Älä päästäisellistä! Ja muita eläinkäsityksemme klassisia lipsahduksia

Vasta häviävän pieni hetki sitten lajimme keksi yhdistää mielen aivoihin sydämen tai maksan sijaan, löysi evoluution perusperiaatteet sekä kehitti neurotieteen, neuropsykologian ja aivojen kuvantamismenetelmät. Ennen näiden ilmiöiden orastamista muiden eläinten mahdollisia mielenliikkeitä koskeva probleema oli filosofien heiniä ja mielipidekysymys. Jo renessanssin aikaan kansan keskuudessa pidettiin melko yleisenä havaintoperäisenä "totuutena", että muutkin eläimet ovat tietoisia ja tuntevia olentoja. Sen sijaan filosofien ylevässä perinteessä asia on toisin. Aristoteles, Tuomas Akvinolainen, ja ehkä tiedetyimmin René Descartes sekä Immanuel Kant edustivat näkemystä ihmisen erillisyydestä muihin eläimiin nähden. Erityisesti uskonnollisesti varautunutta Descartesia pidetään vastuullisena pitkälle nykypäiväänkin juurtuneesta ajatuksesta, jonka mukaan muut eläimet olisivat konemaisia, ohjelmoituja toimintoautomaatteja.

On ymmärrettävää, että nämä aikaiset ajattelijat kokivat ajatuksen muiden eläinten tietoisuudesta loukkaavana ja vieraalle maaperälle ohjaavana. Hehän usein uskoivat koko sisäisen maailman olevan ”sielu”, jota ei muilta eläimiltä voisi löytyä. He eivät voineet kuvitella sukulaisuuttamme muihin eläimiin, tietoisuuden asumismuotoa aivoissa, saati sitten kaukana heidän tulevaisuudessaan häämöttäviä tieteen neurobiologisia saavutuksia. Tuntuisi olennaiselta ottaa huomioon, että nämä aikaiset filosofit – samoin kuin uuden ajan ihmiskeskeiset teoreetikot – eivät lähteneet eteenpäin omasta lajistamme tehdessään oletuksia toisista. Vasta muihin lajeihin ja realistiseen biologiseen vertailuun ulottunut tiedonetsintä toi ajatteluun reilumman sävyn.

Valaistuksen aikakaudella vanhoja, antroposentrisesti toiveajateltuja käsityksiä alettiin ravistella myös filosofien keskuudessa. Hume oli yksi filosofeista, joka piti käsitystä eläimistä tunteettomina ja alistettavina olentoina suorastaan "barbaarisena". Brittiläinen Jeremy Bentham taas kirjoitti kuuluisasti "The question is not, Can they reason? nor, Can they talk, but, Can they suffer?" (Olennaista ei ole, kykenevätkö he järkeilemään tai puhumaan, vaan kykenevätkö he kärsimään"). Filosofia ei tuolloinkaan kyennyt pohtijan sisäisellä pohdiskelullaan porautumaan muiden, itsestämme osin erilaisten eläinten yksityisiin, päänsisäisiin tapahtumiin (eihän filosofi oikeastaan voi porautua edes toisen ihmisen vastaaviin). Sen sijaan moraalikysymyksissä ja loogisessa ajattelussa filosofista apua tarvitaan. Kun muut eläimet alkavat tulla moraalikeskusteluissa huomioon otetuiksi jollain tasolla, kuvittelisi Benthamin lausahduksen monestakin syystä osuneen maaliinsa.

Päästäinen (kuva: Mongabay) 

Darwin oli suurin pommi eläinpsyyken jokseenkin objektiivisessa aukomisessa. Hänen tekstiensä ja monen myöhemmän evoluutiobiologin edelleen kehittelemien teorioiden ansiosta alkoi kuoriutua esiin ymmärrys tunteiden, tietoisuuden ja psyyken roolista evolutiivisina ja evolutiivista kelpoisuutta (fitness) parantavina sopeutumina. On yksinkertainen ja looginen, tutkittavissa oleva ajatus, että positiiviset ja negatiiviset tunteet ovat kehittyneet hyvin varhain eläinten sukusykkyrässä, ja ovat siis perustunteiden osalta pitkälti yhteisiä ainakin selkärankaisten ja ”fiksuimpien” selkärangattomien kesken. Varsinkin selkärankaisten keskuudessa aivojen tunnealueet ovat hyvin samankaltaiset. Ne ovat aivojen varhaisia alueita, jotka siis ovat vanhuutensa ansiosta evoluution edetessä periytyneet suurelle määrälle erilleen lajiutuneita eläinryhmiä. Ihmisaivojen uudemmat osat, eli ne, jotka ovat kehittyneet meille meidän erilleen lajiutumisemme jälkeen, eivät ole todennäköisesti tunteiden ja tietoisuuden olemassaolon edellytyksiä, vaikka omistammekin omat uniikit kykymme ja rakenteemme. Tunteet ovat ohjanneet eläinten toimintaa selviytymistä ja lisääntymistä parantavaan suuntaan. Tunteet voimistavat oppimista, opastavat pakoon vaarojen uhatessa ja houkuttelevat läheisten suojaan tai lisääntymään. Siksi niistä vastaavat aivoalueet ovat syntyneet jo varhain ja yleistyneet. Vasta sen myötä, kun nyt hyvin vankoilla jaloilla seisova evoluutioteoria alkoi valaista tilannetta, alettiin nähdä paikalleen loksahtelevia lainalaisuuksia sekä mahdollisuuksia tutkia muiden eläinten toimintaa ja psyykeä biologisesti ja kokeellisesti. 

Nimenomaan tunteen ja jonkinlaisen tunnetietoisuuden taso on meille eläimille pitkälle yhteinen. Kun lähdetään kartoittamaan uudempaa kognitiivista – järkeilyn - tasoa, saadaan irti suurimpia eroja. Oppiminen ja ongelmanratkominen on yhteistä suurelle osalle lajeja, mutta toki ihmisen uniikit ominaisuudet tulevat esiin hienovaraisella ja abstraktilla kognitiivisella tasolla. Mutta miten perustelisimme sen, että kognitiiviset erot sallisivat eroavan kohtelun lajien välillä, samalla kun ihmisten välillä ne eivät mielestämme saa ratkaista? Moraalimme muita ihmisiä kohtaan on nykyisin pitkälle Benthamilainen. Emme vaadi yhdeltäkään ihmisyksilöltä tiettyä älykkyysosamäärää tai tiettyjä kielellisiä kykyjä ihmisarvon edellytykseksi. Näemme  ihmisarvon takeeksi riittävän tietyn yksilöllisyyden, tietoisuuden ja uniikin persoonallisuuden. Tutkimusten ja neurolääketieteellisten havaintojen mukaan ihminen, joka kadottaa kielelliset kykynsä esimerkiksi vamman tai sairauden seurauksena, ei kadota persoonallisuuttaan, ajattelukykyään ja tietoisuuttaan (aihepiiriä on kiinnostavasti popularisoinut neurologi Oliver Sacks esimerkiksi kirjassa Kirjailija joka kadotti kirjaimet, Tammi 2010). Hän säilyy ihmisarvoisena, tietoisena yksilönä, niinkuin kaiken järjen ja moraalin mukaan tulee ollakin. Eikö nykytiedon valossa tässä piile pieni ristiriita muiden lajien eläinten kohtelun kohdalla?

Toinen päästäinen (kuva: wikimedia commons)

Muiden lajien kannalta kenties epäonnisin sattuma oli psykologian teoria nimeltä behaviorismi, joka alkoi noin 1930-luvulla ja rehotti erityisesti Amerikassa aina 80-luvulle saakka. Behaviorismi oli seurausta ymmärrettävästä turhautumisesta mielikuvituksekkaaseen mielen teorioiden pseudotieteelliseen sekasotkuun, jota ei voitu vahvistaa tai kumota, kun ei ollut mitään mihin tarttua. Behaviorismi heilahti toiseen äärilaitaan. Watson, Skinner ja kumppanit pitivät yllä ehdotonta ajatusta siitä, että tietoisuus, tunteet ja tuntemukset ovat tutkimusaloina pseudotiedettä, eikä niitä voisi koskaan tutkia aidosti tieteellisin keinoin. Itse asiassa osa meni niinkin pitkälle, että piti tunteita ja tuntemuksia täysinä harhoina. Muiden eläinten tapaan toki ihminenkin oli heille eräänlainen kone, johon voitiin syöttää ärsykkeitä ja saada ulos enemmän tai vähemmän ennustettavia, joskus vielä kaavoin selitettäviä tuloksia, joista toivottavia voitaisiin vahvistaa. Tunteisiin ei tarvitsisi kiinnittää huomiota, lapsetkin voitaisiin kasvattaa syöte - tulos - vahvistaminen -periaattein ilman "turhaa tunteilua". 

Amerikasta lähtenyt behaviorismi onnistui – ja onnistuu – vaikuttamaan Eurooppalaiseen etologiaan asti. 80-luvun tienoilla eurooppalainen etologia alkoi hiljalleen vieroittautua behaviorismista, mutta psykologian puolella jonkinasteinen behaviorismi on jäänyt vielä muhimaan käsitykseen muista eläimistä. Behaviorismin suurilta osin kaataneet filosofisemmat seikat on tuotu esiin lahjakkaasti muualla, enkä lähde niitä käymään läpi tässä. Aivojen kuvantamismenetelmien, aivovauriotutkimusten ja aivokemian tutkimusten ansiosta (ainakin perus-) tunteiden ilmenemistä aivoissa voidaan jo tutkia empiirisesti. Aivojen rakennetta voidaan verrata lajien välillä, ja tiedetään joitakin alkeita siitä, mitkä rakenteet vastaavat esimerkiksi tunteiden kokemisesta. Kun muiden eläinten tunteita ja tietoisuutta lähdetään tutkimaan todistusaineiston painavuuteen nojaten, ei edelleenkään olla sen kummemmissa ja huterammissa menetelmissä kuin ihmispsyyken tutkimisessakaan. Behavioristinen perintö jarrutti kuitenkin vertailevan psykologian tutkimuksen kehittymistä pitkään, ja sen jäljet näkyvät yhä. Lisäksi siitä huolimatta, että kehitys on kehittynyt ja behaviorismin perusteet liuenneet, tietyt tahot käyttävät mielellään behavioristista retoriikkaa omien tarkoitusperiensä tavoittelussa (turkistuottajat: "kettu ohjelmoituu" ). 

pulska päästäinen (kuva: wikimedia commons)

Koska koko eläinkunnan kattava psykologinen ja käyttäytymistieteellinen tutkimus on hyvin uusi ala, se sisältää vielä paljon epäselvyyksiä. Tutkijat ovat asioista eri mieltä johtuen esimerkiksi pelkästä termistön epämääräisyydestä. Osa tieteilijöistä ei anna muille eläimille tietoisuuden leimaa vain, koska he puhuvat tietoisuudesta lähes eri ilmiönä kuin se suuri joukko biologeja ja psykologeja, jotka ovat tulleet (harvinaiseen!) yhteispäätelmään muidenkin selkärankaisten tietoisesta elämästä. Tietoisuus voidaan teoriassa jakaa kolmeportaiseen hierarkkiseen järjestelmään. Ensimmäinen ja varhaisin, perustava tietoisuus on edellämainittu ”tunnetietoisuus”, eli voimakkaan emotionaalinen kokemusmaailma, joka on pitkälle yhteinen eläinlajien kesken. Toisen tason tietoisuus on todennäköisesti yhteinen suurelle joukolle eläinlajeja, ja tarkoittaa tunteiden ja tapahtumien käsittelemistä ja tarkastelemista jonkinlaisten mielikuvien ja kognitiivisten prosessien varassa. Kognitiivisen tason kehittyneisyys itse asiassa saattaa hiukan hillitä tunnetason roihuntaa, mutta ei vielä tiedetä, kokevatko meitä "tyhmemmät" eläimet perustunteensa voimakkaammin. Kolmannen tason tietoisuus on kielellinen ja abstrakti tietoisuus, joka saattaa olla pitkälti ihmisen oma taso. Tai sitten ihmisen ja muutaman muun eläinlajin. Osa ajattelijoista puhuu ”tietoisuutena” vain tästä kolmannesta, ja kieltää siksi tietoisuuden olemassaolon muilla eläinlajeilla. 

”Ei saa inhimillistää” on vanha fraasi, joka tupsahtaa vertailevassa psykologiassa, tai kahvipöytäkeskusteluissa, esiin tuon tuostakin, ja jota on aina yhtä hupaisaa tutkiskella. Taustaoletuksena piilee ajatus, että olemme lajina uniikimpi kuin muut. Koska evoluutioteoriaa ei ole voitu perustuksiltaan näkyvästi horjuttaa, "inhimillistämisen" syyte ei oikein seiso vakaalla pohjalla. Olisi päinvastoin selväjärkisempää lähteä siitä oletuksesta, että aivoiltaan meitä muistuttavat eläimet juuri voidaan järjen ja tieteellisen tiedon antamissa rajoissa ”inhimillistää”, eli olettaa joitakin samankaltaisuuksia kanssamme. Miksi ihmeessä ei? Tutkitaanhan aivoihin ja inhimilliseen kokemusmaailmaan vaikuttavia sairauksiakin muilla nisäkkäillä, vetäen johtopäätöksiä ihmiseen. Inhimillistämisen kieltäminen annettakoon anteeksi vakaumuksellisessa uskonnossa, joka jääköön jokaisen ihmisen henkilökohtaisena kunnioitettavaksi ja väittelyiden ulkopuoliseksi asiaksi. Tieteen sisällä inhimillistämismoite ei ole järkevä, sillä tieteellisen näytön valossa inhimillistäminen olisi suhteellisen hyvä lähtökohta selkärankaisia tutkiessa.

Ajatusleikkinä voisi ajatella päästäisten haisevaa maailmaa ja olettaa, että päästäisillä olisi aktiivista tutkimustoimintaa muita lajeja koskien. Esimerkiksi peltomyyriä. Yksikin päästäinen, joka esittäisi peltomyyrienkin ehkä tulevan nälkäiseksi ravinnon käydessä vähiin, ja perustelisi asian evolutiivisilla seikoilla ja tekemillään myyrien käyttäytymistä koskevilla havainnoilla (leiki nyt mukana!), saisi niskaansa hirvittävän määrän toruja. ”Ei saa päästäisellistää!” huutaisivat muut päästäiset, joiden mielestä päästäinen on AIVAN erilainen olento kuin myyrä; syvällisempi, jumalallisempi, hauraampi, sielukkaampi. Onhan päästäinen aivan uniikki yhdistelmä ominaisuuksia - mikään muu ei ole samanlainen! Siispä päästäinen on jotakin hienompaa kuin muut. Naurettava, tai ainakin epälooginen ajatus, eikö. Totta kai yksinäisen päästäistutkijan lähtökohta olisi fiksumpi. Päästäinenhän on vain yksi lajiryhmä muiden joukossa, ja meistä ihan samannäköinen kuin hiiret sunmuut. Pötkö jossa on häntä ja nenä. Omalaatuinen porukka kyllä, mutta ei nyt sentään mikään IHMEELLINEN. Hohhohhoo…?

Lähteitä:

Bolhuis, J. & Giraldeau, L. (ed.) 2005. The behavior of animals. Mechanisms, function and evolution. Blackwell publishing

Broom, D. 1998. Welfare, Stress, and the Evolution of Feelings. Advances in the study of behavior 27: 371-403

Damasio, A. 2001. Fundamental feelings. Nature 413: 781

Duncan, I. 2006. The changing concept of animal sentience. Applied Animal Behaviour Science 100: 11-19

Jordan, B. 2005. Science-based assessment of animal welfare: wild and captive animals. Revue scientifique et technique (International Office of Epizootics) 24(2): 515-528

Low, P., Panksepp, J., Reiss, D., Edelman, D., Van Swinderen, B. & Koch, C. 2012. The Cambridge Declaration on Consciousness. 

Panksepp, Jaak 2003. At the interface of the affective, behavioral, and cognitive neurosciences: Decoding the emotional feelings of the brain. Brain and Cognition 52: 4-14

Panksepp, Jaak 2005. Affective consciousness: Core emotional feelings in animals and humans. Neurobiology of Animal Consciousness  14(1): 30-80

Sacks, Oliver 2010. Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki

Järki, tunteet ja kasvispihvit

Viime kesänä löysin yläasteaikaisen ainekirjoitusvihkoni. Yhden kirjoituksen olin laatinut otsikolla "Miksi olen kasvissyöjä?". Olin vuodattanut sydänvertani neljän sivun verran, kynän jäljestä ja paperin painaumista saattoi päätellä asian olleen minulle todella painava. Sävy oli niin ehdoton ja julistava, että poskia alkoi kuumottaa sitä lukiessa. Sellaistahan kahdeksasluokkalaisen ajattelu yleensä on, harmaan sävyt tulevat mukaan vasta myöhemmin.

Olin 14-vuotias, kun luin Peter Singerin kirjan Oikeutta eläimille, enkä sen jälkeen enää kertakaikkiaan voinut syödä lihaa. Muistan elävästi sen järkytyksen ja tuohtumuksen, jonka vallassa olin kirjan luettuani. Singerin kuvaukset eläinten oloista maatiloilla, teurastomoissa ja koe-eläinlaboratorioissa olivat kertakaikkisen kuohuttavaa luettavaa. Tajusin, että lihan syöminen ihan oikeasti tarkoittaa sitä, että jonkun eläimen on täytynyt kärsiä ja kuolla, eikä koiralla ja sialla ole mitään mystistä eroa, jonka takia toisen tappaminenja syöminen olisi enemmän oikein. Singer vakuutti minut siitä, että eläimen oikeus elämään ja kyky kärsiä painavat vaakakupissa enemmän kuin minun mieltymykseni kanapataan.

Tänä syksynä luin Bodhipaksan teoksen Vegetarismi. Bodhipaksa, joka on buddhalainen munkki ja eläinlääkäri, käsittelee kirjassaan vegetarismia buddhalaisesta näkökulmasta, mutta esittää samalla kasvissyönnille yli maailmankatsomusrajojen vakuuttavia perusteluja. Hän tarjoaa ajatusharjoituksia, joilla myötätoa voi koettaa ulottaa myös omien lajitoverien ulkopuolelle. Bodhipaksa kysyy, miltä lukijasta tuntuisi maata sementtikarsinassa sian tapaan tai kuulla lajitovereidensa kuolinhuudot ennen omaa loppuaaan. "Tee toiselle niinkuin toivot itsellesi tehtävän", kuuluu kultainen sääntö. Bodhipaksa opettaa kohtelemaan jokaista elävää olentoa niinkuin toivoisit itseäsi kohdeltavan.

Bodhipaksan kirjan olen lukenut aiemminkin, mutta nyt erityisesti maidontuotantoa käsittelevä osuus teki vaikutuksen. Maidon ja lihantuotanto nivoutuvat samattomasti yhteen: puolet syntyvistä vasikoista ei ikinä voi tuottaa maitoa, joten ne päätyvät lihoiksi ennemmin tai myöhemmin. Lehmä tuottaa maitoa vain synnyttämällä vasikoita tiuhaan tahtiin. Syntymän jälkeen vasikka otetaan emoltaan ja vasikalle tarkoitettu maito imetään ihmissuihin. Lehmällä on vahva hoivavietti. Vasikka kaipaa emonaa samalla biologisella välttämättömyydellä kuin ihmisenpoikanenkin. Ehkä siksi, että olen nyt äiti itsekin, Bodhipaksan kuvaus toisistaan eroteuista lehmästä ja vasikasta, emosta ja poikasesta -äidistä ja lapsesta- osui ja upposi .

Tunteiden merkitystä usein vähätellään ja tunteiden pohjalta tehtyjä ratkaisuja pidetään epärationaalisina. Minä en usko, että tunteille ja rationaaliselle ajattelulle on omat lokeronsa tai valintoja voisi tehdä pelkästään jompaankumpaan nojaten. Uskon, että tunteet voivat todella synnyttää tekoja ja hyvyyden siemen itää ihmisen kyvyssä tuntea myötätuntoa. Vegetarismi on valinta, jonka voi tehdä tunteelliset ja järjelliset perustelut iloisesti sekoittaen. Ympäristö- ja terveysnäkökulmista tarkastellen kasvissyönti on äärimmäisen rationaalinen ratkaisu.

Lopetin lihansyönnin sen ikäisenä, etten vielä ollut kummoinenkaan kulinaristi. Tykkäsin jauhelihasta ja kanasta. Äidin tekemät lihapullat olivat herkkuruokaani. 17 vuotta sitten keskisuomalaisessa pikkukylässä oli luontaistuotekauppa, josta sai tofua ja soijarouhetta. Jostain olin saanut selville, että soijarouhetta voi käyttää jauhelihan tapaan. Sitä en kuitenkaan tiennyt, että soijarouhe vaatii toimiakseen turvotusta nesteessä. Niinpä ensimmäinen lihapullan kaipuuseen valmistettu soijarouheviritelmä oli äärimmäisen kuiva, eikä pysynyt kasassakaan.

Myöhemmin opin valmistamaan soijarouheesta herkullisia pihvejä ja minulle selvisi, että se tärkein raaka-aine lihapullissa ei suinkaan ollut liha, vaan pussillinen sipulikeittoaineksia. Muutama viikko takaperin opin lisää: pihvien koossapitävänä voimana olen tähän saakka käyttänyt keitettyä perunaa. Usein keitettyä perunaa ei kuitenkaan ole saatavilla silloin, kun pihvit tai pullat ovat valmisteilla. Jere Niemisen mainiosta Vegaanin kotiruokakirjasta bongasin oivan vinkin: raaka hienoksi raastettu peruna toimii sidosaineena jopa keitettyä paremmin.

Soijarouhe-punajuuripihvit (n. 12 kpl)

• 2,5 dl soijarouhetta

• n. 3 luomupunajuurta (300 g)

• 1 (raaka) luomuperuna

• 1 rkl luomusoijakastiketta

• 2 dl maustamatonta luomusoijajugurttia

• 1 pussillinen luomusipulikeittoa (Useimmat valmiit sipulikeitot sisältävät aromivahventeita ja muitakin lisäaineita. Luomusipulikeitto maustaa pihvit aidoin aineksin.)

• 0,5 dl palmusokeria

• luomumustapippuria

Raasta raa'at punajuuret karkeaksi raasteeksi. Raasta raaka peruna hienoksi raasteeksi. Sekoita raasteet, soijarouhe ja sipulikeittoainekset keskenään. Sekoita joukkoon soijajugurtti, soijakastike ja sokeri. Tähän pihvitaikinaan en ole lisännyt erikseen nestettä, vaan soijajugurtti on hoitanut soijarouheen turvottamisen. Rouhi mukaan vielä hiukan mustapippuria. Anna taikinan vetäytyä hetki. Muotoile taikinasta pihvejä. Paista pihvit joko uunissa (200 astetta / n. 15 min.) tai pasitinpannulla.

Ihminen ja eläin?

Jussi Viitala, Jyväskylän Yliopiston entinen dosentti ja Konneveden tutkimusaseman eläkkeelle jäänyt johtaja, on kirjoittanut meistä eläimistä kirjoja, jotka jokaisen kannattaisi lukea. Olen jo kauan kaavaillut niistä bloggausta, ja koska tuuma tuntuu aina vain unohtuvan, vinkkaan nyt edes jonkunmoisesti ko. kirjojen suuntaan, samalla jutellen omia ajatuksiani aihepiiristä.

Viitalan teoksissa käsitellään asiantuntevasti toisaalta eläinkunnan moninaisuutta ja toisaalta meidän ihmisten asemaa eläimenä muiden, yllättävän paljon kaltaistemme joukossa. Näkökulma on voimakkaasti evoluutiotieteellinen, kuten tarpeen onkin, kun on tarkoitus ymmärtää rinnakkain kehittyneiden lajien yhteyksiä ja eroja.

Ensimmäinen tässä käsittelemäni kirja on vuonna 2003 ilmestynyt Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen (Atena kustannus), jonka jälkeen ilmestyi Vapaasta tahdosta? Käyttäytymisen evolutiivinen perusta (Atena 2005). Jälkimmäinen oli ymmärtääkseni hiukan helpompilukuinen, popularisoidumpi jatko ensin mainitulle teokselle. Uusin kirja tässä pohdiskelevalla äänellä kirjoitettujen teosten sarjassa on Älykäs eläin (Atena 2010), joka pureutuu sen, mitä pidämme älykkyytenä, ilmenemiseen eri eläinlajeilla.

Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen tiivistää käyttäytymistieteen historiaa ja näkökulmia pähkinänkuoreen, tuoden esiin myös alan hutilyöntejä. Tällaisia ovat esimerkiksi käsitykset muista eläinlajeista biologisina koneina verrattuna ihmiseen, jonka kehitys vasta olisi mystisesti tuonut maailmaan kaiken älyyn, oppimiseen ja tuntemiseen liittyvän. Ei edes loogista minun mielestäni, mutta alan alussa näkemykset olivatkin hyvin teistisesti värittyneitä.

Viitalan teoksissa pohdiskellaan maailman ja ympäristön erilaisuutta eri lajien aistien lävitse koettuna. Esimerkiksi linnut elävät tetrakromaattisen, neljään pääväriin perustuvan, värinäkönsä ansiosta hyvinkin erinäköisessä maailmassa kuin me. Linnuilla siis on silmissään neljää erilaista, väriä aistivaa tappisolua, toisin kuin meillä kolmitappisilla. Koiraeläinten kokemusmaailmoista taas omamme eroaa ronskisti siinä, miten hurjan heikko hajuaistimme on koirannuuskuihin verrattuna. Ja joitakin aisteja meiltä puuttuu kokonaan. On vaikeaa kuvitella, miltä tuntuisi omistaa esimerkiksi magneetti- tai sähköaisti. Sähköaisti löytyy esimerkiksi hailta ja nokkaeläimiltä.

Näistäkin syistä on hullua, että älykkyyttä mitataan edelleen ihmisten kokemusmaailmaan suunnitelluilla testeillä! Lähes kaikki popularisoidut uutiset tutkimusten selvittämistä eläinlajien älykkyystasoista tulisikin tulkita analyyseiksi siitä, miten paljon mikäkin eläin kokemus- ja kognitiiviselta maailmaltaan on kuin ihminen tai kommunikoi riittävästi kuten ihminen. Tuolloin vertaillaan vain, minkä lajien historiassa evolutiiviset valintapaineet ovat ohjanneet samankaltaisen nokkeluuden, käsitteellisyyden tai sosiaalisen kommunikaation syntyyn kuin ihmistä. Lajienvälisen kommunikoinnin yhteen osuminen näkyy esimerkiksi ihmisen ja koiran välillä. Olemme "jalostaneet" koiria jo hyvin kauan. Niillä on tästä syystä kyky - ja ylipäänsä kiinnostus - lukea ihmisen kommunikaatiota. Esimerkiksi sika ei ole samanlaiseen ihmiskiinnostukseen tai ihmisen kanssa yhteiseen toimintaan kehittynyt kuin hauvat. Siksikin valtaosa ihmisistä onnistuu olemaan ajattelematta sikaa paljon koiraa älykkäämpänä, tunteellisena ja monimutkaisena eläimenä, joka se on. 

Kaikkinainen lajiryhmien erilaisuus on evolutiivisen eriytymisen ja erilleen muuntumisen tulosta, ja vaikka meillä eläimillä lienee sama alkeellinen esiäitiotus, olemme kyllä huikean monimuotoinen joukko. Viitalan kirjojen vahvuus on siinä, että ne herättävät arvostusta maapallon sakin moninaisuutta kohtaan, mutta samalla myös vänkää yhteenkuuluvuutta. Tulee jälleen kerran ihmeteltyä, miten paljon meillä eläimillä onkaan yhteistä keskenämme. Esimerkiksi tunteiden tyyssija, limbinen järjestelmä, on niin vanha rakenne eläimissä, että on oletettava meistä niinkin kaukaisten eläinten kuin liskojen olevan tuntevia olentoja. Tunteminen ja äly ovat haastavissa olosuhteissa lähes minkä tahansa monisoluisen otuksen selviämistä edistäviä ominaisuuksia. Siksi ne ovat myös yleisiä - joskin tasoltaan varsin vaihtelevia - ilmiöitä. Esimerkiksi kärpäsen aivorakenteiden tutkimuksen tulokset viittaavat Viitalan mukaan tietoisten valintojen mahdollisuuteen kärpäsen elämässä.

Ihminen on jatkuvasti pyrkinyt osoittamaan, miten erinomaisen paljon hän poikkeaa positiiviseen, eli älyn ja emotionaalisen hienouden, suuntaan muista eläimistä. Meillähän on kieli! No, itse asiassa monella muullakin lajilla on. Esimerkiksi vervettiapinoiden erilaiset hälytysäänet tarkoittavat eri vihollisia. Käärmettä tarkoittava hälytysääni saa ne tarkkailemaan maata, petolinnusta varoittava hälytys katsomaan taivaalle. Kieli ei jää  vain kädellisten yksinoikeudeksi. Esimerkiksi korpeilla on vervettiapinoita laajempi sanavarasto.

Muutkin kuin ihmiset hallitsevat kielen ja viestinnän mukanaan tuoman abstraktin kuvaamisen mahdollisuuden. Kuuluisa harmaapapukaija Alex osasi aikanaan soveltaa käsitteitä kuten "samanlainen" ja "erilainen". Alexista löytyy paljon artikkeleita, mukavalukuisena esimerkkinä tämä Scientific Americanin juttu. Monilla merinisäkkäillä, esimerkiksi miekkavalailla, on kulttuurisesti kehittynyt nimistönsä, ja mehiläisilläkin eräänlainen alkukieli, ikioma tanssikielensä. Mehiläisillä on todettu myös käsitteenmuodostusta.

Yksi seikka, joka on sotkenut käsitystämme roolistamme muiden eläinten joukossa, on siis vaisto-käsitteen harhainen käyttö. Viitala korostaa, että vaisto on olemassaoleva ilmiö ja tieteellisesti sopiva käsite, kunhan se määritellään oikein. Tieteellisesti hyväksyttävä tapa määritellä vaisto on Viitalan mukaan periytyvä käyttäytymisen komponentti tai käyttäytymistaipumus, erotuksena käyttäytymisen siitä osasta, joka on opittua, oivallettua ja soveltavaa. On useita toimintoja, jotka periytyvät geneettisesti, erityisesti ravinnonhankintaan tai pakotoimintoihin liittyviä. Etologiassa ja vanhassa, behavioristisessa näkemyksessä mysteerisellä "vaistolla" selitettiin kuitenkin käytännössä kaikkea muiden eläinten toimintaa, jolloin ne nähtiin tavallaan koneina. Vaiston ja älykkään, oppimisen kautta muotoutuneen käyttäytymisen eroa ei sen kummemmin määritelty tai kyseenalaistettu, vaan "määrättiin" älykkään käyttäytymisen rajoittuvan ihmisapinoihin, ja muiden eläinten olevan vaistokoneita. Tällainen, toisaalta ihmisen hybrikseen eli tyhmänylpeyteen ja toisaalta vanhoihin uskomuksiin pohjaava näkemys oli vallalla pitkään jopa tutkijoiden keskuudessa.

Tosiasiassa nykyään tiedetään, että kaikilla eläimillä, ihminen mukaanlukien, on vaistoja ja geneettisesti periytyviä käyttäytymistekijöitä. Mutta lisäksi eläimet oppivat, ja monet pystyvät hyvinkin joustavaan käyttäytymiseen ja kekseliäisyyteen. Monilla eläinlajeilla on myös oma perinnetietonsa, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Voidaan puhua suorastaan traditioista ja kulttuureista, sillä kokonaisia tapojen ja tottumusten kokonaisuuksia säilyy ajassa opettamisen ja oppimisen keinoin. Useilla lajeilla sosiaalisen käyttäytymisenkin normit on opittava vanhemmilta lajikumppaneilta. Tällaista "perimätiedon" välittämistä esiintyy esimerkiksi kaloilla. Myös useiden kädellislajien merkkikielet periytyvät opettamisen avulla. Monilla muillakin nisäkäslajeilla, kuten myös linnuilla, on toistaiseksi alkeellisesti tunnettu käsitevarasto, eräänlainen protokieli. Viitala toteaakin:

"Onkin alkanut näyttää yhä ilmeisemmältä, ettei ole olemassa kvalitatiivisia, laadullisia eroja, joiden perusteella ihminen voitaisiin jotenkin erottaa muista eläinlajeista omaksi erilaiseksi ryhmäkseen. Erot ovat kaikki kvantitatiivisia eli määrällisiä, eivät kvalitatiivisia eli laadullisia. Ihmisessä toiset ominaisuudet ovat kehittyneet pidemmälle ja toiset taas heikommin kuin muissa lajeissa. Ihminen näyttääkin olevan ainutlaatuinen ja erilainen täsmälleen samassa merkityksessä kuin jokainen muukin eläinlaji on ainutlaatuinen ja erilainen." 

Älykäs eläin kertoo myös ihmisen tuhoisasta ylpeydestä. Paremmuuttamme on pyritty pönkittämään monella eri tavalla. Ihmisen älykkyyttä on pyritty vakuuttelemaan sillä, että meillä on suurimmat aivot. Sitten tajuttiin, että eipä olekaan - norsuilla, valailla ja delfiineillä on paljon suuremmat. Välillä yritettiin vedota ihmisen suhteessa suurimpiin aivoihin, mutta sekään ei toiminut - esimerkiksi pikkulinnuilla on suhteessa selvästi suuremmat! Poimuttuneisuus keksittiin tämän jälkeen, mutta delfiineillä on huomattavasti ihmistä poimuttuneemmat aivot. Poimuttuneisuuden petettyä tutkijat keksivät, että aivojen ns. gliasoluthan ovatkin yhteydessä älykkyyteen! Esimerkiksi Einsteinilla niitä oli selvästi tavallista enemmän kuin normijampalla. Lanseerattiin ns. gliasoluindeksi, jota haluttiin verrata muihin, "tyhmempiin" eläimiin, ja joka ihmisellä julistettiin 2:ksi. Vasta jälkikäteen huomattiin, että gliasolutkaan eivät oikein tukeneet ihmisen totaalista, muista eläimistä eriytynyttä paremmuutta: pullokuonodelfiinillä kysenen indeksi havaittiin 3:ksi ja sillivalaalla 4,54:ksi! Jälleen on niin, ettei montaa muuta lajia ole tutkittukaan. Mistä lie johtuu.

Toisaalta aivoihin ja niiden toimintoihin liittyy paljon muutakin ihmetyttävää. Koska linnuilla on absoluuttisesti suhteellisen pienet ja heikosti poimuttuneet aivot, niitä pidetään joissain yhteyksissä totaalitaukkeina. Vaan yllättäen lintujen aivotoiminta ei keskitykään nisäkkäiden fysiologian tapaan vain aivojen pintakerrokseen. Linnuilla se ulottuu paljon syvemmälle aivojen rakenteisiin! Tämä voi selittää esim. varislintujen ihmisapinoihin verrattavan älykkyyden tai kea-papukaijojen käsittämättömän kekseliäisyyden.  Eräässä Viitalan lainaamassa tutkimuksessa oli huomattu, että mustavarikset ymmärsivät jopa Arkhimedeen lakia. Niiden näkyville asetettiin läpinäkyvä putki, jossa kellui herkullinen toukka. Ikävä kyllä veden pinta ja siksi myös muhkea toukka olivat niin syvällä putkessa, etteivät varikset ulottuneet namiin. Ne alkoivatkin pudotella kiviä putkeen, saivat siten vedenpinnan nousemaan ja pääsivät herkuttelemaan! Keat puolestaan purkavat vaikka auton siististi pieniin osiin, ihan uteliaisuuttaan ja oppimisenhaluaan, jos ajokki parkkeerataan huolimattomasti niiden alueelle.

Älykkyystestit, joita tähän asti on suoritettu eläintenvälisten älykkyyserojen mittaamisessa, mittaavat Viitalan mukaan lähinnä konvergenttia ajattelukykyä, eli yhteen "oikeaan" ratkaisuun pyrkivää järkeilykapasiteettia. Divergentti ajattelu on edellisestä poikkeavaa, luovempaa ja moniin ratkaisuihin pyrkivää. Sitä on vaikeaa mitata, mutta jos keino keksittäisiin, tulokset voisivat olla hyvinkin erilaisia kuin tähänastiset.

Kun aivorakenteet pettivät, sosiaalinen älykkyys, peilisolut ja minuuden tiedostaminen valittiin seuraaviksi meitä ihmisiä kaikista muista erottaviksi ominaisuuksiksi. Heikoin tuloksin. Sukkulasoluja, joita pidetään sosiaalisen kanssakäymisen yhtenä vielä riittämättömästi tutkittuna ratkaisuelementtinä, löytyy myös valailta. Juuri muilta eläimiltä niitä ei ole etsitty...! Peilisolut liittyvät myös sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ne aktivoituvat, kun yksilö näkee toisen tekevän jotain, tai kuvittelee itse tekevänsä jotain. Ne siis ovat samaistumisen ja toisen yksilön ilmeistä pääteltyihin tunnetiloihin eläytymistä varten. Peilisolut kytkeytyvät aivoissa limbiseen järjestelmään, eli sinne vanhaan tunnealueeseen. Siten peilisolut ovat tavallaan empatian synnyn työkaluja. Ne liittyvät myös ns. mielen teoriaan, eli siihen, osaako eläin kuvitella toisen yksilön ajattelevan ja tietävän. Useilla lajeilla on havaittu mielen teoriaa vaativia toimintoja: esimerkiksi, että piilotettuja herkkuja ei vartioida, jos tienoolla liikkuu vain yksilöitä, jotka eivät ole nähneet piilopaikkaa. Vain piilotustoimenpiteen nähneitä yksilöitä vartioidaan.

Itsetiedostaminen on usein nähty ratkaisevaksi, tai ainakin tärkeäksi testiksi siitä, kuinka kehittyneitä tai ns. "edistyneitä" eri lajit ovat älyllisesti. Testinä on käytetty vanhaa (ja myös kiisteltyä) peilitestiä. Siinä eläimelle maalataan piste esimerkiksi nokkaan tai otsaan ja sille näytetään peilistä sen omaa heijastusta. Verrokkiryhmälle maalataan näkymätön piste, jotta tiedetään, etteivät eläimet reagoi vain tuntoaistin pohjalta. Jos eläin katsoo peilistä itseään ja koskettaa pistettä otsassaan tai pyrkii poistamaan sen, voidaan olettaa eläimen tajuavan peilikuvasta itsensä. Oma, erillinen minuus olisi tuolloin eläimellä "tiedossa". Testi on mennyt läpi varislinnuilla, delfiinillä, kyyhkysillä, norsuilla, simpanssilla ja sialla. Gorillalla testi ei toiminut, mikä saattaa johtua testitilanteestakin. Juurikaan muilla lajeilla ei kai ole kokeiltu.

Kun älykkyyspuoli ei tue ajatusta ihmisestä muista lajeista kvalitatiivisesti eroavana hallitsijaolentona, voi vielä pyrkiä selittämään, miten meillä ihmisillä on niin omalaatuinen ja moninainen persoonallisuuksien valikoima. Sekin on loppujen lopuksi hutilyönti. Jos asiaan perehtyy, löytää tietoa siitä, että esimerkiksi mustekaloilla on aivan omalaatuisensa persoonallisuudet. Ne muuten ovat niin älykkäitä, että kykenevät keppostelemaan ja huijaamaan tutkijoita. Pääjalkaiset ovat muutoinkin vallan fiksuja ja kekseliäitä tyyppejä - niistä löytyy hauskoja tutkimustuloksia ja näkemyksiä.

Vaikuttaa aika vakuuttavasti siltä, että vastaus yhteen ikuiseen kysymykseen on selviämässä. Kysymys, onko ihminen yksin avaruudessa saa vastauksekseen ein. Meillähän on ihan samalla pallolla hurja määrä omalaatuisia ajattelijoita ja tunteikkaita kavereita. Olemme itse aivan omalaatuisiamme, ihmeellisiä olentoja, mutta niin ovat nuo toisetkin. Hassua, että enää tarvitsee kysyäkään!

Mitähän nämäkin pikkutyypit suunnittelevat...

Hieno Kirja vedestä

Anja Portin on toimittanut ja Siemenpuu-säätiö kustantanut teoksen Kirja vedestä (2010). Kirjan näkökulma on luontevan globaali: se pyrkii piirtämään maailman kartalle piiloveden virtoja ja vesikriisin kansainvälisiä trendejä. Globaalia vesikriisiä katsotaan erityisesti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, mutta niihinhän ympäristöasiat samalla limittyvät ja lomittuvat.Usein ympäristöä heikentävä toimi lataa rahalliset hyödyt vauraan, toimenpiteen aloittaneen tahon taskuun, mutta ympäristölle aiheutuneet haitat kaatuvat alueen vähävaraistempien niskaan. Näin on käynyt esimerkiksi Mekongin suurpatohankkeissa, joissa valjastettu energiakäyttö kerryttää suuryritysten ja vauraiden varallisuutta, mutta köyhät paikalliset viljelijät ja kalastajat joutuvat kärsimään ympäristövaikutuksista. Köyhemmillä ei sivumennen sanottuna usein ole edes mahdollisuutta hyötyä syntyvästä sähköstä tai muusta hyödykkeestä, vaan se myydään muualle.

Kirja vedestä kyselee paljon kriittisiä kysymyksiä. Esimerkiksi: tiedämmekö me, miten paljon tuotantoon kulutettua vettä kuivilta alueilta ostoksemme kantavat "salaa" mukanaan? Entä tiedämmekö, kuka omistaa maapallon vedet, mitä valtasuhteita siitä seuraa, ja miten vesivarojen omistaminen on edes mahdollista? Mikä on veden riittävyyden ja käytön tulevaisuus? Onko suomalaisilla roolia tai vastuuta eteläisissä vesikriiseissä?

kuva: www.intokustannus.fi

Makean veden riittävyys on kasvava dilemma. Vesikriisin lähtökohdiksi kehittyvissä maissa listataan usein ensinnä väestönkasvu ja sanitaation puutteet. Väestönkasvu on ihmiskunnan suurimpia ongelmia, mutta resurssien riittävyydessä puhutaan muusta. Kirja vedestä toteaa, että 1900-luvun kuluessa vesivarojen kuormitus ja käyttö kasvoi väestönkasvuun verrattuna 2,5-kertaisesti, eli syyt ovat muussakin kuin lisääntyvässä ihmismäärässä. Taloudellisen hyödyn nimissä 20 % maapallon väestöstä käyttää 80% luonnonvaroistamme, ja vedelle on käymässä samoin. Vettä ei enää kulu eniten ruuankasvatukseen ja elintärkeisiin toimiin, vaan teollisuuteen ja taloudelliseen pätemiseen sitä enemmän, mitä "kehittyneempi" maa on kyseessä. Planeetalla on jo paljon alueita, joissa pohjavedet ehtyvät ja maaperä suolaantuu kestämättömän vedenkäytön seurauksena, eikä syynä ole juomavesi vaan kestämätön taloudellisen edun tavoittelu.

Veden käyttöoikeuksiin pelätäänkin tulevaisuudessa liittyvän yhä enemmän konflikteja. Maailmassa on koko ajan enemmän alueita, joilla veden vähyys haittaa arkielämää, ja ilmastonmuutos on syventämässä juurikin köyhimpien ja kuivimpien maiden ongelmia.  Lisäksi monet alueita haalivat suurfirmat myöntävät, että maita lunastetaan veden, ei niinkään alan vuoksi. Vesivaroja pyritään saamaan haltuun nyt, kun kaikkialla ei vielä hoksata niistä pitää kiinni. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että vesihän puhdistetaan aina käytön jälkeen, se palautuu hydrologiseen kiertoon, on uusiutuva luonnonvara jne. Mutta kurja kyllä, globaalissa maailmassamme mekin olemme kuivuvien alueiden vedenkäyttäjiä, usein niiden valtaajasuurbisnesten tukijoina, vieläpä.

Kirja esittelee vedenkäytön mittareita, kuten vesijalanjäljen ja piiloveden mittarit. Vesijalanjälki on yksittäisen ihmisen tai ihmisryhmän kuluttama veden määrä, johon sisältyy myös henkilön tai ryhmän käyttämiin tuotteisiin varsinaisessa tuotannossa kuluvan veden määrä. Teollisuusprosessien ja muiden toimintojen osalta vesijalanjälkeen lisätään myös se vesistömitta, joka saastuu tai heikkenee toiminnan tuloksena. Piilovesi puolestaan on hätkähdyttävä mitta sille, paljonko tiettyyn tuotteeseen on sen elinkaaren aikana kulunut vettä. Ilmeisesti piilovesimittarissa voidaan jopa ottaa huomioon tuotantoalueiden erilaiset haihduntakertoimet. 

Kirjassa on esittelyssä kiinnostavia ja murheellisiakin erityiskysymyksiä. Olin tietoinen siitä, että puuvillantuotantoon liittyy paljon ongelmia, mutta Kirja vedestä selittää tapauskohtaisesti tarkemmin. Puuvilla on äärimmäisen vesivaatelias kasvi, ja sen lisäksi vielä herkkä ympäristön vaihteluille. Esimerkiksi Intiassa viralliset tahot ovat houkutelleet paikallisia viljelemään perinteisen hirssin ja muiden ruokakasvien sijaan puuvillaa, mikä on johtanut velkakierteisiin lannoite- ja siemenvalmistajille, konkursseihin, ruuan vähyyteen ja epätoivoitsemurhiin. Muutenkin kirja selventää täysin yhteenkiertyviä ekologisia ja sosiaalisia vaikutuksia ympäri maailmaa. Loppujen lopuksi asetelmat ovat melko samanlaisia. Kalimantanissa lajirikkaat sademetsäturvemaat kärsivät rahalajien tuotannosta, Keniassa upeat suistot uhkaavat tuhoutua lyhytnäköisen, paikallisia hyödyttämättömän monokulttuurisuunnitelman tieltä. Kaikkialla korostuu lyhytnäköisen voitontavoittelun tuhoisuus ja sosiaalinen epäreiluus. 

Kirjan lopussa on selvennetty meidän keinojamme vaikuttaa asioihin, antamalla keinoja oman vesijalanjäljen pienentämiseen. Puuvillan kohdalla tuli selväksi, että vaikka esimerkiksi luomumenetelmien käyttöönotto ehkäisee viljelypaikkakunnilla vesistöjen saastumista ja monia siitä seuraavia ongelmia, vedenkäytön suhteen sekään ei riitä. Luomutuotannosta viljelijä saa lähes kaksinkertaisen tulon verrattuna tehotuotantoon, mutta veden käytön tehottomuudessa ja siitä seuraavissa ympäristövaikutuksissa näkyy taas yksi, ennenkin hokemani trendi. Tärkeintä olisi meillä rikkaissa maissa vain, taas, vähentää kulutusta.

Oman vesijalanjäljen pienentämiseen tarjotaan myös vaihtoehtovalintoja. Esimerkiksi taulukko eri tuotteiden mukanaankantamasta piilovesikuormasta on kiinnostava. Siinä konkretisoituu kasvissyönnin paremmuus tässäkin kysymyksessä: soijapavun piilovesi per kilo on 1800 litraa, kun taas naudanlihakilon 15 500 litraa ja sianlihan 4800 litraa. Perunan piilovesi kiloa kohti on 500 litraa, sokeriruo´on 1500 ja vehnän 1350 litraa. Yhden puuvillaisen teepaidan mukana kulkee 2700 litraa piilovettä ja farkkujen mukana 10 840 litraa. Hurjaa! Minua kolautti sekin, että yhden kahvikupin mukana kulkee 140 litraa piilovettä, mutta teekupin mukana vain 30 litraa. Taas yksi syy siirtyä kahvista teehen...  Kahvikin on silti parempi kuin maitolasillinen, jossa on kokonaiset kaksisataa litraa vettä! 

Kirja listaa siis keinoja tehdä muutoksia, ja sen lopussa on lista Siemenpuu-säätiön perustajatahoista, joiden kanssa voisi lyöttäytyä yhteen halutessaan vaikuttaa tai oppia lisää ympäristöasioista, ympäristövaikuttamisesta, globaalista vastuusta jne. Siemenpuu-säätiö "tukee kehitysmaiden järjestöjen suunnittelemia ja toteuttamia hankkeita, jotka edistävät ekologista demokratiaa ja ympäristönsuojelua". Siemenpuu-säätiön perustajiin kuuluvat esimerkiksi Dodo, Maan Ystävät ja Suomen ympäristökasvatuksen seura. Lisäksi kehitysmaayhdistys Pääskyt tekee yhteistyötä Andeilla, tarkoituksenaan osallistua alueen alkuperäisruokalajiston luonnonmukaisen viljelyn edistämiseen ja alueellisen ruokaturvan ylläpitoon ja Uusi Tuuli ry jakaa sivuillaan ajatuksia ekologisesta velasta, globaalista vastuusta ja eettisestä elämäntavasta. Kirjan esittelemistä nettisivuista kiinnostavia olivat ainakin India Water Portal , International Rivers, Save the Mekong, Pacific Instituten  The World's Water -sivusto ja suomenkielinen vesijalanjälkilaskuri. 

Puputytön ohjeita, leipomuksia ja leipomusaineksia

Ekoloinen testasi tukijoukkoineen vegaanisia herkkuohjeita Raisa Kettusen kirjasta Puputyttö ja Vohvelisankari (Moreeni 2010), kun oli kerrankin joulun ansiosta isompaa raatia maistelemassa. Valitsin pari ohjetta imelyysasiantuntijoiden avulla, inspiroituneena kirjan hurjista silmänruokakuvituksista. Olenkin joskus hulppeimmissa unelmissani elätellyt ajatusta vegaanisesta taidekahvilasta, ja pohtinut, voisiko oikein todella hassuja ja upeita ja taiteellisia leivoksiakin tehdä vegaanisena. Melko selkeästi voisi.

Puputyttökirja

Suosittelen kirjaa kaikille herkkusuille: koko raati sekasyöjiä myöten ihastui leipomuksiin, ja sekin kaakku, joka lähti lahjana maailmalle, sai kovasti kehuja osakseen. Vegaani, joka haluaa kumota stereotyyppisiä uskomuksia "pupuruuan" suhteen, saa näillä ohjeilla uudenlaista painoa väitteilleen vegaaniruuan herkullisuudesta ja näyttävyydestä. Ohjeista saa pontta sekä juhlakakkulaitoksiin että arkimässäilyihin. Monet kakkuset sopisivat myös lahjoiksi, sillä ainakin kaksi kokeilemaani pysyivät erinomaisesti kasassa, ja kuorrutuskin oli tymäkkää. Kun siihen vielä lisäisi omia omanlaisiaan koristeluja, niin lahjamenestys olisi taattu. 

Koska en loppujen lopuksi leivo usein - pidän enemmän käsin tekemisen visuaalisesta kuin maullisesta puolesta - en ollut tajunnut, että kakunpäällystevaihtoehtojakin on näin paljon erilaisia. Puputytön ohjeissa kuorrutuksiin käytetään esimerkiksi kookoskermaa, tofuttia, maapähkinävoita. En ole Ekolon hyllyjä osannut katsoa ollenkaan pätevästi kuorruttajan silmin. Olin suurpiirteisyyksissäni tuntenut lähinnä pari kuorrutusvaihtoehtoa, joista niistäkin toinen oli hieman kiusallinen "juokse sulkemisaikaan kauppaan, osta vegekermaa, yritä vispata ja lorota lopulta kakun päälle". Vaan Puputytön ohjeilla saa näyttäviä, jopa muovailtavia kakunpäällisiä. Jos siis niitä haluaa - kuulin useammalta ihmiseltä, että tekevät näillä ohjeilla ilman kuorrutusta, kun maistuvat kaakut niin hyvältä ilmankin.

Kirjan alussa on lyhyt briiffaus eläimettömän leipomisen iloista, sisältäen Animalian alkukirjoituksen aiheesta. Samalla esitellään hyvät keittiötarvikkeet ja -ainekset, sekä muutama ainesten hankkimisen vinkki. Sitten alkavat heti ohjeet: pikkukakkuskavalkaadi, jota jatkavat browniet ja vuokaleivokset, seuraavina pikkuleivät, erinäiset herkut ja karkit, ja vielä lopussa täytekakut. Jokaista herkkua kuvataan jutustelevasti ja omakohtaisesti - kirjoittajan, kaakkujen äidin, ääni kuuluu. Raportoin kaksi eri herkuntekoprojektia.

   

Sopotimme siis Puputytön ohjein Pina Colada -ananas-kookospikkukakkusia, ja ilmeisesti jenkkiläisten eväsleipien inspiroimana suunniteltuja U.S.A -maapähkinävoi-hilloneliöitä. Näin me teimme:

U.S.A Maapähkinävoi-hilloneliöt

30-40 kpl

220 g vegaanista margariinia huoneenlämpöisenä

3 1/2 dl sokeria

2 tl kananmunankorviketta (Orgran No egg) + 4 rkl vettä

5 dl maapähkinävoita

7 dl vehnäjauhoja

1 1/2 tl suolaa

1 tl leivinjauhetta

1 tl vanilja-aromia

3 1/2 dl mansikkahilloa

1 1/2 dl suolapähkinöitä karkeaksi rouhittuna

Viimeiset jäljelle jääneet U.S.A -palaset

Uuni lämmitetään 175 asteesen. Vuorataan vuoka tai pelti leivinpaperilla, voidellaan paperi margariinilla ja jauhotetaan se vielä. Vatkataan margariini ja sokeri kuohkeaksi. Sekoitetaan No Egg huolella veden kanssa, ja lisätään se yhdessä maapähkinävoin kanssa rasva-sokeriseokseen. Sekoitetaan tasaiseksi, lisätään vanilja-aromi ja sekoitetaan vielä vähän. 

Jauhot, leivinjauhe ja suola sekoitetaan eri kulhossa, ja lisätään sitten muuhun taikinaan.2/3 valmiista taikinasta painellaan vuokaan ja sen päälle levitetään hillo (meillä laitettiin vain vähän, koska makeusasiantuntija käski olkapään takaa tekemään niin). Viimeisenä päälle ripotellaan vielä loput taikinat murusina ja suolapähkinät. Leivonnaista paistetaan n. 45 minuuttia uunin keskiosassa. Jos sen pinta alkaa tummua, laitetaan folio kanneksi. 

Kirjassa kehotetaan jäähdyttämään valmis kaakku ritilällä ja leikkelemään se noin 4 X 5 cm palasiksi. Me ei taidettu ihan tehdä tuolla tavoin, koska oli niin kiireisiä maistajia paikalla. Kuvakin on muistettu ottaa vasta, kun kolme palasta on jäljellä.

Pina Colada Ananas-kookospikkukakkuset

12-16 kpl, kun pikkuvuokiin tekee - 

vain muutama isoihin kahvikuppeihin laitettuna 

4 dl vehnäjauhoja

1/2 dl kookosjauhoja

1/2 dl kookoshiutaleita

2 tl leivinjauhetta

1/2 tl suolaa

1 tlk ananasmurskaa

2 1/2 dl kookosmaitoa

1 dl rypsiöljyä

2 1/2 dl sokeria 

1 tl vanilja-aromia

Kuorrute:

120 g vegaanista margariinia huoneenlämpöisenä

100 g kookosrasvaa pehmitettynä

7 dl tomusokeria

1 tl vanilja-aromia

1 rkl kookosjauhoa

1 rkl kookoshiutaleita

1 pieni tlk ananasmurskaa valutettuna

(ota mehu talteen)

2 rkl ananasmehua

Tavoite ja kuorrute. Mitä ihmettä - keikkejä ei jäänyt kuvattaviksi yhtään!!

Uuni lämmitetään 175 asteeseen ja vuorataan muffinssipellin kolot paperivuoilla (tai huomataan, että muffinssipelti on Jyväskylässä ja voidellaan piirakkavuoka, mutta huomataan, ettei haluta piirakkaa kuitenkaan, ja voidellaan ja jauhotetaan pieniä kahvikupposia ja muuta, mitä talosta löytyy.) Sekoitetaan jauhot, leivinjauhe ja suola keskenään. Sekoitetaan ananasmurskaa tehosekoittimella tai sauvasekoittimella. Lisätään kookosmaito, öljy, sokeri ja vanilja-aromi. Tehdään jauhoihin kuoppa keskelle, ja kaadetaan ananasseos siihen. Sekoitetaan kunnolla. Täytetään vuoat (tai kahvikupit) 3/4 täyteen ja paistetaan 20-25 minuuttia (tai paljon kauemmin, isojen kuppien osalta). Jäähdytetään. 

Valmistetaan kuorrute: vatkataan kookosrasva ja margariini kuohkeaksi, lisätään tomusokeri. Vatkataan edelleen. Lisätään vanilja-aromi, kookosjauho ja hiutaleet, ananasmurska ja -mehu. Päällystetään jäähtyneet kakkuset (ja koska kuppeihin tuli paljon enemmän taikinaa per korva, syödään yli jääneet kuorrutteet piparien ja U.S.A kakkusten kanssa - nam!) 

Kanojen ystävän leivonta-aines.

On kyllä hienoa, että vegaanisia leivontaoppaita on syntynyt lisää, tämähän on vähintään yhtä helppoa kuin sekasyöjäkakkujen tekeminen. Vegaanileipomiseen on olemassa myös oivallisia helppoustekijöitä. Yksi on tämä Orgranin No Egg -kananmunankorvaaja (Ekolostakin löytyy), jota meillä piilee maalla kotitalonkin kaapeissa nykyään leipomuksia varten. No Egg vain sekoitetaan veteen paketin ohjeistuksen mukaan, ja sitten sitä kohdellaan kananmunana. Yksi paketti sisältää tarpeeksi ainesta korvaamaan 66 kananmunaa! Melkoinen tilan- ja rahansäästäjä, ja mikä tärkeintä, eettisesti kestävä aines. (Huomaa muuten, miten kuvassa kirjoittajan pieni, ruttuinen piirtäjän sormi muuttuu vahingossa No Egg -paketin nuggetiksi).

Muitakin nopeita, helppoja ja halpoja korvikkeita "kanan kuukautisten" käyttämiseen leivonnassa on. Esimerkiksi Vegaaniliitto neuvoo näin: "Leivonnassa kananmunan korvaa esimerkiksi yksi muussattu banaani, 1⁄2 dl omenasosetta, 1 rkl peruna-, maissi tai soijajauhoja + 2 rkl nestettä (vettä, mehua, soija- tai kauramaitoa) tai 1 rkl pellavansiemeniä liotettuna 2 rkl veteen." Oletan, että pellavansiemenet myllätään soseeksi ennen käyttöä, vaiko eikö?