Hieno Kirja vedestä

Anja Portin on toimittanut ja Siemenpuu-säätiö kustantanut teoksen Kirja vedestä (2010). Kirjan näkökulma on luontevan globaali: se pyrkii piirtämään maailman kartalle piiloveden virtoja ja vesikriisin kansainvälisiä trendejä. Globaalia vesikriisiä katsotaan erityisesti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, mutta niihinhän ympäristöasiat samalla limittyvät ja lomittuvat.Usein ympäristöä heikentävä toimi lataa rahalliset hyödyt vauraan, toimenpiteen aloittaneen tahon taskuun, mutta ympäristölle aiheutuneet haitat kaatuvat alueen vähävaraistempien niskaan. Näin on käynyt esimerkiksi Mekongin suurpatohankkeissa, joissa valjastettu energiakäyttö kerryttää suuryritysten ja vauraiden varallisuutta, mutta köyhät paikalliset viljelijät ja kalastajat joutuvat kärsimään ympäristövaikutuksista. Köyhemmillä ei sivumennen sanottuna usein ole edes mahdollisuutta hyötyä syntyvästä sähköstä tai muusta hyödykkeestä, vaan se myydään muualle.

Kirja vedestä kyselee paljon kriittisiä kysymyksiä. Esimerkiksi: tiedämmekö me, miten paljon tuotantoon kulutettua vettä kuivilta alueilta ostoksemme kantavat "salaa" mukanaan? Entä tiedämmekö, kuka omistaa maapallon vedet, mitä valtasuhteita siitä seuraa, ja miten vesivarojen omistaminen on edes mahdollista? Mikä on veden riittävyyden ja käytön tulevaisuus? Onko suomalaisilla roolia tai vastuuta eteläisissä vesikriiseissä?

kuva: www.intokustannus.fi

Makean veden riittävyys on kasvava dilemma. Vesikriisin lähtökohdiksi kehittyvissä maissa listataan usein ensinnä väestönkasvu ja sanitaation puutteet. Väestönkasvu on ihmiskunnan suurimpia ongelmia, mutta resurssien riittävyydessä puhutaan muusta. Kirja vedestä toteaa, että 1900-luvun kuluessa vesivarojen kuormitus ja käyttö kasvoi väestönkasvuun verrattuna 2,5-kertaisesti, eli syyt ovat muussakin kuin lisääntyvässä ihmismäärässä. Taloudellisen hyödyn nimissä 20 % maapallon väestöstä käyttää 80% luonnonvaroistamme, ja vedelle on käymässä samoin. Vettä ei enää kulu eniten ruuankasvatukseen ja elintärkeisiin toimiin, vaan teollisuuteen ja taloudelliseen pätemiseen sitä enemmän, mitä "kehittyneempi" maa on kyseessä. Planeetalla on jo paljon alueita, joissa pohjavedet ehtyvät ja maaperä suolaantuu kestämättömän vedenkäytön seurauksena, eikä syynä ole juomavesi vaan kestämätön taloudellisen edun tavoittelu.

Veden käyttöoikeuksiin pelätäänkin tulevaisuudessa liittyvän yhä enemmän konflikteja. Maailmassa on koko ajan enemmän alueita, joilla veden vähyys haittaa arkielämää, ja ilmastonmuutos on syventämässä juurikin köyhimpien ja kuivimpien maiden ongelmia.  Lisäksi monet alueita haalivat suurfirmat myöntävät, että maita lunastetaan veden, ei niinkään alan vuoksi. Vesivaroja pyritään saamaan haltuun nyt, kun kaikkialla ei vielä hoksata niistä pitää kiinni. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että vesihän puhdistetaan aina käytön jälkeen, se palautuu hydrologiseen kiertoon, on uusiutuva luonnonvara jne. Mutta kurja kyllä, globaalissa maailmassamme mekin olemme kuivuvien alueiden vedenkäyttäjiä, usein niiden valtaajasuurbisnesten tukijoina, vieläpä.

Kirja esittelee vedenkäytön mittareita, kuten vesijalanjäljen ja piiloveden mittarit. Vesijalanjälki on yksittäisen ihmisen tai ihmisryhmän kuluttama veden määrä, johon sisältyy myös henkilön tai ryhmän käyttämiin tuotteisiin varsinaisessa tuotannossa kuluvan veden määrä. Teollisuusprosessien ja muiden toimintojen osalta vesijalanjälkeen lisätään myös se vesistömitta, joka saastuu tai heikkenee toiminnan tuloksena. Piilovesi puolestaan on hätkähdyttävä mitta sille, paljonko tiettyyn tuotteeseen on sen elinkaaren aikana kulunut vettä. Ilmeisesti piilovesimittarissa voidaan jopa ottaa huomioon tuotantoalueiden erilaiset haihduntakertoimet. 

Kirjassa on esittelyssä kiinnostavia ja murheellisiakin erityiskysymyksiä. Olin tietoinen siitä, että puuvillantuotantoon liittyy paljon ongelmia, mutta Kirja vedestä selittää tapauskohtaisesti tarkemmin. Puuvilla on äärimmäisen vesivaatelias kasvi, ja sen lisäksi vielä herkkä ympäristön vaihteluille. Esimerkiksi Intiassa viralliset tahot ovat houkutelleet paikallisia viljelemään perinteisen hirssin ja muiden ruokakasvien sijaan puuvillaa, mikä on johtanut velkakierteisiin lannoite- ja siemenvalmistajille, konkursseihin, ruuan vähyyteen ja epätoivoitsemurhiin. Muutenkin kirja selventää täysin yhteenkiertyviä ekologisia ja sosiaalisia vaikutuksia ympäri maailmaa. Loppujen lopuksi asetelmat ovat melko samanlaisia. Kalimantanissa lajirikkaat sademetsäturvemaat kärsivät rahalajien tuotannosta, Keniassa upeat suistot uhkaavat tuhoutua lyhytnäköisen, paikallisia hyödyttämättömän monokulttuurisuunnitelman tieltä. Kaikkialla korostuu lyhytnäköisen voitontavoittelun tuhoisuus ja sosiaalinen epäreiluus. 

Kirjan lopussa on selvennetty meidän keinojamme vaikuttaa asioihin, antamalla keinoja oman vesijalanjäljen pienentämiseen. Puuvillan kohdalla tuli selväksi, että vaikka esimerkiksi luomumenetelmien käyttöönotto ehkäisee viljelypaikkakunnilla vesistöjen saastumista ja monia siitä seuraavia ongelmia, vedenkäytön suhteen sekään ei riitä. Luomutuotannosta viljelijä saa lähes kaksinkertaisen tulon verrattuna tehotuotantoon, mutta veden käytön tehottomuudessa ja siitä seuraavissa ympäristövaikutuksissa näkyy taas yksi, ennenkin hokemani trendi. Tärkeintä olisi meillä rikkaissa maissa vain, taas, vähentää kulutusta.

Oman vesijalanjäljen pienentämiseen tarjotaan myös vaihtoehtovalintoja. Esimerkiksi taulukko eri tuotteiden mukanaankantamasta piilovesikuormasta on kiinnostava. Siinä konkretisoituu kasvissyönnin paremmuus tässäkin kysymyksessä: soijapavun piilovesi per kilo on 1800 litraa, kun taas naudanlihakilon 15 500 litraa ja sianlihan 4800 litraa. Perunan piilovesi kiloa kohti on 500 litraa, sokeriruo´on 1500 ja vehnän 1350 litraa. Yhden puuvillaisen teepaidan mukana kulkee 2700 litraa piilovettä ja farkkujen mukana 10 840 litraa. Hurjaa! Minua kolautti sekin, että yhden kahvikupin mukana kulkee 140 litraa piilovettä, mutta teekupin mukana vain 30 litraa. Taas yksi syy siirtyä kahvista teehen...  Kahvikin on silti parempi kuin maitolasillinen, jossa on kokonaiset kaksisataa litraa vettä! 

Kirja listaa siis keinoja tehdä muutoksia, ja sen lopussa on lista Siemenpuu-säätiön perustajatahoista, joiden kanssa voisi lyöttäytyä yhteen halutessaan vaikuttaa tai oppia lisää ympäristöasioista, ympäristövaikuttamisesta, globaalista vastuusta jne. Siemenpuu-säätiö "tukee kehitysmaiden järjestöjen suunnittelemia ja toteuttamia hankkeita, jotka edistävät ekologista demokratiaa ja ympäristönsuojelua". Siemenpuu-säätiön perustajiin kuuluvat esimerkiksi Dodo, Maan Ystävät ja Suomen ympäristökasvatuksen seura. Lisäksi kehitysmaayhdistys Pääskyt tekee yhteistyötä Andeilla, tarkoituksenaan osallistua alueen alkuperäisruokalajiston luonnonmukaisen viljelyn edistämiseen ja alueellisen ruokaturvan ylläpitoon ja Uusi Tuuli ry jakaa sivuillaan ajatuksia ekologisesta velasta, globaalista vastuusta ja eettisestä elämäntavasta. Kirjan esittelemistä nettisivuista kiinnostavia olivat ainakin India Water Portal , International Rivers, Save the Mekong, Pacific Instituten  The World's Water -sivusto ja suomenkielinen vesijalanjälkilaskuri.