keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Puputytön ohjeita, leipomuksia ja leipomusaineksia

Ekoloinen testasi tukijoukkoineen vegaanisia herkkuohjeita Raisa Kettusen kirjasta Puputyttö ja Vohvelisankari (Moreeni 2010), kun oli kerrankin joulun ansiosta isompaa raatia maistelemassa. Valitsin pari ohjetta imelyysasiantuntijoiden avulla, inspiroituneena kirjan hurjista silmänruokakuvituksista. Olenkin joskus hulppeimmissa unelmissani elätellyt ajatusta vegaanisesta taidekahvilasta, ja pohtinut, voisiko oikein todella hassuja ja upeita ja taiteellisia leivoksiakin tehdä vegaanisena. Melko selkeästi voisi.

Puputyttökirja
Suosittelen kirjaa kaikille herkkusuille: koko raati sekasyöjiä myöten ihastui leipomuksiin, ja sekin kaakku, joka lähti lahjana maailmalle, sai kovasti kehuja osakseen. Vegaani, joka haluaa kumota stereotyyppisiä uskomuksia "pupuruuan" suhteen, saa näillä ohjeilla uudenlaista painoa väitteilleen vegaaniruuan herkullisuudesta ja näyttävyydestä. Ohjeista saa pontta sekä juhlakakkulaitoksiin että arkimässäilyihin. Monet kakkuset sopisivat myös lahjoiksi, sillä ainakin kaksi kokeilemaani pysyivät erinomaisesti kasassa, ja kuorrutuskin oli tymäkkää. Kun siihen vielä lisäisi omia omanlaisiaan koristeluja, niin lahjamenestys olisi taattu. 

Koska en loppujen lopuksi leivo usein - pidän enemmän käsin tekemisen visuaalisesta kuin maullisesta puolesta - en ollut tajunnut, että kakunpäällystevaihtoehtojakin on näin paljon erilaisia. Puputytön ohjeissa kuorrutuksiin käytetään esimerkiksi kookoskermaa, tofuttia, maapähkinävoita. En ole Ekolon hyllyjä osannut katsoa ollenkaan pätevästi kuorruttajan silmin. Olin suurpiirteisyyksissäni tuntenut lähinnä pari kuorrutusvaihtoehtoa, joista niistäkin toinen oli hieman kiusallinen "juokse sulkemisaikaan kauppaan, osta vegekermaa, yritä vispata ja lorota lopulta kakun päälle". Vaan Puputytön ohjeilla saa näyttäviä, jopa muovailtavia kakunpäällisiä. Jos siis niitä haluaa - kuulin useammalta ihmiseltä, että tekevät näillä ohjeilla ilman kuorrutusta, kun maistuvat kaakut niin hyvältä ilmankin.

Kirjan alussa on lyhyt briiffaus eläimettömän leipomisen iloista, sisältäen Animalian alkukirjoituksen aiheesta. Samalla esitellään hyvät keittiötarvikkeet ja -ainekset, sekä muutama ainesten hankkimisen vinkki. Sitten alkavat heti ohjeet: pikkukakkuskavalkaadi, jota jatkavat browniet ja vuokaleivokset, seuraavina pikkuleivät, erinäiset herkut ja karkit, ja vielä lopussa täytekakut. Jokaista herkkua kuvataan jutustelevasti ja omakohtaisesti - kirjoittajan, kaakkujen äidin, ääni kuuluu. Raportoin kaksi eri herkuntekoprojektia.
   
Sopotimme siis Puputytön ohjein Pina Colada -ananas-kookospikkukakkusia, ja ilmeisesti jenkkiläisten eväsleipien inspiroimana suunniteltuja U.S.A -maapähkinävoi-hilloneliöitä. Näin me teimme:


U.S.A Maapähkinävoi-hilloneliöt
30-40 kpl

220 g vegaanista margariinia huoneenlämpöisenä
3 1/2 dl sokeria
2 tl kananmunankorviketta (Orgran No egg) + 4 rkl vettä
5 dl maapähkinävoita
7 dl vehnäjauhoja
1 1/2 tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
1 tl vanilja-aromia
3 1/2 dl mansikkahilloa
1 1/2 dl suolapähkinöitä karkeaksi rouhittuna

Viimeiset jäljelle jääneet U.S.A -palaset

Uuni lämmitetään 175 asteesen. Vuorataan vuoka tai pelti leivinpaperilla, voidellaan paperi margariinilla ja jauhotetaan se vielä. Vatkataan margariini ja sokeri kuohkeaksi. Sekoitetaan No Egg huolella veden kanssa, ja lisätään se yhdessä maapähkinävoin kanssa rasva-sokeriseokseen. Sekoitetaan tasaiseksi, lisätään vanilja-aromi ja sekoitetaan vielä vähän. 

Jauhot, leivinjauhe ja suola sekoitetaan eri kulhossa, ja lisätään sitten muuhun taikinaan.2/3 valmiista taikinasta painellaan vuokaan ja sen päälle levitetään hillo (meillä laitettiin vain vähän, koska makeusasiantuntija käski olkapään takaa tekemään niin). Viimeisenä päälle ripotellaan vielä loput taikinat murusina ja suolapähkinät. Leivonnaista paistetaan n. 45 minuuttia uunin keskiosassa. Jos sen pinta alkaa tummua, laitetaan folio kanneksi. 

Kirjassa kehotetaan jäähdyttämään valmis kaakku ritilällä ja leikkelemään se noin 4 X 5 cm palasiksi. Me ei taidettu ihan tehdä tuolla tavoin, koska oli niin kiireisiä maistajia paikalla. Kuvakin on muistettu ottaa vasta, kun kolme palasta on jäljellä.


Pina Colada Ananas-kookospikkukakkuset
12-16 kpl, kun pikkuvuokiin tekee - 
vain muutama isoihin kahvikuppeihin laitettuna 

4 dl vehnäjauhoja
1/2 dl kookosjauhoja
1/2 dl kookoshiutaleita
2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
1 tlk ananasmurskaa
2 1/2 dl kookosmaitoa
1 dl rypsiöljyä
2 1/2 dl sokeria 
1 tl vanilja-aromia

Kuorrute:
120 g vegaanista margariinia huoneenlämpöisenä
100 g kookosrasvaa pehmitettynä
7 dl tomusokeria
1 tl vanilja-aromia
1 rkl kookosjauhoa
1 rkl kookoshiutaleita
1 pieni tlk ananasmurskaa valutettuna
(ota mehu talteen)
2 rkl ananasmehua

Tavoite ja kuorrute. Mitä ihmettä - keikkejä ei jäänyt kuvattaviksi yhtään!!

Uuni lämmitetään 175 asteeseen ja vuorataan muffinssipellin kolot paperivuoilla (tai huomataan, että muffinssipelti on Jyväskylässä ja voidellaan piirakkavuoka, mutta huomataan, ettei haluta piirakkaa kuitenkaan, ja voidellaan ja jauhotetaan pieniä kahvikupposia ja muuta, mitä talosta löytyy.) Sekoitetaan jauhot, leivinjauhe ja suola keskenään. Sekoitetaan ananasmurskaa tehosekoittimella tai sauvasekoittimella. Lisätään kookosmaito, öljy, sokeri ja vanilja-aromi. Tehdään jauhoihin kuoppa keskelle, ja kaadetaan ananasseos siihen. Sekoitetaan kunnolla. Täytetään vuoat (tai kahvikupit) 3/4 täyteen ja paistetaan 20-25 minuuttia (tai paljon kauemmin, isojen kuppien osalta). Jäähdytetään. 

Valmistetaan kuorrute: vatkataan kookosrasva ja margariini kuohkeaksi, lisätään tomusokeri. Vatkataan edelleen. Lisätään vanilja-aromi, kookosjauho ja hiutaleet, ananasmurska ja -mehu. Päällystetään jäähtyneet kakkuset (ja koska kuppeihin tuli paljon enemmän taikinaa per korva, syödään yli jääneet kuorrutteet piparien ja U.S.A kakkusten kanssa - nam!) 

Kanojen ystävän leivonta-aines.
On kyllä hienoa, että vegaanisia leivontaoppaita on syntynyt lisää, tämähän on vähintään yhtä helppoa kuin sekasyöjäkakkujen tekeminen. Vegaanileipomiseen on olemassa myös oivallisia helppoustekijöitä. Yksi on tämä Orgranin No Egg -kananmunankorvaaja (Ekolostakin löytyy), jota meillä piilee maalla kotitalonkin kaapeissa nykyään leipomuksia varten. No Egg vain sekoitetaan veteen paketin ohjeistuksen mukaan, ja sitten sitä kohdellaan kananmunana. Yksi paketti sisältää tarpeeksi ainesta korvaamaan 66 kananmunaa! Melkoinen tilan- ja rahansäästäjä, ja mikä tärkeintä, eettisesti kestävä aines. (Huomaa muuten, miten kuvassa kirjoittajan pieni, ruttuinen piirtäjän sormi muuttuu vahingossa No Egg -paketin nuggetiksi).

Muitakin nopeita, helppoja ja halpoja korvikkeita "kanan kuukautisten" käyttämiseen leivonnassa on. Esimerkiksi Vegaaniliitto neuvoo näin: "Leivonnassa kananmunan korvaa esimerkiksi yksi muussattu banaani, 1⁄2 dl omenasosetta, 1 rkl peruna-, maissi tai soijajauhoja + 2 rkl nestettä (vettä, mehua, soija- tai kauramaitoa) tai 1 rkl pellavansiemeniä liotettuna 2 rkl veteen." Oletan, että pellavansiemenet myllätään soseeksi ennen käyttöä, vaiko eikö? 

maanantai 27. joulukuuta 2010

Meret, merinisäkkäät ja suojelun tuki

Ekolon jouluperinteisiin kuuluu antaa "jouluraha" jonkin hyvisjärjestön tukemiseksi. Tänä vuonna taloudellista jelppiä saivat merinisäkkäiden ja merten ekosysteemien suojelussa meritoituneet kolme järjestöä - merinisäkkäiden suojelusenkelipoppoo Sea Shepherd, saimaannorpan puolesta ääntä pitävä Suomen Luonnonsuojeluliitto, sekä OPS eli Oceanic Preservation Society, jonka tunnetuin produktio lienee vastikään Oscarilla (ja vaikka millä muullakin) palkittu The Cove

Viime jouluna joululahjarahan sai eläinsuojelujärjestö, ja tälläkin kertaa tavoite oli biodiversiteetin suojelun lisäksi myös ahdingossa olevien, älykkäiden merinisäkkäiden suojelun tukeminen. Suuret merinisäkkäät ovat suuriaivoisia, oppivaisia eläimiä, joista osalla on havaittu olevan kieli ja yksilöllisten nimien järjestelmä. Tässäkin meillä siis on sarja olentoja, joiden kognitiivinen taso taitaa vielä jonain päivänä lyödä tiedeyhteisön ällikällä. 

Miksi muutoin meret - ja erityisesti ja merinisäkkäät - ovat merkityksellisiä? Meret ylipäänsä ovat olennaisia; nehän peittävät noin 70% koko planeetasta ja toimivat esimerkiksi tärkeinä hiilinieluina. Lisäksi merissä on lähes kaikki planeetan vesi, jonka kiertokulussa meret ovat elintärkeitä. Merissä myös asuu jopa 50% maapallon eliölajeista, ja 15 kaikista 40:stä eliöpääjaksosta esiintyy vain niissä. Meret ovat siis valtaisia elintilan ja biodiversiteetin pankkeja, joiden suojelussa olisi paljon parantamisen varaa. Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä, merten kasviplankton tuottaa nykytiedon mukaan 50-80% hapestamme.
  
Merissä ravintoketjut tai -verkot ovat pitkiä ja suhteellisen hauraita. Merinisäkkäiden rooli on olennainen ravintoketjujen ovat ylhäältä-alas kontrollissa. Hyvä esimerkki niiiden tärkeydestä on Pohjois-Amerikan merilevämetsien riippuvuus saukon olemassaolosta: aikanaan merisaukko piti merisiilejä kurissa niitä syömällä, mutta kun saukot hävitettiin lähes täysin, merisiilit pääsivät ahmimaan koko ekosysteemin pohjapilareina toimineet merileväyhdyskunnat melkein kokonaan. Kun saukot sitten tajuttiin suojella, ekologinen tasapaino alkoi pikkuhiljaa palautua. Samankaltainen, herkkä tasapaino on oletettavasti merten keuhkoihin, eli  kasviplanktonyhdyskuntiin, pohjaavien ketjujenkin taustalla. Ja niiden huipulta löytyvät suuret merieläimet. Suuret merinisäkkäät saattavat olla tärkeämpiä kuin vielä uskalletaan olettaakaan, ja niiden kaikkia vaikutuksia merten terveyteen ei tiedetä. 

Monen ikäisiä kaskelotteja. lähde: HS.fi
Valaat ovat muutoinkin erityisen tärkeitä planktonin toiminnan mahdollistajia. Tällä hetkellä oletetaan, että valtaisat valaat toimittavat kasviplanktonille ravinteita syvemmistä vesistä, toimien siten ravinteiden kierrättäjinä aivan kuin maaekosysteemeissä mikroskooppiset maaperäeliöt. Ehkä satuitte törmäämäänkin tähän aiheeseen riemu-uutisena tiedelehdissä about tyyliin "Valaan kakka on ilmastonsuojeluihme". Vielä valaita suurempi vaikutus voi olla esimerkiksi manaateilla ja muilla pienemmissä vesissä liikkuvilla vesinisäkkäillä, jotka lannoittavat ympäristöään. Vielä ei uskalleta arvella määriä sillekään, miten elintärkeitä valtavat valaiden ruhot ovat karuille syvänmeren eliöyhteisöille, kun valaan elinikä loppuu ja sen ruho vajoaa meren pohjaan. Kuulostaa groteskilta ja luonnonlakien tapaan sitä onkin. 

Merten suojelu on ajankohtaista useammasta murheellisesta syystä. Ilmastonmuutos vaikuttaa mertenkin lämpenemiseen, mikä puolestaan uhkaa esimerkiksi herkkiä koralliyhdyskuntia. Hiilidioksidin lisääntyminen liitetään myös meriveden happamoitumiseen, sillä suuri osa ilman hiilidioksidista liukenee meriin. Lisääntyvänä ilmiö saattaa johtaa happamoitumiseen, joka voisi uhata kalkkikuoristen merieläinten kasvua ja olemassaoloa, ja sitä kautta horjuttaa ravintoketjuja pahoin. Meristä on myös löydetty hapettomia vyöhykkeitä, joiden syytä ei vielä tiedetä, mutta joista tutkijat ovat huolissaan. Niin, ja kukaan ei varmaankaan ole välttynyt merten saastumisuutisilta - muovipyörteiltä ja öljypäästöiltä. Muovimönttejä tulee aivan liian usein vastaan, kun tehdään ruumiinavauksia kuolleille merieläimille. Kaiken tämän keskellä ryöstökalastus lyö liian kipeään kohtaan.

www.greenpeace.fi
FAO:n arvio jo vuonna 2004 oli, että meristä pyydettävistä lajeista 52% oli täysin ylipyydettyjä ja 24% ylipyydettyjä, häviämässä tai toipumassa liiallisesta pyynnistä. Suunta ei ole tästä parantunut. Kalastuksen uhreja eivät ole vain kohdelajit. Muutkin, myös suojellut, eläimet - kilpikonnat, delfiinit jne - kärsivät murheellisen usein sivusaaliin osan. Samassa FAO:n arvioinnissa todettiin, että liian suuri osa suurista merikaloista oli pyydetty käytännössä loppuun, ja varoitettiin, että ellei mitään tehdä, kalavarannot romahtavat. Viime vuonna YK varoitteli samaa: merten kalakannat ovat romahtamassa. Meriin tarvittaisiin ehdottomasti suojeltuja alueita, joissa eläimet voisivat lisääntyä rauhassa. Suuret merinisäkkäät tulisi suojella, ja pohjatroolaus kieltää kokonaan - se on erityisen tuhoisa kalastusmenetelmä, jossa kalojen lisäksi pyyntiverkkoon jyrsitään koko merenpohja moninaisine lajeineen. Palautuminen on äärimmäisen hidasta.  

Valaanpyynti puolestaan on tarpeetonta ja ihmisellekin haitallista toimintaa. Aivan kuten delfiinilahtaus, jonka the Cove toi esille. Suurten merieläinten lihaan, ja erityisesti rasvakudokseen, on rikastunut raskasmetalleja ja muita ympäristömyrkkyjä. Tämä johtuu toisaalta siitä, että monet suuret merieläimet ovat ravintoketjujen huipulla, ja toisaalta siitä, että valaan kaltaiset eläimet joutuvat syömään niin valtavia määriä ainesta. Raskasmetallipitoisuudet ovat niin suuria valaissa, että valaiden pelätään voivan kuolla sukupuuttoon jo niidenkin vuoksi. Sen lisäksi siis, että merinisäkkäiden tappaminen lihan vuoksi on suuri kolhu biodiversiteetin ja inhimillisen moraalin kyljessä, se on myös ihmisille haitallista.

Valaat ja delfiinit ovat herkkiä lajeja muistakin syistä. Valaat esimerkiksi lisääntyvät hyvin hitaasti - sinivalas saavuttaa sukukypsyyden n. 5-10 vuoden iässä, ja naaras synnyttää yhden poikasen keskimäärin 2-3 vuoden välein. Populaatiot kasvavat siis varsin verkkaisesti, ja vahingot korjautuvat ainakin yhtä hitaasti. Voidaan myös olettaa, että hyvin suurilla alueilla liikkuvat merieläimet kärsivät noidankehän tapaan kasvavasti joukkojensa harvenemisesta - esimerkiksi lisääntymispartnerin löytäminen käy vaikeaksi, jos välimatka muihin lajikumppaneihin kasvaa jatkuvasti.

Hyviäkin ajankohtaisia uutisia kaikuu maailmalta, ainakin rustokalojen osalta. USA:ssa on juuri saatu aikaan hainpyynnin kielto omilla vesillä hainevien vuoksi. Se on aktivistien kampanjoinnin tulosta. Myös Ekolon joulurahan saaneet tahot kampanjoivat oikeiden tulosten ja äärimmäisen tärkeän asian puolesta, mutta varsin eri välinein ja keinoin. Toivottavasti siis "jokaiselle löytyi jotakin" tästä joululahjottujen joukosta - Sea Shepherd toimii suoraan mutta väkivallattomasti, se seilaa käytännössä valaanpyyntialusten ja valaiden väliin estämään harpuunan laukaisun! SLL tekee arvokasta tiedotustyötä ja uurastaa saadakseen kalastajat vaihtamaan norppaystävällisiin pyyntimenetelmiin tai pitämään kokonaan paussia kalastuksesta sinä aikana ja niillä alueilla, joilla vauvakuutit liikkuvat. OPS puolestaan tekee maailmanlaajuisia projekteja, joilla epäkohtia tuodaan esille. The Covea tehdessään kuvaajat olivat sananmukaisesti henkensä kaupalla liikenteessä. Tällaiseen toimintaan Ekoloinenkin vielä sitten joskus hyppää messiin "isona" ja aikuisena biologina! :) 

P.S. Tsekkaa meikäläisittäin kaiketi tutuin valas - pyöriäinen!


lauantai 25. joulukuuta 2010

Ekoloinen toivottaa


Rauhallisenleppoisia joulunaikoja 
taikka reipasta talven taittumista 
 kaikille lukijoille! :) 
 

lauantai 18. joulukuuta 2010

Jouluvalmisteluja

Ekoloisen kotona on joululahja- ja korttiruljanssista pudottauduttu tänä vuonna aika tehokkaasti. Itse olen vain hiukkasen maalaillut ja kötystellyt jotain, ja intoillut eettisiä joululahjakortteja. Pieni määrä pikkuhipostelua on mukavaa vastapainoa ikiopiskelulle ja voimaharjoittelulle. Joulutuoksukin tietysti höyryää jo  tuoksulyhdyssä, eli tunnelmoinnistahan ei tietenkään luovuta.

Aikaisempinakin vuosina meillä ollaan oltu aika pitkälti downshiftaus-linjalla, jos nyt niin voi sanoa. Eli tehty itse lahjoja (oijoi, viime jouluna sain lahjaksi upeat, mustasta akryylilangasta itse tikatut sukkahoususukat, jos nyt sellaistakaan voi blogissa sanoa), ostettu luomua hyvistahoilta, ja paketoitu kestopusseihin ja kierrätysmatskuihin. Hypetyskriittiset "metalahjatkin" olivat välillä suosittuja - muistan varmaan ikuisesti ananastölkin, jonka sain kiedottuna vanhaan tyynyliinaan. Tänä vuonna on päätetty panostaa lähinnä hyvään ruokaan ja kerrankin runsaaseen yhdessäoloon - varmaan yleisesti harvinaista herkkua perheissä, joissa aikuistuneet lapset liehuvat kuka missäkin.

Kankaisia kestolahjapusseja

Tänään sekoittelin vegaanisen luomuwaldorfinsalaatin, jonka reseptin suunnittelimme äitini kanssa jonain aikaisempana jouluna. Kuolaten uumoilin myös muuta tämän vuoden joulupöytää, jota huvikseni listailen tännekin. Ajattelin tehdä ainakin vegaanisen joulu"kinkun", laatikot, rosollin ja jonkun hyvän avocadovihersalaatin...  Ja elävän ravinnon murekkeen, jonka löysimme joskus männä jouluna Vegaaniliiton reseptisivuilta ja ihastuimme kovasti. Sen ainekset kuulostavat hurjille, mutta maku on voimakkaalla tavalla upea. Maistui kyllä sekasyöjille myös, tämäkin herkku.

Laatikot voikin jo tehdä ihan heti kun kerkiää, ja laittaa pakastimeen tai pihalle jäätymään. Lanttulaatikon tekeminen on olennaista ihan jo jouluisen tuoksunkin vuoksi, ja porkkanalootakin on kiva, koska kylmiöstä löytyy syksyltä säilöttyjä juureksia mukavasti. Laatikoiden ohjeet otin Härkiksestä, eli Härkäpapua sarvista -kirjasta. Jälkkäripuolta mietiskelen huomenna, vaikka myönnänkin jo tehneeni lähes tunnin tuijottelun upeiden leivonnaisten ja kaakkujen puoleen erinäisissä vegeleipomuskirjoissa.

Nyt seuraa reseptilistausta varmoista joulupöydän suolaisen puolen artikkeleista. Aloitetaan vegaanisesta "kinkusta", joka valloitti myös sekasyöjäperheenjäsenten sydämet ensimmäisen esiintymisensä jouluna. Resepti on muistaakseni eettisten joulumarkkinoiden sivuilta, mutta huom! Faunan valmiiksi pakkaamia kinkkuainespussejakin liikkuu siellä täällä näin joulun alla - myös Ekolossa (kunnes myyvät loppuun). Ekolonkin myymistä kinkkuainespussukoista tuotto menee muuten Faunan tukemiseen.

Meidän perheen joulu"kinkku"
1 valkosipulin kynsi
1/2 dl soijajauhoja¨
1 dl oluthiivahiutaleita
1 tl paprikajauhetta
1/2 tl jauhettua juustokuminaa eli jeeraa (alunperin 1 tl, mutta meillä ainakin se maistui liikaa)
1/8 tl cayennepippuria
4 dl gluteenijauhoa
1/4 dl soijakastiketta
3 rkl rypsiöljyä
1/4 dl makeaa  / mietoa sinappia
3 1/2 dl vettä

Pilkotaan valkosipulinkynsi. Kuivat aineet (myös mausteet!) sekoitetaan keskenään ja kosteat keskenään (siis vesi, soijakastike, rypsäri ja sinappi). Kosteat aineet sekoitetaan kuiviin, ja vaivataan hartaasti käsin muutaman minuutin ajan. Sitten öljytään vuoka, ja venytetään möntti sinne pötköksi. Vuoan päälle voi laittaa folion kanneksi. Paistetaan 150 asteisessa uunissa  alatasolla 1 tunti 10 min, ja sen jälkeen vielä jälkilämmöllä 20 minuuttia. Tai ei vissiin ole niin tarkkaa, voi paistaa jopa 200 asteessakin, mutta vähemmän aikaa kaiketi sitten. Möntin voi kääntää puolessa välissä, jos haluaa paistopintaa kummallekin puolelle. Tarjoillaan jäähtyneenä.

Porkkanalaatikko
(2 keskikokoista vuokaa)
1 kg kuorittuja porkkanoita
vettä
suolaa
kaura- tai soijamaitoa
1-2 tl siirappia
1/4 tl muskottipähkinää
1/4 tl valkopippurijauhetta
1/4 tl (tai ns. "ripaus") jauhettua neilikkaa
1 1/4 dl ohrasuurimoita
5 dl vettä
1/2 tl suolaa
öljyä vuoan voiteluun
pinnalle korppujauhoja

Kuoritut porkkanat paloitellaan ja keitetään pehmeiksi juuri ne peittävässä vedessä. Vesi kaadetaan pois ja porkkanat soseutetaan (tai minä ehkä haluan jättää vähän rouheammaksi). Ohrasuurimot keitetään kypsäksi suolalla maustetussa vedessä. Porkkanasoseen joukkoon sekoitetaan kasvimaito, mausteet ja kypsät suurimot. Maistetaan, onko suolaa tarpeeksi. Seos kaadetaan voideltuihin vuokiin, pinnalle lisätään korppujauho. Painellaan pintaan koristekuvio esim. lusikalla, ja paistetaan uunin alatasolla tunti, ja tarvittaessa jälkilämmöllä lisää.

Vegaaninen Waldorfinsalaatti
3 varsisellerin vartta
2 suht hapokasta omppua
n. 50 g saksanpähkinöitä
kourallinen tai pari viherherukoita
kastike:
1 1/2 dl maustamatonta soijajugua
2 rkl kasviperäistä kermaa
ronski turaus sitruunamehua
1/4 - 1/2 tl sinappia (annostelu voimakkuuden mukaan)
(suolaa)

Pestään selleri, kuoritaan omput. Pilkotaan selleri ja omenat ihan pieneksi, niin mehukkuus on paras. Murskataan saksanpähkinät. Sekoitetaan kaikki pilkotut ainekset yhteen. Lisätään viherherukat; meillä niitä oli pakastimessa, mutta vaikkei omaa satoa olisikaan, monissa marketeissa on tarjolla pakastettuja luomuviherherukoita :) Sekoitetaan kastikkeen ainekset eri kipossa yhteen. Käytin sinappina herkullista, pikkujouluksi saatua konjakkisinappia, joka on suhteellisen makeaa. Siksi pistin sitä ylikin puoli teelusikallista. Sekoitetaan valmis kastike salaattiin. Halutessasi voit ripsauttaa myös suolaa vielä päälle. Maistetaan kokonaisuutta salaa ja arvioidaan, halutaanko lisätä sitruunamehua tai suolaa.   

Ensimmäinen waldorffi - naposteltavaksi joulua odotellessa :)

Elävän ravinnon joulumureke
4 dl auringonkukansiemeniä
3 dl cashewpähkinöitä
2 dl hapankaalta
200 g herkkusieniä
1/2 tl timjamia
2 tl soijakastiketta
1/2 purjoa silppuna
koristeeksi mantelilastuja ja persiljaa
...sekä kokonaisia manteleita

Siemenet ja pähkinät huuhdotaan ja liotetaan ainakin tunnin ajan, ja jauhetaan tehosekoittimessa (tai meillä täällä vanhalla, vikuroivalla sauvasekoittimella, tuskanhiki otsalla :D). Lisätään valutettu hapankaali, pilkotut sienet, timjami ja soijakastike (vähissä erin, jos sauvasekoittimella temppuillaan!). Pieneksi pienitty purjo sekoitetaan käsin joukkoon (tai itse sekoittaisin kyllä koneella, jos tehokas olisi). Massa muotoillaan pötköksi ja koristellaan mantelilastuilla ja persiljalla. Kokonaiset mantelit tökitään pystyyn rivistöksi, koristelumielessä. Ihanan tuhti ruoka, joka kyllä täyttää hyvin :)

 Näillä mennään siis toistaiseksi - ainakin siihen asti, että on makeuksien vuoro!

torstai 9. joulukuuta 2010

Syömisen kontrollointi

Toivottavasti ylläolevan kaltaiset otsikot ärsyttävät muitakin; toivon ainakin, että tuo mekanistinen hallinta-ajatus on lukijoistani jo "passé". Itse olen todella tyytyväinen siihen, että populaarin yleisöneuvonnan suhteen syömisen ja ruokailun psykologia on alkanut saada uudenlaisia, moninaisia muotoja pelkän "hallinnan", "kontrollin" ja "itsekurin" sijaan... Tottakai kyse voi olla omasta kasvamisestani, tai siitä, että seuraan laajemmin erilaisia medioita, mutta kyllä ainakin mutu-tuntumalta tällainen moninaistumiskehitys on meneillään. 

Vuosi taisi olla 2004 tai 2005, kun liikuntalääketieteen perusopintojen ravitsemusosiota suoritin, ja ravitsemusasiantuntija Patrik Borg kävi puhumassa kurssilaisille. Hänen näkemyksensä jäi mieleen, sillä se tuntui erilaiselta kuin muu tuonaikainen ravitsemuspuhe. Borg puhui ruuan ja ruokailun psyykkisestä puolesta samalla painolla kuin muut proffat liikuntalääketieteen "luonnontieteellisemmistä" pointeista. Mieleeni jäi esimerkiksi (suurinpiirtein muistellen), että kolme herkuttelukertaa viikossa on ehdottomasti liian vähän

Borgin ajatuksia olen omalta osaltani tulkinnut niin, että jos on tarpeen tehdä elämäntapamuutoksia joko oman fyysisen hyvinvoinnin tai psyykkisen mielihyvän vuoksi, elämästään ei saa tehdä vaikeaa. Kärsimällä ei saavuta hyvinvointia, mikä sinänsä on aika loogista. Psykologisiin tekijöihin liittyvät kaikkinaiset oletukset omasta toiminnasta ja erityisesti itsesääliin värittyvä marttyyriongelmallisuus - tunne siitä, että "olen syönyt niin kauhean vähän, voi, kärsin!" johtaa tietenkin motivaatiopulaan elämäntapojen muuttamisessa, malttamattomuuteen, pettymyksiin ja väsymiseen, sekä syyllisyyteen ja periksi antamiseen. Tai jopa puolustusreaktioon, joka saattaa olla kotiin linnottautumista, rutiineihin kivettymistä, jatkuvaa napostelua tai alakuloa. Itsen säästelyyn tässä julmassa maailmassa, jossa kilot eivät karise tai vyötärö pienene vaikka kituu ja pinnistää. Siksi vähän on liian vähän.

Syyllisyys oman kehon liian hyvästä/huonosta/jne kohtelusta on selvä sudenkuoppa terveellisyyden tai sopivan pulskuuden/hoikkuuden/lihaksikkuuden/muodokkuuden/tms tavoittelussa. Se johtaa tyytymättömyyteen oman itsen suhteen ja ongelmiin suhtautumisessa ruokaan, mistä taas seuraa herkästi murheita, kotona istumista - ja juuri "väärällä" tavalla syömistä. Silloinkin, jos painonpudottaminen on tarpeen, kehosyyllisyys itsessään on se ongelma.  Syyllisyys on itse asiassa juuri se "repsahtamiseen" tai sairauteen johtava tekijä - ja siitä pitäisi keinolla tai toisella luopua kokonaan. Kukaan ei kärsi minun keksinsyömisestäni, joten minun pitäisi unohtaa herkkusyyllisyys ja keskittyä johonkin kiinnostavaan. Jos jään märehtimään syyllisyyttäni, en takuulla löydä mitään vielä keksejä parempaa ja pitäydyn niissä. Ensimmäinen parempi vaihtoehto on olla onnellinen herkuttelustani ja parista keksikilosta - ihan hyvä, ellei terveyttäni haittaa. Toinen parempi valinta on keksiä jotain antoisampaa ja hauskempaa ja unohtaa koko keksi. Joka tapauksessa taitaisi olla hyvä unohtaa liika linkittäminen tyyliin ruoka = ravitsemus: jos syö ruuan sijaan pelkkiä ravintoaineita, ottaa moninaisten syömisongelmien riskin.

Onnistuva painonhallinta tai muu muutos on, kuten tiedetään, pysyvien hyvää tekevien elämäntapojen opettelua. Mistä voisi maalaisjärjelläkin jo päätellä, että itse asiassa terveellisen syömisen asettama haaste on saada omasta elämästä uusine elämäntapoineen niin viihdyttävää, ettei mitään ongelmia tule.

Viimeisimmässä teoksessaan Borg käsittelee useaan otteeseen sitäkin, että onnistunut, ja erityisesti tarpeeksi runsas, syöminen päivän mittaan lomittuu fysiologisuudessaan psyyken kanssa melko monimutkaisesti. "Turha napostelu" iltaisin on yleensä piiloutunutta nälkää, ja ahmiminen illalla koko päivän panttaamisen jälkeen on lähinnä evolutiivista elossasäilymisvimmaa. Itse asiassa eläin- ja vapaaehtoisihmiskokeiden tulokset ovat vuosien mittaan useinkin aika erikoisesti paljastaneet, että itsensä nälkiinnyttämisen ja "liian vähän" -kokemusten seurauksena syömisterveys voi olla sekaisin jopa vuosia!

Kärsiminen on pahasta - seikka, jonka pitäisi olla melko lailla itsestäänselvä, mutta ei "täydellisen kropan" tavoittelussa selvästi edelleenkään ole. Mainitussa viimeisimmässä kirjassaan Borg kertoo, miten hän aloitti ravitsemusneuvonnan eräänkin asiakkaan kanssa karsimalla liikuntaohjelmasta ne tunnit, jotka asiakas tekee vain pudottaakseen painoa. Tämä ilmeisesti johtuen siitä, että liikunnasta luopuminen on todennäköistä pelkän kilojenkaristusjunnaamisen vuoksi, mutta uskoakseni myös siksi, että laihtumiseen tähtäävä liikunta aiheuttaa "minä poloinen" -asennetta väsymyksineen, mikä puolestaan aiheuttaa puolustautumisreagointia ja väsymystä. Jos treenaaminen tai tavoitteellinen ruokavalio ei kiinnosta ja innosta, pitää muuttaa jotain: joko kärsiminen tai syyllisyys -vaihtoehtoisuus on kuviteltu umpikuja. Nauttiminen lienee avainsana. Ihminen, jonka alitajunta puhuu tyytyväisyydestä "minä raukka" -juttelun sijaan, todennäköisemmin myös jaksaa ja onnistuu mahdollisissa tavoitteissaan.

Ruoka tulisi tietenkin nähdä positiivisena asiana. Tuossa ominaisuudessa se jakautuu kahtia - psyykkisiin ja fyysisiin hyvinvointivaikutuksiin. Jos jommassakummassa mättää kovasti, toinenkin tottakai kärsii. Itselläni painoharjoitteluharrastus muutti syömistä selvästi terveemmäksi - ruoka oli helpompi nähdä ravitsevana ja rakentavana tekijänä, kun myönsi itselleen, että tikkumainen juoksijakroppa tarvitsee muotoja, ja muotojen rakentaminen ruokaa. Toisaalta aikanaan vegaanisuus pelasti paljon ruoka-asenteessani poistamalla syömisen mustia puolia, mutta siitä olen jo kirjoittanut. Onkohan esim. superfoodinnostus, niin hupaisan totista kuin se onkin, myös huippuhyödyllistä näiltä osin? Siis kun kiinnitetään ihmisten huomiota siihen, miten hyvää herkullinen ruoka voi tehdä "rakentavana" ja tervehdyttävänä seikkana, ja miten öljyt tai rasvat ovat syntipukkien sijaan supersankareita? Kuka vielä Borgista jatkaen pelastaisi herkuttelun ihan ylipäänsä - oli superia tai ei?




perjantai 3. joulukuuta 2010

Joulujälkkäri :)

Raportti ja synnintunnustus: Sopotin aika kivan pikku jälkkärin pikkujouluhengessä. Siihen tuli melkein kokonainen 400 ml:n kookosmaitotölkki, iso kourallinen liotettuja luumuja ja niiden liotusvesi, pari ruokalusikallista rusinoita, hiukkasen siemeniä ja pähkinöitä sakeuttamaan, ja yksi banaani. Niin, ja mausteeksi se Brazierilainen 1/4 teelusikallista neilikkaa, kaneliakin olisin laittanut jos olisi sattunut olemaan. Makeuttimeksi laitoin steviaa, mutta suosittelen mieluummin vaikka intiaanisokeria, stevia ja luumu kun eivät jotenkin aina sovi yhteen. Sekoitus tehosekoittimella ja valmista on! Tulee tuollainen allaolevan kokoinen kahden hengen annos, ja lisäksi jää ihan mukavasti kokille rapsittavaakin :)  

joulujälkkäri rusinakoristeella
Pitäisi kyllä alkaa kohta taas blogata muutakin kuin nestemäisiä ruokavinkkejä - ainakin ajattelin taas kokata kotiväen pikkujouluihin joitakin kivoja vegaaniversioita; seitankinkku ja vegaaninen waldorfinsalaatti ainakin lienevät tulossa blogiin :) Mutta paljastettakoon, että tuolla luonnosten uumenissa vaanii myös lisää outoja pirtelöohjeita viimeistelyä ja julkaisua odottamassa.

torstai 2. joulukuuta 2010

Naturessa: sukupuuttoaalto voi sairastuttaa

Naturessa vastikään julkaistu artikkeli (lyhennelmä Cary Instituten sivuilla) antaa taas lisäsyitä biodiversiteetin säilyttämiseen, eli luonnonympäristöjen ja niiden asukkaiden suojeluun. Ihmisille elintärkeiden ekosysteemipalveluiden kirjoon näyttää nimittäin kuuluvan myös, että lajirikkaat ekosysteemit suojaavat sekä ihmisiä että eläimiä haitallisten taudinaiheuttajien lisääntymiseltä ja leviämiseltä. 

Tutkijaryhmä selvitti tarttuvien tautien ja biodiversiteetin vuorovaikutuksia ja tuli siihen tulokseen, että lajien väheneminen erilaisissa elinympäristöissä johtaa patogeenien lisääntymiseen. Jostain syystä näyttää siltä, että herkimmät, ensimmäisenä katoavat lajit ovat niitä, jotka estävät taudinaiheuttajien leviämistä. Ne ikäänkuin puskuroivat patogeenitoimintaa vastaan haittaamalla niiden leviämistä. Ne lajit puolestaan, jotka jäävät heikentyneillekin alueille, ovat useammin patogeenien kasvulle hyödyllisiä - kantavat esimerkiksi loisinaan patogeenivektoreita. Vielä ei tiedetä tarkkaan tähän johtavaa mekanismia, mutta trendi näyttää tutkijoiden mukaan selvältä ja yllättävän yleiseltä. Biodiversiteettikadon patogeeneja hyödyttävä vaikutus koskee sekä viruksia, bakteereja että sienitauteja. Tutkijat toteavat vaikutuksen olevan niin selkeä, että monimuotoisuuden suojelussa on alettava pitää kiirettä. Muiksi riskeiksi tarttuvien tautien lisääntymisen, ihmisten uusille patogeeneille altistumisen ja taudinaiheuttajien leviämisen suhteen artikkelissa mainitaan kestämättömästi lisääntyvä ihmismäärä, uusien alueiden raivaaminen ja kotieläinten kasvava määrä. 

Opossumit suojaavat amerikkalaisia haittaamalla borrelioosin leviämistä
(kuva: National Geographic)

Ehkä E.O. Wilson tosiaan oli aikanaan oikeassa siinä, että luonnon monimuotoisuuden väheneminen on ihmiskunnan pahin uhka. Kurjaa on nähdä ennustuksen toteutuvan, varsinkin, kun lajikadon oletetaan vain voimistuvan. Monimuotoisuuden ylläpidosta tulisi minun mielestäni tehdä yksi itsestäänselvä huomionkohde niin arkipäivässä kuin poliittisissa linjauksissakin. Pienemmällä skaalalla tarvittaisiin niitä villipihoja ja suojelumetsiä, ja tasapaksujen nurmikenttien uudelleen miettimistä. Myrkyllisten aineiden käytön vähentämisellä olisi jo hoppu, sillä vesistöihinhän ne osaksi päätyvät. Luomun lisääminen olisi paikallaan. Eikä taaskaan voi olla mainitsematta kulutuksen vähentämistä, joka liittyy raaka-aineiden mylläämiseen eri puolilla maailmaa. Suuremmalla skaalalla ongelmat ovatkin sitten sellaisia vyyhtejä, että eipä niihin minun kapasiteetillani paljon osaa sanoa. Liikakansoitus, maankäytön kysymykset... huojentavaa, ettei tarvitse noista kysymyksistä ollakaan vastuussa! Voi näpertää omalla ruohonjuuritasollaan.

Ruohonjuuritasooni liittyen - ajattelin koota jossain vaiheessa vinkkilistaa eettisen joulun toteuttamisesta, mutta tässä aihepiirissä ja tässä vaiheessa joulukuuta kun edetään, haluan monimuotoisuusaiheeseen liittyen hehkuttaa joulukorttiasiaa! Suunnittelen nimittäin ostavani lahjaksi ikimetsää  Luonnonperintösäätiön nettisivuilta, ja päätin myös lähettää saman systeemin joulukortteja. Siinä kun saattaa ohimennen tulla avittaneeksi vaikka naukuvaäänisen kuukkelipopulaation säilymistä. Joulu on muutoinkin hauska tekosyy surffata hyvisjärjestöjen sivuilla klikkailemassa ilman, että tulee hörhö- ja tuhlarileima otsaan. Niin ja nythän voikin aiheeseen liittyen perustella olevansa vain kaukaa viisas, eikä ollenkaan sentimentaalinen ituhippi. Että koitan vain tässä ehkäistä ensi talven flunssia ja mahatauteja maksamalla kuukkeleiden ja opossumien suojelurahat.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Entäpäs jugurtti?

Kun maidot jo käsiteltiin, niin teki mieli testata jugurttien tekoa. Sehän onnistuu hapattamalla, eli jollain keinolla pitää pyrkiä siirtämään vatsaystävällisiä maitohappobakteereita sopotukseen mukaan. Kuulostaa vaikealta, mutta ei sitä ole - avasin vain probioottikapselin ja sirottelin sisällön jugupohjan joukkoon. Siitä ne pöpöt sitten kasvavat ja tekevät masuystävällisyyttä, koostumusta ja makua, kun ne jätetään lämpimään muhimaan (biologikielellä inkuboitumaan ;) ). 

Kun hyviä bakteerikantoja pyritään saamaan aikaan, pitää samalla myös eliminoida haitalliset bakut, ettei niitä helli ja lisäile. Eli hygieniaan kannattaa vielä muuta kokkaustakin enemmän kiinnittää huomiota - aivan samoin kuin säilykkeitä tehdessä. Käytettävät lasipurkit siis joko pestään tosi kuumalla vedellä tai käytetään uunissa (samoin kuin säilöntäpostauksessa). Välineet pidetään puhtaana, annoksesta ei maistella samalla lusikalla ja niin edelleen - tehdään kerrankin juuri niin kuin äiti opetti leipomisen suhteen!

Jugurttia voi tehdä monista eri pähkinöistä, viljoista ja siemenistä. Taitaapa toimia aika pitkälti tällä samalla periaatteella kaikki - kokeilua kehiin :) Seuraava ohje on jälleen Raw food revolution -kirjasta.

Cashewjugu
5 dl luomu-cashewpähkinöitä
3,7 dl (kiehautettua) vettä
1/4 tl probioottista jauhetta (esim. kapseleista!)

Ihana samettinen cashewjugu aamiaisella - hiukan vettä lisättynä juoksevuuden ja 
keveyden nimissä,  lisänä gojia ja loraus sitruunaa.

Liota casheweita 2-4 tuntia ja huuhdo ne. Kiehauta vesi, jos haluat ottaa hygienian kanssa varman päälle. Yhdistä cashewit, vesi ja jauhe tehosekoittimessa ja sekoita ne tasaiseksi massaksi. Kaada seos lasipurkkiin ja peitä. Nämä ohjeet käskevät laittamaan harson, kun taas monet toiset vegejuguohjeet kannen. Itse laitoin varmuudeksi kannen, vaikken ihan ymmärrä kyseistä ristiriitaisuutta. Laita lämpimään (18 - 29 astetta) hapattumaan 8 - 12 tunniksi ja siirrä sitten jääkaappiin (tai syö). Tulee samettisen pehmeää, monikäyttöistä ja varsin tuhtia jugua! Omiaan käytettäväksi "kermaisena" kastikkeena, ohennettavaksi pirtelön tapaan, tai syötäväksi kirpsakoiden marjojen tai raikkaiden hedelmien kanssa! Muitakin pähkinöitä ja siemeniä voi tosiaan valmistaa jugurtiksi tällä samalla ohjeella. Koska monissa siemenistä ei ole samanlaista makeutta kuin cashewissa, niihin voi lisätä  hedelmämakeutusta jo sopotusvaiheessa. Aion kokeilla viljajuguja, siemenjuguja ja macadamiajuguakin, kunhan nämä saan syötyä! :) 


Kasvimaitoja

Olen tyytyväisenä myhäillyt sitä, miten vegaanisten "maitojen" määrä on kasvanut. Niitä on tullut lisää sekä valmiiden myyntituotteiden että helppojen reseptien muodossa. Lehmän - tai minkään muunkaan eläimen - maitoon ei siis kenenkään ole pakko turvautua. Valmiita vaihtoehtoja löytyy soijasta, kaurasta, riisistä, mantelista, hasselpähkinästä... ja lisäksi voi itse nopsasti surauttaa maitonsa seesamista, hampusta tai vaikka mantelista. Moni vegaani ehkä puhuu mieluummin kaurajuomasta, hamppujuomasta tms. Vaan kun nyt vielä asutaan maailmassa, jossa vegaanius on olevinaan se vieraampi vaihtoehto, "maito" -nimeke on ehkä ihan hyvä juttu. Se saattaa antaa tuttuuden tunnetta ja ohjeistusta käyttöön sellaiselle, joka vasta aloittaa vegeyttä.

Minulla on joulupukin tuoma koneistettu versio maidontekoon; ”Vegan star”, joka ei vaadi muuta kuin siementen tai (vaikka idätettyjen) soijapapujen hujauttamisen koneeseen veden kanssa, ja muutaman napin painalluksen ”lypsyn” suorittamiseksi. Kone on erityisen hyvä kypsennystä vaativiin juomien, kuten soijamaidon tekoon. Se kun kiehauttaa ainekset, mutta kuitenkin sen verran nopeasti, että idätetyn soijan ravintoaineet säilyvät. Seuraavat reseptit eivät silti vaadi "Vegaanitähteä", vaan tehosekoitin tai sauvasekoitin riittää. Simppeli seesammaito-ohje on Elävän ravinnon yhdistyksen vihkosesta Herkutellaan elävällä ravinnolla (Yliopistopaino 2001). Hamppumaito-ohje puolestaan on omaksuttu Vegaaniliiton sivuilta. Pyrin aina käyttämään luomuaineksia kaikissa ohjeissa, varsinkin siementen ja kuivahedelmien ja muiden "elävänä" syötävien suhteen :) . 

Seesammaito
1 dl kuorellisia seesaminsiemeniä
3-5 kuivattua viikunaa tai taatelia
4 dl vettä

Tästäpä lähtee seesamimaidon sekoitus :)
Kuivahedelmät liotetaan yön yli, ja niiden makea liotusvesi otetaan talteen. Seesaminsiemeniä liotetaan noin viisi tuntia, huuhdotaan harsopussukassa tai tiheässä siivilässä, ja idätetään (eli annetaan vain olla siivilässä) ainakin 2 tuntia.

Vielä ennen käyttöä seesamit huuhtaistaan pikaisesti ja sitten tehosekoitetaan pienessä määrässä vettä. Aletaan lisätä nestettä – ensin makeutunut hedelmienliotusvesi, ja sen jälkeen puhdasta vettä niin kauan, että saadaan toivotunpaksuista juomaa (perusohjeella siitä tulee aika tanakan oloista). Tässä vaiheessa voi lisätä liotetut hedelmätkin, jos ei aio siivilöidä siementenpaloja pois. En vaivautunut siivilöimään, koska palat eivät haittaa kun maitoa käyttää myslin kaverina. Jos taas haluat tasakoostumuksen maitoosi, kaada vain juoma harsokankaan läpi ennen hedelmien lisäämistä, ja käytä jäävä siemenmassa johonkin muuhun. Muuten, jos sinulla on vain vanha ja väsynyt sauvasekoitin, joka ei oikein enää jaksa rikkoa siemeniä, kokeile surauttaa seesammaito tahinista, vedestä ja taateleista! 


Hamppumaito
1 osa hampunsiemeniä
3 osaa vettä
haluttaessa makeutukseksi rusinoita, taatelia tai viikunaa, vaniljaa…


Vitivalkoista hamppumaitoa!
Siemeniä ja makeutushedelmiä liotetaan yön yli, ja hedelmien liotusvesi otetaan talteen. Siemenet huuhdotaan ja jauhetaan tehosekoittimessa vettä lisäten -  lisäys aloitetaan makeasta liotusvedestä. Siivilöidään juustokankaalla tai muulla harsolla (jos siis halutaan poistaa sattumat ja saada ihan valkoista hamppumaitoa). Siivilöity tavara voidaan sitten käyttää vaikka leivontaan tai kuitulisänä pirtelöön. Itse suodatin suppilolla, joka pohjalle vain nakkasin idätysharsoa palasen. Vasta suodatusprosessin jälkeen kannattaa lisätä hedelmät, ettei niitä suodattele pois heti lisättyään.

Hampunsiemenmaidosta tulee yllättävän valkoista! Tiesin kyllä, että kuorittuina hampunsiemenet ovat lähinnä valkoista väriä, mutta silti tuntui ihan alkemialta saada vaaleutta aikaan. Maku on  miellyttävällä tavalla omalaatuinen. Maistelin ensin ilman makeutushedelmiä, ja ihmettelin taas, miten makea hampun ihan oma maku on tässä muodossa. Ei kuitenkaan niin makea että olisin jättänyt hedelmät lisäämättä :) . Maidon paksuus on kiinni siitä, paljonko lisää vettä. Mysliin sopii ehkä vähän tuhdimpi ja pähkinäisemmän paksu, kun taas ruokajuomaksi laimennetumpi.

Hamppumaito juoksettuu kuumassa, joten moniakaan se ei esimerkiksi kahvimaitona miellytä. Tämä juoksettumistaipumus kuitenkin tekee juomasta hyvää kananmunankorviketta. Ai niin, ja käyttämällä vähemmän vettä saa hamppukermaa! Vispaantumista ei varmaankaan tapahdu, mutta muutoin voi olla kokeilemisen arvoista kokkaillessa.

Tällaista mantelimaitoakin aion jossain välissä kokeilla. Mantelit ovat myös melkoisen superia ruokaa, ja pidän kovasti niiden mausta. Höm, olin pienenä (jo) se ihme ahmatti, joka murjotti, jos ei saanut kuoria mantelimassoja toistenkin kakuista :D . Mantelimaidon ohje on Brenda Davisin ja kumppaneiden kirjasta Raw food revolution. Jos joku sitä innostuu sopottamaan, voi mielellään kommentoida ja kertoa minulle, onko se kokeilemisen arvoinen ;)  

Mantelimaito
120 ml kokonaisia manteleita
500 ml puhdistettua vettä (ehkä Suomessa ei ole pakko puhdistella? En ainakaan itse ole näissä niin tehnyt.)
2-3 taatelia
¼ tl vaniljaa

Manteleita ja taateleita liotetaan 8-12 tuntia. Taateleiden liotusvesi otetaan talteen, manteleiden liotusvesi kaadetaan kukille :) . Kaikki ainekset yhdistetään tehosekoittimessa ja huristetaan pehmeäksi. Maito erotetaan halutessa muusta massasta harsolla. Jos näin tekee, massasta kannattaa vaikka leipoa. Maito säilyy jääkaapissa noin neljä päivää. Käyttämällä vettä vain 1,2 – 1,8 desiä saa mantelikermaa - ja tämäkin kyllä houkuttaa kokeilla, voisi olla huippuhyvää vaikka laskiaispullien välissä :) 


lauantai 13. marraskuuta 2010

Guru puhuu biodiversiteetistä

Olin männäviikolla Jyväskylän Kirjastolla kuuntelemassa alani yhtä gurua, Ilkka Hanskia, aiheesta "Hupeneva luonnon monimuotoisuus - ihmiskunnan pahin uhka?". Näin Japanin Nagoyassa pidetyn monimuotoisuuskokouksen jälkimainingeissa on paikallaan blogata aiheesta, vaikka siitä on jo tullutkin paasattua :) Niille ekoharrastajille, jotka eivät paikalle päässeet, seuraa tässä siis tiivistetty referointi Hanskin esitelmästä, toki omasta perspektiivistäni nähtynä. Mielestäni esitys oli antoisa ja tarjosi eri määrin aiheeseen perehtyneille ihmisille huomioonottavaisesti materiaalia, "jokaiselle jotakin". 

Otsikolla Hanski viittaa biodiversiteetti-termin ensimmäiseen määrittelijään, E.O Wilsoniin, joka jo 1980-luvulla määritteli monimuotoisuuden vähenemisen ihmiskunnan suurimmaksi uhaksi ennen ydinvoimaa, ilmastonmuutosta (kyllä, siitä puhuttiin jo tuolloin) tai saastumista. Viimeksi mainituista kun on mahdollista toipua inhimillisessä mittakaavassa, kun taas massasukupuutto on ihmislajin kannalta peruuttamaton katastrofi, niin hitaasti lajeja evoluution kautta kehittyy.

Ympäristöministeriö: www.ymparisto.fi

Tämän hetken tiede tunnustaa tuntemastamme luonnonhistoriasta viisi massasukupuuttoaaltoa, ja on esitetty, että nyt oltaisiin kuudennen, ihmisen aiheuttaman, kynnyksellä. Lajeja kehittyy ja syntyy lisää - tasapaino riippuu näiden mekanismien keskinäisistä suhteista. Ihmiskuntaa edeltävät sukupuutot on ymmärryksen avuksi tiivistetty käsitteeseen taustasukupuuttonopeus (background extinction rate), joka viittaa keskimääräiseen lajien häviämisnopeuteen luonnontieteellisessä historiassa. Ennen ihmistä tämä vauhti oli 0,001% olemassa olevista lajeista sadassa vuodessa. Tuolloin lajien häviäminen oli sellaista luokkaa, että evolutiivinen lajien kehittymisen vauhti riitti pitämään yllä tasapainoa - biodiversiteetti ei vähentynyt. Tänä päivänä kyseinen lajien häviämisen osuus on 1 % tunnetuista lajeista sadassa vuodessa, ja ennusteiden mukaan vuonna 2050 luku voi olla jo yli 10 %  sadassa vuodessa. Tai oikeastaan monet arviot päätyvät jopa 30 %:iin sadassa vuodessa, sillä ne laskevat mukaan ns. "toiminnallisen sukupuuton", vaiheen, jossa laji on niin heikentynyt määrällisesti tai geneettisesti, että se on "tuomittu" kuolemaan sukupuuttoon. Ihminen on siis nopeuttanut sukupuuttovauhtia noin tuhatkertaiseksi, ja tulevaisuus näyttää tätäkin synkemmältä. 

Jo Wilson osasi luetella ne syyt lajien kadolle, joita mekin nykypäivänä suremme. Elinympäristöjen häviäminen ja pirstoutuminen, vaino ja liikasaalistus, tulokaslajit ja ilmastonmuutos. Toimintamme on uhkarohkeaa, ja mitä enemmän ihminen tulee ekologiasta ja suojelubiologiasta lukeneeksi, sen surullisemmin hän tajuaa, että ehkä vielä auktoriteettiuskonsa aikana "älykkääksi" olettamansa ihmistoiminta onkin tietoista lyhytkatseisuutta. 

Hanski kertoi tutkimuskohteestaan Madagaskarista, ja minäkin tulin surkutelleeksi, miten huonosti tuolla luonnon aarreaitalla oikein menee kasvavan väestön paineissa. Siellä on luonnontilainen metsä vähentynyt viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana 1.4 % vuodessa, ja koskematon metsä on kutistunut kymmeneen prosenttiin alkuperäisestä. Herkkyytensä vuoksi Madagaskarin maaperä jää raivattuna kolkoksi, siitä pitää eroosio huolen. Kansainvälisellä tuella saaren luonnonmetsien väheneminen pyritään nyt kuitenkin saamaan kokonaan pysäytettyä. Madagaskaria vielä surressani, Hanski näytti samankaltaiset tilastot Suomesta, metsien luvatusta maasta. Meillä samat tilastot ovat seuraavat. Vuodesta 1980 vuoteen 2000 luonnonmetsien vähenemisnopeus  2 %   vuodessa. Luonnonmentsät vähentyneet neljään prosenttiin alkuperäisestä. Jäljellä olevista luonnontilaisista metsistä 50% suojeltu, ja suojelualasta suurin osa Lapin kitumaata. Sanonko suoraan no sanon: hävettää.

Pari Hanskin luennollaan selkiyttämää termiä riittänee osoitukseksi siitä, millaisia ongelmia meillä on vastassamme, ja millaisia asioita melko selkeästi ei haluta nähdä monimuotoisuutta uhkaavien bisnesten hoidossa. Ensimmäinen ilmiö on ns. sukupuuttokynnys (extinction threshold). On havaittu, että lajit eivät hupene pikkuhiljaa kohti sukupuuttoaan, vaan niillä voi olla jopa jyrkkäkin yksilömäärän, yksilötiheyden tai elinalan kynnysarvo, jonka jälkeen ne vähenevät rajusti kohti nollapistettä. Tämä tarkoittaa, että me emme saa riskialttiissa toimissamme minkäänlaista "varoitusta" tyyliin "nyt pitäisi alkaa suojella soita tai muuten...", vaan peruuttamaton sukupuutto tapahtuu kynnykselle astuttua aivan liian äkisti. Lajien esiintyminen suhteessa ympäristön muutokseen on epälineaarinen. Toinen termi on sukupuuttovelka. Laji voi olla jo tavallaan sukupuuton oma, vaikka se vielä kitkuttelisikin olemassa muuttuneessa ympäristössään. Tuolloin tilanne ei vielä ole tasoittunut, laji ei ole vielä kokonaan ehtinyt "vastaamaan" tilanteensa muutokseen. Mitä lievempi ympäristön muutos, sen pidempi voi tämä vasteaika olla. Mikä onkaan merkittävin käytännön seuraus sukupuuttovelasta? Ainakin se, että on melkolailla mieletöntä leikata jatkuvasti resursseja toisilta lajeilta olettaen, että yksi jos toinenkin vaaraantunut laji säilyy, jos sille jätetään vain se viimeinen pläntti, jolle se näyttää pystyvän jotenkuten jäämään. Koskaan ei olla turvassa, kun ajatellaan, että uhanalaistunut laji säilyy, jos ympäristö säilyy ennallaan, eikä heikko tilanne "ainakaan huonone".

Hanski kommentoi siihenkin, miksi monimuotoisuutta sitten pitäisi pitää arvokkaana. Hyötynäkökulmasta ajatellen: lajeja tunnetaan yhä yllättävän pieni osa. Lajin menettäminen on aina lopullista, emmekä me pysty ennustamaan, mikä laji tulevaisuudessa olisikin ollut omine ominaisuuksineen ehdottoman tärkeä. Juuri geneettinen monimuotoisuus takaa eliöyhteisöjen kyvyn pysyä hengissä muuttuvassa maailmassa - juuri sellainen eläin, jonka antaisimme kuolla sukupuuttoon, koska se ei ole olennaisen tärkeä tänään, olisi voinut pelastaa alueitamme, ekosysteemipalveluitamme ja ravintohuoltoamme huomenna. 

Nagoyan kansainvälisessä, biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen kymmenennessä osapuolikokouksessa puhuttiin juuri näistä asioista - ekosysteemipalveluista ja biodiversiteetin säilyttämisen tärkeydestä. Samalla pyrittiin vetämään jonkinlaisia rajoja "geeniryöstölle" kehittyvistä maista äveriäämpiin. Nagoyassa päätettiin, että jokaisen maan on ryhdyttävä osaltaan toimiin monimuotoisuuden säilyttämiseksi. Toivottavasti nyt oikeasti aletaan toteuttaa tavoitteita! 

Hanski esitti suomen luonnon avuksi (ainakin) seuraavaa. Monimuotoisuuden suojelulle tarvittaisiin selkeät, määrälliset tavoitteet. Jäljelläolevat luonnontilaiset metsät tulisi suojella. Metsänkäsittelymenetelmät ja metsänomistajien neuvontapalvelut tulisi saada monipuolisemmiksi siten, että esimerkiksi jatkuvan korjuun metsänhoidosta olisi saatavilla vaihtoehtomenetelmänä tietoa. Turvetuotannosta tulisi luopua pikkuhiljaa mahdollisuuksien mukaan, eikä uusia luonnontilaisia soita tulisi avata turvetuotannolle. Perinnebiotooppien lajistolle pitäisi pohtia suojelukeinoja. 

Olen Hanskin kanssa hyvinkin samaa mieltä siitä, että Suomen suojelutoimet ovat nolostuttavasti retuperällä. Samoin siitä, että em. toimet tosiaan olisivat paikallaan. Puheensa lopuksi Hanski selvästikin halusi tarjota konkreettisia vaikutusmahdollisuuksia sen sijaan, että katsojat vain murheellistuisivat. Hän nimittäin vinkkasi pihan omistajia mahdollisuudesta perustaa biodiversiteettikeidas, ja näytti kuvia omasta, kieltämättä varsin moninaisen villinä rehottavasta, kotipihastaan. Kuulemma Hanskin pihalta (1500 neliömetriä) ovat inventoijatutut löytäneet parissa viikossa 373 lajia, joista kaksi silmälläpidettävää. Näistä kertoessaan Hanski totesi olevansa ylpeä ja hehkui luonnonsuojelijabiologin intoa. Tuli mieleen, että miksikäs ei! Synnyintilallani vanhempani, vannoutuneet luontoihmiset, hoitavat perhos- ja luonnonkukkaniittyä, joten minäkin taidan kyllä perustaa oman ötökkäpihan, kunhan isoksi kasvan :)

Lopuksi muitakin toimintakeinoja ja vinkkejä, jottei kenellekään jää lannistunut olo massasukupuutoista ja muista murheista luettua. Luonnonperintösäätiön kautta voi ostaa vaikka joululahjaksi ystävän nimissä suojelua vanhoille metsille, Luonnonsuojeluliitosta löytyy tietoutta, hauskoja harrastusmahdollisuuksia ja vaikuttamisen väyliä, ja omanlaistaan vaikuttamistoimintaa voi etsiä esimerkiksi Maan Ystävistä tai Dodosta

Niille, jotka ovat kiinnostuneita Suomen eläimistöstä ja sen suojelusta, vinkkaan, että kannattaa käydä saimaannorppasivustoilla katsomassa, josko voisi kantaa korttaan kekoon, tai surffata eri lajiston harrastesivuille, kuten vaikka BirdLifen pariin. Niin, ja Jyväskyläläisten kannattaa osallistua Luonto-Liiton Susi-iltaan Jyväskylän Kaupunginkirjastolla tiistaina 23.11. puoli kuudelta. Paikanpäällä puhutaan kuudesta lähtien susien suojelusta ja suojelun nykytilanteesta, ja ennen kuutta voi tutustua Luonto-Liiton Susiryhmän materiaaleihin ja napsia vegaanisia maistiaisia :)  ...Kaikenlaista hauskaa toimintaa ja innokasta porukkaa löytyy maailmanparantamisesta kiinnostuneille!

tiistai 9. marraskuuta 2010

Lemmikkiajatuksia

Minulla on ollut parikin lemmikkiä, ja olen hurjan eläinrakas. Koiria meillä on lähinnä asunut, ja yksi kani. Kyseinen jäniseläin, Lurppa nimeltään, oli se, joka herätteli minut ihmettelemään lemmikkieläinten pidon problematiikkaa. Lupesta on jo aika jättänyt, ja pitkän kääpiökaninelämän poika elikin, yli yhdeksän vuotta. Rötväle saa nyt toimia lemmikkietiikan pohdiskelujen mannekiinina :)

Lemmikkihylje. Ei vaan Luppe-Herra; talon valtias päivänokosilla,
 melko tarkasti keskellä koko talon lattiapinta-alaa.

Luppe ostettiin eläinkaupasta, koska tuolloin, yksitoista vuotta sitten, en osannut ajatella suurempia linjoja ja seurauksia toiminnoilleni. Pikkuveljeni kanssa vain näimme onnettoman rääpäleen eläinkaupassa, yksin häkissään, ja halusimme sen omaan huomaamme. En silloin osannut ajatella, että ostamalla lemmikkieläinkaupasta en tee "suurta pelastustyötä", vaan tuen tuota kyseenalaista eläinten häkittämistä, joidenkin ostamatta jäävien onnettomien vuosikausien yksinäisyyttä, ja viimeisenä, joskaan ei vähäisempänä, elävän olennon omistamisen kyseenalaista traditiota.

Tyttönä Luppe ostettiin, mutta ennen pitkää "kaneilu" (lue: nolostuttava jalkojen hinkuttaminen) ja vaikeahko vartijaluonne osoittivat, ettei mikään neitokainen ollutkaan kyseessä. Jälkikäteen olen onnellinen siitä, että tarjosimme Lupelle kuitenkin melkolailla hyvän ja hellän kodin. Kuitenkin koko Lupen kymmenvuotisen elämän loppupuolikkaan ajan kyseisen hepun "omistaminen" herätti minussa syyllisyyttä, epävarmuutta ja pohdiskelua. 

Ostamalla elävän olennon (miten hullua sekin ylipäänsä on!) tulee ottaneeksi vastuun, jota ei oikeastaan voi kantaa kuin tuurilla. Harva eläintenomistaja, ikävä kyllä, on käyttäytymis- ja kognitiotieteen nero, joka osaa tarkalleen tehdä lemmikkinsä elämästä miellyttävää, virikkeellistä, palkitsevaa, sosiaalisesti turvallista jne. Lupenkin osalta oli juuri näin. Murehdin usein sitä, miten vaikeaa minun oli oikeastaan koskaan tietää, oliko Luppe-Herra onnellinen. Tiesin tasan tarkkaan vain sen, että se piti sylissä olosta tiettyyn pisteeseen asti, nautti mustikkasopotusmyslistä ja banaanista, olisi mielellään hinkuttanut jalkoja, ja halusi olla noin puolet päivästä ulkona häkistä seuraamassa talon tapahtumia tai nokostamassa keskellä kaikkea tohinaa. Ja - mikä tavallaan tekee Lupen muistelusta osaltaan katkeransuloista - opin muutamia seikkoja kanien pidosta vasta "jäneksemme" lähdettyä autuaammille apilapelloille. Niinkin tärkeä asia kuin toinen kanikumppani ei toteutunut meidän kotonamme, ja varhaisimpina aikoina en tajunnut, ettei kanin koulutuksessa kerta kaikkiaan pidä edes yrittää "EI!"-käskyjä tai muutakaan "rankaisemista". Kani kun on luonnostaan saaliseläin, varovainen ja säikky, joten ainoat toimivat keinot kouluttamiseen ovat palkitsemistoimet. Onneksi meillä sisäsiisteyskasvatuskin toimi ihan vain nostamalla vessapaperille uudestaan ja uudestaan.

Allekirjoittanut ja Sir Luppe, vuonna 2006
"Omistettavien" eläinten ongelmallisuus on melko selkeä. Että kyseessä on elävä olento, jonka vapausasteen määrittää melko lailla täydellisesti sen "omistaja", eläimen sosiaaliset suhteet rajaa joku toinen, eläimen tulee usein pysyä lapsen asemassa lisääntymisen sijaan, tylsistyä silloin kun "omistaja" ei ehdi tai on töissä jne. 

Entäs sitten aktiviteetit - nekin määrää tämä "omistaja". Hänen mieltymystensä mukaan eläin trimmataan ja seisotetaan pitkiäkin aikoja arvosteltavana ja tuomaroitavana, tai mitä sitten keksitäänkin. Tiedän kyllä eläimiä, jotka nauttivat harrastamisesta omistajiensa kanssa - jopa sellaisia, joita omistaja joutuu hillitsemään, ettei mennä liiallisuuksiin! Tällaisia tuttavia minulla on agility- ja koiratanssipiireistä esimerkiksi. Kyseiset kahden lajin edustajien muodostamat harrastajatiimit voivatkin olla treenipoppoita, jotka nauttivat toistensa seurasta ja tekemisestä! 

En voi kuitenkaan rehellisesti väittää, ettenkö pitäisi keskimääräisenä touhuna lemmikkienpitoa hyvin ongelmallisena. Pentutehtailu, väsyneet näyttelykoirat, pihan perällä yksinäisyyttään ulvovat metsästyskoirat, koko elämänsä yksin häkissä elävät lemmikkihiiret, pienessä häkissä elävät älykkäät papukaijat, tai ylipäänsä häkkilinnut, jotka eivät koskaan voi kokeilla lentämistä... Tai ne eläimet, joiden puolesta omistaja vaikka kuolisi, mutta joihin ehkä pätee Luppe-ongelma: niiden aivoituksista ja tunteista ei vain voi olla varma! Ääriesimerkkejä lienevät ylipainoisiksi syötetyt rekut, joille rakkautta on osoitettu vähän epäonnistuneella tavalla. Ei voi väittää, etteikö ähkyksi lihotettua mopsiakin olisi rakastettu, mutta jos halutaan samalla ajatella eläimen onnellisuutta, meillä on ongelma.

Sittenpä ne lukijan vinkkaamat ratsuhevoset? En itse ole hevostyttöjä, vaikka minulla onkin ollut hevosystäviä. Tutuistani kuitenkin löytyy "talleilijoita", ja heiltä kuullut faktat ratsuhevosten elämästä arveluttavat minua nekin. Suuretkin tallit kaikuineen, joskus "ylityöllistetty" arki jatkuvan maneesissa kiertämisen kanssa, harvat ja vaihtuvat kontaktit sekä toisiin hevosiin että ihmisiin... Voi olla aika epäluonnollista ja turhauttavaa elämää moinen. Onko "hevosrakkaus" tällöin rakkautta hevosta kohtaan, vaiko kyseistä harrastamisen kulttuuria ja omaa harrastajan imagoa kohtaan, jolloin eläin on harrastamisen väline? Mihin tahansa sosiaaliseen toimintaanhan liittyy tämä ongelma - onko välittäminen aitoa yksilöstä välittämistä ja sen oikean onnellisuuden edistämistä, vai onko kyseinen yksilö vain väline toiminnassa, josta saa henkilökohtaista hyötyä tai viihdykettä? Mistä päästään taasen kysymykseen, onko eläinten "omistaminen" eläinrakkautta vai itsekästä omaa viihdykettä? Jos minusta on hauskaa paijata sylikoiraa, voin hankkia sellaisen ja "päättää" sen pitävän vauvan asemasta. Vaikka sisimmässään vuhvelo voikin olla seikkailijaluonne, itsenäinen, macho, erakkotunteinen, tai jopa olla pitämättä minusta! Minä voisin kuitenkin ottaa "omistettavakseni" kyseisen yksilön, koska haluaisin harrastaa koiranpitoa, profiloitua koiranomistajaksi, osoittaa rakkautta, käydä lenkillä, tuntea vastuuta, tuntea olevani hyvä ja huolehtiva ihminen jne jne. Onko lemmikki väline?

Olisiko onnellinen eläin kuitenkin se, joka saa itse päättää? Tai vaikka onnellisin? Voisi väittää, että joka ei tiedä paremmasta, ei välttämättä kaipaakaan sitä, mutta häkkikoira kyllä yleensä tietää ja muistaa vapaana kulkemisen mukavuuden, ja koko ikänsä häkitettynä olleiden eläintenkin stereotyyppinen käyttäytyminen ja muut oireet viimeistään osoittavat, että eläin kärsii vaikkei "tietäisi paremmasta". "Vieraan mielen ongelma", se, etten koskaan voi olla varma siitä, mitä joku toinen (lajiltaan ihminen tai ankka) ajattelee, asettaa puhtaimmillaan ajateltuna minulle eettisen velvoitteen antaa toisen olla vapaa. Näin minä järkeilisin. Velvoitteen olla tukematta toimenpiteitä, joissa toisen vapautta rajoitetaan tai se riistetään. 

Vauhdikasta myslinsyöntiä!
Pari muutakin seikkaa tekee lemmikkieläinilmiöstä ihmetyttävän. Nimittäin, eikö ole ristiriitaista rakastaa yhtä ja siten tuhota toinen samanmoinen? Kuinka voisin rakastaa kissaa, ja syöttää sille toisen viattoman yksilön lihaa? Sellaisen yksilön, joka on kasvatettu vapaudenriiston sanakirjamerkityksessä? Luppe oli tältä osin hauska veijari - se riemastui mustikkamyslistä eikä kaivannut mitään keneltäkään toiselta riistettyä. Kuitenkin lemmikkieläinbisnes elää yksien kustannuksella - "välitämme lemmikistäsi", lupaavat mainokset, ja tarjoavat esimerkiksi rakkaalle rekulle ihanaa hellivää shampoota. Taustalla on pitkä kehitystyö ja tutkimus - shampoon hellivyys on tarkastettu ruiskuttamalla sitä lajikumppanin silmiin tai juottamalla sitä kanssakoiralle.

Lemmikkien kanssaeläinten kärsimyksiä ja luonnoneläinten kokemia häviöitä pyrkivät jotkut tiedostavat eläimenomistajat minimoimaan vegaanikoiria kasvattamalla. En keksi täysin pätevää syytä, miksi moinen ei onnistuisi. Koirien kohdalla nimittäin. Siihen vain vaaditaan huikea määrä tietoa ja osaamista! Täysipainoisesti eläviä, hyvin toimeentulevia ja herkuttelevia vegaanikoiria on olemassa, kovan tason harrastajissakin. Vegaanikoiran kasvattajan täytyy kuitenkin tietää melkoisesti ravitsemuksesta - ja nimenomaan koirien ravitsemuksesta! Kissojen kohdalla vaadittaisiin sitten jo pitkälle meneviä lisäravinteita, eikä vegaanikissoja tästä syystä oikein voi kasvattaa. Ei-kissaihmisenä en ole tähän perehtynyt, mutta uskoisin, ettei tauriini ole ainoa vegaanikissaisuutta rajoittava tekijä. Toki kissaihminen voi näissä rajoitteissa pyrkiä hankkimaan mahdollisimman eettistä mutusteltavaa kateilleenkin; luomuruokia tai "barf" tyylistä apetta. Jotkut myös dyykkaavat kissojen liharuokia, mikä sekin vaatii oman perehtymisensä. Osaava ja maalaisjärjellä varustettu dyykkaaja pystyy tähän takuulla ilman ongelmia - kissan elimistö ei juuri kavahda hetken aikaa lämpimässä ollutta lihaa. Vegaanisia koiranraksuja ja -ruokia sen sijaan on valmispussukoissa olemassa, ja niihin hiukan perehtymällä löytää, onko paketteihin lisätty kaikki tarpeellinen. Koira on sekasyöjä, ei täysi lihansyöjä kuten kissa. Niinpä rekkukin hyötyy monipuolisesta ruokavaliosta kasviksineenkin, mutta se ei ole roskasanko tai tähdepossu! Meidän lapinkoiramme Malla ihastui vegaanisiin raksuihin jopa niin, että niitä käytettiin namipaloina kouluttamisessa. Malla ei kuitenkaan ole vegaani, sillä se asuu kotona maalla, pihapiirin kuningattarena, ja minä täällä kaupungissa vegaanimeininkeineni. Ilolla Malla kuitenkin aina jakaa kanssani tarjoamiani herkkuja, aina iduista lähtien. Muistutan muuten, ettei koiralle saa syöttää suklaata, se pitää sekä vegaani- että ei-vegaanikoiranomistajan syödä itse  :)

Nämä ovat pohdintoja, omien tuskaisten Luppe-mietintöjen synnyttämiä ihmettelyjä, ja monet maininnoistani pelkkiä aavisteluja. Tunnen ihastuttavia koiran- ja kissan- ja kaninomistajia, jotka todella välittävät karvaisista perheenjäsenistään, ja olen onnellinen ihmisen ja muiden lajien välisistä kontakteista ja niiden rikkaudesta. Jos lemmikkieläinten pito lopetettaisiin kokonaan, olisin murheellinen ja tuntisin jotain kadonneen lajienvälisten kontaktien valikoimasta. Ainoa tarkoitukseni tässä kirjoituksessa onkin herättää pohdiskelua ja keskustelua siitä, miten heikommin toteutuvia lemmikkien oikeuksia voisi edistää, ja pitäisikö ylipäänsä koko nykytilannetta hiukan viilata. Kuulisin mielelläni lisää kommentteja lemmikkimaailmasta, sillä minulle se näyttäytyy yhä hyvin ristiriitaisena ilmiönä.  Kaikkein vaikeinta on se, että koska koen eläinystävieni rikastuttaneen omaa elämääni, haluaisin ja väkisinkin tuppaan uskomaan myös minun seurani ja minun kanssani elämisen rikastuttaneen niiden elämiä. Vaan kun en sitä voi tietää! :) Vielä viimeinen pointti, jota en lemmikkien suhteen voi olla sanomatta. Jos koiran hankkii, kannattaa harkita "jo olemassa olevaa" rekkua eli rescue-koiraa, jolla on joskus ollut koti, mutta nyt voi vain muistella sellaista; vuhveloa, joka oikeasti tarvitsee välittävän ihmisen!


tiistai 2. marraskuuta 2010

Reissuja ja eväitä

Pitkän pohdiskelun ja periaateväännön jälkeen Ekoloinen oli mukana sukujuhlilla Madeiralla. Me viivyimme puolitoista viikkoa siitä periaatteesta, että "kun kerran lentää niin viipyykin hetken" :) . Kaunis saari herätti ihastusta jäljellä olevan alkuperäisen luontonsa, vanhojen rakennusten ja satamiensa, lempeiden säidensä ja luovien puutarhurointiratkaisujensa osalta.

Muuri, aita, kivenkolo tai sopukka, kaikkialla kasvoi!

Toisaalta reissu aiheutti myös maailmantuskaa roskaisten rantojensa ja hotellialueiksi raivattujen massiivisten turistialueidensa vuoksi. Tällaisella reissulla viimeistään konkretisoituu myös muovin ongelmallisuus käyttömateriaalina, ja suomalaisen panttipullojärjestelmän nerokkuus! Jos rannat ovat allaolevan näköisiä, voi vain kuvitella niitä roskamääriä joita meriin päätyy ei-kelluvasta tavarasta. Tai merten ulapoilta löytyneitä muovipartikkelilauttoja, joiden pienimmät hiukkaset päätyvät merieläinten elimistöön. Entistäkin visummin aion tästä lähtien suosia verhoista ommeltuja kestohedelmäpussejani, Ekolon irtomyyntilaareja ja -pulloja, sekä muita kestävämmän tulevaisuuden pakkauksia. Matkakavereina käteviä ja ekoja ovat esimerkiksi palasaippuat ja -shampoot sekä biohajoavat ja kestotuotteet. Rantakohteeseen suosittelisin erityisesti Vihreän kosmetiikan parranajo- ja ladyshaversaippuaa, josta voi ihan tavallisella veitsellä vuolla pikku palasen mukaansa takaamaan sileät leukaperät tai sääret  :D  Eipä tarvitse vaahtopulloja kanniskella.

Muovista murheellisuutta niillä rannoilla, joita turistien ei kuuluisi katsella.

Ruuantuotanto ja kotiviljely on Madeiralla - luonnollisesti - aivan eri asia kuin Suomessa. Teiden vieruksilla oli erityisiä ritilöitä, joiden varaan oli nostettu kasvamaan paikallisia kurpitsalajikkeita, jolloin ritilöiden alla pystyi kasvattamaan vielä salaattia tai kaalia. Lisäksi ruokapuut olivat selvästi suosittuja kasvatettavia. Tähän vuodenaikaan kannattaa Madeiralla tiirailla myös kattoja - valmiit kurpitsat nostetaan katoille kuivumaan, jotta niiden kuori kovettuisi ja mötikkä säilyisi pidemmälle talveen. Muhkuraiset ja värikkäät vihannekset tiilikattoja täplittämässä olivat viihdyttävä näky. Harmi, etten päässyt maistamaan yleisimmin löytämääni erikoista "ruttukurpitsaa" (Chayote squash, Sechium edule), mutta muutoin tutustuin useisiin kasvisruokiin ja raaka-aineisiin, esimerkiksi passionbanaaniin (Passiflora mollissima), jonka keltaisenpehmeän kuoren alla muhii passionhedelmän sisus. Tämänkin kasvin köynnöstäviä varsia löytyi lähes kaikkialta, jopa vaellusreitteinä käytettävien levadojen, eli vanhojen kastelujärjestelmien, varsilta.

Chayote squash (lähde)

Passiobanaanin kukkia levadan varrella

Etualalla kurpitsaa kohotettuna, taustalla terassiviljelyä

Tavallisenkin banaanin viljely oli runsasta, sekä suurilla, plantaasimaisilla kasvatusalueilla, että pienen pienissä kotipuutarhoissa, joita vaelsimme katselemassa. Viimeksi mainituissa ihastuin kotikasvattamisen luovuuteen; näytti siltä, että mikään kippo ei jää eläkkeelle niin kauan kuin siinä hieman pohjaa riittää. Niin perusteellisesti palvelleita laatikoita, kuppeja ja kattiloita näkyi tomaattien, sanikkaisten ja yrttien ruukun tehtävää toimittamassa. Paikallisten pienviljelijöiden ja -puutarhureiden toimintaa oli helpointa tukea ostamalla toreilta ja kauppahalleista joko kasvattajalta itseltään (jotka tuppasivat tuputtamaan parin banaanin ostosta ilmaiseksi!) taikka "regional" -merkinnällä varustettuja hedelmiä.

Luomuna ostetut banaanit tuntuvat entistä sympaattisemmilta kun muistaa, että luomu on pientilallisuutta puolustava ilmiö, ja kun on nähnyt, miten moni pikkupikku tila saa tulojaan banskuista. Madeiralla banaaninviljely onneksi kannattaa, sen sijaan, että Azoreitten tapaan olisi lipsuttu ekologisesti riskialttiiseen, liialliseen karjatalouteen. Vaikkei ehkä vielä luomusertifiointi päästä mukaansa ihan kaikkia pienimpiä kotiviljelijöitä, ehkä se voi kehittyä tähän suuntaan erityisesti nyt, kun pienen koon viljelyllä on todistettu olevan kaikkein positiivisimmat ympäristövaikutukset. Olisi upeaa, jos luomumerkit ottaisivat tavaksi kerätä välitykseensä tuotteita ympäri tällaisia pienenpieniä puutarhoja, siihen vain tarvittaisiin entistä joustavampaa sertifiointia ja kevyempää säädäntöä. Sitä odotan!

Banskupuutarhan palavasilmäinen vartija

Lennoilla ja levadavaelluksilla vanha tuttu eväspelastaja oli jälleen omiaan - nimittäin elävän ravinnon Organic food bars-patukat. Kun on hotellissa, jossa ei ole ilmastointia (eli aika lämpöistä), ei minibaaria tai muutakaan viileäkaappia, ja hygieenisyys hieman vaikeissa kantimissa, ei omia ituja ala kovin herkästi kasvatella. Siksikin nämä patukat olivat paikallaan kuin nenä päässä. Niihin kun on piilotettu esimerkiksi pellavan ituja ja muuta elävän ravinnon superia! "Piilotettu" siksi, että patukat eivät todellakaan maistu "heinälle", kuten ehkä ei-niin-ituilija voisi huolestua, vaan ne ovat mehevän makeita. Edes aikaisemmin hieman jauhoisen oloinen sarjan proteiinipatukka ei ole enää, tuotekehittelyiden ansiosta, ollenkaan liian "terveellisen" oloinen herkku :) Tuntuu siltä, että patukoita on kehitetty muutoinkin mukavasti pehmoisammiksi. Sortteja näissä elävän ravinnon patukoissa on saatavilla ainakin viisi; suklaalastu, mustikka, karpalo, proteiini ja omega-3. Makujen puolesta oma suosikkini on kosteanmehukas karpalo, tai oikeastaan mustikka saa ihan yhtä hyvät pisteet. Proteiinipatukka on reissussa käyttännöllinen, koska yhdessä patukassa on massiiviset 24 grammaa proteiinia!

Vaellusten pelastusta - montakohan tuli syötyä matkalla? Kuusi...?

Kulkukoiriakin taisimme Madeiralla nähdä, vaikkakaan siitä ei voi olla täysin varma. Kodillisetkin rekut nimittäin kulkevat siellä varsin rennosti vapaana pitkin poikin katuja ja rantoja. Sain useammankin uuden ystävän - yhdestä kartanlukijakoirasta, joka kiipesi syliin kun polvistuin tutkimaan reittiämme kartasta, ja rantavuhvelosta, jolle piti heittää amerikkalaista jalkapalloa uudestaan ja uudestaan. Välittömiä tyyppejä! :) 

Nyt on seuraavana vuorossa enemmänkin mielenrauhan kuin täydellisen ekologiikan sanelema vapaaehtoisten lentomaksujen surffaus. Itse taidan kylläkin toteuttaa kyseisen toimituksen lahjoittamalla tehokkaimmalle tietämälleni ympäristöjärjestölle rahaseni - onkohan Greenpeace kotona?

Kipikoira siestalla