sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Joulun possujuttu

Vegaani tai muutoin seitania paljolti syövä tyyppi haluaa kaataa Suomesta karjatalouden ja viedä työpaikat sikafarmareilta. Hän haluaa olla haitaksi kansantaloudelle, vääntää peistä ravintoloissa, näyttää erityiseltä tai vain viettää aikaa väitellen. Hän on nuori ja vaikutteille altis henkilö, jolla on ohimenevä vaihe. Miksi muutenkaan tuo tyyppi ottaisi niin suuresti "perinteisestä" sivuavan roolin? 

Olen esitellyt kirjoja ja ajatuksia koskien muiden eläinlajien pääkoppien sisältöä, mutta nyt haluan keskittyä yhteen älykkääseen, paljolti kaltaiseemme lajiin. Yritän avata myös sitä ärsyttävän vegetyypin ajatusmaailmaa: Miksi joku jaksaa olla jopa vuosikymmeniä niin hankala, ettei suostu syömään lihaa, eikä edes läskiä? Mitä se yksi annos nyt haittaa? 

Jos lihaa ajattelisi vain massana ravitsemuksellisesta tai esimerkiksi ekologisesta näkökulmasta, se yksi annos ei ehkä olisi niin kriittinen tekijä. Vaikka kasvissyönti tai "lähes kasvissyönti" on käytännössä ainoa todella kestävä ruokavalio, yhden aterian merkitystä voisi aina ekologiselta kannalta kyseenalaistaa. Monella hankalalla henkilöllä on kuitenkin todellinen syy jäädä vaikka ruuatta sen yhdenkin kerran. 

Siat ovat monimutkaisia nisäkkäitä, joilla on jokaisella oma persoonallisuus (esimerkki ja lisälähteitä). Tietyt aivojen rakenteet tutkitusti mahdollistavat tietoisuuden, muistamisen ja tuntemisen olemassaolon. Eläinten, joilla moiset on, voidaan melko hyvin olettaa omistavan kyseisiä ominaisuuksia. Nisäkkäänä sika kuuluu varsin varmasti tähän tuntevien ja ajattelevien ja tietoisten sakkiin. Kyseiseen joukkoon oletetaan kuuluvan myös lintujen, kenties liskojen ja mahdollisesti mustekalojen  (lähde ja toinen lähde). Sama käsitys voidaan hankkia käyttäytymiskokein. Siat ovat läpäisseet jopa itsensä tiedostamisesta ja älykkyyden korkeasta tasosta kertovan peilitestin, ja osaavat tulkita peilejä ympäristön heijastumina (lähde tai lähde). Siat ovat fiksuja eläimiä, testien mukaan älykkäämpiä kuin koirat. Monelle "hankalalle" lihattomalle aterioitsijalle se yksikin ateria merkitsee, koska siinä on ymmärtävältä, tiedostavalta yksilöltä väkivalloin otettua ainesta. 

Väkivalloin? Lakihan turvaa eläinten hyvinvoinnin? Kunpa vain. Lain vaatimukset ovat niin alhaiset, että esimerkiksi satakiloista sikaa on käytännössä mahdotonta tunkea lain vaatimuksia pienempään tilaan. Niin ahtaan elämän laki sallii. Muutoinkaan laki ei paljoa suojaa possuja. Tarkastava eläinlääkäri voi monessa ikävässäkin tilanteessa vain todeta, että lakia ei ole rikottu tai että olot ovat keskimääräiset ja "normaalit". Vaikka otukset eivät sanan varsinaisessa merkityksessä edes eläisi. Ajatus yksilöistä sikaloissa, kanaloissa jne. on se jakava tekijä tässä keskustelussa. Yksilöiden olemassaolon ja arvon käsitys on yleinen ja voimakas eläinoikeus- ja vegaaniusajattelussa, mutta puuttuu tai on jollain tavalla alisteinen vastapuolella. Siksi ajatusmaailmat eivät kohtaa, ja siksi asetelma on vähintäänkin riitaisa.

(kuva: www.sikatehtaat.fi)

Eläin kantaa aina mukanaan evolutiivisia tarpeita. Tutkitusti, vaikka takana olisi sukupolvien vankeus, eläimillä on yhä tietyt, luonnolliset tarpeet. Esimerkiksi tavoitteellinen toiminta - sialla vaikka tonkiminen - on  tärkeää eläimen hyvinvoinnille. Tutkimuksissa eläimet ovat valinneet ennemmin työntekoa vaativan ruoka-annoksen kuin saman aterian suoraan nenän eteen (lähde). Muutkin eläinlajit kuin me ihmiset tarvitsevat siis haasteita, virikkeitä ja merkityksellisyyttä. Turkistarhauksen yhteydessä kuultu väite, että "Täällähän nämä elävät onnellisempina kuin luonnossa - ei ole huolta ruuan saannista!" näyttäytyy tässä valossa brutaalina, välinpitämättömänä ja erityisesti tietämättömänä letkautuksena. Toisena murheellisena välinpitämättömyyden osoituksena itse näen puheet siitä, miten "eläimet eivät karkaisi, vaikka ovi olisi auki", tai "niin rauhallisesti ja rennosti pötköttelevät / seisovat / istuvat". Apatia ja periksiantaneisuus ovat vain keinoja yrittää selvitä psyykkisestä kivusta.

(kuva: www.animalsaustralia.org)
Entä eläimen tunne-elämän laita? Vaikka eläin olisi elänyt koko elämänsä aiempien sukupolvien jatkona vankeusoloissa, se tarvitsee tietyt sosiaaliset puitteet voidakseen hyvin. Esimerkiksi äidinvaistot ovat eläimillä hyvin voimakkaat, ja toistuva lisääntymään pakottaminen ja jälkeläisistä erottaminen on niille tuskallista siinä missä se olisi omankin lajimme edustajille. Kas se, mitä ennen kutsuttiin vaistoiksi eläimissä, on oletettavasti sama ilmiö, mitä meillä kutsutaan termillä tunteet. Kenties tässä välissä joku haluaa kiekaista, että "sinä inhimillistät!". Koko inhimillistämisen ajatus kätkee taaksensa virheellisen luulon ihminen vs. eläin -asetelman erillisyydestä.

Huolimatta siitä, että lainmukaiset vaatimukset eläintenpidon olosuhteille ovat tolkuttoman alhaisia, löytyy vielä rikkeitäkin. Myös Suomessa. Vuonna 2010 EU:n eläinsuojelutarkastuksissa 28%:ssa tarkastetuista suomalaisista eläintiloista löytyi laiminlyöntejä. Pahin tilanne oli turkiseläimillä - vaikka niitä lain puitteissa saa pitää luonnottoman pienissä tiloissa ilman virikkeitä tai sosiaalisen toimimisen mahdollisuutta, 60% tutkituista tiloista ei tarjonnut edes lain minimiä. Sioilla ongelmia löytyi kolmanneksella tiloista. Sikojen tilat olivat likaisia, lakisääteistäkin ahtaampia ja virikkeettömiä. Vettä ei aina ollut saatavissa. Porsaiden hampaita katkaistiin epähumaanisti tai karjuporsaita kastroitiin väärin.

Tuottajat eivät liene pahantahtoisia ihmisiä. Tämänkokoinen  ja näillä tuottavuusvaatimuksilla varustettu lihantuotantokoneisto ei vain voi raksuttaa humaanisti. Jos eläintä aletaan katsoa koneena, sitä myös kohdellaan kuin konetta. On aivan sama, arvioidaanko eläinten oloja millä mittareilla - vaikka sitten lihantuottajien yhteistuumin ylistämillä welfare qualityillä -  jos kriteerit olennon "hyvinvoinnille" ovat about samat kuin karsinan ritilöille, metsään mennään. Jos eläin on niin paljon kaltaisemme, kuin jo edellämainitusti tietämyksemme hermostosta antaa olettaa, loogisesti ajatellen sen pitäisi olla edes jonkinlaisen varovaisuusperiaatteen suojaama. Jokaisen yksilön. 

On hyvä itsessään, että eläinten hyvinvoinnista kannetaan huolta. Että edes periaatteessa välitetään. Mutta. Jossain vaiheessa, kun hyväksymme karun totuuden - että siat ovat pitkälti kaltaisiamme - riittääkö se pahnojen heittely karsinoihin? Riittääkö, että puolen neliömetrin sijaan armeliaasti annetaan metri tilaa elää elämänsä? Oma kantani on varmaan arvattava, mutta tiedän, ettei ainoa. Yritän itse sietää ajattelumaailmojen altavastaajan roolini etsimällä suru-uutisten sekaan myös onnellisia tyyppejä ja tapauksia. Tähän loppuun jaankin muutamia kivoja esimerkkejä: tehotuotannosta pelastettujen possujen kuvia EligeVeganismolta ja Igualdad Animalilta.

Pikkuinen saa nimen päästyään pois tehotuotantotilalta
Ensin on kai vaikeaa uskaltaa...
..mutta miltähän tuntuu päästä ensimmäistä kertaa ulos?
Että voi rentoutua ja nauttia?
...tai miltä tuntuu ekaa kertaa voida kunnolla leikkiä?
Ekaa kertaa nuuskaista ruohoa...
Varmaan aika ihmeellistä! :)

maanantai 19. joulukuuta 2011

Pekaanipähkinäpyörykät melkein kahdella tavalla

Jostain syystä pyöreitä asioita on mukava syödä. Juhlissa erilaiset kasvispyörykät loppuvat aina ensimmäisenä. Kun tein elävää ravintoa kesätyökseni huomasin, miten ruoan muoto vaikutti suoraan sen menekkiin. Elävän ravinnon ruoathan eivät aina varsinaisesti silmää hivele, mutta kun vaikkapa porkkana-auringonkukansiemenmurekkeen pyöritteli palloiksi, niin jopas jokainen halusi lautaselleen muutaman herkullisen näköisen pyörykän. 

Pähkinäkamppanjamme päättävät pekaanipähkinät toimivat loistavasti pähkinäpyöryköiden raaka-aineena. Miedon ja herkullisen makuiset pekaanipähkinät käyvät melkein ruokaan kuin ruokaan. Niitä voisi melkein luonnehtia eräänlaisiksi peruspähkinöiksi. Ne nimittäin maistuvat jotenkin todella pähkinäisiltä. Niiden maku muistuttaa minusta aika paljon mantelia, mutta rakenne on paljon pehmeämpi. Pekaanipähkinät näyttävät melko samanlaisilta kuin saksanpähkinät, molemmissa ruskea kuorikalvo on yhä tallella. Pekaanipähkinöistä kuitenkin puuttuu saksanpähkinöille ominainen pikkuisen pistävä maku. 


Pekaanipähkinät kasvavat luonnonvaraisina ainoastaan Amerikan mantereella ja ne ovatkin oikein periamerikkalaista purtavaa. Erityisesti syksyisin ja talvisin rasvaiset, proteiinirikkaat ja hyvin säilyvät pekaanipähkinät ovat olleet suorastaan elintärkeä lisä mantereen alkuperäisasukkaiden ravinnossa. Pekaanipähkinöiden nimi (pecan) tulee  algonquian-kielestä, jossa se merkitsee "pähkinää, jonka rikkomiseen tarvitaan kivi". Nykyisin pekaanipähkinöitä hyödynnetään amerikkalaisessa keittiössä etenkin järkiruokien, kuten erilaisten piirakoiden valmistuksessa. Kuivattujen hedelmien kanssa pekaanipähkinöistä voi pyöritellä myös makeita pallosia. Minä tein tällä kertaa suolaisia versioita.

Pähkinäpyörykät


  • 1 dl luomumanteleita
  • 1 rkl luomupaistoöljyä
    • 1 iso luomusipuli
    • 3 luomuvalkosipulin kynttä
    • 150 g luomukukkakaalia
    • 4 pienehköä luomuporkkanaa
    • 1 rkl valkoista balsamiviinietikkaa
    • 3-4 rkl soijakastiketta
    • 2 rkl makeaa chilikastiketta
    • 1 tl garam masalaa
    • 1 tl jeeraa
    • 2 dl luomukikhernejauhoja
    • 0,5 dl kaurakermaa 
    Jauha pekaanipähkinät ja mantelit rouheeksi tehosekoittimella. Paahda rouhetta pannulla pieni hetki, sen verran, että pähkinöistä alkaa irrota tuoksua. Siirrä pähkinärouhe sivuun.

    Silppua sipuli ja valkosipulin kynnet.  Raasta porkkanat ja kukkakaali karkeaksi raasteeksi. Kaada pannulle tilkka paistoöljyä ja lisää jeera ja garam masala. Paista mausteita pannulla n. minuutti ja lisää sipuli, valkosipuli sekä porkkanat ja kukkakaali. Kuullota kasviksia pannulla hetki. Lisää muutama ruokalusikallinen tomaattirouhetta. Lisää soijakastike (lisää määrää pikku hiljaa oman maun mukaan, ettei pyöryköistä tule liian suolaisia) ja viinietikka.

    Sekoita pähkinärouhe, kasvikset ja kikhernejauho keskenään kulhossa. Lisää tilkka kaurakermaa. Pyörittele taikinasta palloja ja paista pannulla tai uunissa n. 30 min. /175 astetta. Mehevin lopputulos syntyy, jos pyörykät paistaa pannulla reilussa määrässä paistoöljyä. Minä vaan en jostain syystä oikein onnistu koskaan paistamaan pannulla mitään. Tuloksena on kaamea käry ja palaneita muotopuolia kikkareita tai sitten paistokseni jäävät raa'oiksi. Uppopaistaakin nämä varmaan voisi, jos "hukkaan" menevän öljyn määrä ei kauhistuta. Mutta uunipellilläkin nämä pyörykät paistuvat oikein mainiosti.

    Pyöryköiden kaveriksi tein tomaattikastiketta seuraavanlaisella ohjeella:
       
    Tomaattikastike
    • 1 pieni luomusipuli
    • 1 luomuvalkosipulin kynsi
    • 1 rkl luomupaistoöljyä
    • n. 4 dl luomutomaattimurskaa
    • 1 tl kristallisuolaa
    • 2 tl palmusokeria
    • 1 tl luomukorianteria
    • 1 tl jeeraa
    • 1 tl tummaa balsamiviinietikkaa
    Silppua sipuli ja valkosipuli pieneksi silpuksi. Kuullota öljyssä pannulla hetki. Lisää tomaattimurska ja anna kastikkeen kiehua hetki. Lisää suola, sokeri, mausteet ja balsamiviinietikka. Anna jäähtyä.




    Jälkikirjoitus eli vuodatus siitä, kuinka kaikki ei aina ota onnistuakseen

    Etsiskellessäni inspiraatiota pyöryköihini löysin monta huippuherkullisen oloista ohjetta raakoihin pähkinäpyöryköihin. Esimerkiksi Keittiökameleontin ja Herkun ja koukun ohjeet suorastaan pakottivat kokeilemaan. Tuumasta toimeen siis! 

    No eihän se tietenkään mennyt niin kuin piti. Tein raakapyöryköiden taikinan pekaanipähkinöistä, kurpitsansiemenistä, porkkanoista sekä tuoreista ja aurinkokuivatuista tomaateista. Ensimmäinen virhe oli maustaa taikina Apilapihan sinänsä aivan ihastuttavalla Bruschetta-mausteseoksella -sillä suolallisella versiolla. Yhdessä aurinkokuivattujen tomaattien kanssa lopputulos muodostui aivan liian suolaiseksi.

    Varsinainen virhe tapahtui siinä vaiheessa, kun yritin itsepäisesti soseuttaa aineksia tehosekoittimella. Monitoimikoneestahan noissa ohjeissa kyllä puhutaan, mutta kun sellaista ei meillä ole. Luotin siis uskollisen tehosekoittimeni selviävän tehtävästä. Mutta eihän se selvinnyt. Pyörykkätaikinani ei lähtenyt soseutumaan millään ja niinpä siihen oli pakko lisätä hieman vettä ja näin tuloksena oli aivan liian löysä taikina, jonka hädin tuskin sain pyöriteltyä jonkinlaisiksi etäisesti palloa muistuttaviksi möykyiksi. 

    Raa'at pähkinäpyörykät valmistetaan kuivaamalla kuivurissa tai 40 asteessa uunin alaosassa. Pyöryköiden pitäisi kuivua syöntikuntoon n. kahdessa tunnissa. Minun epäonniset pyörykkäni olivat vielä kolmen tunnin kuivatuksenkin jälkeen aivan liian löysiä. Hiukan lisää kikhernejauhoa ja lisää lämpötilaa uuniin. Niinpä entiset raa'at pyörykät saivat uuden elämän aivan kelvollisina, mutta kypsennettyinä, pyöryköinä. Seuraavalla kerralla teen taikinan huomattavasti pienemmissä erissä ja suolan määrää säädellen. Eiköhän lopputulos silloin muistuta esikuvia jo enemmän :)  

    perjantai 16. joulukuuta 2011

    Viski-taatelikakku

    Kun Varpu teki lastenkin herkkuja pipareita, tässä nyt vähän aikuisempaan makuun jouluinen kuivakakku. Nimestään huolimatta maistuu myös viskin makua inhoaville. Tämä ohje on alunperin Chocochilistä löytämäni, omin muutoksin :)



    Ainesosat:

    Laita uuni lämpiämään 175 asteeseen (kiertoilmauuni 150).
    Voitele kakkuvuoka (mieluiten sellainen renkulamalli) kookosöljyllä ja jauhota se kookoshiutaleilla (toki margariini ja korppujauhotkin käyvät).
    Hienonna taatelit. Jos teet tuoreista taateleista, kannattaa ostaa vähän enemmän että voi syödä näitä toffeisia herkkuja muutaman. Kuivatut taatelit voi halutessaan liottaa vaikka puolisen tuntia - yön yli, niin saavat lisää kosteutta. Minä en ole jaksanut, saati muistanut ottaa aikaisemmin taateleita esille.
    Rouhi mantelit tai pähkinät, auringonkukansiemenet voi laittaa kokonaisina. Sekoita mukaan spelt- ja kookosjauhot, ruokasooda, leivinjauhe ja vanilja ja yhdistä ne taatelien joukkoon.
    Sekoita yhteen soijakerma ja viski.
    Vaahdota erillisessä kulhossa sulatettu margariini ja sokeri. Tumma palmusokeri vaatii ehkä hiukan pidemmän ajan vaahdottamiseen kuin valkoista sokeria käyttäessä. Valmiin kuohkean seoksen tunnistaa siitä, että se on vaaleampaa kuin margariini-sokeriseos alunperin ja pintaan jää helposti kuvio eikä se häviä heti litkuun. Lisää mukaan soijajogurtti.
    Kääntele rasva-sokerivaahtoon kuivat aineen ja kerma-viskiseos muutamassa erässä. Älä sekoita, vaivaa tai vatkaa, se saa taikinan sitkostumaan. Taikina on aika jämäkkää.
    Kaada tai nostele taikina lusikalla kakkuvuokaan ja laita uunin keskitasolle noin tunniksi. Älä anna lasten syödä taikinaa (meillä aiheutti melkoisen äläkän), valmista kakkua kyllä uskalsin antaa.

    Anna jäähtyä hyvin ennen kuin otat pois vuoasta, etenkin jos käytät silikonivuokaa. Kakku on parhaimmillaan seuraavana päivänä, kun se on saanut vetäytyä.

    Pähkinäallergiselle auringonkukansiemenet olivatkin hyvä vaihtoehto manteleille, mutta olen tehnyt kakun usein ilman mitään näin terveellisiä lisäyksiä ;)
    Luulen, että konjakki tms. vahvan makuinen juoma voisi myös sopia tähän kakkuun, mutta sitä pitää jonkun muun testata.

    Kookosjauhot eivät anna kovin paljon makua tähän kakkuun, että kookosta inhoavallekin voisi maistua (en ole vielä löytänyt koehenkilöä tähän). Jos käytät kookosjauhon tilalla muita jauhoja, voit laittaa vaikka 2dl soijakermaa kun kookos ei ole imemässä niin paljon nestettä.

    Kakkuun löytyy myös kuorruteohje Chocochilistä, mutta mielestäni se on ihan tarpeeksi makeaa ja herkullista näinkin. Suosittelen tekemään kuorrutteen maukkaasta Reilun kaupan ruokotomusokerista, jos sellaisen haluaa.

    maanantai 12. joulukuuta 2011

    Mainiot makadamia-piparkakut

    Mitä syntyy, kun  australialaiset pähkinät ja suomalaiset jouluperinteet kohtaavat? Superherkullisia, täyteläisen pehmeitä piparkakkuja. 

    Piparkakut kuuluvat jouluun. Ainakin lapselliselle ihmiselle niiden leipominen on suorastaan puolipakollista.  Piparkakkujen tuoksu ja taikinan mutustelu ovat olennainen osa joulutunnelmaan virittäytymistä. Valmiit piparkakut vaan ovat usein aika tylsän makuisia. Jotain uutta oli siis keksittävä. Vegaaniliition jouluesitteestä löytyneen mantelijauhoilla höystettyjen ranskalaisten piparkakkujen ohjeen rohkaisemana keksin kokeilla, miten tämän viikon kamppanjapähkinämme, makadamiat, sopisivat pipareiden sekaan.

    Makadamiat ovat rasvaisia ja rapeita pähkinöitä. Ne ovat maultaan melko mietoja, minusta ne muistuttavat maultaan aika paljon cashewpähkinöitä.  Pehmeän makunsa ja rakenteensa ansiosta ne sopivat mainiosti erilaisten kastikkeiden ja tahnojen sekä monenmoisten leipomusten raaka-aineeksi. Suomessa makadamiapähkinät ovat vielä melko tuntemattomia, mutta Australialaisille ne taitavat olla suoranainen kansallisylpeys. Ovathan ne ainoa australialainen alkutuote, jolla on todellista kaupallista merkitystä. Makadamiapuita kasvaa mantereella useampaa eri lajia, muutama niistä tuottaa syötäväksi kelpaavia pähkinöitä. Australian alkuperäisasukkaat kutsuvat niitä nimellä "kindal kindal". Kun eurooppalaiset 1850-luvulla kartoittivat alueen kasveja, nimettiin  makadamia-suvun puut aikakauden merkittävän kemistin John McAdamin kunniaksi.

    Viime viikonloppuna juhlittiin sopivasti esikoiseni syntymäpäiviä ja mikä olisikaan 3-vuotissynttäreitä parempi estradi uusien piparkakkuinnovaatioiden lanseeraamiseen! Alle 5-vuotiaiden palaute on nimittäin ainakin suoraa ja rehellistä. "Superherkullisia" kommentoi yksi, "hurjan hyviä", totesi toinen. Useimmat eivät sanoneet mitään, suu täynnä piparkakkua onkin hankala puhua. Ja miksi pitäisikään, makadamiapiparkakut kirjaimellisesti vietiin käsistä -se puhukoon puolestaan :)


    Makadamia-piparkakut (n. 70 kpl)
    • 1,5 dl palmusokeria
    • 1 dl siirappia
    • 100g sulatettua margariinia (Tummansinistä keijua)
    • 1 dl kaurakermaa
    • 1 tl luomukanelia
    • 1 tl luomuneilikkaa
    • 1 tl luomuinkivääriä
    • 0,5 tl kristallisuolaa
    • n. 1,5 dl luomumakadamiapähkinöitä
    • 1,5 tl ruokasoodaa
    • 4 dl luomuvehnäjauhoja
    • 2 dl puolikarkeaa luomuspeltjauhoa

    Jauha makadamiapähkinät karkeahkoksi jauhoksi tehosekoittimella. Pehmeät makadamiat jauhautuvat  tehosekoittimessa helposti.


    Sekoita palmusokeri, siirappi, sulatettu margariini ja kaurakerma keskenään. Lisää joukkoon mausteet, suola, pähkinät, sooda sekä vehnä- ja speltjauhot pikku hiljaa sekoittaen. Peitä kulho kelmulla ja laita jääkaappiin kovettumaan vähintään muutamaksi tunniksi, mutta mieluummin vaikkapa yön yli.





    Leivo taikinasta piparkakkuja. Taikinaa kannattaa kaulia melko pieni pala kerrallaan, sillä se on ehkä hiukan "tavallista" piparitaikinaa murenevaisempaa. Mutta tosi hyvin muokattavaa, suorastaan muovailuvahamaista taikinasta näillä aineksilla tuli. Paista piparit 200 asteessa n. 7 minuuttia. Tästä taikinasta tuli n. 70 piparia, tosin innokkaan apulaisleipurin maistiaisiin taisi huveta ainakin viiden kakun verran taikinaa.

    Aikomukseni oli lavastaa pipareista jonkinlainen jouluinen asetelma, mutta enpä ehtinyt. Sitä tahtia ne katosivat parempiin suihin. Tässä viimeinen havainto:



    maanantai 5. joulukuuta 2011

    Suorastaan suloinen herkku saksanpähkinästä (ja rehellisyyden nimissä aika paljon muustakin)

    Tulevan viikonlopun 3-vuotissynttärit ja saksanpähkinään edennyt pähkinäkamppanjamme mielessäni käännyin Raisa Kettusen herkkukirjojen puoleen. Kettusen  Puputyttö ja vohvelisankari (2010) sekä uunituore Puputytön juhlakirja (2011) ovat riemukasta luettavaa. Puputyttö näyttää, että vegaaninen leipominen on helppoa ja leipomukset maistuvat taatusti jokaiselle, ruokavalioon katsomatta. Usein leivonnan kulmakiviksi koetut kananmunat, kerma ja voi ovat lopulta ihan turhia. Kettunen korvaa ne suvereenisti paljon paremmilla luonto- ja eläinystävällisillä vaihtoehdoilla.      

    Saksanpähkinöissä on reippaasti omega-3 -rasvahappoja ja ties mitä terveellisiä antioksidantteja, mutta ehkä niiden korostaminen seuraavaksi esiteltävän leivonnaisen yhteydessä vaikuttaisi lähinnä itsepetokselta ja ilon pilaamiselta :)  Juhlissahan saa herkutella. Terveellisyyttä on silloin minusta aika turha miettiä. Eihän kukaan tällaisia paistoksia joka päivä popsi (eihän?). Siksi en enempää puutu saksanpähkinöiden terveyshyötyihin (lisätietoja niistä löytyy Ekolon sivuilta), vaan valmistan niistä jotakin, mikä ei taatusti ole ensisijaisesti terveellistä. Mutta on ehdottomasti kaikin puolin hyvänmielen juhlaruokaa, herkullista ja eettistä (ja luomuaineksista luotuna vieläpä ekologistakin).

    Kettusen kirjat läpi kahlattuan tartuin siis Marmeladi-pähkinäbrownie -ohjeeseen. Onhan tässä niitä saksanpähkinöitä, vieläpä varsin runsaasti ;). Muutaman aineen korvasin keittiöstäni löytyvillä. Ja ihan mielettömän hyviä näistä tuli. Usein taikina on paljon herkullisempaa kuin  valmis leivonnainen, nyt taikinan makoisuus kantoi myös lopputulokseen. Kiitos Puputyttö!

    Marmeladi-pähkinäbrowniet
    •  4,5 dl luomuvehnäjauhoja
    • 1,5 dl luomukaakaojauhetta
    • 0,5 tl leivinjauhetta
    • 2,5 dl luomukauramaitoa
    • 2 dl sulatettua Sinistä keijua
    • 0,5 tl luomuvaniljaa

    Laita uuni lämpimään 175 asteeseen.

    Sekoita vehnäjauho, sokeri (minä käytin palmusokeria, se hoiti homman erittäin hyvin), kaakaojauhe, leivinjauhe, kristallisuola ja vanilja (ohjeessa käytettiin nestemäistä vanilja-aromia, meidän kaapista löytyi jauhettua vaniljaa –toimi mainiosti).

    Sekoita Kauramaito (kirjan ohjeessa hasselpähkinämaito, olisi saattanut tulla vielä parempaa siten, minä käytin sitä mitä löytyi, kauramaitoa siis) ja sulatettu margariini keskenään toisessa kulhossa,

    Yhdistä kuivat aineet ja neste. Lisää mukaan saksanpähkinärouhe sekä pilkotut marmeladit (kirjassa puhuttiin suklaakuorrutetuista mansikkamarmeladeista, minä käytin Bretti’sin hedelmämarmeladeja – oikein herkullista).  
    Kaada taikina 20*30 cm vuokaan ja paista uunissa n. 30 minuuttia. Paistos on valmis, kun sen pinta lakkaa kiiltämästä. Brownien kuuluu jäädä sisältä hieman raa'aksi. Anna jäähtyä. Leikkaa neliöiksi.

    Puputyttö suosittelee brownien kaveriksi vaniljajäätelöä. Kokeilin vaniljajäätelön kanssa, mutta melkein nämä olivat parempia ihan sellaisenaan. Leipomus onnistui olemaan äärimmäisen makeaa, mutta jollain kumman vivahteikkaalla tavalla kuitenkin välttämään suoranaisen imelyyden. Muutaman palan söin, loput pakastimeen kekkereitä odottamaan. Tai sitten leivon suosiolla toisen vuoallisen juhliin... 





    perjantai 2. joulukuuta 2011

    Eläinystävälliseen joulupöytään


    Jouluksi (ja toki muutenkin) voi valmistaa kasvissyöjälle tuhtia ja näyttävää seitankinkkua. Helppoa kuin heinänteko!

    Seitan on vehnäproteiinista eli vehnägluteenista valmistettu rakenteeltaan, maultaan ja proteiinipitoisuudeltaan lihaa muistuttava elintarvike. Itse tehty seitan on myös todella edullista.

    Otin kuvia seitankinkun eri valmistusvaiheista sekä lisäsin ”for dummies” -neuvoja, koska olen itse aika käsi keittiössä. Välillä on vaikea tietää miltä ruuan pitäisi näyttää ja missä kohti ohjetta voi tehdä muutoksia ilman että koko homma menee pilalle.

    Tällä ohjeella tulee melko iso ”kinkku”, tuhti ja leipävuoan kokoinen. Ohjeen voi hyvin esim. puolittaa. Seitania on erittäin helppo tehdä, aloittelijakin onnistuu kun maustaa tarpeeksi ja muistaa, että kuivat aineet ja nesteet pitää sekoittaa ensin keskenään ennen yhdistämistä.

    Aikaa itse taikinan valmistamiseen menee n. 10 minuuttia, mikäli selviää ilman keskeytyksiä, tarvikkeiden etsimistä ja liian innokkaiden apureiden yllätyksiä.

    kuiva-aineet:
    • 1tl luomu garam masala -mausteseosta
    • 1,5tl luomupaprikajauhetta
    • 1 tl luomuinkiväärijauhetta
    • 1,5tl luomuvalkosipulijauhetta (tai purista nesteisiin valkosipulinkynsiä pari)
    liemi:
      • 1,25dl luomusoijakastiketta tai luomutamarikastiketta1dl luomuöljyä (itse laitoin oliiviöljyä ja seesamöljyä, auringonkukkaöljy yms neutraali sopii myös)
      • 5dl vettä
      • 3rkl luomusinappia

      Marinadi:
      • 2rkl luomusoijakastiketta tai luomutamarikastiketta
      • 2rkl luomuetikkaa
      • 1,5rkl luomuvalkosipulijauhetta
      • 0,75dl vettä

      Pese kädet hyvin. Sekoita kuiva-aineet ja liemiainekset erillissä astioissa. Yhdistä seokset ja vaivaa käsin massasta pötkö (vaivausaika 1-5minuuttia). Itse pidän mukavan mureasta seitanista, n. 2 minuutin vaivaaminen oli tähän hyvä. Jos pidät tiiviimmästä tavarasta, vaivaa pidempään ja/tai vähennä hiukan nesteen määrää.

      Muista että gluteeni alkaa välittömästi tehdä sitkoa, eli taikinaan ei voi lisätä enää mitään kun kuivat aineet ja liemi on yhdistetty!

      Pistä taikinapötkö vuokaan ja valele marinadilla, anna marinadin jäädä astian pohjalle ja marinoi jääkaapissa yön yli tai vaikka pitempäänkin (kääntele välillä). Marinointivaiheen voi jättää poiskin, mutta itse pidän sitä aika oleellisena, muutaman tunninkin marinointi voi riittää hätäisemmälle.

      Muotoile ”kinkkua” hieman ja kääri kaksinkertaiseen folioon jotta se ei kuivu. Paista 175 asteessa (kiertoilmauunissa 150) noin 1,5 tuntia uunin keskitasolla välillä käännellen (muistin itse kääntää kerran). Suosittelen ajastinta, tosin kypsä seitan alkaa tuoksua mukavasti ja näin muistuttaa itsestään. Säilyy jääkaapissa n. viikon, kestää myös pakastamista.

      Kun tein tätä seitankinkkua aikaisemmin, siitä tuli todella tiivistä ja se maistui mielestäni parhaalta kylmänä etenkin leivän päällä. Tämä mureampi versio taas on parasta kuumana.

      Ohjetta voi muokata oman mielensä mukaan, kunhan pitää gluteenijauhon ja nesteen suhteen suunnilleen samana (2:1). Mausteita saa olla aina reilusti ja vielä vähän päälle. Kannattaa kokeilla esim. hiivahiutaleita, tamarikastiketta, sipulijauhetta, ketsuppia... Suolaa tämä ei mielestäni kaipaa, kun soijakastikkeesta sitä tulee jo tarpeeksi, mutta jotkut ehkä pitäisivät hyppysellisestä kristallisuolaa.

      Tätä maistoivat niin työkaverit kuin anoppikin ja hyvin maistui :)

      maanantai 28. marraskuuta 2011

      Parapähkinä purtavaksi

      Tässä Bloggerissa on hauska ominaisuus ’tilastot’, jonka avulla voi seurailla esimerkiksi sitä, millaisilla hakusanoilla blogin lukijaksi päädytään tai mitkä tekstit erityisesti kiinnostavat. Olen äärimmäisen utelias ja erilaisten tilastojen ja käyrien tutkiminen on minusta valtavan mielenkiintoista. Kaikkein jännintä on yrittää arvailla, mitä näiden numeroiden taustalla on. Mielenkiintoinen ilmiö on, että viikosta toiseen parapähkinä on keikkunut hakusanalistan kärkisijoilla ja pikku hiljaa Nooran mainio juttu parapähkinöistä on kirinyt koko blogin luetuimmaksi jutuksi. Siksi olenkin sormet syyhyten odottanut sitä hetkeä, kun pähkinäkamppanjamme etenee parapähkinään ja pääsen  ihan viran puolesta selvittämään näiden edelleen hiukan eksoottisten pähkinöiden mysteeriä :)

      Suomessa parapähkinät ovat niin uusi juttu, että niiden ravintoarvot eivät ole ehtineet Fineliin asti, mutta esimerkiksi USDA:n tietokannasta (hakusanalla brazil nut) ne löytyvät. Parapähkinöissä on reilusti hyviä rasvoja, paljon B- ja E-vitamiineja, mutta aivan erityisesti niissä on seleeniä, noin 1900 mikrogramma 100 grammassa. Se on moninkertaisesti verrattuna mihin tahansa muuhun ruoka-aineeseen. Ilman suuria salapoliisin kykyjäkin uskon selvittäneeni, että parapähkinöiden salaisuus piilee juurikin niiden valtavassa seleenipitoisuudessa. Seleeni on elintärkeä hivenaine ja antioksidantti, jonka määrä ruoassa on suoraan riippuvainen maaperän seleenipitoisuudesta. Suomessa maaperä on luonnostaan seleeniköyhää, joten täällä seleeniä on 1980-luvulta lähtien lisätty lannoitteisiin (sitä kautta seleenipitoisuudet ovat lisääntyneet mm. viljoissa ja seleenilannoitteella kasvaneella karjanrehulla ruokittujen eläinten lihassa). Luomunsyöjän ja eläinperäisten ruokien välttelijän kannattaa siis erityisesti kiinnittää huomiota seleenin saantiinsa. Muutenkin suomalaisten seleenin saanti jää alle kansainvälisten keskiarvojen.

      Seleenillä näyttäisi olevan merkitystä erityisesti sydänterveydelle. Jo pari parapähkinää päivässä riittää tutkitusti nostamaan seleenitasoa terveellisempään suuntaan.  Parapähkinöiden syönnin on havaittu vaikuttavan edullisesti veren rasva-arvoihin ja verenkiertoon. Varsinainen pähkinä purtavaksi on kuitenkin se, voiko pähkinöiden liiallisesta popsimisesta olla haittaa. Liiallisesti nautittuna seleeni nimittäin on suorastaan myrkyllistä. Parapähkinöiden seleenipitoisuudet ovat sitä luokkaa, että päivittäinen tarve tulee katetuksi muutamalla pähkinällä. Paljon parapähkinöitä syövillä brasilialaisilla ei kuitenkaan ole todettu terveyshaittoja runsaasta seleeninsaannista. Siis kohtuus kaikessa ja ehkä erityisesti parapähkinöissä :)

      Erityismaininta täytyy antaa vielä Noorankin esiin nostamalle seikalle: parapähkinäpuut kasvavat ainoastaan monimuotoisissa sademetsissä. Parapähkinöiden tuotanto (joka taitaa olla lähinnä keräilyä) edellyttää metsien ja niiden kaikkien pienten ja suurten asukkaiden vaalimista. Ne ovat siis oikeaa sademetsän pelastusruokaa. Parapähkinät ovat minusta parhaimmillaan sellaisenaan ja pähkinäsekoitusten seassa niitä tulee helposti syötyä sopivan kohtuullinen määrä. Niitä käytetään myös paljon erilaisissa patukoissa ja kekseissä.  Päivittäiset parapähkinänsä voi lisätä esimerkiksi tuorepuuron tai smoothien sekaan, vaikkapa tähän tapaan:


      Banaania ja pähkinöitä -mix

      1 jäädytetty luomubanaani
      2 luomuparapähkinää
      2 luomutaatelia
      n. ½ dl luomucashewpähkinöitä
      2 dl luomukauramaitoa

      Laita pilkottu banaani pakastimeen jäätymään. (Tämän   vinkin bongasin Appelsiineja ja hunajaa –blogista. Jäädytetty banaani tekee smoothiesta -tai ehkä tämä muistuttaa enemmän jugurttia-  tosi kuohkeaa.). Laita pähkinät ja taatelit likoamaan (ei pakollista, mutta soseutuvat helpommin liotettuina). Muutaman tunnin kuluttua kaikki ainekset sekaisin tehosekoittimeen ja ihanan kuohkea kylmä herkku on valmis.

      keskiviikko 23. marraskuuta 2011

      Vuohiko lahjaksi?

      Joulun alla aletaan taas puhua joululahjoista toisaalta konkreettisessa mielessä ja toisaalta lahjan saajan kannalta aineettomassa muodossa. Itse kannatan jälkimmäisiä, vaikka tiedostankin sen, että joku saattaa jo olla turhautumispisteessä kaikkien jouluisin syytämieni metsien- ja susienpelastusten kanssa. Toisenlaisissa lahjoissa on joitakin nappiosumia, kuten lukutaitoa ja puuntaimia, kasvimaita, polttopuuta säästäviä liesiä kehittyviin maihin, susien suojeluun annettavaa joulurahaa, eläinten hyväksi annettava jouluraha jne. Mutta sitten on mietityttäviäkin. Lahjaksi vuohi tai lehmä... kuiville, eroosiosta kärsiville, jo valmiiksi ruuan riittävyyden kanssa kamppaileville alueille? Aasi raatamaan loppuelämänsä joulun kunniaksi? Onko "hyvän mielen lahjoissakin" syytä olla valikoiva?

      Vuohi - eroosion syntipukki (www.enviroglimpses.org)
      World Land Trust on ottanut aiheeseen napakasti kantaa muutama vuosi sitten. Asia oli tuolloin uusi, ja vuohilahjasta oli tullut hyvin suosittu hauska pikkulahja niille, joilla on jo kaikkea.  World Land Trust korosti, että eroosioalttiilla alueilla vuohet ovat vain jatkoa ihmisten olojen pahenemiselle. Yleisesti eläintuotanto vie vähissä olevat vesi- tai ruokavarat entistä vähemmäksi (mistä kirjoitin tarkemmin tässä). Vaikka eläinlahja voisi tuoda lyhytaikaisen ruoka-avun, pitkällä tähtäimellä vaikutus on ihmisten kannalta negatiivinen.

      Jos paikallinen henkilö köyhässä maassa haluaa ottaa eläimen, jonka sitten syödä pahimpaan nälkäänsä, en aina ravittuna mitenkään voi alkaa kritisoimaan. Suoran nälkiintymisuhan alla ihminen ei ajattele - eikä häntä voida vaatia ajattelemaan - ensisijaisesti muita ihmisiä ja ympäristöään. Mutta jos rikkaista länsimaista halutaan lähettää "apua" kehittyviin maihin, avun pitäisi olla tarkkaan harkittua ja pidempikatseista. Ei ainakaan tilannetta todennäköisimmin pahentavaa. Riskialttiin toimenpiteen kaupittelu "hyvää tekevänä lahjana" on vähintäänkin kyseenalaista.

      Ympäristötuhoihin yhdistetään osuvasti suuret karjalaumat, joiden edestä kaatuu esimerkiksi Amazonin sademetsää. Mutta osaavat vuohetkin olla hankalia, kun niitä alkaa kertyä. Kaikkiruokaiset vuohet tulevat toisaalta kätevästi toimeen hankalasti sulavillakin kasviaineksilla, mutta syövät kasvit niin juureen saakka, etteivät  kasvupisteet säily. Kasvillisuuden on siten hankalaa palautua laidunnuksesta. Mikäli kasvipeite vähenee, edessä on kuivilla alueilla entistä kovempi kamppailu kuivuuden kanssa. Toisaalta kosteilla alueilla sama johtaa tulvimiseen. Kumpikin tekijä - tulviminen ja kuivuus - jouduttaa eroosiota ja ikävää toimeentulon vaikeutumisen noidankehää. Kotieläinten määrä liitty useilla alueilla osin statuksen ylläpitoon. Ruuantuotannollisesti tehottomaan eläinten ylläpitoon saatetaan laittaa hyvinkin vähiä ruoka- ja vesivaroja.  

      Yleisesti ottaen karjankasvatus on muutoinkin hankala asia kuin tuhlailevana resurssienkäyttönä. Karjaeläimet kilpailevat joissain tapauksissa paikallisten, villien kasvinsyöjien kanssa resursseista. Ongelma pätee, ainakin kuivina kausina, ihmisten omistamiin karjalaumoihin hyvinkin laajasti. Villejä kasvinsyöjälaumoja on lisäksi suoraan vainottu alueilla, joilla niiden ajatellaan syövän kasviaineksen karjan suista.

      Jos taas mietitään vuohta lahjana, on olemassa edelleen yksi lisäongelma. Vuohi on yksi hankalimmista tulokaslajeista herkillä alueilla. Villiintyneet tai puolivillit vuohipopulaatiot ovat mielettömän laajan ruokavalionsa ja ruokahalunsa ajamina horjauttaneet jopa sukupuuttoon herkkiä saarilajeja. Havaijilla vuohet söivät metsiköitä niin pitkälle, että metsälintulajeja hävisi. Australiassakin tuontikasvinsyöjät ovat aiheuttaneet suurta tuhoa. Vaikutukset voivat olla hankalasti kuviteltaviakin, arvaamattomia lajeja koskettavia. Suora ja epäsuora laidunnusvaikutus on osaltaan ajamassa esimerkiksi harvinaisempia Australian vompattilajeista ahtaalle.

      Tulokaskasvinsyöjistä kärsinyt karvakuonovompatti
      (kuva: wikipedia)

      Tokihan aina voidaan ajatella, että luonto on muuttuva; lajeja tulee ja lähtee, minkäs teet. Pragmaattisesti ja vähänkin varovaisuusperiaatteen mukaisesti ajateltuna vuohia (tai karjaa) ei kuitenkaan kannattaisi viedä herkille alueille, joilla ihmiset haluavat pystyä olemaan nyt ja lähitulevaisuudessa. Lajikato kun ei ole vain kosmeettinen ongelma. 

      On mainittava myös eläineettinen näkökulma. Vuohen lahjoittaminen alueelle, jossa ennemmin tarvittaisiin kestäviä energian- ja valkuaisenlähteitä, tarkoittaa kituuttavaa elämistä ja mahdollista nääntymistä. Joululahjaksi janoa, nälkää ja koettelemuksia, itse kullekin. 

      Nautojen ja vuohien kasvattamista (tai lahjoittamista) perustellaan usein sillä, että "jos alueella ei mikään muu kasva". Näkemys on melko lyhytkatseinen; ei tule kasvamaankaan, mikäli maaperästä otetaan viimeinenkin irti. Monin paikoin ei ole - varojen puutteesta - edes kokeiltu laajamittaisesti kasvattaa pitkäjuurisia ruokakasveja, ruokapuita tai paikallisia, kuivankestäviä lajeja ruokaturvan takaamiseksi. Olisi siis saumaa myös aidosti kestäville "joululahjoille". 

      Ethän anna vuohta tai lehmää lahjaksi, ennemmin sen kasvimaan tai puuta säästävän lieden. Vähän kaukonäköisempää joulunodotusta! 

      maanantai 21. marraskuuta 2011

      Pikku-Kurren lempipähkinä (ja ison myös)

      Cashewpähkinä on ihan mahtava pähkinä, lempparini jo monen vuoden ajalta. Parasta cashew'ssa on sen ihana maku ja monikäyttöisyys. Varmasti siksi se onkin meidän perheessä eniten syöty pähkinä. Aiemmissa merkinnöissäni olen valmistanut siitä vaniljakastiketta ja lisännyt sitä kukkakaalikeittoon. Cashewpähkinäänkin taisin tutustua ensimmäistä kertaa kesätyössäni elävän ravinnon parissa. Elävässä ravinnossa cashewpähkinää käytetäänkin paljon. Siitä valmistetaan erilaisia kastikkeita ja kakkupohjia. Sen avulla murekkeisiin ja pirtelöihin loihditaan kermaisen täyteläistä makua.

      Miedosti makea cashewpähkinä sopii niin suolaisiin kuin makeisiinkin ruokiin. Minä lisään paahdettuja cashewpähkinöitä usein salaattiin tai wokattujen vihannesten joukkoon. Liotetut ja tehosekoittimella soseutetut cashew't muodostavat mainion pohjan, josta voi rakentaa erilaisia salaatin- tai jälkiruokakastikkeita, tai vaikkapa pestoa. Kasvispihveihin ja murekkeisiinkin nämä rapeat herkut ovat omiaan. Ja smoothieen cashew't tuovat herkullista täyteläisyyttä. Tai sitten cashewpähkinöille ei tarvitse tehdä yhtikäs mitään, ne ovat loistavaa naposteltavaa sellaisenaan.

      Pähkinöiden terveyshyödyt vaikuttavat olevan ravitsemusasiantuntijoiden keskuudessa yleisesti tunnustettu asia. Cashewpähkinän yksilöidyistä terveyshyödyistä en löytänyt tutkimuksia, mutta moni asiantuntija totesi, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä niihin pätevät samat väittämät kuin muihinkin pähkinöihin. Cashewpähkinöissä on hurjasti proteiinia ja hyviä rasvoja. Muiden pähkinöiden tapaan niiden käyttö edistää sydämen ja verisuonten terveyttä sekä tasaa verensokerin heilahteluja. Ehkäpä länsimaihin keskittynyt ravitsemustutkimus ei ole hivenen eksoottisia cashewpähkinöitä vielä hoksannut kunnolla tutkia. Cashewpähkinöiden ravintosisältö ainakin on vakuuttavaa luettavaa: edellä mainittujen rasvojen ja valkuaisaineiden ohella niissä on runsaasti rautaa, magnesiumia, seleeniä. Noin esimerkiksi.

      Koska pähkinät ovat niin hurjan terveellisiä, niitä syöttäisi mielellään jälkeläisilleen. Kaikkein parasta cashewpähkinöissä onkin niiden herkullinen maku, ne maistuvat jopa meidän hyvin ennakkoluuloiselle melkein kolmevuotiaallemme. Kun odotin tätä esikoistani, minulla oli suuret suunnitelmat siitä, miten syntyvää kasvissyöjää tultaisiin ruokkimaan: monipuolisesti erilaisia proteiinin lähteitä, tuoreita kasviksia, siemeniä, pähkinöitä. Lapsi oli kuitenkin toista mieltä ja suhtautuu edelleen vähintäänkin varauksellisesti kaikkeen uuteen suuhunpantavaan. Siksi olenkin tervehtinyt suurella ilolla jokaista vähänkin ravitsevampaa ainesta, jonka hän ruokalistalleen vuosien mittaan kelpuuttanut. Ja cashewpähkinät tälle Pikku-Kurrelle tosiaankin maistuvat.  

      Ikään kuin kumotakseni edellä esitetyt väitteet cashewpähkinän monikäyttöisyydestä, valmistan taas cashewpähkinällä höystettyä sosekeittoa. Tämä vaan on niin hyvää ja alkavan talven ensimmäisenä pakkasiltana tunsin kaipaavani tällaista hitusen trooppista ja lämmittävää keittoa. Mutta ihan oikeasti, cashewpähkinästä voi valmistaa paljon muutakin!


      Cashew-kookoskeitto



      •  2 rkl luomukookosöljyä
      • 2 luomuvalkosipulin kynttä
      • 1  luomubataatti (n. 250 g)
      • 4 luomuporkkanaa
      • 2 dl luomucashewpähkinöitä
      • 2 rkl luomuchilikastiketta
      • 4 dl luomukookosmaitoa
      • 1 tl kristallisuolaa
      • n. 6 dl vettä

      Laita cashewpähkinät hetkeksi likoamaan lämpimään veteen. Pilko porkkanat, bataatti ja valkosipulin kynnet. Mittaa kookosöljyä kattilan pohjalle. Kun öljy on kuumaa lisää valkosipulin kynnet ja hetken kuluttua bataatin ja porkkanan palat. Kierittele niitä hetki öljyssä ja lisää n. puoli litraa vettä. Anna kypsyä n. 15 minuuttia. Lisää cashewpähkinät ja kookosmaito. Soseuta. Mausta chilikastikkeella ja suolalla. Pinnalle ripottelin muutaman paahdetun pähkinän sekä rouhin hieman lisää chiliä.

      maanantai 14. marraskuuta 2011

      Löydä manteli!

      Minulle manteli merkitsi pitkään ainesta, johon saattoi hyvällä tuurilla törmätä kerran vuodessa joulupuurossa. Vuosia sitten vietin useamman kesän valmistaen ja myyden kasvisruokaa, etupäässä elävää ravintoa. Kokeneen kasviskokin opissa minulle selvisi, että mantelihan muuntuu moneksi. Elävässä ravinnossa mantelia käytetäänkin paljon. Siitä voi tehdä erilaisia makeita ja suolaisia kastikkeilta ja levitteitä. Ohjeet ovat äärimmäisen simppeleitä, vaikkapa tähän tapaan:

      Mantelilevite 
      • 1 dl liotettuja luomumanteleita
      • 1 rkl luomusoijakastiketta
      • luomuvakosipulin kynsi
      • luomukynteliä 
      • vettä
      Huuhtele mantelit ja laita ne likoamaan pieneen vesitilkkaan yön yli. Laita mantelit, valkosipulin kynsi, soijakastike ja kynteli tehosekoittimeen, lisää vettä sen verran, että seoksesta tulee sopivan paksua. Minä yritin ensin soseuttaa mantelini sauvasekoittimella, mutta ne vaativat selvästi järeämpiä  välineitä sileän lopputuloksen saamiseksi. Manteli ja kynteli kuulostavat yhteensopivilta ja myös niiden maut rimmaavat mainiosti.

      Rasva- ja kalorikammoon opetettu saattaa säikähtää manteleiden (ja pähkinöiden yleensäkin) ravintosisältöjä tutkiessaan. Manteleissa toden totta onkin runsaasti rasvaa ja proteiinia. Tosin syömisen perinteinen tarkoitushan on ollut kehon energiavarastojen tankkaaminen -seikka, joka kevyttuotteiden aikakaudella näyttää kääntyneen nurin niskoin. Minun mielipiteeni on, että mantelit ja pähkinät ovat juuri oikeanlaista RUOKAA. Niissä on paljon energiaa, tiivistyneenä puussa kasvaneeseen pakettiin. Niitä ei ole jalostettu tai muokattu, vaan ne ovat sellaisenaan erinomaista syötävää. Niitä ei tarvitse syödä mieletöntä määrää, vaan kohtuullinenkin annos riittää pitämään nälän loitolla pitkään. Miten taloudellista, ekologista ja järkevää sen sijaan, että söisi tolkuttoman määrän jotakin energiasta ja ravintoaineista puhdistettua höttöä!

      Manteleita mutustellessani löysin paljon (minulle) uutta tietoa niiden ravintoarvoista ja terveysvaikutuksista. Manteleiden rasva laadultaan erinomaista, sellaista, joka  tekee hyvää sydämelle ja verisuonille. Manteleiden syönnin on todettu alentavan haitallista kolesterolia ja tasaavan aterian jälkeistä verensokerin nousua. Toisin kuin äkkinäinen päättelisi, manteleiden syönti jopa tutkimusten mukaan tukee painonpudotusta. Pähkinät ja mantelit tuntuvat elintarvikkeina olevan kaikenlaisten ravintoon liittyvien eipäs-juupas -väittelyden yläpuolella: niiden ravitsemukselliset hyödyt tunnustetaan koulukuntaan katsomatta. Ravinteikkuutensa ja helpon sulavuutensa takia manteleita suositellaan erityisesti lapsille.

      Manteleissa on paljon kalsiumia, siksi ne ovat oiva lisä maidottomaan ruokavalioon. Niissä on myös huimasti E-vitamiinia, joka on tärkeä antioksidantti. Tarpeellisia ravintoaineita on paljon myös mantelin kuoressa, siksi onkin ihan hölmöä, että usein manteleihin törmää kuorittuina. Minusta kuorelliset matelit ovat sitä paitsi paremman makuisiakin.

      Innostuin kokkaamaan ja kokeilemaan manteliteeman innoittamana kaikenlaista. Ravitsevat ja maukkaat mantelit ovat huippuherkullisia vaikkapa salaatin joukossa. Paahdoin manteleita kevyesti ja niiden maku parani ja voimistui entisestään. Moni ravitsemusasiantuntija tosin suosittelee, että pähkinöitä kuumennettaisiin vain varoen, etteivät niiden arvokkaat rasvat ja ravintoaineet tuhoutuisi. Paahtakaamme siis ihan pikkuisen vain :)


      Manteli-kuskussalaatti

       

      • 1,5 dl luomumanteleita
      • luomuvalkosipulin kynsiä
      • luomupaprika
      • puolikas luomukesäkurpitsaa
      • 3 luomutomaattia
      • puolikas luomukurkku
      • 3 dl luomukuskusia
      • luomuoliiviöljyä
      • luomumustapippuria
      • luomukynteliä
      • luomusitruunan mehua
      • valkoista balsamiviinietikkaa
      • kristallisuolaa
      • palmusokeria

      Rouhi mantelit karkeaksi rouheeksi vaikkapa tehosekoittimessa. Silppua valkosipulin kynnet. Kaada pannulle hiukan oliiviöljyä. Lisää valkosipulin kynnet ja hetken päästä mantelit. Paista hetki miedolla lämmöllä. Ripottele joukkoon ripaus suolaa.

      Pilko paprika ja kesäkurpitsa. Paista kasviksia oliiviöljyssä, kunnes ne ovat sopivan kypsiä, eivät kuitenkaan ihan pehmeitä. Kaada kasvisten sekaan n. ruokalusikallinen valkoista balsamiviinietikkaa, ripaus suolaa  ja sokeria sekä reilusti mustapippuria.

      Kuutioi tomaatit. Kaada tomaattien joukkoon ruokalusikallinen oliiviöljyä, hieman suolaa ja sokeria sekä reippaanlaisesti kynteliä.

      Valmista kuskus paketin ohjeen mukaan. Salaattiin sopisi hyvin varmasti myös esimerkiksi quinoa tai bulgur, meillä sattui olemaan kaapissa kuskusia.
      Kuutioi kurkku.

      Sekoita kaikki ainekset keskenään ja sekoita mukaan vielä 1-2 ruokalusikallista sitruunamehua ja balsamiviinietikkaa.



      Manteli-rusinajuoma

      Mantelista on tosiaan moneksi ja ihan pakko oli kokeilla vielä tätäkin. Kaikki ravintoaineet ovat taatusti tallella ja helposti sulavassa muodossa seuraavassa mantelijuomassa, jota kokeilin ja kehittelin Ekolon Lenan vinkin pohjalta.


      • 1 dl luomumanteleita
      • 1 dl luomurusinoita
      • (n. 1dl appelsiinimehua liotukseen)
      • 2 dl appelsiinimehua 
      • 4 dl luomukauramaitoa 
      • luomukanelia
      Huuhdo mantelit ja rusinat. Kaada astiaan appelsiinimehua, niin että mantelit ja rusinat peittyvät. Laita yöksi jääkaappiin. Aamulla mantelit ja rusinat ovat imeneet mehun ja ne on helppo surauttaa soseeksi tehosekoittimella. Lisää tehosekoittimeen appelsiinimehu ja kauramaito. Anna pyöriä hetki. Ripottele sekaan runsaasti kanelia.

      Parhaan arvion juomalle antoi vähän vaille 3-vuotias yövieras, joka totesi aamiaismukillisensa ääressä, että "tämä on niin hyvää, että ihan kuono hörähtää". Hyvää tästä tuli minunkin mielestäni ja oikeastaan ympyrä sulkeutui: tämähän maistuu ihan joululle!

      maanantai 7. marraskuuta 2011

      Mahdottoman makea juttu

      Makeutusaineita ja palmusokeria Ekoloinen on maistellut ansiokkaasti aiemminkin. Masarang Arenga palmusokeri ja sen tarina on vaan niin herkullinen aihe, etten malta olla tarttumatta siihen minäkin (ja samalla saan myös hyvän syyn leipoa jotain herkkua). Jos jotain tuotetta suosimalla voi yhtä aikaa edesauttaa kokonaisten sademetsäekosysteemien ennallistamista, olla mukana projektissa, jonka kautta paikalliset maanviljelijät saavat toimeentulonsa ekologisesti ja sosiaalisesti kestävällä tavalla, makeuttaa terveellisemmin, valmistaa ihanalla karamelliaromilla höystettyjä herkkuja... niin sehän on jo melkein liian hyvää ollakseen totta!

      Kaikki alkoi siitä, kun alunperin hollantilainen mikrobiologi Willie Smits kohtasi Borneollaisella torilla pohjattoman surulliset silmät. Silmät kuuluivat oranginpoikaselle, jonka Smits myöhemmin saman päivän iltana löysi hylättynä roskiksesta. Smits vei sairaan oranginpoikasen kotiinsa ja hoiti tämän terveeksi. Sana levisi ja Smits sai pian lisää salakuljettajien uhreiksi joutuneita, hylättyjä orankeja huolehdittavakseen. Hän tiesi kuitenkin, että orangin ainoa todellinen koti on sademetsä. Perustamansa Borneo Orangutang Survival Foundationin (BOS) kautta Smits ryhtyi etsimään keinoja palauttaa orankeja alkuperäiseen ympäristöönsä. Nopeasti selvisi, että orankien pelastaminen nivoutui kiinteästi alueen sademetsien surkeaan tilaan ja paikallisen väestön taloudelliseen ahdinkoon. BOS hankki 2000 hehtaaria hakattua, palanutta sademetsää. Nerokkaan suunnitelman, jonka ekologisia yksityiskohtia  ei minun asiantuntemuksellani selosteta (Smits tekee sen itse erittäin hyvin tällä videolla), avulla Samboja Lestarin alueesta luotiin muutamassa vuodessa elävä metsä tuhansine kasvi- ja eläinlajeineen, turvapaikka myös orangeille. Myöhemmin sademetsää on ennallistettu Smitsin käynnistämissä projekteissa lisää.

      Sokeripalmuilla on merkittävä rooli sademetsän perustamisessa. Ne kasvavat ainoastaan monimuotoisissa ympäristöissä, niiden pitkät juuret estävät eroosiota, ne ovat valtavan  monikäyttöisiä puita.   Sokeripalmut kestävät hyvin tulta ja sademetsän laidoilla kasvaessaan ne muodostavat suojaavan kehän, joka pysäyttää metsäpalot. Alusta asti Smitsin toiminnan ohjenuorana on ollut antaa aktiivinen rooli paikallisille ihmisille. Sokeripalmujen nerokkuus on siinä, että nektaria (josta palmusokeri siis valmistetaan) voidaan kerätä niiden kukinnoista kymmeniä litroja päivittäin puuta lainkaan vahingoittamatta.  Paikallisasukkailla on hyppysissään nektarin keräämiseen tarvittava tieto ja taito. Palmujen avulla ihmiset voivat saada toimeentulonsa elävästä sademetsästä. Tätä kaikkea on ollut koordinoimassa Masarang, joka on voittoa tavoittelematon indonesialaienen luonnonsuojelujärjestö (jonka on tietysti perustanut -kukas muukaan kuin Willie Smits). Masarang on perustanut sen, superekologisen ja päästöttömän sokeritehtaan, josta palmusokeri Ekoloonkin tulee.

      Palmusokeri on huomattavasti valkoista sokeria ravinteikkaampaa ja sen glykeeminen indeksi on matalampi eli se nostaa verensokeria hitaammin. Minä en uskalla väittää sen olevan suorastaan terveellistä, mutta ainakaan se ei ole läheskään yhtä epäterveellistä kuin valkoinen sokeri. (Terveellisyyshän on vain yksi ja ainakin minulle usein (liian usein?) varsin toissijainen ruokakriteeri.) Ruoanlaitossa palmusokeri toimii kokemusteni perusteella oikein oivallisesti, esimerkiksi erilasissa wokeissa ja keitoissa. Leivonnassa sen käyttö vaatii pientä harjoittelua, leipominen on usein varsinaista salatiedettä ja aina hitusen arvaamatonta puuhaa. Toisella leivontakerralla sain kuitenkin tämän mustikkapiirakan suhteet osumaan mielestäni aika nappiin (ensimmäinen yritys jäi hiukan mauttomaksi, mutta pieni lisäys sokerin määrään korjasi tilanteen).     
       


      Mustikkapiirakka





      Pohja:

      • 1,5 dl luomusoijajugurttia
      • 100 g sulatettua margariinia (sinistä Keijua)

      • 2,5 dl luomuvehnäjauhoja
      • 1,5 dl palmusokeria
      • 1 tl leivinjauhetta
      täyte:

      • n. 5 dl mustikoita
      • 1 dl luomusoijajugurttia
      • ½ dl palmusokeria

      Sekoita jugurtti ja sulatettu margariini keskenään. Sekoita kuivat aineet keskenään ja yhdistä seokset. Voitele piirakkavuoka (n. 25 cm halkaisijaltaan) ja leivitä taikina vuokaan tasaisesti. Sekoita mustikat, jugurtti ja sokeri keskenään ja kaada seos piirakkapohjan päälle. Paista piirakkaa uunin alaosassa 200 asteessa n. 40 minuuttia (meidän kiertoilmauunissa piirakka paistui puolessa tunnissa).

      Vaniljakastike cashew-pähkinöistä

      • n. 1 dl luomucashew-pähkinöitä
      • n. 2dl vettä
      • 2 rkl palmusokeria
      • hyppysellinen luomuvaniljajauhetta (ehkäpä n. 1/4 teelusikallinen) 
      Valmista liotetuista pähkinöistä ja vedestä tasainen kastike tehosekoittimessa tai sauvasekoittimella. Sekoita mukaan palmusokeri ja vaniljajauhe.

      torstai 3. marraskuuta 2011

      Pika(ruoka)postaus

      Viime viikko ja viikonvaihde hujahtivat messutouhuissa. Ekolo otti osaa toista kertaa Viini, ruoka ja hyvä elämä -messuille. Minulle kerta oli näytteilleasettajan roolissa ensimmäinen ja enpä ollut aiemmin hoksannutkaan, miten kova homma messujärjestelyissä oikein on. Kun  sitten ärhäkkä syysflunssa vielä kaatoi viime hetkellä petiin vanhemman kollegani Saijan, muodostuivat messupäivät varsin työntäyteisiksi.

      Kaiken kaikkiaan messut olivat kuitenkin tosi positiivinen yllätys. Siellähän oli oikeasti mukavaa, ihmiset olivat kivoja ja kiinnostuneita meidän tuotteista. Varsinaisiksi hittituotteiksi osoittautuivat Govindan makeiset, miltei jokainen niitä maistanut lankesi kiusaukseen ja osti paketillisen. (linkin takaa löytyy puolueellisesti oma suosikkimakuni) Myös kookosöljy tuntui kiinnostavan ihmisiä kovasti, samoin Arengan palmusokeri. Kävi niin mukavasti, että kysyntä ylitti odotuksemme ja pitkin viikonloppua sain toimia kuormakamelina roudaten lisää esitteitä, paperikasseja, öljy-. tee- ja sokerilaatikoita Messukeskukseen.

      Bloggailuille ja kokkailuille ei siis jäänyt juuri aikaa. Hitusen messumylläkästä toivuttuani ajattelin valmistaa kiireteemaan sopivasti supernopean ja helpon pikaruoan Sezhuanin nuudeleista. Jos on oikein kiire, nuudelikeitto valmistuu parissa minuutissa ja ilman hellaakin. Nuudelit kulhoon, vedenkeittimestä kuumaa vettä päälle ja muutaman minuutin odottelun jälkeen keitto on valmis. Ruokaisamman ateriasta saa, kun lisää joukkoon kuutioitua tofua. Maustamaton tofu loiventaa mukavasti nuudelisopan maukua. Yleensä pikanuudelit ja eritoten niiden valmiit maustepussit ovat täynnä lisäaineita, aromivahventeita ja suolaa. Luomuversio on maustettu aidoilla mausteilla.

      Tofu-nuudelikeitto



      • puolikas paketillinen maustamatonta luomutofua
      • öljyä paistamiseen
      • Paketillinen Sezhuanin luomukasvis-pikanuudeleita


      Kuutioi tofu. Paistele tofua hetki öljyssä pannulla. Valmista nuudelikeitto paketin ohjeiden mukaan. Sekoita tofukuutiot keiton joukkoon ja anna niiden maustua hetki sopan seassa. Valmis! Raikkautta ateriaan saa silppuamalla joukkoon tuoreita kasviksia, vaikkapa tomaattia, kurkkua tai kaalia.

      maanantai 24. lokakuuta 2011

      Järki, tunteet ja kasvispihvit

      Viime kesänä löysin yläasteaikaisen ainekirjoitusvihkoni. Yhden kirjoituksen olin laatinut otsikolla "Miksi olen kasvissyöjä?". Olin vuodattanut sydänvertani neljän sivun verran, kynän jäljestä ja paperin painaumista saattoi päätellä asian olleen minulle todella painava. Sävy oli niin ehdoton ja julistava, että poskia alkoi kuumottaa sitä lukiessa. Sellaistahan kahdeksasluokkalaisen ajattelu yleensä on, harmaan sävyt tulevat mukaan vasta myöhemmin.

      Olin 14-vuotias, kun luin Peter Singerin kirjan Oikeutta eläimille, enkä sen jälkeen enää kertakaikkiaan voinut syödä lihaa. Muistan elävästi sen järkytyksen ja tuohtumuksen, jonka vallassa olin kirjan luettuani. Singerin kuvaukset eläinten oloista maatiloilla, teurastomoissa ja koe-eläinlaboratorioissa olivat kertakaikkisen kuohuttavaa luettavaa. Tajusin, että lihan syöminen ihan oikeasti tarkoittaa sitä, että jonkun eläimen on täytynyt kärsiä ja kuolla, eikä koiralla ja sialla ole mitään mystistä eroa, jonka takia toisen tappaminenja syöminen olisi enemmän oikein. Singer vakuutti minut siitä, että eläimen oikeus elämään ja kyky kärsiä painavat vaakakupissa enemmän kuin minun mieltymykseni kanapataan.

      Tänä syksynä luin Bodhipaksan teoksen Vegetarismi. Bodhipaksa, joka on buddhalainen munkki ja eläinlääkäri, käsittelee kirjassaan vegetarismia buddhalaisesta näkökulmasta, mutta esittää samalla kasvissyönnille yli maailmankatsomusrajojen vakuuttavia perusteluja. Hän tarjoaa ajatusharjoituksia, joilla myötätoa voi koettaa ulottaa myös omien lajitoverien ulkopuolelle. Bodhipaksa kysyy, miltä lukijasta tuntuisi maata sementtikarsinassa sian tapaan tai kuulla lajitovereidensa kuolinhuudot ennen omaa loppuaaan. "Tee toiselle niinkuin toivot itsellesi tehtävän", kuuluu kultainen sääntö. Bodhipaksa opettaa kohtelemaan jokaista elävää olentoa niinkuin toivoisit itseäsi kohdeltavan.

      Bodhipaksan kirjan olen lukenut aiemminkin, mutta nyt erityisesti maidontuotantoa käsittelevä osuus teki vaikutuksen. Maidon ja lihantuotanto nivoutuvat samattomasti yhteen: puolet syntyvistä vasikoista ei ikinä voi tuottaa maitoa, joten ne päätyvät lihoiksi ennemmin tai myöhemmin. Lehmä tuottaa maitoa vain synnyttämällä vasikoita tiuhaan tahtiin. Syntymän jälkeen vasikka otetaan emoltaan ja vasikalle tarkoitettu maito imetään ihmissuihin. Lehmällä on vahva hoivavietti. Vasikka kaipaa emonaa samalla biologisella välttämättömyydellä kuin ihmisenpoikanenkin. Ehkä siksi, että olen nyt äiti itsekin, Bodhipaksan kuvaus toisistaan eroteuista lehmästä ja vasikasta, emosta ja poikasesta -äidistä ja lapsesta- osui ja upposi .

      Tunteiden merkitystä usein vähätellään ja tunteiden pohjalta tehtyjä ratkaisuja pidetään epärationaalisina. Minä en usko, että tunteille ja rationaaliselle ajattelulle on omat lokeronsa tai valintoja voisi tehdä pelkästään jompaankumpaan nojaten. Uskon, että tunteet voivat todella synnyttää tekoja ja hyvyyden siemen itää ihmisen kyvyssä tuntea myötätuntoa. Vegetarismi on valinta, jonka voi tehdä tunteelliset ja järjelliset perustelut iloisesti sekoittaen. Ympäristö- ja terveysnäkökulmista tarkastellen kasvissyönti on äärimmäisen rationaalinen ratkaisu.

      Lopetin lihansyönnin sen ikäisenä, etten vielä ollut kummoinenkaan kulinaristi. Tykkäsin jauhelihasta ja kanasta. Äidin tekemät lihapullat olivat herkkuruokaani. 17 vuotta sitten keskisuomalaisessa pikkukylässä oli luontaistuotekauppa, josta sai tofua ja soijarouhetta. Jostain olin saanut selville, että soijarouhetta voi käyttää jauhelihan tapaan. Sitä en kuitenkaan tiennyt, että soijarouhe vaatii toimiakseen turvotusta nesteessä. Niinpä ensimmäinen lihapullan kaipuuseen valmistettu soijarouheviritelmä oli äärimmäisen kuiva, eikä pysynyt kasassakaan.

      Myöhemmin opin valmistamaan soijarouheesta herkullisia pihvejä ja minulle selvisi, että se tärkein raaka-aine lihapullissa ei suinkaan ollut liha, vaan pussillinen sipulikeittoaineksia. Muutama viikko takaperin opin lisää: pihvien koossapitävänä voimana olen tähän saakka käyttänyt keitettyä perunaa. Usein keitettyä perunaa ei kuitenkaan ole saatavilla silloin, kun pihvit tai pullat ovat valmisteilla. Jere Niemisen mainiosta Vegaanin kotiruokakirjasta bongasin oivan vinkin: raaka hienoksi raastettu peruna toimii sidosaineena jopa keitettyä paremmin.


      Soijarouhe-punajuuripihvit (n. 12 kpl)



      • 2,5 dl soijarouhetta
      • n. 3 luomupunajuurta (300 g)
      • 1 (raaka) luomuperuna
      • 1 rkl luomusoijakastiketta
      • 2 dl maustamatonta luomusoijajugurttia
      • 1 pussillinen luomusipulikeittoa (Useimmat valmiit sipulikeitot sisältävät aromivahventeita ja muitakin lisäaineita. Luomusipulikeitto maustaa pihvit aidoin aineksin.)
      • 0,5 dl palmusokeria
      • luomumustapippuria

      Raasta raa'at punajuuret karkeaksi raasteeksi. Raasta raaka peruna hienoksi raasteeksi. Sekoita raasteet, soijarouhe ja sipulikeittoainekset keskenään. Sekoita joukkoon soijajugurtti, soijakastike ja sokeri. Tähän pihvitaikinaan en ole lisännyt erikseen nestettä, vaan soijajugurtti on hoitanut soijarouheen turvottamisen. Rouhi mukaan vielä hiukan mustapippuria. Anna taikinan vetäytyä hetki. Muotoile taikinasta pihvejä. Paista pihvit joko uunissa (200 astetta / n. 15 min.) tai pasitinpannulla.