jouluisia herkkuja

Näin joulun tienoilla on hauska väkerrellä kaikenlaisia pieniä mausteisia herkkuja, joita sitten mutustella glögin kaverina tai jouluisessa kahvi- tai teepöydässä. Hieman jatkojalostaen pähkinöistä, luumuista, taateleista ynnä muista syntyy helposti kivoja jälkiruokia,vähän vaihtelua ja vastapainoa ainaisille suklaakonvehdeille :) 
Tähän postaukseen kokosin lempparireseptejäni: helppoja, nopeita ja maistuvia.

Taateli-tahinikaramellit

Näiden vinkeiden makeisten reseptin löysin täältä. Tahinin, taateleiden, kardemumman sekä suolan yhdistelmä kuulosti niin mielenkiintoiselta, että pakkohan tätä oli testata. Tuloksena oli mehevän mausteisia herkkuja, joiden makuun päälle ruohitut suolakiteet toivat ihan uusia ulottuvuuksia.
  

Valitse makeisiin tuoreita meheviä taateleita. Tee taateleista ja tahinista tehosekoittimella tasainen massa. Lisää seokseen kookosöljy ja kardemumma. Kauli/painele massasta tasainen levy esim. kahden voi/leivinpaperin välissä. Pistä jääkaappiin jähmettymään. Leikkaa muutaman tunnin kuluttua sopivankokoisiksi suupaloiksi. Rouhi päälle kristallisuolaa. Säilytä valmiit karamellit jääkaapissa.


"Kookoskaarna"

Mikähän mahtaisi olla oikea suomenkielinen nimitys tällaisille makeisille? Englanniksi näitä sulatetusta suklaasta tai kookosvoista tehtyjä levyjä kutsutaan sanalla "bark", suomeksi tuo kaarna vaan kuulostaa hieman... omituiselta. Suklaasta tehtyä versiota voinee kutsua suklaaksi, mutta kun raaka-aine on kookos, niin ehkä sekään ei ihan sovi. No mitä väliä nimestä, kun resepti on supersimmeppeli, lopputulos hyvä ja terveellinenkin :) 


  • 2 dl kookossosetta
  • n. 1-2 rkl kookossokeria
  • manteleita, kaakaonibsejä, goji-marjoja, inkamarjojoa, rusinoita, kurpitsansiemeniä.... 
Sulata kookossose vesihauteessa. Lisää seokseen makeutusta maun mukaan. Kaada sulatetttu kookossose leivinpaperille ohuehkoksi levyksi. Ripottele pinnalle kuivattuja marjoja, siemeniä, kaakaonibsejä, pähkinöitä, mitä vaan. Anna jähmettyä jääkaapissa muutama tunti.


Luumumousse

Tämän ihanan vegaanisen vanukkaan ohjeen bongasin viime joulun alla Puolitiessä-blogista. Luumumousse on äärimmäisen helppotekoinen ja maistuu niin joululta!



Laita luumut likoamaan muutamaksi tunniksi. Kaada luumuista ylimääräinen neste pois ja sekoita luumut ja tofu tehosekoittimessa. Vispaa kerma vaandoksi ja sekoita tofu-luumuseos sekä kermavaahto keskenään. Mausta kanelilla ja vaniljalla. Lisää makeutusta, jos tarvitaan.


Lakritsinjuurella ja vaahterasiirapilla maustetut pähkinät

Lakritsin ja vaahterasiirapin makuyhdistelmä on vaan niin mainio. Nämä pähkinät valmistuvat muuten alle kymmenessä minuutissa!


  • n. puoli desiä luomuvaahterasiirappia 
  • 2-3 tl luomulakritsijuurijauhetta
  • 2-3 dl luomupähkinöitä (manteleita, hasselpähkinöitä, pekaanipähkinöitä)

Laita uuni kuumenemaan 150 asteeseen Sekoita vaahterasiirappi ja lakritsijuurijauhe keskenään. Kaada seos pähkinöiden sekaan ja sekoittele hyvin. Levitä pähkinät uunipellille leivinpaperin päälle. Paahda 150 asteisessa uunissa n. 5 minuuttia.

torstai 5. joulukuuta 2013

Marjaisa raakakakku

Raakakakkuja rakentaessa vain mielikuvitus on rajana - herkulliset ja terveelliset kakut syntyvät pähkinöiden, hedelmien, marjojen ja mausteiden luovasta yhdistelystä. Kylmäpuristettu luomukookosöljy (tai vaihtoehtoisesti kaakaovoi) on raakakakuissa kätevä ainesosa. Kookosöljy lisätään kakkuun sulatettuna, ja kun kakku sitten pannaan kylmään, kookosöljy jähmettyy ja pitää kakun kauniisti koossa. Raakakakun valmistukseen tarvitaan monitoimikone tai hyvä tehosekoitin. Kakun tekoon jähmettymisineen kaikkineen kannattaa varata aikaa muutama tunti (josta suurimman osan kakku tekeytyy itsekseen jääkaapissa tai pakastiumessa). 

Tällä kertaa tein kakun, jossa mehevän pähkinäinen pohja ripauksella kanelia. Välissä on juustokakkumainen kerros cashewpähkinöistä, sitruunamehusta ja kookosöljystä. Kakun päälle kippasin reippaasti raikkaita pakastemarjoja. Kakun teko on hyvä aloittaa laittamalla cashewpähkinät likoamaan muutama tunti etukäteen.  Helpointa kakku on koota irtopohjavuokaan, mutta myös mikä tahansa korkeareunainen astia leivinpaperilla tai tuorekelmulla vuorattuna kelpaa. Tämän reseptin määrillä syntyy pienehkö, halkaisijaltaan n. 15 cm kakku.

Marjaisa raakakakku




Pohja:
2,5 dl pähkinöitä (käytin sekoitusta, jossa manteleita, parapähkinöitä, hasselpähkinöitä sekä saksanpähkinöitä)
1,5 dl rusinoita
2 rkl kookosöljyä (sulatettuna)
ripaus kanelia
ripaus kristallisuolaa

Mittaa kaikki pohjan ainekset tehosekoittimeen tai monitoimikoneeseen. Sekoita ainekset keskenään sopivan tasaiseksi massaksi, minä tykkään jättää pohjan vähän "rouheiseksi". Taputtele pohjataikina kakkuvuoan pohjalle sentin tai parin paksuiseksi kerrokseksi

Cashewtäyte:
3,5 dl cashewpähkinöitä
3 rkl sitruunamehua
1 dl kookosöljyä (sula
0,5 tl vaniljajauhetta
n. 2 rkl kookossokeria

Kaada cashewpähkinöiden liotusvesi pois. Sekoita cashewpähkinät tasaiseksi tahnaksi tehosekoittimessa tai monitoimikoneessa. Kaada pähkinöiden joukkoon vesihauteessa sulatettu kookosöljy, sitruunamehu, kookossokeri ja vaniljajauhe. Sekoita tasaiseksi. Kaada cashewtäyte kakkupohjan päälle ja levitä tasaiseksi.

Marjapäällyste:
n. 3 dl pakastemarjoja (käytin mustikoita ja vadelmia)
(agavesiirappia)

Kaada hieman sulaneet pakastemarjat cashewtäytteen päälle ja painele kevyesti, että marjat uppoavat hieman täytteeseen. Marjojen päälle lorautin pikku tilkan agavesiirappia.

Pistä kakku pariksi tunniksi jääkaappiin / n. tunniksi pakastimeen. Kakku on valmis, kun täyte on jähmettynyt sopivaksi.

Koristeluun:
Lisää marjoja
Kookoshiutaleita

Koristele kakku marjoilla ja parilla hyppysellisellä kookoshiutaleita.  

tiistai 26. marraskuuta 2013

Kvinoa-karjalanpiirakat

Quinoa tai kvinoa on alkujaan eteläamerikkalainen, huippuravinteikas kasvi, jonka luomuversiota viljellään nykyisin täällä Suomessakin. Kvinoan pienet siemenet ovat erinomaisen ravinteikasta syötävää. Luontaisesti gluteeniton kvinoa sisältää mm. runsaasti aminohappokoostumukseltaan laadukasta proteiinia, kivennäisaineita (esim. rautaa ja magnesiumia) sekä ruoansulatukselle hyödyllistä kuitua. Kvinoa myös maistuu hyvältä ja sopii monelaisiin ruokiin.

Suomalainen luomukvinoa käyttäytyy kokemusteni mukaan ruoanvalmistuksessa pikkuisen "perinteisestä" poikkeavasti. Eri lajikkeiden eroa voisi kuvata niin, että aiemmin käyttämäni, muualla viljellyt kvinoat muistuttavat riisiä, suomalainen puolestaan puuroriisiä. Siksi aiemmin täällä Ekoloisessa jakamani kvinoan keitto-ohjeet eivät ihan sellaisenaan päde suomalaiseen luomukvinoaan. Se nimittäin kypsyy huomattavasti muita lajikkeita nopeammin ja pyrkii puuroutumaan. Siksi se ei minusta ole parhaimmillaan lisukkeena tai salaateissa vaan nimenomaan sellaisissa ruoissa, joissa puuroutumistaipumuksesta on etua. Siispä suomalaista suosittelen mm. kasvispihveihin, pasteijoiden täytteeksi, puuroihin... Se sopii myös mainiosti karjalanpiirakoiden täytteeksi -mukavaa (ja ravinteikkaampaa) vaihtelua perinteisille riisipiirakoille :)     



KVINOA-KARJALANPIIRAKAT (n. 30 pienehköä piirakkaa)



Täyte:
2 dl luomukvinoaa
3,5 dl luomusoijakermaa
3,5 dl vettä
(tai 7 dl luomusoijamaitoa)
kristallisuolaa

Kuori:
1,5 dl kylmää vettä
2 dl luomuruisjauhoja
1,5 dl luomuvehnäjauhoja
0,5 tl kristallisuolaa

Voiteluun:
1 dl luomusoijamaitoa
3 rkl luomuöljyä (esim. paistoöljy)
ripaus kristallisuolaa

Täyte:
Huuhtele kvinoa huolellisesti lämpimällä ja siten kylmällä vedellä. Näin kvinoan makuun hienoista kitkeryyttä tuova saponiini irtoaa. Mittaa kattilaan soijakerma ja vesi (tai vaihtoehtoisesti soijamaito, kerma kuitenkin antaa täytteelle mukavan pehmeän maun). Lisää huuhdeltu kvinoa kiehuvaan nesteeseen. Lisää ripaus suolaa. Keitä miedolla lämmöllä 10-15 minuuttia. Varo polttamasta puuroa pohjaan, muista sekoitella välillä. Lisää tarvittaessa nestettä, jos puuro on liian paksua.

Kuori:
Mittaa kulhoon kylmä vesi, sekoita joukkoon jauhot ja suola. Vaivaa taikina tasaiseksi. Ripottele leivinpöydälle ruisjauhoja. Pyöritä taikinasta pötkö ja jaa se n.30 osaan. Pyörittele palat palloiksi ja kauli ohueksi soikioksi. Taputtele ylimääräiset jauhot pois ja nosta lätty pellille.
Lusikoi kuoren päälle kvinoapuuroa niin, että reunoilta jää sentti tai pari tyhjäksi. Rypytä piirakan reunat sormin. Toista 30 kertaa :)

Paista piirakoita 275 asteisessa uunissa n. 15 minuuttia.

Voitelu:
Sekoita soijamaito, öljy sekä ripaus kristallisuolaa keskenään. Voitele seoksella kypsien piirakoiden pohjat ja reunat.

Nauti lämpiminä :)

tiistai 19. marraskuuta 2013

Pelkoa ja palkintoa aivojen alaosissa, ja miksi Motörhead olikin oikeassa (Tunteet vol. 2)



Täältä tunneaiheen puolelta, eli saarnauksen, sekaannuksen ja moralisointiriskien sudenkuopasta, terve! Mietin aina välillä, miksi väkisinkin pistän itseni selostamaan aiheista, jotka saavat herkästi moskaa satamaan niskaan, mutta en keksi kovin katu-uskottavia syitä. Minussa yksinkertaisesti herää epämuodikkaasti myös tunteita, kun näen, että todistusaineisto olisi sellaisten puolella, joita sorretaan mukarationaalisista syistä. Harmin paikka tätä pinnettä.

Eläinsarjan ensimmäisessä tunteita koskevassa bloggauksessa pohjustin taustoja sille, mitä tarkoitan, kun esitän väitteitä tunteiden kehittymisestä ja samankaltaisuudesta eri lajien välillä. Näkökulmani on väkisinkin luonnontieteellinen. Jokainen on rajoittunut omalla tavallaan, ja moneen suuntaan.

Missä ne tunteet sijaitsevat, missä niiden pääkeskus on? Aivoissa suht itsestäänselvästi, joskin monia asioita vielä selvitellään. Se, mikä tunneaiheen teki ennenvanhaan vaikeaksi, olikin aivofysiologian ja neurologian tieteenalojen kehittymättömyys. Jos tunteet käsitettäisiin yhä täysin eteerisiksi asioiksi, niiden voisi kuvitella lilluvan yksinomaan vaikka minun yksittäisessä päässäni. Muut eläimet eivät puhu meidän kieltämme, emmekä me erityisesti niiden, joten psykologisten ja logiikkaan pohjaavien perusteiden kautta päädyttiin muinoin varsin helposti siihen, ettei tunteita voi muilla ajatella olevankaan. Tästä enemmän sarjan aiemmassa bloggauksessa. Epäloogisen ihmiskeskeinen näkemys olisi realisoituessaan surkean rajoittunut, ja eläisimme yksin kokonaista planettaa. Onneksi lajimme ei kuitenkaan ole ihan näin yksinäinen, ellei sitten omissa päissään.


"Olisipa mahtavaa löytää kiinnostavia elämänmuotoja muilta planeetoilta..."
"...ja tietää, ettemme ole yksin."


Selostin ensimmäisessä tunnebloggauksessa, että tunteet ovat samanlainen, evolutiivisesti kehittynyt ja edullinen ilmiö eläimille kuin selviytymistä ylläpitävät kipuaisti, nälkä ja jano. Ne ohjaavat kaikkia meitä eläimiä, vaikka ennenvanhaan käytettiinkin harhaanjohtavasti aina sanaa "vaisto" muiden eläinten kohdalla. Tunteet ovat siis hyvin hyvin vanha ilmiö, yhteinen valtavan suurelle määrälle eläinlajeja. Tunteiden kokeminen vaatii vain yksinkertaisen tietoisuuden, eikä valtaisaa älyä (tästä lisää tietoisuusbloggauksessa). Itse asiassa ei ole ollenkaan sanottua, että hyvin älykäs eläin tuntisi voimakkaammin kuin tyhmä otus. Päinvastainenkin olisi yhtä mahdollista!

Tunteita voi tutkia aivokuvantamisen menetelmin. Tietty perustunne aktivoi tietynlaisen verkoston aivoissa, kun tunteet tulevat tietoisesti tulkituksi yksilökohtaisina tuntemuksina (l. feeling). Tunnetietoisuus on oletettavastikin vanhin tietoisuuden muoto. Sen ansiosta ne toopemmatkin otukset kokevat maailman yksilöinä. Sekä ihmisellä että muilla eläimillä yksilön persoonallisuus ja kokemus on aina uniikki, johtuen geneettisistä eroista ja kaikesta elämän aikana koetusta.

Perustunteiden ydin on kuorta syvemmällä aivoissa, evolutiivisesti vanhoissa aivojen osissa. Sieltä löytyvät rakenteet, jotka ovat meille yhteiset muun aivot omistavan eläinväen kanssa. Perustavimmissa tunteissa ihminen ei eroa muista nisäkkäistä juurikaan, ja kaukaisempienkin sukulaistemme voidaan olettaa olevan pitkälti rinnallamme tuntemisessaan. Nykyisen tutkimuksen tuloksiin nojaten voi oikeastaan sanoa, että tunteet ovat eläinten aivoissa tapahtuvia, biologisia prosesseja. Eivät mitään yksinomaan inhimillistä, todellakaan. Esimerkiksi paniikkia, surua, kärsimystä ja hätää luotsaava perussysteemi aivoissa on samanlainen ihmisellä ja muilla nisäkkäillä, sekä myös linnuilla. Masennuksen tutkimisessa kohdistetaan huomiota erityisesti tuon paniikki-ahdistus-suru-systeemin aktivoitumiseen koehenkilöiden - ihmisten ja ei-ihmisten - aivoissa. Tutkimusraportit (esim.) ovat melko raskasta luettavaa, useammalla kuin yhdellä tavalla.


Ihmisen ja marsun aivorakenteet, joissa tapahtuu silloin,
kun henkilö kokee surua tai ahdistuneisuutta
(Panic/Anxiety/Grief). (Wright & Panksepp 2011) 

Usein puhutaan kärsimyksestä ja sen minimoinnista muiden eläinten varastoimisen yhteydessä. Kuitenkaan kärsimystä ei juurikaan määritellä. Esimerkiksi pelko on hyvin vanha tunne. Monet meille kaukaiset eläimet, joiden kipuaistin samankaltaisuudesta omamme kanssa ei ole aivan täyttä varmuutta, voivat kokea niin voimakasta pelkoa, että se tulisi laskea kärsimykseksi. Aivan kuten voimakas kipukin. Mutta tästä varsinaisesta kärsimys-aiheesta myöhemmin, sitten, kun uskallan lähteä liippaamaan kaloja ja muita hyvin kaukaisia sukulaisia.

Negatiivisia tunteita koskevista tutkimuksista nousee esille eräs asia, jonka puuttumista poliittisesta eläinkeskustelusta en voi ymmärtää. Tutkitusti pahin eläimelle kärsimystä aiheuttava tilanne on sellainen, jossa se ei itse voi vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Luonnonvaraisetkin eläimet kohtaavat saalistusta, aggressiota, sairauksia ja muita ikäviä tilanteita. Ne voivat kuitenkin aina pyrkiä poispäin negatiivisista asioista, käpertyä jonnekin, itselääkitä (eläimet aina mehiläisiin saakka tekevät moista!), edes etsiä apua. Kaikesta karsittu elävän olennon varastointi, jota ihminen harrastaa, on siten varmaankin kohteeksi joutuville olennoille sama kuin ihmisen kaikkein klaustrofobisin painajainen.

Edelliseen itse vaikuttamiseen ja itse elämiseen liittyvä olennainen mutta ohitettu seikka löytyy myös positiivisista perustunteista. Koko pointti voitaisiin tiivistää yhteen lauseeseen, jota Motörheadin Lemmy esimerkiksi lauleskeli jo 80-luvulla: "The chase is better than the catch".

Pitkään tieteellisissäkin artikkeleissa käytettiin muiden eläinten kohdalla positiivisista tunteista termejä "palkinto", "palkitsevuus" tai "mielihyvä". Ne ovat harhaanjohtavia siltä osin, että muutkaan eläimet eivät ensisijaisesti ole kehittyneet saamaan elämäniloa pelkästä palkintojen vastaanottamisesta, vaan ns. elämiseksi kutsutusta toiminnasta. Muidenkaan eläinten elämä ei täyty tyydyttävästi pelkästä materiaalisten perustarpeiden vastaanottamisesta, kuten paikallaan kököttämisestä ja suuhun tungetusta ruuasta. Positiivisen perustunnesysteemin nimeksi onkin muotoutumassa etsimisjärjestelmä (seeking system). Tämä tarkoittanee käytännössä sitä, että - yllätys yllätys - muutkin eläimet tarvitsevat tavoitteellisuutta ja sisältöä elämäänsä. Tutkimista, etsimistä, kokemista, kokeilemista, sosiaalista toimimista... Väitettä tukevat esimerkiksi tutkimukset (yhteenvetoa), joiden mukaan tutkitut nisäkkäät valitsevat nälkäkaudenkin jälkeen virikkeettömissä oloissa mieluummin ruoka-annoksen, jonka eteen joutuvat tekemään töitä, kuin vastaavan määrän nenän eteen kipattuna.

Etsimis- tai tavoitteellisuusjärjestelmä aktivoituu tutkituilla eläimillä, esimerkiksi rotilla, myös sosiaalisessa toiminnassa. Leikkiessään rotta sekä nauraa että kokee mielihyvää, leikkiminen on oiva esimerkki elämistoiminnasta. Olot, jotka ihminen tarjoaa hyväksikäyttämilleen eläimille, psyykeltään meitä itseämme tai meidän lapsiamme vastaaville, ovatkin verrattavissa absurdiin lapsenkaitsemiseen: "Hei lapsoseni, tänäänkään et saa liikkua mihinkään pahvilaatikosta, mutta heitän sua pallolla, mikä voisi tapahtua leikin lopputuloksena."


Täräytän sen nyt niin suoraan kuin osaan: muut eläimet tuntevat samoin kuin me. Taas: JOS toimisimme mitenkään loogisesti ja rationaalisesti, eläintuotantoa kannattavien tahojen tulisi joutua perustelemaan itseään enemmän kuin eläinten oikeuksia ajavien. JOS siis olisimme rationaalisia, nyt alettaisiin punnita, onko enää mitenkään oikeutettavissa jatkaa eläinten varastointia. Ei keskityttäisi vain miettimään, millaisia rangaistuksia eläintuotannossa viruvien, tietoisten ja tuntevien otusten epäelämän paljastajille keksitään antaa.





Lähteet: 
Boissy, A. 1995. Fear and Fearfulness in Animals. The Quarterly Review of Biology 70(2): 165-191
Broom, D. 1998. Welfare, Stress, and the Evolution of Feelings. Advances in the study of behavior 27: 371-403
Damasio, A. 2001. Fundamental feelings. Nature 413: 781
Grandin, T. & Deesing. M. 2002 (päiv. 2003) . Distress in animals: Is it Fear, Pain or Physical Stress? American Board of Veterinary Practitioners - Symposium 2002
Jordan, B. 2005. Science-based assessment of animal welfare: wild and captive animals. Rev.sci.tech.Off.int.Epiz. 24(2): 515-528
Morgan, K. & Tromborg, C. 2007. Sources of stress in captivity. Applied Animal Behaviour Science 102: 262-302
Panksepp, J. 2005: Affective consciousness: Core emotional feelings in animals and humans. Consciousness and Cognition 14: 30-80
Panksepp, J. 1992. A Critical Role for "Affective Neuroscience" in Resolving what is Basic about Basic Emotions. Psychological Review 99 (3): 554-559
Panksepp, J. 2003. At the interface of the affective, behavioral, and cognitive neurosciences: Decoding the emotional feelings of the brain. Brain and Cognition 52: 4-14
Tsuchiya, N. & Adolphs, R. 2007. Emotion and consciousness. Trends in Cognitive Sciences 11(4): 158-167
Wright, J. & Panksepp, J. 2011. Toward affective circuit-based preclinical models of depression: Sensitizing dorsal PAG arousal leads to sustained suppression of positive affects in rats. Neuroscience and Biobehavioral Reviews 35: 1902–1915