maanantai 24. lokakuuta 2011

Järki, tunteet ja kasvispihvit

Viime kesänä löysin yläasteaikaisen ainekirjoitusvihkoni. Yhden kirjoituksen olin laatinut otsikolla "Miksi olen kasvissyöjä?". Olin vuodattanut sydänvertani neljän sivun verran, kynän jäljestä ja paperin painaumista saattoi päätellä asian olleen minulle todella painava. Sävy oli niin ehdoton ja julistava, että poskia alkoi kuumottaa sitä lukiessa. Sellaistahan kahdeksasluokkalaisen ajattelu yleensä on, harmaan sävyt tulevat mukaan vasta myöhemmin.

Olin 14-vuotias, kun luin Peter Singerin kirjan Oikeutta eläimille, enkä sen jälkeen enää kertakaikkiaan voinut syödä lihaa. Muistan elävästi sen järkytyksen ja tuohtumuksen, jonka vallassa olin kirjan luettuani. Singerin kuvaukset eläinten oloista maatiloilla, teurastomoissa ja koe-eläinlaboratorioissa olivat kertakaikkisen kuohuttavaa luettavaa. Tajusin, että lihan syöminen ihan oikeasti tarkoittaa sitä, että jonkun eläimen on täytynyt kärsiä ja kuolla, eikä koiralla ja sialla ole mitään mystistä eroa, jonka takia toisen tappaminenja syöminen olisi enemmän oikein. Singer vakuutti minut siitä, että eläimen oikeus elämään ja kyky kärsiä painavat vaakakupissa enemmän kuin minun mieltymykseni kanapataan.

Tänä syksynä luin Bodhipaksan teoksen Vegetarismi. Bodhipaksa, joka on buddhalainen munkki ja eläinlääkäri, käsittelee kirjassaan vegetarismia buddhalaisesta näkökulmasta, mutta esittää samalla kasvissyönnille yli maailmankatsomusrajojen vakuuttavia perusteluja. Hän tarjoaa ajatusharjoituksia, joilla myötätoa voi koettaa ulottaa myös omien lajitoverien ulkopuolelle. Bodhipaksa kysyy, miltä lukijasta tuntuisi maata sementtikarsinassa sian tapaan tai kuulla lajitovereidensa kuolinhuudot ennen omaa loppuaaan. "Tee toiselle niinkuin toivot itsellesi tehtävän", kuuluu kultainen sääntö. Bodhipaksa opettaa kohtelemaan jokaista elävää olentoa niinkuin toivoisit itseäsi kohdeltavan.

Bodhipaksan kirjan olen lukenut aiemminkin, mutta nyt erityisesti maidontuotantoa käsittelevä osuus teki vaikutuksen. Maidon ja lihantuotanto nivoutuvat samattomasti yhteen: puolet syntyvistä vasikoista ei ikinä voi tuottaa maitoa, joten ne päätyvät lihoiksi ennemmin tai myöhemmin. Lehmä tuottaa maitoa vain synnyttämällä vasikoita tiuhaan tahtiin. Syntymän jälkeen vasikka otetaan emoltaan ja vasikalle tarkoitettu maito imetään ihmissuihin. Lehmällä on vahva hoivavietti. Vasikka kaipaa emonaa samalla biologisella välttämättömyydellä kuin ihmisenpoikanenkin. Ehkä siksi, että olen nyt äiti itsekin, Bodhipaksan kuvaus toisistaan eroteuista lehmästä ja vasikasta, emosta ja poikasesta -äidistä ja lapsesta- osui ja upposi .

Tunteiden merkitystä usein vähätellään ja tunteiden pohjalta tehtyjä ratkaisuja pidetään epärationaalisina. Minä en usko, että tunteille ja rationaaliselle ajattelulle on omat lokeronsa tai valintoja voisi tehdä pelkästään jompaankumpaan nojaten. Uskon, että tunteet voivat todella synnyttää tekoja ja hyvyyden siemen itää ihmisen kyvyssä tuntea myötätuntoa. Vegetarismi on valinta, jonka voi tehdä tunteelliset ja järjelliset perustelut iloisesti sekoittaen. Ympäristö- ja terveysnäkökulmista tarkastellen kasvissyönti on äärimmäisen rationaalinen ratkaisu.

Lopetin lihansyönnin sen ikäisenä, etten vielä ollut kummoinenkaan kulinaristi. Tykkäsin jauhelihasta ja kanasta. Äidin tekemät lihapullat olivat herkkuruokaani. 17 vuotta sitten keskisuomalaisessa pikkukylässä oli luontaistuotekauppa, josta sai tofua ja soijarouhetta. Jostain olin saanut selville, että soijarouhetta voi käyttää jauhelihan tapaan. Sitä en kuitenkaan tiennyt, että soijarouhe vaatii toimiakseen turvotusta nesteessä. Niinpä ensimmäinen lihapullan kaipuuseen valmistettu soijarouheviritelmä oli äärimmäisen kuiva, eikä pysynyt kasassakaan.

Myöhemmin opin valmistamaan soijarouheesta herkullisia pihvejä ja minulle selvisi, että se tärkein raaka-aine lihapullissa ei suinkaan ollut liha, vaan pussillinen sipulikeittoaineksia. Muutama viikko takaperin opin lisää: pihvien koossapitävänä voimana olen tähän saakka käyttänyt keitettyä perunaa. Usein keitettyä perunaa ei kuitenkaan ole saatavilla silloin, kun pihvit tai pullat ovat valmisteilla. Jere Niemisen mainiosta Vegaanin kotiruokakirjasta bongasin oivan vinkin: raaka hienoksi raastettu peruna toimii sidosaineena jopa keitettyä paremmin.


Soijarouhe-punajuuripihvit (n. 12 kpl)



  • 2,5 dl soijarouhetta
  • n. 3 luomupunajuurta (300 g)
  • 1 (raaka) luomuperuna
  • 1 rkl luomusoijakastiketta
  • 2 dl maustamatonta luomusoijajugurttia
  • 1 pussillinen luomusipulikeittoa (Useimmat valmiit sipulikeitot sisältävät aromivahventeita ja muitakin lisäaineita. Luomusipulikeitto maustaa pihvit aidoin aineksin.)
  • 0,5 dl palmusokeria
  • luomumustapippuria

Raasta raa'at punajuuret karkeaksi raasteeksi. Raasta raaka peruna hienoksi raasteeksi. Sekoita raasteet, soijarouhe ja sipulikeittoainekset keskenään. Sekoita joukkoon soijajugurtti, soijakastike ja sokeri. Tähän pihvitaikinaan en ole lisännyt erikseen nestettä, vaan soijajugurtti on hoitanut soijarouheen turvottamisen. Rouhi mukaan vielä hiukan mustapippuria. Anna taikinan vetäytyä hetki. Muotoile taikinasta pihvejä. Paista pihvit joko uunissa (200 astetta / n. 15 min.) tai pasitinpannulla.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Quinoaa -pitkästä aikaa

Mitä ihmettä sitä taas keksisi ruoaksi? Meillä keksitään tosi usein pastaa: makaronilaatikkoa, lasagnea, spagettia ja kastiketta. Jos 2-vuotias lakto-vegetaristi saisi valita, meillä syötäisiin vaikka joka päivä "pelkkää marakiinia ja raejuustoa, ei kasviksia". Aika usein kokkaillaan myös riisiä ja erilaisia linssiviritelmiä tai keittoja, mutta siihen ideat monesti loppuvatkin. Samat ruokalajit ja ainekset toistuvat välistä hieman turhan tiheään. Silloin tällöin kuitenkin välähtää, ja mieleen muistuu jokin oivallinen raaka-aine, jota ei ole jostain syystä tullut käytettyä aikoihin. Niin kuin vaikka tämä quinoa, jota ajattelin tällä kertaa valmistaa.

Quinoa on ensinnäkin erinomainen proteiinin lähde. Proteiinithan koostuvat aminohapoista, joista suurinta osaa ihmiskeho pystyy tuottamaan itse. Osa aminohapoista on kuitenkin saatava ruoasta. Proteiinin riittävän monipuolista saantia pidetään usein kasvisruokavalion ongelmakohtana. Yhdistelemällä palkokasveja, täysjyväviljoja, siemeniä ja pähkinöitä proteiinien tarve tulee kuitenkin mainiosti katetuksi. Sitten on myös sellaisia loistavia pikku jyväsiä (vai pitäisikö sanoa siemeniä, quinoahan ei ole vilja vaan Andeilla kasvava savikkaisten heimoon kuuluva kasvi), kuten quinoa, joissa on kaikkia tarvittavia aminohappoja. Lisäksi se sisältää runsaasti mm. magnesiumia, rautaa ja hyviä rasvoja. Quinoassa ravintoaineet ovat vieläpä helposti sulavassa muodossa ja siksi se on erityisen suositeltavaa syötävää esimerkiksi lapsille.

Maultaan quinoa on miedon pähkinäinen. Minusta quinoan rakennekin on mukava, se tuntuu hauskalta hampaissa. Gluteeniton quinoa taipuu myös hiutaleiksi ja muroiksi ja idätettynäkin se on kuulemma maukasta. Minä käytän quinoaa yleensä riisin tapaan, joko lisäkkeenä tai sitten sekoitan quinoan ja muut ainekset jonkin sorttiseksi pilahviksi tai risotoksi. Tähän tapaan:


Quinoaa, tofua ja kasviksia



2 dl luomuquinoaa
0,5 tl suolaa
3 rkl luomupaistoöljyä
3 luomuvalkosipulin kynttä
2 tl luomujeeraa
2 tl luomupaprikajauhetta
4 rkl luomutomaattipyrettä
1 pkt (270 g) maustamatonta luomutofua
1 luomupaprika
2 luomuporkkanaa
1 luomukesäkurpitsa
4 dl luomutomaattimurskaa

3 rkl luomusoijakastiketta
2 rkl luoomuomenaviinietikkaa
1, 5 tl palmusokeria

Huuhtele quinoa huolellisesti kuumalla vedellä. Mittaa kattilaan 4 dl vettä ja lisää quinoa ja ripaus suolaa kiehuvaan veteen. Quinoan valmistuksessa muistisääntö on, että keitinvettä tulee aina kaksi kertaa quinoan määrä. Anna siementen kypsyä hiljalleen kannen alla meidolla lämmöllä n. 15 minuuttia. Joskus quinoa saattaa vaatia pidemmän kypsyttelyajan. Kypsyyden voi helposti todeta siitä, että siemenen keskusta vaalenee ja kuori irtoaa renkaaksi.

Kuutioi paketillinen maustamatonta tofua. Pilko paprika, porkkanat ja kesäkurpitsa. Kuori ja silppua valkosipulin kynnet. Mittaa kuumalle pannulle paistoöljy. Kypsennä valkosipulia, mausteita ja tomaattipyrettä öljyssä muutama minuutti. Lisää tofu ja paista hetki. Lisää pannulle pilkotut kasvikset. Lorauta joukkoon soijakastike ja omenaviinietiikka sekä palmusokeri. Sekoita mukaan tomaattimurska. Anna kastikkeen kypsyä miedolla lämmöllä kannen alla n. 10 minuuttia. Sekoita quinoa ja kastike keskenään ja anna makujen imeytyä hetki.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Vierailuja köyhän miehen sademetsään

Luomussa puhutaan kaiken aikaa maaperän kunnosta, eroosion välttämisestä eri menetelmin ja kaikenkokoisille eliöille haitallisten torjunta-aineiden välttämisestä. Aihe voi kuulostaa ensikohtaamalta tylsältä tai jopa etovalta - kaikenmaailman toukkia, matoja ja niiden kakkaa, limaa ja moskaa, sitähän maa-aines on? No joo, mutta ei ainoastaan...! Olen istunut ja retkeillyt tämän syksyn eräällä luento- ja labrakurssilla, joka on saanut minut kiinnostumaan maasta ja sen alieninoloisista eläimistä. Kaikista virheistä tekstissäni vastaan itse, mutta oikeasta tiedosta sen taustalla ovat vastanneet Jyväskylän yliopiston maaperäkurssin opettajat :) 

Eroosiota: maa-aines lähtee liikkeelle usein veden mukana
(kuva: www.sciencemag.org)
Maaperäekologia on tulevaisuudessa taatusti nouseva ala, johtuen jo siitäkin, miten taloudellisesti arvokkaan resurssin kanssa ollaan tekemisissä. YK heittelee tasaisin väliajoin julkisuuteen nootteja katastrofin aineksista maaperän suhteen: kestämättömät tavat käsitellä maaperää johtavat esimerkiksi siihen, että maa valuu sateiden mukana vesistöihin. Ongelma on vanha: kun eurooppalaiset asuttivat Amerikkaa ja alkoivat käyttää koneita maanviljelyyn, noin 80% maa-aineksesta lensi kirjaimellisesti taivaan tuuliin. Harmia ei ole edelleenkään saatu hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Tällä hetkellä melkein kaikki viljelyyn kelpaava maapinta-ala on otettu ihmiskunnan käyttöön, viljelyn lisäksi laidunmaana, kaupunkipohjana jne. Eroosio asettuu kartalle tasaisen tappavasti. Mutta - terve kasvipeite, luomusta tutut viljelykierrot ja vähäinen muokkaus sekä innovatiiviset seka- tai permakulttuuriviljelyt voivat auttaa maa-aineksen ja sen asukkaiden säilyttämisessä. Kas kun, ihan mihin tahansa eivät madotkaan pysty. Uuden maa-aineksen syntyminen, mikäli prosessille annetaan tilaa, kestää satoja vuosi per sentti. 

Maaperä on upeaa mössöä. Siellä tapahtuu koko ajan: ravinteet kiertävät monimuotoisissa ravintoverkoissa, joiden ansiosta elämä voi jatkua. Karike hajoitetaan ravinteiksi samalla kun hiiltä ja typpeä sidotaan kiertoon. Erityisesti bakteerit ovat tässä touhussa olennaisia. Muheva maaperä on massiivinen hiilen säiliö, mikä on yksi syy siihen, että pitkäikäisiä ekosysteemeitä kannattaa paapoa. Maan oliot toisaalta kilpailevat vedestä, tilasta ja ravinteista, mutta toisaalta myös edistävät toistensa olemassaoloa hoitamalla omat hommansa. Maaperä, maa-aines, on mahdollisesti kaikkein lajirikkain paikka planeetallamme, kunhan se pidetään terveenä. 

Tutkijapiireissäkin aina näihin päiviin asti hämärä ei-kenenkään-maa on toisaalta kallisarvoista ainesta, josta ihmiskunnan ravinto on riippuvaista, mutta toisaalta viihdyttävä monimuotoisuuden keidas, jota on kutsuttu köyhän miehen sademetsäksi. Edellämainittujen, runsaslukuisten bakteerien lisäksi löytyy vaikka ketä. Jokainen pieni vesikalvo, jonka karikkeen tai pintamaan keskeltä löytää, on jonkun pienikokoisen asuttamaa. Ja sieniä! Noin 90% kasveista on riippuvaisia sienijuurista eli mykorritsoista, jotka risteilevät kaikkialla maaperässä ja antavat kasveille maasta ottamiaan ravinteita vaihdossa hiiliyhdisteisiin. Joskus juuria kiinnostaa kukkia hetken maan pinnalla jalkana ja lakkina, jollaisista me ihmiset olemme laajemmin kiinnostuneita. Kasvien juuret kiemurtelevat niinikään maassa, esimerkiksi kilpaillen keskenään. Ne luovat osaltaan monirakenteista alaa, jossa kaikki muut elävät. Suuremmat eläimet möyhentävät maata - varsinkin lierot ovat tunnettuja ekosysteemi-insinöörejä. 

Parasta maaperässä on sen surrealistinen hahmovalikoima, jota tässä yritän esitellä. Lainaan röyhkeästi muiden kuvia, koska luokkamikroskoopeissa ei sentään ole kameroita. 

Maaperä on täynnä matoja, pieniä ja suuria. Lierot ovat kaikille tuttuja, mutta lisäksi maaperästä valutetuissa liemissä kiemurtelee sukkulamatoja ja änkyreitä. Ne ovat valkoisia matoja, jotka syövät vähän mitä vain. Tiheys on kuulemma noin 50 000 yksilöä metsän neliömetrillä! En laita kuvaa, kun kiinnostavammankin näköisiä juttuja on tiedossa. 

Karhukaiset (Tardigrada) ovat jo joskus blogissa vilahtaneetkin: ne ovat ns. "semiakvaattisia" eläimiä, eli tarvitsevat vettä, mutta eivät ehkä elä siinä ihan koko ajan. Preparointimikroskoopin alla ne ottavat rennosti, könköilevät ja kipristelevät vähän varpaitaan. Yksi itse tarkastelemistani alkoi rauhassa evästää pistämällä suupiikkinsä sukkulamatoon ja ryhtymällä ryystämään. 

Karhukainen (kuva: world animals

Hyppyhäntäiset (Collembola) ovat monimuotoisia. Osa on niin suuria, että ne voi nähdä silmällä, osa taas pieniä mikroskoopissakin. Hyppyhäntäisillä on takamuksissa hyppyhanko, jonka auki räväyttämällä otukset voivat hypätä mielettömiä matkoja omaan kokoonsa verrattuna. Lajeja on aina pienistä, michelin-miestä muistuttavista ihan melkein hyönteisennäköisiin, ja ruokavalioltaan kasvissyöjistä petoihin. 

Pötkylänmallinen hyppyhäntäinen
(kuva: UVic's Canopy Research Page)

Pallohyppiäinen
(kuva: Naturefoto)

kellivä hyppis (www.collembola.org)

Punkkeja (Acari) maassa istuu tiheässä. Sellaisia pieniä maaperäpunkkeja, joita voi biologi kyseenalaiseksi ilokseen luokitella heimoihin, lahkoihin ja lajeihin. On isohampaisia petoja, ja sitten pienen pieniä oribatidipunkin pyörylöitä, jotka voivat vetäytyä palloiksi kuin vyötiäiset. Lajeja on rekisteröity maailmanlaajuisesti noin 30 000, minkä arvioidaan olevan noin viisi prosenttia olemassa olevasta lajimäärästä.  

Oribatidipunkki (kuva: Macromite's blog)

Nyt aloin miettiä, josko herätin jossakussa ötökkäkammoisessa inhoa innostuksen sijaan... Sitä on niin vaikeaa arvioida. Laitetaan vielä söpöjä kuvia karhukaisista korvaukseksi!

Marssi (kuva: tuntematon)
Kipristys (kuva: wikipedia)

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Varpu esittäytyy ja valmistaa pähkinäistä kukkakaalisoppaa!

Kuten edellisessä merkinnässä jo pohjustettiinkin, Ekoloisen kirjoittajajoukkoon liittyy uusi bloggaaja. Olen Varpu, juuri liki kolmen vuoden hoitovapaalta töihin palannut vanha ekololainen. Työskentelen Ekolon tukussa ja samalla kiinnityn nyt Ekoloisen kylkeen bloggaamaan lähinnä erilaisista kasvisruokaan liittyvistä aiheista, pääpainona jakaa hyväksi havaittuja reseptejä.

Kaksi tytärtäni ja vihdoin valmiiksi saadut kirjallisuustieteen opinnot ovat pitäneet huolen siitä, että viimeiset vuodet ovat kuluneet enemmän ja vähemmän ekokauppamaailman ulkopuolella. Ja mitä kaikkea Ekolossa on muutamassa vuodessa ehtinytkään tapahtua! Uusia tuotteita on tullut valtavasti. Kokonaan uusi juttu (ainakin minulle) ovat erilaiset valmisraakaruoat, siis mieletön valikoima erilaisia keksejä, näkkäreitä, suklaita, patukoita ja palleroita, jotka on valmistettu kypsentämättä. Herkkusuulle oikein tervetullut uutinen on, että kaikenmoisia suklaita ja herkkuja on saatavilla myös ilman sokeria ja terveellisistä raaka-aineista valmistettuina. Ja ne ovat ihan oikeasti myös hyvänmakuisia! Mikä mainio yhtälö! Ja ekotuotteiden pakkauksissa on parissa vuodessa tapahtunut ihan huima kehitys: ne ovat kauniimpia, tyylikkäämpiä ja houkuttelevampia. Esimerkiksi vaikka Bio Planeten luomuöljyt tai Anandan suklaat, joita voisi ostaa melkein pelkästään hyvännäköisten pakkausten takia.

Omissa blogimerkinnöissäni haluan välittää kasvisruokailun ilosanomaa, liialliseen saarnaamiseen sortumatta. Näkökulmani on pitkän linjan kasviskokkailijan ja arjen ruoanlaittajan, kahden pienen lapsen äidin. Toivon pystyväni välittämään lukijoilleni, että kasviruoka on ihan tavallista, "normaalia" ruokaa, jonka valmistaminen tai valitseminen ei vaadi erikoistaitoja tai ravitsemustieteen opintoja. Kasvisruoka on helppo ja arkipäiväinen valinta, josta kiittävät niin oma terveys, ympäristö, eläimet kuin makuaistikin.

Pähkinäinen kukkakaalikeitto




Ensimmäisenä reseptinäni tarjoilen pehmeän pähkinäistä kukkakaalikeittoa. Pähkinöissä on paljon proteiinia ja hyviä rasvoja ja siksi niitä mieluusti liittäisi lisää niin omaansa ja kuin lastensakin ruokavalioon. Jostain syystä pähkinöitä tulee kuitenkin syötyä harvakseltaan ja usein niiden puputtaminen ihan sellaisenaan tuntuu aika tylsältä. 1-vuotiaallekin näitä ravintoarvoiltaan loistavia herkkuja tarjoaisi mielellään, mutta tukehtumisvaara pelottaa. Siksi olenkin alkanut ujuttaa pähkinöitä esimerkiksi erilaisiin keittoihin. Ne pehmentävät ihanasti sopan makua ja tekevät siitä monta astetta ruokaisamman ja ravitsevamman. Meidän superennakkoluuloiselle 2-vuotiaallekin tämä keitto maistuu, kunhan vain muistaa eritellä tarpeeksi yksityiskohtaisesti (ja tuttuja raaka-aineita painottaen), mitä soseutettu soppa sisältää ;)

  • 1 keskikokoinen luomukukkakaali
  • 2 dl luomucashew-pähkinöitä
  • 3 luomuporkkanaa
  • 5 isohkoa luomuperunaa
  • 1 rkl luomukasvisliemijauhetta (luomukasvisliemivalmisteet ovat lisäaineettomia ja aromivahventeettomia, Ekolon valikoimista löytyy monia hyviä vaihtoehtoja, kuten vaikkapa luomuyrteistä ja -kasviksista valmistettu Ekolon kasvisliemijauhe)
  • 2,5 dl kaurakermaa
  • litra vettä
  • ripaus (kristalli)suolaa
  • luomupippurisekoitusta
  • ruohosipulia, persiljaa tai jotain muuta vihreää keiton piristykseksi

Laita cashewpähkinät likoamaan pieneen vesitilkkaan. Kuori perunat ja porkkanat ja paloittele ne. Pilko kukkakaali. Kiehauta litra vettä ja lisää kasvisliemijauhe. Lisää kattilaan perunat, porkkanat ja puolet kukkakaalista. Anna porista n. 20 minuuttia. Kypsennä toinen puoli kukkakaalista pienessä vesitilkassa omassa kattilassaan. Lisää keitinveteen ripaus hyvää suolaa. Älä keitä kukkakaaleja aivan kypsiksi. Lisää soppakattilaan pähkinät ja kaurakerma. Soseuta keitto. Lisää sekaan keitetyty kukkakaalin nuput. Mausta pippurisekoituksella ja tarkista maku.