Viikunaihmeitä

Ajattelin blogata hiukan niistä luomuaineksista, joita itse jatkuvasti kannan Ekolosta kotiin, ja perehtyä vähän ruokaa tuottavien lajien historiaan, biologiaan ja muuhun merkitykseen. Taiteilijan vapauden mukaisesti aloitan niistä aineksista, joista itse pidän eniten :) Kuten blogin taustakuvasta voi (tai ei voi) päätellä, yksi parin vuoden takaisen Azorienmatkani kohokohdista oli saada mussuttaa viikunoita suoraan puusta, mistä syystä minulla on viikunoihin erityinen tunne- ja makuelämysside. Niistä siis lähdetään.

Kuten kuljetus- ja säilytysteknisesti on helpointa ja ekointa, luomuviikunat ovat yleisimmin tarjolla kuivattuina. Yllä olevassa kuvassa ruttuinen möntti on juurikin kuivattu (mutta ah, niin pehmeäntoffeisenmehevä) viikuna, kun taas alla oleva taiteilijan näkemys on tuoreen hedelmistön halkileikkaus. Ravitsemuksellisesti viikunoita on jo kauan pidetty arvossaan, koska niissä on runsaasti kalsiumia, kuitua, vitamiineja ja antioksidantteja, ja kuivattuina myös paljon sokereita. Lisäksi viikunoissa on aineksia, jotka edistävät ruuansulatusta ja suoliston toimintaa. Viikunalla on niin pitkät käyttöperinteet, että sen spekuloidaan olevan ensimmäisiä - ellei jopa ensimmäinen - kaikista viljelykasveista!

Yleisesti ruokahedelmänä tunnettu viikuna (Ficus carica) on vain yksi noin kahdeksansadan lajin suvusta, johon kuuluu kasveja aina pensaskorkeudelta puihin ja toisiin kasviin kiertyviin liaaneihin. Valtaosa viikunalajeista on kotoisin trooppisilta alueilta, ja vain osa, kuten juuri F. carica, on lauhkeankin alueen eläjiä. Vaikka ihmiskäytössä on lähinnä vain tämä yksi laji, viikunan sukuun kuuluu lukuisia ns. avainlajeja, eli erityisesti trooppisilla alueilla ekosysteemille olennaisia tuottajia. Esimerkiksi hedelmänsyöjälepakoille, useille kädellisille ja monille lintulajeille tuottoisat viikunalajit ovat hyvin tärkeitä ruuanlähteitä. Mutta lähinnä viikunoista tekee hupaisia niiden erikoinen pölytysmekanismi, joka seuraa pitkästä koevoluutiosta pistiäisosapuolen seurassa.

Viikunahedelmä on oikeammin hedelmistö. Kasvin pullomaisen kukkapohjukan sisäpinnalla sijaitsevat pienen pienet kukat, jotka hedelmöityttyään kehittyvät kasvin varsinaisiksi pähkylähedelmiksi. Viikunan kukka on siis tavallaan nurinpäin kääntynyt - sisäpuoli ulkona ja toisinpäin. Varsinaisten, pohjukan sisällä möllöttävien hedelmien voisi oikeastaan luulla olevan vain viikunan siemeniä. Kukkapohjukka ei aukea koskaan, vaan kukat pölyttyvät ihmissilmältä piilossa, viikunapistiäisten avustuksella. Kyseessä on symbioosi, jossa kumpikin osapuoli on pitkälle erikoistunut toisen varaan ja lajit ovat riippuvaisia toisistaan. Lisäksi jokaisella viikunalajilla on ihan oma pistiäisensä, mikä myös estää kannattamattoman pölytyksen lajista toiseen. 

Viikunapistiäiset munivat viikunoihin ja ovat riippuvaisia niistä lisääntymismajoinaan ja lastenkammareinaan. Kukkaonkaloissa on hyvin ahdas suuaukko, josta vain tietyn kokoiset pistiäiset, ne lajin omat, pääsevät kömpimään sisään. Ennen kuin kukaan ällööntyy vakuutan, että pistiäisen munia ei ole F. carican syötävissä versioissa. Viikunoiden ystävä uskaltaa lukea eteenpäin :) Alkuperäisellä, villillä viikunalla on kahdenlaisia kukkia, pitkävartaloisia naaraskukkia ja lyhytvartaloisia kaksineuvoisia kukkia. Pistiäinen voi munia ainoastaan lyhytvartaloisiin, sillä pitkiin sen munanasetin ei kerta kaikkiaan ylety. Pitkävartaloiset emikukat viikuna on varannut siemententuotantoon eli hedelmistöiksi, eikä päästä pistiäisiä niihin asustelemaan. Pölytyspalvelut sen sijaan kelpaavat myös hedelmientuottokukissa, ja kyseessä onkin pienimuotoinen, sanattomalla sopimuksella jatkuva huijaus. 

Lyhytvartaloiset, pistiäisen munimat kukintopohjukset alkavat kehittyä äkämiksi ja pistiäistoukkien ravinnoksi, koska pistiäinen ruiskuttaa muniessaan myös kukintoon vaikuttavaa ainetta. Munat kehittyvät äkämäviikunoissa ja niistä kuoriutuu uusi pistiäissukupolvi. Tarpeeksi kehityttyään urospistiäiset hedelmöittävät naaraat sisällä äkämässä, eivätkä koskaan näe päivänvaloa. Sitten naaraspistiäiset kömpivät ulos ahtaasta kukkapohjukan suusta ja niihin tarttuu tuolla matkallaan viikunan siitepölyä kaksineuvoisen kukan heteistä. Siitepölyyn tahriintuneet pistiäiset eivät erota viikunoiden pitkävartaloisia, hedelmien tuottoon varattuja emikukkia lyhytvartaloisista munintaversioista, joten ne käyvät pölyttämässä kantamallaan siitepölyllä kummatkin. Pitkävartaloisissa munintaa suunnittelevat pörrinkäiset käyvät pyörähtämässä ja pettymässä, kun eivät voikaan munia, mutta kyseinen pyörähdys riittää pölyttymiseen! Siten kehittymään lähtee mehevä viikunahedelmistö, jonka ehkä joku onnekas ekokaupan asiakas saa syödäkseen, ja pistiäistyttö lähtee etsimään parempaa lastenkammaria :)

Viikunapistiäisiä kömpimässä ulos kukintopohjuksesta
(kuva: www.figweb.org)

Jalostetulla "ihmisruokaviikunalla" ei ole muita kuin pitkävartaloisia, eli hedelmistöjä tuottavia emikukkia. Aikaisemmin niiden seurassa piti tästä syystä viljellä ns. villiviikunaa eli vuohenviikunaa, jotta pistiäisillä olisi munintakammionsa ja ne kävisivät tekemässä pölytystyönsä myös viljelyviikunoissa. Nykyisin F. caricasta on olemassa myös viljelykäytössä lajikkeita, jotka eivät edes tarvitse pölytystä tehdäkseen hedelmistöjä. Missään tapauksessa siis viikunan popsija ei tule syöneeksi pistiäisen munia, vaikka joku ehkä moista eksotiikkaa kaipailisikin. Kiinnostavanomituista elämänkiertoa kuitenkin! Ihastukseni viikunoihin ei näistä ihmeistä ainakaan vähene, ja koska tuo ylimmän kuvan muhkura on viimeinen purkistani, taidan suunnistaa jo huomenna hakemaan lisää makeaa, pistiäisavusteista herkkua :)