keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Puputytön ohjeita, leipomuksia ja leipomusaineksia

Ekoloinen testasi tukijoukkoineen vegaanisia herkkuohjeita Raisa Kettusen kirjasta Puputyttö ja Vohvelisankari (Moreeni 2010), kun oli kerrankin joulun ansiosta isompaa raatia maistelemassa. Valitsin pari ohjetta imelyysasiantuntijoiden avulla, inspiroituneena kirjan hurjista silmänruokakuvituksista. Olenkin joskus hulppeimmissa unelmissani elätellyt ajatusta vegaanisesta taidekahvilasta, ja pohtinut, voisiko oikein todella hassuja ja upeita ja taiteellisia leivoksiakin tehdä vegaanisena. Melko selkeästi voisi.

Puputyttökirja
Suosittelen kirjaa kaikille herkkusuille: koko raati sekasyöjiä myöten ihastui leipomuksiin, ja sekin kaakku, joka lähti lahjana maailmalle, sai kovasti kehuja osakseen. Vegaani, joka haluaa kumota stereotyyppisiä uskomuksia "pupuruuan" suhteen, saa näillä ohjeilla uudenlaista painoa väitteilleen vegaaniruuan herkullisuudesta ja näyttävyydestä. Ohjeista saa pontta sekä juhlakakkulaitoksiin että arkimässäilyihin. Monet kakkuset sopisivat myös lahjoiksi, sillä ainakin kaksi kokeilemaani pysyivät erinomaisesti kasassa, ja kuorrutuskin oli tymäkkää. Kun siihen vielä lisäisi omia omanlaisiaan koristeluja, niin lahjamenestys olisi taattu. 

Koska en loppujen lopuksi leivo usein - pidän enemmän käsin tekemisen visuaalisesta kuin maullisesta puolesta - en ollut tajunnut, että kakunpäällystevaihtoehtojakin on näin paljon erilaisia. Puputytön ohjeissa kuorrutuksiin käytetään esimerkiksi kookoskermaa, tofuttia, maapähkinävoita. En ole Ekolon hyllyjä osannut katsoa ollenkaan pätevästi kuorruttajan silmin. Olin suurpiirteisyyksissäni tuntenut lähinnä pari kuorrutusvaihtoehtoa, joista niistäkin toinen oli hieman kiusallinen "juokse sulkemisaikaan kauppaan, osta vegekermaa, yritä vispata ja lorota lopulta kakun päälle". Vaan Puputytön ohjeilla saa näyttäviä, jopa muovailtavia kakunpäällisiä. Jos siis niitä haluaa - kuulin useammalta ihmiseltä, että tekevät näillä ohjeilla ilman kuorrutusta, kun maistuvat kaakut niin hyvältä ilmankin.

Kirjan alussa on lyhyt briiffaus eläimettömän leipomisen iloista, sisältäen Animalian alkukirjoituksen aiheesta. Samalla esitellään hyvät keittiötarvikkeet ja -ainekset, sekä muutama ainesten hankkimisen vinkki. Sitten alkavat heti ohjeet: pikkukakkuskavalkaadi, jota jatkavat browniet ja vuokaleivokset, seuraavina pikkuleivät, erinäiset herkut ja karkit, ja vielä lopussa täytekakut. Jokaista herkkua kuvataan jutustelevasti ja omakohtaisesti - kirjoittajan, kaakkujen äidin, ääni kuuluu. Raportoin kaksi eri herkuntekoprojektia.
   
Sopotimme siis Puputytön ohjein Pina Colada -ananas-kookospikkukakkusia, ja ilmeisesti jenkkiläisten eväsleipien inspiroimana suunniteltuja U.S.A -maapähkinävoi-hilloneliöitä. Näin me teimme:


U.S.A Maapähkinävoi-hilloneliöt
30-40 kpl

220 g vegaanista margariinia huoneenlämpöisenä
3 1/2 dl sokeria
2 tl kananmunankorviketta (Orgran No egg) + 4 rkl vettä
5 dl maapähkinävoita
7 dl vehnäjauhoja
1 1/2 tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
1 tl vanilja-aromia
3 1/2 dl mansikkahilloa
1 1/2 dl suolapähkinöitä karkeaksi rouhittuna

Viimeiset jäljelle jääneet U.S.A -palaset

Uuni lämmitetään 175 asteesen. Vuorataan vuoka tai pelti leivinpaperilla, voidellaan paperi margariinilla ja jauhotetaan se vielä. Vatkataan margariini ja sokeri kuohkeaksi. Sekoitetaan No Egg huolella veden kanssa, ja lisätään se yhdessä maapähkinävoin kanssa rasva-sokeriseokseen. Sekoitetaan tasaiseksi, lisätään vanilja-aromi ja sekoitetaan vielä vähän. 

Jauhot, leivinjauhe ja suola sekoitetaan eri kulhossa, ja lisätään sitten muuhun taikinaan.2/3 valmiista taikinasta painellaan vuokaan ja sen päälle levitetään hillo (meillä laitettiin vain vähän, koska makeusasiantuntija käski olkapään takaa tekemään niin). Viimeisenä päälle ripotellaan vielä loput taikinat murusina ja suolapähkinät. Leivonnaista paistetaan n. 45 minuuttia uunin keskiosassa. Jos sen pinta alkaa tummua, laitetaan folio kanneksi. 

Kirjassa kehotetaan jäähdyttämään valmis kaakku ritilällä ja leikkelemään se noin 4 X 5 cm palasiksi. Me ei taidettu ihan tehdä tuolla tavoin, koska oli niin kiireisiä maistajia paikalla. Kuvakin on muistettu ottaa vasta, kun kolme palasta on jäljellä.


Pina Colada Ananas-kookospikkukakkuset
12-16 kpl, kun pikkuvuokiin tekee - 
vain muutama isoihin kahvikuppeihin laitettuna 

4 dl vehnäjauhoja
1/2 dl kookosjauhoja
1/2 dl kookoshiutaleita
2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
1 tlk ananasmurskaa
2 1/2 dl kookosmaitoa
1 dl rypsiöljyä
2 1/2 dl sokeria 
1 tl vanilja-aromia

Kuorrute:
120 g vegaanista margariinia huoneenlämpöisenä
100 g kookosrasvaa pehmitettynä
7 dl tomusokeria
1 tl vanilja-aromia
1 rkl kookosjauhoa
1 rkl kookoshiutaleita
1 pieni tlk ananasmurskaa valutettuna
(ota mehu talteen)
2 rkl ananasmehua

Tavoite ja kuorrute. Mitä ihmettä - keikkejä ei jäänyt kuvattaviksi yhtään!!

Uuni lämmitetään 175 asteeseen ja vuorataan muffinssipellin kolot paperivuoilla (tai huomataan, että muffinssipelti on Jyväskylässä ja voidellaan piirakkavuoka, mutta huomataan, ettei haluta piirakkaa kuitenkaan, ja voidellaan ja jauhotetaan pieniä kahvikupposia ja muuta, mitä talosta löytyy.) Sekoitetaan jauhot, leivinjauhe ja suola keskenään. Sekoitetaan ananasmurskaa tehosekoittimella tai sauvasekoittimella. Lisätään kookosmaito, öljy, sokeri ja vanilja-aromi. Tehdään jauhoihin kuoppa keskelle, ja kaadetaan ananasseos siihen. Sekoitetaan kunnolla. Täytetään vuoat (tai kahvikupit) 3/4 täyteen ja paistetaan 20-25 minuuttia (tai paljon kauemmin, isojen kuppien osalta). Jäähdytetään. 

Valmistetaan kuorrute: vatkataan kookosrasva ja margariini kuohkeaksi, lisätään tomusokeri. Vatkataan edelleen. Lisätään vanilja-aromi, kookosjauho ja hiutaleet, ananasmurska ja -mehu. Päällystetään jäähtyneet kakkuset (ja koska kuppeihin tuli paljon enemmän taikinaa per korva, syödään yli jääneet kuorrutteet piparien ja U.S.A kakkusten kanssa - nam!) 

Kanojen ystävän leivonta-aines.
On kyllä hienoa, että vegaanisia leivontaoppaita on syntynyt lisää, tämähän on vähintään yhtä helppoa kuin sekasyöjäkakkujen tekeminen. Vegaanileipomiseen on olemassa myös oivallisia helppoustekijöitä. Yksi on tämä Orgranin No Egg -kananmunankorvaaja (Ekolostakin löytyy), jota meillä piilee maalla kotitalonkin kaapeissa nykyään leipomuksia varten. No Egg vain sekoitetaan veteen paketin ohjeistuksen mukaan, ja sitten sitä kohdellaan kananmunana. Yksi paketti sisältää tarpeeksi ainesta korvaamaan 66 kananmunaa! Melkoinen tilan- ja rahansäästäjä, ja mikä tärkeintä, eettisesti kestävä aines. (Huomaa muuten, miten kuvassa kirjoittajan pieni, ruttuinen piirtäjän sormi muuttuu vahingossa No Egg -paketin nuggetiksi).

Muitakin nopeita, helppoja ja halpoja korvikkeita "kanan kuukautisten" käyttämiseen leivonnassa on. Esimerkiksi Vegaaniliitto neuvoo näin: "Leivonnassa kananmunan korvaa esimerkiksi yksi muussattu banaani, 1⁄2 dl omenasosetta, 1 rkl peruna-, maissi tai soijajauhoja + 2 rkl nestettä (vettä, mehua, soija- tai kauramaitoa) tai 1 rkl pellavansiemeniä liotettuna 2 rkl veteen." Oletan, että pellavansiemenet myllätään soseeksi ennen käyttöä, vaiko eikö? 

maanantai 27. joulukuuta 2010

Meret, merinisäkkäät ja suojelun tuki

Ekolon jouluperinteisiin kuuluu antaa "jouluraha" jonkin hyvisjärjestön tukemiseksi. Tänä vuonna taloudellista jelppiä saivat merinisäkkäiden ja merten ekosysteemien suojelussa meritoituneet kolme järjestöä - merinisäkkäiden suojelusenkelipoppoo Sea Shepherd, saimaannorpan puolesta ääntä pitävä Suomen Luonnonsuojeluliitto, sekä OPS eli Oceanic Preservation Society, jonka tunnetuin produktio lienee vastikään Oscarilla (ja vaikka millä muullakin) palkittu The Cove

Viime jouluna joululahjarahan sai eläinsuojelujärjestö, ja tälläkin kertaa tavoite oli biodiversiteetin suojelun lisäksi myös ahdingossa olevien, älykkäiden merinisäkkäiden suojelun tukeminen. Suuret merinisäkkäät ovat suuriaivoisia, oppivaisia eläimiä, joista osalla on havaittu olevan kieli ja yksilöllisten nimien järjestelmä. Tässäkin meillä siis on sarja olentoja, joiden kognitiivinen taso taitaa vielä jonain päivänä lyödä tiedeyhteisön ällikällä. 

Miksi muutoin meret - ja erityisesti ja merinisäkkäät - ovat merkityksellisiä? Meret ylipäänsä ovat olennaisia; nehän peittävät noin 70% koko planeetasta ja toimivat esimerkiksi tärkeinä hiilinieluina. Lisäksi merissä on lähes kaikki planeetan vesi, jonka kiertokulussa meret ovat elintärkeitä. Merissä myös asuu jopa 50% maapallon eliölajeista, ja 15 kaikista 40:stä eliöpääjaksosta esiintyy vain niissä. Meret ovat siis valtaisia elintilan ja biodiversiteetin pankkeja, joiden suojelussa olisi paljon parantamisen varaa. Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä, merten kasviplankton tuottaa nykytiedon mukaan 50-80% hapestamme.
  
Merissä ravintoketjut tai -verkot ovat pitkiä ja suhteellisen hauraita. Merinisäkkäiden rooli on olennainen ravintoketjujen ovat ylhäältä-alas kontrollissa. Hyvä esimerkki niiiden tärkeydestä on Pohjois-Amerikan merilevämetsien riippuvuus saukon olemassaolosta: aikanaan merisaukko piti merisiilejä kurissa niitä syömällä, mutta kun saukot hävitettiin lähes täysin, merisiilit pääsivät ahmimaan koko ekosysteemin pohjapilareina toimineet merileväyhdyskunnat melkein kokonaan. Kun saukot sitten tajuttiin suojella, ekologinen tasapaino alkoi pikkuhiljaa palautua. Samankaltainen, herkkä tasapaino on oletettavasti merten keuhkoihin, eli  kasviplanktonyhdyskuntiin, pohjaavien ketjujenkin taustalla. Ja niiden huipulta löytyvät suuret merieläimet. Suuret merinisäkkäät saattavat olla tärkeämpiä kuin vielä uskalletaan olettaakaan, ja niiden kaikkia vaikutuksia merten terveyteen ei tiedetä. 

Monen ikäisiä kaskelotteja. lähde: HS.fi
Valaat ovat muutoinkin erityisen tärkeitä planktonin toiminnan mahdollistajia. Tällä hetkellä oletetaan, että valtaisat valaat toimittavat kasviplanktonille ravinteita syvemmistä vesistä, toimien siten ravinteiden kierrättäjinä aivan kuin maaekosysteemeissä mikroskooppiset maaperäeliöt. Ehkä satuitte törmäämäänkin tähän aiheeseen riemu-uutisena tiedelehdissä about tyyliin "Valaan kakka on ilmastonsuojeluihme". Vielä valaita suurempi vaikutus voi olla esimerkiksi manaateilla ja muilla pienemmissä vesissä liikkuvilla vesinisäkkäillä, jotka lannoittavat ympäristöään. Vielä ei uskalleta arvella määriä sillekään, miten elintärkeitä valtavat valaiden ruhot ovat karuille syvänmeren eliöyhteisöille, kun valaan elinikä loppuu ja sen ruho vajoaa meren pohjaan. Kuulostaa groteskilta ja luonnonlakien tapaan sitä onkin. 

Merten suojelu on ajankohtaista useammasta murheellisesta syystä. Ilmastonmuutos vaikuttaa mertenkin lämpenemiseen, mikä puolestaan uhkaa esimerkiksi herkkiä koralliyhdyskuntia. Hiilidioksidin lisääntyminen liitetään myös meriveden happamoitumiseen, sillä suuri osa ilman hiilidioksidista liukenee meriin. Lisääntyvänä ilmiö saattaa johtaa happamoitumiseen, joka voisi uhata kalkkikuoristen merieläinten kasvua ja olemassaoloa, ja sitä kautta horjuttaa ravintoketjuja pahoin. Meristä on myös löydetty hapettomia vyöhykkeitä, joiden syytä ei vielä tiedetä, mutta joista tutkijat ovat huolissaan. Niin, ja kukaan ei varmaankaan ole välttynyt merten saastumisuutisilta - muovipyörteiltä ja öljypäästöiltä. Muovimönttejä tulee aivan liian usein vastaan, kun tehdään ruumiinavauksia kuolleille merieläimille. Kaiken tämän keskellä ryöstökalastus lyö liian kipeään kohtaan.

www.greenpeace.fi
FAO:n arvio jo vuonna 2004 oli, että meristä pyydettävistä lajeista 52% oli täysin ylipyydettyjä ja 24% ylipyydettyjä, häviämässä tai toipumassa liiallisesta pyynnistä. Suunta ei ole tästä parantunut. Kalastuksen uhreja eivät ole vain kohdelajit. Muutkin, myös suojellut, eläimet - kilpikonnat, delfiinit jne - kärsivät murheellisen usein sivusaaliin osan. Samassa FAO:n arvioinnissa todettiin, että liian suuri osa suurista merikaloista oli pyydetty käytännössä loppuun, ja varoitettiin, että ellei mitään tehdä, kalavarannot romahtavat. Viime vuonna YK varoitteli samaa: merten kalakannat ovat romahtamassa. Meriin tarvittaisiin ehdottomasti suojeltuja alueita, joissa eläimet voisivat lisääntyä rauhassa. Suuret merinisäkkäät tulisi suojella, ja pohjatroolaus kieltää kokonaan - se on erityisen tuhoisa kalastusmenetelmä, jossa kalojen lisäksi pyyntiverkkoon jyrsitään koko merenpohja moninaisine lajeineen. Palautuminen on äärimmäisen hidasta.  

Valaanpyynti puolestaan on tarpeetonta ja ihmisellekin haitallista toimintaa. Aivan kuten delfiinilahtaus, jonka the Cove toi esille. Suurten merieläinten lihaan, ja erityisesti rasvakudokseen, on rikastunut raskasmetalleja ja muita ympäristömyrkkyjä. Tämä johtuu toisaalta siitä, että monet suuret merieläimet ovat ravintoketjujen huipulla, ja toisaalta siitä, että valaan kaltaiset eläimet joutuvat syömään niin valtavia määriä ainesta. Raskasmetallipitoisuudet ovat niin suuria valaissa, että valaiden pelätään voivan kuolla sukupuuttoon jo niidenkin vuoksi. Sen lisäksi siis, että merinisäkkäiden tappaminen lihan vuoksi on suuri kolhu biodiversiteetin ja inhimillisen moraalin kyljessä, se on myös ihmisille haitallista.

Valaat ja delfiinit ovat herkkiä lajeja muistakin syistä. Valaat esimerkiksi lisääntyvät hyvin hitaasti - sinivalas saavuttaa sukukypsyyden n. 5-10 vuoden iässä, ja naaras synnyttää yhden poikasen keskimäärin 2-3 vuoden välein. Populaatiot kasvavat siis varsin verkkaisesti, ja vahingot korjautuvat ainakin yhtä hitaasti. Voidaan myös olettaa, että hyvin suurilla alueilla liikkuvat merieläimet kärsivät noidankehän tapaan kasvavasti joukkojensa harvenemisesta - esimerkiksi lisääntymispartnerin löytäminen käy vaikeaksi, jos välimatka muihin lajikumppaneihin kasvaa jatkuvasti.

Hyviäkin ajankohtaisia uutisia kaikuu maailmalta, ainakin rustokalojen osalta. USA:ssa on juuri saatu aikaan hainpyynnin kielto omilla vesillä hainevien vuoksi. Se on aktivistien kampanjoinnin tulosta. Myös Ekolon joulurahan saaneet tahot kampanjoivat oikeiden tulosten ja äärimmäisen tärkeän asian puolesta, mutta varsin eri välinein ja keinoin. Toivottavasti siis "jokaiselle löytyi jotakin" tästä joululahjottujen joukosta - Sea Shepherd toimii suoraan mutta väkivallattomasti, se seilaa käytännössä valaanpyyntialusten ja valaiden väliin estämään harpuunan laukaisun! SLL tekee arvokasta tiedotustyötä ja uurastaa saadakseen kalastajat vaihtamaan norppaystävällisiin pyyntimenetelmiin tai pitämään kokonaan paussia kalastuksesta sinä aikana ja niillä alueilla, joilla vauvakuutit liikkuvat. OPS puolestaan tekee maailmanlaajuisia projekteja, joilla epäkohtia tuodaan esille. The Covea tehdessään kuvaajat olivat sananmukaisesti henkensä kaupalla liikenteessä. Tällaiseen toimintaan Ekoloinenkin vielä sitten joskus hyppää messiin "isona" ja aikuisena biologina! :) 

P.S. Tsekkaa meikäläisittäin kaiketi tutuin valas - pyöriäinen!


lauantai 25. joulukuuta 2010

Ekoloinen toivottaa


Rauhallisenleppoisia joulunaikoja 
taikka reipasta talven taittumista 
 kaikille lukijoille! :) 
 

perjantai 3. joulukuuta 2010

Joulujälkkäri :)

Raportti ja synnintunnustus: Sopotin aika kivan pikku jälkkärin pikkujouluhengessä. Siihen tuli melkein kokonainen 400 ml:n kookosmaitotölkki, iso kourallinen liotettuja luumuja ja niiden liotusvesi, pari ruokalusikallista rusinoita, hiukkasen siemeniä ja pähkinöitä sakeuttamaan, ja yksi banaani. Niin, ja mausteeksi se Brazierilainen 1/4 teelusikallista neilikkaa, kaneliakin olisin laittanut jos olisi sattunut olemaan. Makeuttimeksi laitoin steviaa, mutta suosittelen mieluummin vaikka intiaanisokeria, stevia ja luumu kun eivät jotenkin aina sovi yhteen. Sekoitus tehosekoittimella ja valmista on! Tulee tuollainen allaolevan kokoinen kahden hengen annos, ja lisäksi jää ihan mukavasti kokille rapsittavaakin :)  

joulujälkkäri rusinakoristeella
Pitäisi kyllä alkaa kohta taas blogata muutakin kuin nestemäisiä ruokavinkkejä - ainakin ajattelin taas kokata kotiväen pikkujouluihin joitakin kivoja vegaaniversioita; seitankinkku ja vegaaninen waldorfinsalaatti ainakin lienevät tulossa blogiin :) Mutta paljastettakoon, että tuolla luonnosten uumenissa vaanii myös lisää outoja pirtelöohjeita viimeistelyä ja julkaisua odottamassa.

torstai 2. joulukuuta 2010

Naturessa: sukupuuttoaalto voi sairastuttaa

Naturessa vastikään julkaistu artikkeli (lyhennelmä Cary Instituten sivuilla) antaa taas lisäsyitä biodiversiteetin säilyttämiseen, eli luonnonympäristöjen ja niiden asukkaiden suojeluun. Ihmisille elintärkeiden ekosysteemipalveluiden kirjoon näyttää nimittäin kuuluvan myös, että lajirikkaat ekosysteemit suojaavat sekä ihmisiä että eläimiä haitallisten taudinaiheuttajien lisääntymiseltä ja leviämiseltä. 

Tutkijaryhmä selvitti tarttuvien tautien ja biodiversiteetin vuorovaikutuksia ja tuli siihen tulokseen, että lajien väheneminen erilaisissa elinympäristöissä johtaa patogeenien lisääntymiseen. Jostain syystä näyttää siltä, että herkimmät, ensimmäisenä katoavat lajit ovat niitä, jotka estävät taudinaiheuttajien leviämistä. Ne ikäänkuin puskuroivat patogeenitoimintaa vastaan haittaamalla niiden leviämistä. Ne lajit puolestaan, jotka jäävät heikentyneillekin alueille, ovat useammin patogeenien kasvulle hyödyllisiä - kantavat esimerkiksi loisinaan patogeenivektoreita. Vielä ei tiedetä tarkkaan tähän johtavaa mekanismia, mutta trendi näyttää tutkijoiden mukaan selvältä ja yllättävän yleiseltä. Biodiversiteettikadon patogeeneja hyödyttävä vaikutus koskee sekä viruksia, bakteereja että sienitauteja. Tutkijat toteavat vaikutuksen olevan niin selkeä, että monimuotoisuuden suojelussa on alettava pitää kiirettä. Muiksi riskeiksi tarttuvien tautien lisääntymisen, ihmisten uusille patogeeneille altistumisen ja taudinaiheuttajien leviämisen suhteen artikkelissa mainitaan kestämättömästi lisääntyvä ihmismäärä, uusien alueiden raivaaminen ja kotieläinten kasvava määrä. 

Opossumit suojaavat amerikkalaisia haittaamalla borrelioosin leviämistä
(kuva: National Geographic)

Ehkä E.O. Wilson tosiaan oli aikanaan oikeassa siinä, että luonnon monimuotoisuuden väheneminen on ihmiskunnan pahin uhka. Kurjaa on nähdä ennustuksen toteutuvan, varsinkin, kun lajikadon oletetaan vain voimistuvan. Monimuotoisuuden ylläpidosta tulisi minun mielestäni tehdä yksi itsestäänselvä huomionkohde niin arkipäivässä kuin poliittisissa linjauksissakin. Pienemmällä skaalalla tarvittaisiin niitä villipihoja ja suojelumetsiä, ja tasapaksujen nurmikenttien uudelleen miettimistä. Myrkyllisten aineiden käytön vähentämisellä olisi jo hoppu, sillä vesistöihinhän ne osaksi päätyvät. Luomun lisääminen olisi paikallaan. Eikä taaskaan voi olla mainitsematta kulutuksen vähentämistä, joka liittyy raaka-aineiden mylläämiseen eri puolilla maailmaa. Suuremmalla skaalalla ongelmat ovatkin sitten sellaisia vyyhtejä, että eipä niihin minun kapasiteetillani paljon osaa sanoa. Liikakansoitus, maankäytön kysymykset... huojentavaa, ettei tarvitse noista kysymyksistä ollakaan vastuussa! Voi näpertää omalla ruohonjuuritasollaan.

Ruohonjuuritasooni liittyen - ajattelin koota jossain vaiheessa vinkkilistaa eettisen joulun toteuttamisesta, mutta tässä aihepiirissä ja tässä vaiheessa joulukuuta kun edetään, haluan monimuotoisuusaiheeseen liittyen hehkuttaa joulukorttiasiaa! Suunnittelen nimittäin ostavani lahjaksi ikimetsää  Luonnonperintösäätiön nettisivuilta, ja päätin myös lähettää saman systeemin joulukortteja. Siinä kun saattaa ohimennen tulla avittaneeksi vaikka naukuvaäänisen kuukkelipopulaation säilymistä. Joulu on muutoinkin hauska tekosyy surffata hyvisjärjestöjen sivuilla klikkailemassa ilman, että tulee hörhö- ja tuhlarileima otsaan. Niin ja nythän voikin aiheeseen liittyen perustella olevansa vain kaukaa viisas, eikä ollenkaan sentimentaalinen ituhippi. Että koitan vain tässä ehkäistä ensi talven flunssia ja mahatauteja maksamalla kuukkeleiden ja opossumien suojelurahat.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Kasvimaitoja

Olen tyytyväisenä myhäillyt sitä, miten vegaanisten "maitojen" määrä on kasvanut. Niitä on tullut lisää sekä valmiiden myyntituotteiden että helppojen reseptien muodossa. Lehmän - tai minkään muunkaan eläimen - maitoon ei siis kenenkään ole pakko turvautua. Valmiita vaihtoehtoja löytyy soijasta, kaurasta, riisistä, mantelista, hasselpähkinästä... ja lisäksi voi itse nopsasti surauttaa maitonsa seesamista, hampusta tai vaikka mantelista. Moni vegaani ehkä puhuu mieluummin kaurajuomasta, hamppujuomasta tms. Vaan kun nyt vielä asutaan maailmassa, jossa vegaanius on olevinaan se vieraampi vaihtoehto, "maito" -nimeke on ehkä ihan hyvä juttu. Se saattaa antaa tuttuuden tunnetta ja ohjeistusta käyttöön sellaiselle, joka vasta aloittaa vegeyttä.

Minulla on joulupukin tuoma koneistettu versio maidontekoon; ”Vegan star”, joka ei vaadi muuta kuin siementen tai (vaikka idätettyjen) soijapapujen hujauttamisen koneeseen veden kanssa, ja muutaman napin painalluksen ”lypsyn” suorittamiseksi. Kone on erityisen hyvä kypsennystä vaativiin juomien, kuten soijamaidon tekoon. Se kun kiehauttaa ainekset, mutta kuitenkin sen verran nopeasti, että idätetyn soijan ravintoaineet säilyvät. Seuraavat reseptit eivät silti vaadi "Vegaanitähteä", vaan tehosekoitin tai sauvasekoitin riittää. Simppeli seesammaito-ohje on Elävän ravinnon yhdistyksen vihkosesta Herkutellaan elävällä ravinnolla (Yliopistopaino 2001). Hamppumaito-ohje puolestaan on omaksuttu Vegaaniliiton sivuilta. Pyrin aina käyttämään luomuaineksia kaikissa ohjeissa, varsinkin siementen ja kuivahedelmien ja muiden "elävänä" syötävien suhteen :) . 

Seesammaito
1 dl kuorellisia seesaminsiemeniä
3-5 kuivattua viikunaa tai taatelia
4 dl vettä

Tästäpä lähtee seesamimaidon sekoitus :)
Kuivahedelmät liotetaan yön yli, ja niiden makea liotusvesi otetaan talteen. Seesaminsiemeniä liotetaan noin viisi tuntia, huuhdotaan harsopussukassa tai tiheässä siivilässä, ja idätetään (eli annetaan vain olla siivilässä) ainakin 2 tuntia.

Vielä ennen käyttöä seesamit huuhtaistaan pikaisesti ja sitten tehosekoitetaan pienessä määrässä vettä. Aletaan lisätä nestettä – ensin makeutunut hedelmienliotusvesi, ja sen jälkeen puhdasta vettä niin kauan, että saadaan toivotunpaksuista juomaa (perusohjeella siitä tulee aika tanakan oloista). Tässä vaiheessa voi lisätä liotetut hedelmätkin, jos ei aio siivilöidä siementenpaloja pois. En vaivautunut siivilöimään, koska palat eivät haittaa kun maitoa käyttää myslin kaverina. Jos taas haluat tasakoostumuksen maitoosi, kaada vain juoma harsokankaan läpi ennen hedelmien lisäämistä, ja käytä jäävä siemenmassa johonkin muuhun. Muuten, jos sinulla on vain vanha ja väsynyt sauvasekoitin, joka ei oikein enää jaksa rikkoa siemeniä, kokeile surauttaa seesammaito tahinista, vedestä ja taateleista! 


Hamppumaito
1 osa hampunsiemeniä
3 osaa vettä
haluttaessa makeutukseksi rusinoita, taatelia tai viikunaa, vaniljaa…


Vitivalkoista hamppumaitoa!
Siemeniä ja makeutushedelmiä liotetaan yön yli, ja hedelmien liotusvesi otetaan talteen. Siemenet huuhdotaan ja jauhetaan tehosekoittimessa vettä lisäten -  lisäys aloitetaan makeasta liotusvedestä. Siivilöidään juustokankaalla tai muulla harsolla (jos siis halutaan poistaa sattumat ja saada ihan valkoista hamppumaitoa). Siivilöity tavara voidaan sitten käyttää vaikka leivontaan tai kuitulisänä pirtelöön. Itse suodatin suppilolla, joka pohjalle vain nakkasin idätysharsoa palasen. Vasta suodatusprosessin jälkeen kannattaa lisätä hedelmät, ettei niitä suodattele pois heti lisättyään.

Hampunsiemenmaidosta tulee yllättävän valkoista! Tiesin kyllä, että kuorittuina hampunsiemenet ovat lähinnä valkoista väriä, mutta silti tuntui ihan alkemialta saada vaaleutta aikaan. Maku on  miellyttävällä tavalla omalaatuinen. Maistelin ensin ilman makeutushedelmiä, ja ihmettelin taas, miten makea hampun ihan oma maku on tässä muodossa. Ei kuitenkaan niin makea että olisin jättänyt hedelmät lisäämättä :) . Maidon paksuus on kiinni siitä, paljonko lisää vettä. Mysliin sopii ehkä vähän tuhdimpi ja pähkinäisemmän paksu, kun taas ruokajuomaksi laimennetumpi.

Hamppumaito juoksettuu kuumassa, joten moniakaan se ei esimerkiksi kahvimaitona miellytä. Tämä juoksettumistaipumus kuitenkin tekee juomasta hyvää kananmunankorviketta. Ai niin, ja käyttämällä vähemmän vettä saa hamppukermaa! Vispaantumista ei varmaankaan tapahdu, mutta muutoin voi olla kokeilemisen arvoista kokkaillessa.

Tällaista mantelimaitoakin aion jossain välissä kokeilla. Mantelit ovat myös melkoisen superia ruokaa, ja pidän kovasti niiden mausta. Höm, olin pienenä (jo) se ihme ahmatti, joka murjotti, jos ei saanut kuoria mantelimassoja toistenkin kakuista :D . Mantelimaidon ohje on Brenda Davisin ja kumppaneiden kirjasta Raw food revolution. Jos joku sitä innostuu sopottamaan, voi mielellään kommentoida ja kertoa minulle, onko se kokeilemisen arvoinen ;)  

Mantelimaito
120 ml kokonaisia manteleita
500 ml puhdistettua vettä (ehkä Suomessa ei ole pakko puhdistella? En ainakaan itse ole näissä niin tehnyt.)
2-3 taatelia
¼ tl vaniljaa

Manteleita ja taateleita liotetaan 8-12 tuntia. Taateleiden liotusvesi otetaan talteen, manteleiden liotusvesi kaadetaan kukille :) . Kaikki ainekset yhdistetään tehosekoittimessa ja huristetaan pehmeäksi. Maito erotetaan halutessa muusta massasta harsolla. Jos näin tekee, massasta kannattaa vaikka leipoa. Maito säilyy jääkaapissa noin neljä päivää. Käyttämällä vettä vain 1,2 – 1,8 desiä saa mantelikermaa - ja tämäkin kyllä houkuttaa kokeilla, voisi olla huippuhyvää vaikka laskiaispullien välissä :) 


lauantai 13. marraskuuta 2010

Guru puhuu biodiversiteetistä

Olin männäviikolla Jyväskylän Kirjastolla kuuntelemassa alani yhtä gurua, Ilkka Hanskia, aiheesta "Hupeneva luonnon monimuotoisuus - ihmiskunnan pahin uhka?". Näin Japanin Nagoyassa pidetyn monimuotoisuuskokouksen jälkimainingeissa on paikallaan blogata aiheesta, vaikka siitä on jo tullutkin paasattua :) Niille ekoharrastajille, jotka eivät paikalle päässeet, seuraa tässä siis tiivistetty referointi Hanskin esitelmästä, toki omasta perspektiivistäni nähtynä. Mielestäni esitys oli antoisa ja tarjosi eri määrin aiheeseen perehtyneille ihmisille huomioonottavaisesti materiaalia, "jokaiselle jotakin". 

Otsikolla Hanski viittaa biodiversiteetti-termin ensimmäiseen määrittelijään, E.O Wilsoniin, joka jo 1980-luvulla määritteli monimuotoisuuden vähenemisen ihmiskunnan suurimmaksi uhaksi ennen ydinvoimaa, ilmastonmuutosta (kyllä, siitä puhuttiin jo tuolloin) tai saastumista. Viimeksi mainituista kun on mahdollista toipua inhimillisessä mittakaavassa, kun taas massasukupuutto on ihmislajin kannalta peruuttamaton katastrofi, niin hitaasti lajeja evoluution kautta kehittyy.

Ympäristöministeriö: www.ymparisto.fi

Tämän hetken tiede tunnustaa tuntemastamme luonnonhistoriasta viisi massasukupuuttoaaltoa, ja on esitetty, että nyt oltaisiin kuudennen, ihmisen aiheuttaman, kynnyksellä. Lajeja kehittyy ja syntyy lisää - tasapaino riippuu näiden mekanismien keskinäisistä suhteista. Ihmiskuntaa edeltävät sukupuutot on ymmärryksen avuksi tiivistetty käsitteeseen taustasukupuuttonopeus (background extinction rate), joka viittaa keskimääräiseen lajien häviämisnopeuteen luonnontieteellisessä historiassa. Ennen ihmistä tämä vauhti oli 0,001% olemassa olevista lajeista sadassa vuodessa. Tuolloin lajien häviäminen oli sellaista luokkaa, että evolutiivinen lajien kehittymisen vauhti riitti pitämään yllä tasapainoa - biodiversiteetti ei vähentynyt. Tänä päivänä kyseinen lajien häviämisen osuus on 1 % tunnetuista lajeista sadassa vuodessa, ja ennusteiden mukaan vuonna 2050 luku voi olla jo yli 10 %  sadassa vuodessa. Tai oikeastaan monet arviot päätyvät jopa 30 %:iin sadassa vuodessa, sillä ne laskevat mukaan ns. "toiminnallisen sukupuuton", vaiheen, jossa laji on niin heikentynyt määrällisesti tai geneettisesti, että se on "tuomittu" kuolemaan sukupuuttoon. Ihminen on siis nopeuttanut sukupuuttovauhtia noin tuhatkertaiseksi, ja tulevaisuus näyttää tätäkin synkemmältä. 

Jo Wilson osasi luetella ne syyt lajien kadolle, joita mekin nykypäivänä suremme. Elinympäristöjen häviäminen ja pirstoutuminen, vaino ja liikasaalistus, tulokaslajit ja ilmastonmuutos. Toimintamme on uhkarohkeaa, ja mitä enemmän ihminen tulee ekologiasta ja suojelubiologiasta lukeneeksi, sen surullisemmin hän tajuaa, että ehkä vielä auktoriteettiuskonsa aikana "älykkääksi" olettamansa ihmistoiminta onkin tietoista lyhytkatseisuutta. 

Hanski kertoi tutkimuskohteestaan Madagaskarista, ja minäkin tulin surkutelleeksi, miten huonosti tuolla luonnon aarreaitalla oikein menee kasvavan väestön paineissa. Siellä on luonnontilainen metsä vähentynyt viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana 1.4 % vuodessa, ja koskematon metsä on kutistunut kymmeneen prosenttiin alkuperäisestä. Herkkyytensä vuoksi Madagaskarin maaperä jää raivattuna kolkoksi, siitä pitää eroosio huolen. Kansainvälisellä tuella saaren luonnonmetsien väheneminen pyritään nyt kuitenkin saamaan kokonaan pysäytettyä. Madagaskaria vielä surressani, Hanski näytti samankaltaiset tilastot Suomesta, metsien luvatusta maasta. Meillä samat tilastot ovat seuraavat. Vuodesta 1980 vuoteen 2000 luonnonmetsien vähenemisnopeus  2 %   vuodessa. Luonnonmentsät vähentyneet neljään prosenttiin alkuperäisestä. Jäljellä olevista luonnontilaisista metsistä 50% suojeltu, ja suojelualasta suurin osa Lapin kitumaata. Sanonko suoraan no sanon: hävettää.

Pari Hanskin luennollaan selkiyttämää termiä riittänee osoitukseksi siitä, millaisia ongelmia meillä on vastassamme, ja millaisia asioita melko selkeästi ei haluta nähdä monimuotoisuutta uhkaavien bisnesten hoidossa. Ensimmäinen ilmiö on ns. sukupuuttokynnys (extinction threshold). On havaittu, että lajit eivät hupene pikkuhiljaa kohti sukupuuttoaan, vaan niillä voi olla jopa jyrkkäkin yksilömäärän, yksilötiheyden tai elinalan kynnysarvo, jonka jälkeen ne vähenevät rajusti kohti nollapistettä. Tämä tarkoittaa, että me emme saa riskialttiissa toimissamme minkäänlaista "varoitusta" tyyliin "nyt pitäisi alkaa suojella soita tai muuten...", vaan peruuttamaton sukupuutto tapahtuu kynnykselle astuttua aivan liian äkisti. Lajien esiintyminen suhteessa ympäristön muutokseen on epälineaarinen. Toinen termi on sukupuuttovelka. Laji voi olla jo tavallaan sukupuuton oma, vaikka se vielä kitkuttelisikin olemassa muuttuneessa ympäristössään. Tuolloin tilanne ei vielä ole tasoittunut, laji ei ole vielä kokonaan ehtinyt "vastaamaan" tilanteensa muutokseen. Mitä lievempi ympäristön muutos, sen pidempi voi tämä vasteaika olla. Mikä onkaan merkittävin käytännön seuraus sukupuuttovelasta? Ainakin se, että on melkolailla mieletöntä leikata jatkuvasti resursseja toisilta lajeilta olettaen, että yksi jos toinenkin vaaraantunut laji säilyy, jos sille jätetään vain se viimeinen pläntti, jolle se näyttää pystyvän jotenkuten jäämään. Koskaan ei olla turvassa, kun ajatellaan, että uhanalaistunut laji säilyy, jos ympäristö säilyy ennallaan, eikä heikko tilanne "ainakaan huonone".

Hanski kommentoi siihenkin, miksi monimuotoisuutta sitten pitäisi pitää arvokkaana. Hyötynäkökulmasta ajatellen: lajeja tunnetaan yhä yllättävän pieni osa. Lajin menettäminen on aina lopullista, emmekä me pysty ennustamaan, mikä laji tulevaisuudessa olisikin ollut omine ominaisuuksineen ehdottoman tärkeä. Juuri geneettinen monimuotoisuus takaa eliöyhteisöjen kyvyn pysyä hengissä muuttuvassa maailmassa - juuri sellainen eläin, jonka antaisimme kuolla sukupuuttoon, koska se ei ole olennaisen tärkeä tänään, olisi voinut pelastaa alueitamme, ekosysteemipalveluitamme ja ravintohuoltoamme huomenna. 

Nagoyan kansainvälisessä, biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen kymmenennessä osapuolikokouksessa puhuttiin juuri näistä asioista - ekosysteemipalveluista ja biodiversiteetin säilyttämisen tärkeydestä. Samalla pyrittiin vetämään jonkinlaisia rajoja "geeniryöstölle" kehittyvistä maista äveriäämpiin. Nagoyassa päätettiin, että jokaisen maan on ryhdyttävä osaltaan toimiin monimuotoisuuden säilyttämiseksi. Toivottavasti nyt oikeasti aletaan toteuttaa tavoitteita! 

Hanski esitti suomen luonnon avuksi (ainakin) seuraavaa. Monimuotoisuuden suojelulle tarvittaisiin selkeät, määrälliset tavoitteet. Jäljelläolevat luonnontilaiset metsät tulisi suojella. Metsänkäsittelymenetelmät ja metsänomistajien neuvontapalvelut tulisi saada monipuolisemmiksi siten, että esimerkiksi jatkuvan korjuun metsänhoidosta olisi saatavilla vaihtoehtomenetelmänä tietoa. Turvetuotannosta tulisi luopua pikkuhiljaa mahdollisuuksien mukaan, eikä uusia luonnontilaisia soita tulisi avata turvetuotannolle. Perinnebiotooppien lajistolle pitäisi pohtia suojelukeinoja. 

Olen Hanskin kanssa hyvinkin samaa mieltä siitä, että Suomen suojelutoimet ovat nolostuttavasti retuperällä. Samoin siitä, että em. toimet tosiaan olisivat paikallaan. Puheensa lopuksi Hanski selvästikin halusi tarjota konkreettisia vaikutusmahdollisuuksia sen sijaan, että katsojat vain murheellistuisivat. Hän nimittäin vinkkasi pihan omistajia mahdollisuudesta perustaa biodiversiteettikeidas, ja näytti kuvia omasta, kieltämättä varsin moninaisen villinä rehottavasta, kotipihastaan. Kuulemma Hanskin pihalta (1500 neliömetriä) ovat inventoijatutut löytäneet parissa viikossa 373 lajia, joista kaksi silmälläpidettävää. Näistä kertoessaan Hanski totesi olevansa ylpeä ja hehkui luonnonsuojelijabiologin intoa. Tuli mieleen, että miksikäs ei! Synnyintilallani vanhempani, vannoutuneet luontoihmiset, hoitavat perhos- ja luonnonkukkaniittyä, joten minäkin taidan kyllä perustaa oman ötökkäpihan, kunhan isoksi kasvan :)

Lopuksi muitakin toimintakeinoja ja vinkkejä, jottei kenellekään jää lannistunut olo massasukupuutoista ja muista murheista luettua. Luonnonperintösäätiön kautta voi ostaa vaikka joululahjaksi ystävän nimissä suojelua vanhoille metsille, Luonnonsuojeluliitosta löytyy tietoutta, hauskoja harrastusmahdollisuuksia ja vaikuttamisen väyliä, ja omanlaistaan vaikuttamistoimintaa voi etsiä esimerkiksi Maan Ystävistä tai Dodosta

Niille, jotka ovat kiinnostuneita Suomen eläimistöstä ja sen suojelusta, vinkkaan, että kannattaa käydä saimaannorppasivustoilla katsomassa, josko voisi kantaa korttaan kekoon, tai surffata eri lajiston harrastesivuille, kuten vaikka BirdLifen pariin. Niin, ja Jyväskyläläisten kannattaa osallistua Luonto-Liiton Susi-iltaan Jyväskylän Kaupunginkirjastolla tiistaina 23.11. puoli kuudelta. Paikanpäällä puhutaan kuudesta lähtien susien suojelusta ja suojelun nykytilanteesta, ja ennen kuutta voi tutustua Luonto-Liiton Susiryhmän materiaaleihin ja napsia vegaanisia maistiaisia :)  ...Kaikenlaista hauskaa toimintaa ja innokasta porukkaa löytyy maailmanparantamisesta kiinnostuneille!

tiistai 9. marraskuuta 2010

Lemmikkiajatuksia

Minulla on ollut parikin lemmikkiä, ja olen hurjan eläinrakas. Koiria meillä on lähinnä asunut, ja yksi kani. Kyseinen jäniseläin, Lurppa nimeltään, oli se, joka herätteli minut ihmettelemään lemmikkieläinten pidon problematiikkaa. Lupesta on jo aika jättänyt, ja pitkän kääpiökaninelämän poika elikin, yli yhdeksän vuotta. Rötväle saa nyt toimia lemmikkietiikan pohdiskelujen mannekiinina :)

Lemmikkihylje. Ei vaan Luppe-Herra; talon valtias päivänokosilla,
 melko tarkasti keskellä koko talon lattiapinta-alaa.

Luppe ostettiin eläinkaupasta, koska tuolloin, yksitoista vuotta sitten, en osannut ajatella suurempia linjoja ja seurauksia toiminnoilleni. Pikkuveljeni kanssa vain näimme onnettoman rääpäleen eläinkaupassa, yksin häkissään, ja halusimme sen omaan huomaamme. En silloin osannut ajatella, että ostamalla lemmikkieläinkaupasta en tee "suurta pelastustyötä", vaan tuen tuota kyseenalaista eläinten häkittämistä, joidenkin ostamatta jäävien onnettomien vuosikausien yksinäisyyttä, ja viimeisenä, joskaan ei vähäisempänä, elävän olennon omistamisen kyseenalaista traditiota.

Tyttönä Luppe ostettiin, mutta ennen pitkää "kaneilu" (lue: nolostuttava jalkojen hinkuttaminen) ja vaikeahko vartijaluonne osoittivat, ettei mikään neitokainen ollutkaan kyseessä. Jälkikäteen olen onnellinen siitä, että tarjosimme Lupelle kuitenkin melkolailla hyvän ja hellän kodin. Kuitenkin koko Lupen kymmenvuotisen elämän loppupuolikkaan ajan kyseisen hepun "omistaminen" herätti minussa syyllisyyttä, epävarmuutta ja pohdiskelua. 

Ostamalla elävän olennon (miten hullua sekin ylipäänsä on!) tulee ottaneeksi vastuun, jota ei oikeastaan voi kantaa kuin tuurilla. Harva eläintenomistaja, ikävä kyllä, on käyttäytymis- ja kognitiotieteen nero, joka osaa tarkalleen tehdä lemmikkinsä elämästä miellyttävää, virikkeellistä, palkitsevaa, sosiaalisesti turvallista jne. Lupenkin osalta oli juuri näin. Murehdin usein sitä, miten vaikeaa minun oli oikeastaan koskaan tietää, oliko Luppe-Herra onnellinen. Tiesin tasan tarkkaan vain sen, että se piti sylissä olosta tiettyyn pisteeseen asti, nautti mustikkasopotusmyslistä ja banaanista, olisi mielellään hinkuttanut jalkoja, ja halusi olla noin puolet päivästä ulkona häkistä seuraamassa talon tapahtumia tai nokostamassa keskellä kaikkea tohinaa. Ja - mikä tavallaan tekee Lupen muistelusta osaltaan katkeransuloista - opin muutamia seikkoja kanien pidosta vasta "jäneksemme" lähdettyä autuaammille apilapelloille. Niinkin tärkeä asia kuin toinen kanikumppani ei toteutunut meidän kotonamme, ja varhaisimpina aikoina en tajunnut, ettei kanin koulutuksessa kerta kaikkiaan pidä edes yrittää "EI!"-käskyjä tai muutakaan "rankaisemista". Kani kun on luonnostaan saaliseläin, varovainen ja säikky, joten ainoat toimivat keinot kouluttamiseen ovat palkitsemistoimet. Onneksi meillä sisäsiisteyskasvatuskin toimi ihan vain nostamalla vessapaperille uudestaan ja uudestaan.

Allekirjoittanut ja Sir Luppe, vuonna 2006
"Omistettavien" eläinten ongelmallisuus on melko selkeä. Että kyseessä on elävä olento, jonka vapausasteen määrittää melko lailla täydellisesti sen "omistaja", eläimen sosiaaliset suhteet rajaa joku toinen, eläimen tulee usein pysyä lapsen asemassa lisääntymisen sijaan, tylsistyä silloin kun "omistaja" ei ehdi tai on töissä jne. 

Entäs sitten aktiviteetit - nekin määrää tämä "omistaja". Hänen mieltymystensä mukaan eläin trimmataan ja seisotetaan pitkiäkin aikoja arvosteltavana ja tuomaroitavana, tai mitä sitten keksitäänkin. Tiedän kyllä eläimiä, jotka nauttivat harrastamisesta omistajiensa kanssa - jopa sellaisia, joita omistaja joutuu hillitsemään, ettei mennä liiallisuuksiin! Tällaisia tuttavia minulla on agility- ja koiratanssipiireistä esimerkiksi. Kyseiset kahden lajin edustajien muodostamat harrastajatiimit voivatkin olla treenipoppoita, jotka nauttivat toistensa seurasta ja tekemisestä! 

En voi kuitenkaan rehellisesti väittää, ettenkö pitäisi keskimääräisenä touhuna lemmikkienpitoa hyvin ongelmallisena. Pentutehtailu, väsyneet näyttelykoirat, pihan perällä yksinäisyyttään ulvovat metsästyskoirat, koko elämänsä yksin häkissä elävät lemmikkihiiret, pienessä häkissä elävät älykkäät papukaijat, tai ylipäänsä häkkilinnut, jotka eivät koskaan voi kokeilla lentämistä... Tai ne eläimet, joiden puolesta omistaja vaikka kuolisi, mutta joihin ehkä pätee Luppe-ongelma: niiden aivoituksista ja tunteista ei vain voi olla varma! Ääriesimerkkejä lienevät ylipainoisiksi syötetyt rekut, joille rakkautta on osoitettu vähän epäonnistuneella tavalla. Ei voi väittää, etteikö ähkyksi lihotettua mopsiakin olisi rakastettu, mutta jos halutaan samalla ajatella eläimen onnellisuutta, meillä on ongelma.

Sittenpä ne lukijan vinkkaamat ratsuhevoset? En itse ole hevostyttöjä, vaikka minulla onkin ollut hevosystäviä. Tutuistani kuitenkin löytyy "talleilijoita", ja heiltä kuullut faktat ratsuhevosten elämästä arveluttavat minua nekin. Suuretkin tallit kaikuineen, joskus "ylityöllistetty" arki jatkuvan maneesissa kiertämisen kanssa, harvat ja vaihtuvat kontaktit sekä toisiin hevosiin että ihmisiin... Voi olla aika epäluonnollista ja turhauttavaa elämää moinen. Onko "hevosrakkaus" tällöin rakkautta hevosta kohtaan, vaiko kyseistä harrastamisen kulttuuria ja omaa harrastajan imagoa kohtaan, jolloin eläin on harrastamisen väline? Mihin tahansa sosiaaliseen toimintaanhan liittyy tämä ongelma - onko välittäminen aitoa yksilöstä välittämistä ja sen oikean onnellisuuden edistämistä, vai onko kyseinen yksilö vain väline toiminnassa, josta saa henkilökohtaista hyötyä tai viihdykettä? Mistä päästään taasen kysymykseen, onko eläinten "omistaminen" eläinrakkautta vai itsekästä omaa viihdykettä? Jos minusta on hauskaa paijata sylikoiraa, voin hankkia sellaisen ja "päättää" sen pitävän vauvan asemasta. Vaikka sisimmässään vuhvelo voikin olla seikkailijaluonne, itsenäinen, macho, erakkotunteinen, tai jopa olla pitämättä minusta! Minä voisin kuitenkin ottaa "omistettavakseni" kyseisen yksilön, koska haluaisin harrastaa koiranpitoa, profiloitua koiranomistajaksi, osoittaa rakkautta, käydä lenkillä, tuntea vastuuta, tuntea olevani hyvä ja huolehtiva ihminen jne jne. Onko lemmikki väline?

Olisiko onnellinen eläin kuitenkin se, joka saa itse päättää? Tai vaikka onnellisin? Voisi väittää, että joka ei tiedä paremmasta, ei välttämättä kaipaakaan sitä, mutta häkkikoira kyllä yleensä tietää ja muistaa vapaana kulkemisen mukavuuden, ja koko ikänsä häkitettynä olleiden eläintenkin stereotyyppinen käyttäytyminen ja muut oireet viimeistään osoittavat, että eläin kärsii vaikkei "tietäisi paremmasta". "Vieraan mielen ongelma", se, etten koskaan voi olla varma siitä, mitä joku toinen (lajiltaan ihminen tai ankka) ajattelee, asettaa puhtaimmillaan ajateltuna minulle eettisen velvoitteen antaa toisen olla vapaa. Näin minä järkeilisin. Velvoitteen olla tukematta toimenpiteitä, joissa toisen vapautta rajoitetaan tai se riistetään. 

Vauhdikasta myslinsyöntiä!
Pari muutakin seikkaa tekee lemmikkieläinilmiöstä ihmetyttävän. Nimittäin, eikö ole ristiriitaista rakastaa yhtä ja siten tuhota toinen samanmoinen? Kuinka voisin rakastaa kissaa, ja syöttää sille toisen viattoman yksilön lihaa? Sellaisen yksilön, joka on kasvatettu vapaudenriiston sanakirjamerkityksessä? Luppe oli tältä osin hauska veijari - se riemastui mustikkamyslistä eikä kaivannut mitään keneltäkään toiselta riistettyä. Kuitenkin lemmikkieläinbisnes elää yksien kustannuksella - "välitämme lemmikistäsi", lupaavat mainokset, ja tarjoavat esimerkiksi rakkaalle rekulle ihanaa hellivää shampoota. Taustalla on pitkä kehitystyö ja tutkimus - shampoon hellivyys on tarkastettu ruiskuttamalla sitä lajikumppanin silmiin tai juottamalla sitä kanssakoiralle.

Lemmikkien kanssaeläinten kärsimyksiä ja luonnoneläinten kokemia häviöitä pyrkivät jotkut tiedostavat eläimenomistajat minimoimaan vegaanikoiria kasvattamalla. En keksi täysin pätevää syytä, miksi moinen ei onnistuisi. Koirien kohdalla nimittäin. Siihen vain vaaditaan huikea määrä tietoa ja osaamista! Täysipainoisesti eläviä, hyvin toimeentulevia ja herkuttelevia vegaanikoiria on olemassa, kovan tason harrastajissakin. Vegaanikoiran kasvattajan täytyy kuitenkin tietää melkoisesti ravitsemuksesta - ja nimenomaan koirien ravitsemuksesta! Kissojen kohdalla vaadittaisiin sitten jo pitkälle meneviä lisäravinteita, eikä vegaanikissoja tästä syystä oikein voi kasvattaa. Ei-kissaihmisenä en ole tähän perehtynyt, mutta uskoisin, ettei tauriini ole ainoa vegaanikissaisuutta rajoittava tekijä. Toki kissaihminen voi näissä rajoitteissa pyrkiä hankkimaan mahdollisimman eettistä mutusteltavaa kateilleenkin; luomuruokia tai "barf" tyylistä apetta. Jotkut myös dyykkaavat kissojen liharuokia, mikä sekin vaatii oman perehtymisensä. Osaava ja maalaisjärjellä varustettu dyykkaaja pystyy tähän takuulla ilman ongelmia - kissan elimistö ei juuri kavahda hetken aikaa lämpimässä ollutta lihaa. Vegaanisia koiranraksuja ja -ruokia sen sijaan on valmispussukoissa olemassa, ja niihin hiukan perehtymällä löytää, onko paketteihin lisätty kaikki tarpeellinen. Koira on sekasyöjä, ei täysi lihansyöjä kuten kissa. Niinpä rekkukin hyötyy monipuolisesta ruokavaliosta kasviksineenkin, mutta se ei ole roskasanko tai tähdepossu! Meidän lapinkoiramme Malla ihastui vegaanisiin raksuihin jopa niin, että niitä käytettiin namipaloina kouluttamisessa. Malla ei kuitenkaan ole vegaani, sillä se asuu kotona maalla, pihapiirin kuningattarena, ja minä täällä kaupungissa vegaanimeininkeineni. Ilolla Malla kuitenkin aina jakaa kanssani tarjoamiani herkkuja, aina iduista lähtien. Muistutan muuten, ettei koiralle saa syöttää suklaata, se pitää sekä vegaani- että ei-vegaanikoiranomistajan syödä itse  :)

Nämä ovat pohdintoja, omien tuskaisten Luppe-mietintöjen synnyttämiä ihmettelyjä, ja monet maininnoistani pelkkiä aavisteluja. Tunnen ihastuttavia koiran- ja kissan- ja kaninomistajia, jotka todella välittävät karvaisista perheenjäsenistään, ja olen onnellinen ihmisen ja muiden lajien välisistä kontakteista ja niiden rikkaudesta. Jos lemmikkieläinten pito lopetettaisiin kokonaan, olisin murheellinen ja tuntisin jotain kadonneen lajienvälisten kontaktien valikoimasta. Ainoa tarkoitukseni tässä kirjoituksessa onkin herättää pohdiskelua ja keskustelua siitä, miten heikommin toteutuvia lemmikkien oikeuksia voisi edistää, ja pitäisikö ylipäänsä koko nykytilannetta hiukan viilata. Kuulisin mielelläni lisää kommentteja lemmikkimaailmasta, sillä minulle se näyttäytyy yhä hyvin ristiriitaisena ilmiönä.  Kaikkein vaikeinta on se, että koska koen eläinystävieni rikastuttaneen omaa elämääni, haluaisin ja väkisinkin tuppaan uskomaan myös minun seurani ja minun kanssani elämisen rikastuttaneen niiden elämiä. Vaan kun en sitä voi tietää! :) Vielä viimeinen pointti, jota en lemmikkien suhteen voi olla sanomatta. Jos koiran hankkii, kannattaa harkita "jo olemassa olevaa" rekkua eli rescue-koiraa, jolla on joskus ollut koti, mutta nyt voi vain muistella sellaista; vuhveloa, joka oikeasti tarvitsee välittävän ihmisen!


tiistai 2. marraskuuta 2010

Reissuja ja eväitä

Pitkän pohdiskelun ja periaateväännön jälkeen Ekoloinen oli mukana sukujuhlilla Madeiralla. Me viivyimme puolitoista viikkoa siitä periaatteesta, että "kun kerran lentää niin viipyykin hetken" :) . Kaunis saari herätti ihastusta jäljellä olevan alkuperäisen luontonsa, vanhojen rakennusten ja satamiensa, lempeiden säidensä ja luovien puutarhurointiratkaisujensa osalta.

Muuri, aita, kivenkolo tai sopukka, kaikkialla kasvoi!

Toisaalta reissu aiheutti myös maailmantuskaa roskaisten rantojensa ja hotellialueiksi raivattujen massiivisten turistialueidensa vuoksi. Tällaisella reissulla viimeistään konkretisoituu myös muovin ongelmallisuus käyttömateriaalina, ja suomalaisen panttipullojärjestelmän nerokkuus! Jos rannat ovat allaolevan näköisiä, voi vain kuvitella niitä roskamääriä joita meriin päätyy ei-kelluvasta tavarasta. Tai merten ulapoilta löytyneitä muovipartikkelilauttoja, joiden pienimmät hiukkaset päätyvät merieläinten elimistöön. Entistäkin visummin aion tästä lähtien suosia verhoista ommeltuja kestohedelmäpussejani, Ekolon irtomyyntilaareja ja -pulloja, sekä muita kestävämmän tulevaisuuden pakkauksia. Matkakavereina käteviä ja ekoja ovat esimerkiksi palasaippuat ja -shampoot sekä biohajoavat ja kestotuotteet. Rantakohteeseen suosittelisin erityisesti Vihreän kosmetiikan parranajo- ja ladyshaversaippuaa, josta voi ihan tavallisella veitsellä vuolla pikku palasen mukaansa takaamaan sileät leukaperät tai sääret  :D  Eipä tarvitse vaahtopulloja kanniskella.

Muovista murheellisuutta niillä rannoilla, joita turistien ei kuuluisi katsella.

Ruuantuotanto ja kotiviljely on Madeiralla - luonnollisesti - aivan eri asia kuin Suomessa. Teiden vieruksilla oli erityisiä ritilöitä, joiden varaan oli nostettu kasvamaan paikallisia kurpitsalajikkeita, jolloin ritilöiden alla pystyi kasvattamaan vielä salaattia tai kaalia. Lisäksi ruokapuut olivat selvästi suosittuja kasvatettavia. Tähän vuodenaikaan kannattaa Madeiralla tiirailla myös kattoja - valmiit kurpitsat nostetaan katoille kuivumaan, jotta niiden kuori kovettuisi ja mötikkä säilyisi pidemmälle talveen. Muhkuraiset ja värikkäät vihannekset tiilikattoja täplittämässä olivat viihdyttävä näky. Harmi, etten päässyt maistamaan yleisimmin löytämääni erikoista "ruttukurpitsaa" (Chayote squash, Sechium edule), mutta muutoin tutustuin useisiin kasvisruokiin ja raaka-aineisiin, esimerkiksi passionbanaaniin (Passiflora mollissima), jonka keltaisenpehmeän kuoren alla muhii passionhedelmän sisus. Tämänkin kasvin köynnöstäviä varsia löytyi lähes kaikkialta, jopa vaellusreitteinä käytettävien levadojen, eli vanhojen kastelujärjestelmien, varsilta.

Chayote squash (lähde)

Passiobanaanin kukkia levadan varrella

Etualalla kurpitsaa kohotettuna, taustalla terassiviljelyä

Tavallisenkin banaanin viljely oli runsasta, sekä suurilla, plantaasimaisilla kasvatusalueilla, että pienen pienissä kotipuutarhoissa, joita vaelsimme katselemassa. Viimeksi mainituissa ihastuin kotikasvattamisen luovuuteen; näytti siltä, että mikään kippo ei jää eläkkeelle niin kauan kuin siinä hieman pohjaa riittää. Niin perusteellisesti palvelleita laatikoita, kuppeja ja kattiloita näkyi tomaattien, sanikkaisten ja yrttien ruukun tehtävää toimittamassa. Paikallisten pienviljelijöiden ja -puutarhureiden toimintaa oli helpointa tukea ostamalla toreilta ja kauppahalleista joko kasvattajalta itseltään (jotka tuppasivat tuputtamaan parin banaanin ostosta ilmaiseksi!) taikka "regional" -merkinnällä varustettuja hedelmiä.

Luomuna ostetut banaanit tuntuvat entistä sympaattisemmilta kun muistaa, että luomu on pientilallisuutta puolustava ilmiö, ja kun on nähnyt, miten moni pikkupikku tila saa tulojaan banskuista. Madeiralla banaaninviljely onneksi kannattaa, sen sijaan, että Azoreitten tapaan olisi lipsuttu ekologisesti riskialttiiseen, liialliseen karjatalouteen. Vaikkei ehkä vielä luomusertifiointi päästä mukaansa ihan kaikkia pienimpiä kotiviljelijöitä, ehkä se voi kehittyä tähän suuntaan erityisesti nyt, kun pienen koon viljelyllä on todistettu olevan kaikkein positiivisimmat ympäristövaikutukset. Olisi upeaa, jos luomumerkit ottaisivat tavaksi kerätä välitykseensä tuotteita ympäri tällaisia pienenpieniä puutarhoja, siihen vain tarvittaisiin entistä joustavampaa sertifiointia ja kevyempää säädäntöä. Sitä odotan!

Banskupuutarhan palavasilmäinen vartija

Lennoilla ja levadavaelluksilla vanha tuttu eväspelastaja oli jälleen omiaan - nimittäin elävän ravinnon Organic food bars-patukat. Kun on hotellissa, jossa ei ole ilmastointia (eli aika lämpöistä), ei minibaaria tai muutakaan viileäkaappia, ja hygieenisyys hieman vaikeissa kantimissa, ei omia ituja ala kovin herkästi kasvatella. Siksikin nämä patukat olivat paikallaan kuin nenä päässä. Niihin kun on piilotettu esimerkiksi pellavan ituja ja muuta elävän ravinnon superia! "Piilotettu" siksi, että patukat eivät todellakaan maistu "heinälle", kuten ehkä ei-niin-ituilija voisi huolestua, vaan ne ovat mehevän makeita. Edes aikaisemmin hieman jauhoisen oloinen sarjan proteiinipatukka ei ole enää, tuotekehittelyiden ansiosta, ollenkaan liian "terveellisen" oloinen herkku :) Tuntuu siltä, että patukoita on kehitetty muutoinkin mukavasti pehmoisammiksi. Sortteja näissä elävän ravinnon patukoissa on saatavilla ainakin viisi; suklaalastu, mustikka, karpalo, proteiini ja omega-3. Makujen puolesta oma suosikkini on kosteanmehukas karpalo, tai oikeastaan mustikka saa ihan yhtä hyvät pisteet. Proteiinipatukka on reissussa käyttännöllinen, koska yhdessä patukassa on massiiviset 24 grammaa proteiinia!

Vaellusten pelastusta - montakohan tuli syötyä matkalla? Kuusi...?

Kulkukoiriakin taisimme Madeiralla nähdä, vaikkakaan siitä ei voi olla täysin varma. Kodillisetkin rekut nimittäin kulkevat siellä varsin rennosti vapaana pitkin poikin katuja ja rantoja. Sain useammankin uuden ystävän - yhdestä kartanlukijakoirasta, joka kiipesi syliin kun polvistuin tutkimaan reittiämme kartasta, ja rantavuhvelosta, jolle piti heittää amerikkalaista jalkapalloa uudestaan ja uudestaan. Välittömiä tyyppejä! :) 

Nyt on seuraavana vuorossa enemmänkin mielenrauhan kuin täydellisen ekologiikan sanelema vapaaehtoisten lentomaksujen surffaus. Itse taidan kylläkin toteuttaa kyseisen toimituksen lahjoittamalla tehokkaimmalle tietämälleni ympäristöjärjestölle rahaseni - onkohan Greenpeace kotona?

Kipikoira siestalla

maanantai 18. lokakuuta 2010

Palkokasvit masuystävälliseen ruokaan

Jotkut herkempivatsaiset karttavat palkokasveja turhaan huonon sulamisen pelossa. Jos purkkipavut aiheuttavat vaivoja, kannattaa ostaa kuivia vaikka irtomyynnistä - silloin valmistamistavan ja metodit saa määrätä ihan itse. Palkokasvit ovat niin terveellisiä, kuitupitoisia, proteiinirikkaita ja ravinteikkaita, että niitä ei kannata turhaan jättää syömättä. 

Metodeja palkokasvien sulamisen helpottamiseen on useita. Yön yli liottaminen ennen valmistamista, etukäteiskeittäminen ennen varsinaista kypsentämistä noin 10 minuuttia, kypsentäminen tosi tosi pehmeäksi, sulamista edistävien mausteiden (tai levien) käyttö, ja idättäminen, joka lienee tehokkain keino. 

Idättäminen vähentää palkokasveissa olevaa fytiinihappoa, ja siksi helpomman sulamisen ohella auttaa myös mineraalien ja hivenaineiden käyttöönotossa. Papujen, linssien ja herneiden idut käyvät ihan samalla tavalla ruokiin kuin käsittelemättömät pavut. Idättäminen on helppoa.

Perusohje palkokasvien idättämiseen:
  1. Käy pavut/linssit nopeasti läpi ensimmäisenä, ettei niihin ole jäänyt puhdistuksessa pikkukiviä tms. Riittää että harot niitä lautasella. 
  2. Liota yön yli hyvin runsaassa vedessä missä tahansa purkissa, kattilassa tai astiassa. (Jos laitat liian vähän vettä, pavut turpoavat siitä yli.)
  3. Kaada lävikköön ja huuhtele siinä oikein hyvin
  4. Nosta lävikkö astiakaapin ritilälle papuineen kaikkineen.
  5. Nappaa lävikkö pari kertaa päivässä vaikka tiskauksen yhteydessä ja huuhtele pavut.
  6. Käytä ruuanvalmistukseen vaikka seuraavana päivänä - itu ei välttämättä ole vielä kovin näkyvä, mutta itämisreaktio on jo ehtinyt hajottaa sulamista haittaavia aineksia. Käytä kuitenkin viimeistään sitten kun itu on selvästi kasvanut esiin, maku ei parane liiasta odottelusta :)
Linssejä, herneitä ja kikherneitä voi ituina käyttää kylmiin salaatteihin ym. vain nopean ryöppäyksen jälkeen (5-10 min kiehuvassa vedessä). Muutoin idut sopivat kuumennettaviin ruokiin  mukaan nakattaviksi reseptin papumainintojen mukaan tai ekstrana! Kokeile risotoissa, keitoissa, muhennoksissa, laatikoissa... Jos ruokaa ei hauduteta pitkään tai haluat vielä varmistella sulavuutta, voit ensin ryöpsäyttää ja sitten laittaa pavut ruokaan. Tämä on etenkin herkkämahaisen toimenpide.

Tietyt mausteet helpottavat papuruuan sulamista, ja niitä voikin kokeilla lisäillä, maistellen. Mahan ystäviä ovat kurkuma, inkivääri, korianterinsiemen, kumina ja fenkolinsiemen. Levät helpottavat myös palkokasvien hajoamista, esimerkiksi kombulevää tai wakamea voi nakata mukaan pataan. Jotkut laittavat kunnon siipaleen levää mukaan porisemaan ja poistavat sen kun ruoka on kypsää. Saman voi tehdä laakerinlehdille, jotka myös kuulemma auttavat sulamiseen. 

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Luonnon Lumo ja ekosysteemipalvelut

Vuosi 2010 on kansainvälinen luonnon monimuotoisuuden vuosi, ja Suomen Luonnonsuojeluliiton lanseeraama LUMO2010-kampanja on jo rullannut hyvän aikaa. LUMOn tarkoitus on pitää ääntä luonnon monimuotoisuuden tärkeydestä ja muistuttaa, mitä menetetään, jos luonnon annetaan yksipuolistua. Kampanja on voittanut ainakin minut puolelleen ihan täysillä, sillä olen murehtinut sitä, miten kaikkein pahin aiheuttamamme luonnonkatastrofi - massasukupuutto - on jäänyt niin trendikkääksi nousseen ilmastonmuutoksen jalkoihin. 

Hyvä Lumo! :)

http://www.sll.fi/lumo2010

Lokakuun teemana LUMOssa on ekosysteemipalvelut, eli ne "palvelukset", joita terve luonto pystyy tarjoamaan meille ihmisille. SLL jakaa ekosysteemipalvelut sivuillaan tuotantopalveluihin (luonnon tarjoama materiaali kuten viljelemällä tai keräilemällä saatu ruoka, energia jne), säätelypalveluihin (esim. ilmaston säätely, tulvatorjunta ja pölyttäjien "palvelukset"), ylläpitopalveluihin (esim. ravinteiden ja veden kierto), kulttuuripalveluihin ja säilyttäviin palveluihin (geneettinen säilyvyys, lajiston säilyvyys).

Ekosysteemipalveluiden termi voi kuulostaa luonnonystävän, saati luonnon lumosta nauttivan luontoromantikon, mielestä kolkolta, mutta on paikallaan olemassa. Kun markkinamaailma ja jatkuvan kasvun talous asettavat koko ajan lisätuotannon vaatimuksia, perusteltuna kilpailukyvyllä ja muulla, on hyvä pystyä  esittämään täystuhon vastalauseita samalla kielellä. Ekosysteemipalveluita voidaan jopa arvottaa rahallisesti. Näin on ilmeisesti tehtävä, jotta elävää, monimuotoista luontoa säilytettäisiin. Suojelun on oltava kannattavaa juuri nyt, ei tulevaisuudessa (vaikka ekoihminen näkisi ideaa juuri tulevaisuuden olentojen elämän edellytysten säilyttämisessä). Esimerkiksi niiden kuuluisien kosteikkojen tarjoama tulvasuoja on rahalliselta arvoltaan paljon paljon suurempi kuin mitä koskaan voisi tuottaa alueen raivaus vesiviljelyyn. Monimuotoisen luonnon tajutaan olevan rahasampo, kun tiedostetaan millaisia kuluja aiheutuisi tulvien, pölyttäjäkuolemien, ilman heikentymisen jne. aiheuttamien vahinkojen korjaamisesta.

Itse asiassa alustavat laskelmat ekosysteemipalveluiden rahallisesta arvosta ovat olleet niin massiivisen suuria tuloksiltaan, että voisikin jo pikkuhiljaa alkaa odotella kunnon ekoratkaisujen ilmestymistä suurtenkin linjauksien ja bisnesten pariin viherpesun rinnalle (tai mieluiten paikalle). Aidon ja elävän luonnon säilyttäminen ei ole vain "museointia" tai "viherpiiperrystä", vaan ehdoton edellytys kaiken sujumiselle, oikealle vauraudelle ja hyvinvoinnille. (Kuvitella esimerkiksi, miten suuret tappiot syntyvät siitä jos pölyttäjät voivat huonosti!). Ekosysteemipalveluiden käsitteen lanseeranneet tieteilijät ovat tajunneet, että tuhoisille bisneksille pitää puhua niiden omalla kielellä luonnon säilyttämisen puolesta

- hyvä ekosysteemipalvelut!  :)

maanantai 4. lokakuuta 2010

Megapoliksen sytyttämiä

...Ajatuksia siis. Olin 25.9 seuraamassa Megapolis2025-tapahtumaa Helsingissä Vanhalla Ylioppilastalolla. Megapolis on varsin kiinnostavan ympäristöjärjestö Dodon kaupunkifestivaali, joka järjestetään useammalla paikkakunnalla vuosittain; Tampereellekin se tulee kuulemma jossain marraskuun kieppeillä. Megapoliksen teemana oli tänä vuonna "kaupunkien rytmit". Kyse on siis kaupunkien ja kaupunkilaisten rooleista ilmastonmuutoksen ja ympäristöongelmien hillitsemisessä ja ratkomisessa. Ihminenhän on kasvavasti urbaani eläin; jossain 2007-2008 on tapahtunut se "ratkaiseva"  muutto maalta kaupunkiin, josta lähtien, ensimmäistä kertaa maapallon historiassa, ihmisiä on asunut enemmän kaupungeissa kuin maalla.  

kuva: http://megapolis2025.org
Teeman valinnan rytmiaspekti oli Dodon mukaan sen pohdinnassa, miten kaupunkien asukkaisen elämänrytmi valintoineen voi vaikuttaa sekä ympäristöön että koettuun hyvinvointiin. Tänä vuonna ilmestyneet onnellisuusraportit ovat korostaneet, ettei suuren suuri palkkapussi teekään enää tietyn rajan jälkeen onnellisemmaksi, eikä oman elämän ja ajan vaihtaminen rahaan tuotakaan välttämättä yhä lisääntyvää iloa, kun perustarpeet on tyydytetty. Onkin aihetta miettiä, mitä ovat ne aidot asiat jotka ehkä ovat pudonneet kelkasta maratonsuorittamisten aikana, ja millaisia arjen valintoja - niin tosiaan, omia rytmejä - voisi keksiä vaihtoehdoiksi. Olisiko oikeasti aika saada ihmiselle oikea ihmisen rytmi koneen nakutuksen sijaan? Tosiasiahan on, että talouden materiaan kiinnitetty kasvu ei voi jatkua. Tänä vuonna Maailman ylikulutuspäivä oli jo elokuussa; maapallon tuottamat uusiutuvat luonnonvarat oli tältä vuodelta silloin käytetty, ja loppuvuosi eletään yli varojen. 

Dodon otteessa minua kiehtoo huimasti juuri rohkean innovatiivinen ja kauaskantoinen näkökulma. Megapoliksessa kuultiin puheita ja esityksiä esimerkiksi  urbaanista ekoasumisesta, ekologisesta liikenteestä (Helsingissä muistaakseni vain 4% matkoista kuljetaan pyörällä!), kaupunkiviljelytempauksista, ympäristöyhteistyöstä Malilla ja elämänrytmeistä muualla maailmalla. Tapahtuman ruokahuoltokin ja relailupistekin toimi hauskasti siten, että ihan kiireisimmältä Mannerheimintieltä oli vallattu parkkipaikkoja, joita oli reunustettu kaupunkitomaatein ja -yrtein ruokapöytiä varten. Siinä tomaattien liikenteeltä suojaamana sitten sai mutustaa herkullista linssiruokaa, jota tarjosi paikalla ollut Papu & pottu -piste :) 

Muitakin ideoita oli saatu mahdutettua Vanhan edustalle parkkipaikkoihin: yhdessä oli sohvaa ja pelikorttipistettä, kolmannessa sulkapalloverkko! Jäi mietityttämään kyllä, miten helposti loppujenlopuksi voisi kääntää kaupunkien kasvoja markkinointi- ja kauppa-alueista oikeasti ihmisten näköisiksi paikoiksi. Jotainhan tarvittaisiin tilalle, jos onnellisuusraporttien neuvon mukaan ravistauduttaisiin siitä oman elämän rahaan vaihtamisesta, pakkomielteisestä kiireestä ja riivatusta ostamisesta. Tuo jotain voisi olla yhteisöllisyyttä tai yhdessä harrastamista, ympäristönhoitoa, oppimista ja opiskelua, liikkumista, luovia hankkeita ja vaikka kaupunkiviljelyä tai kaupunkiympäristön monipuolistamista  ...jos vaikka tällainen vaatisikin enemmän aikaa, voitaisiinko ehkä aloittaa siitä pyöräilyn edellytysten parantamisesta? 

Tulin ilmottautuneeksi muuten Jyväskylän Dodon yhteyshenkilöksikin, kunnes täältä joku vielä valovoimaisempi löytyy ;D    ...luovaa kaupunkiviljelyä siis Jyväskylään ensi keväänä, anyone?



Linkkejä:
Megapolis 2025: http://megapolis2025.org/
Dodo: www.dodo.org
Dodon yhteistyö Malilla: http://dodo.org/ryhmat/sinsibere

Vegaaninen soijasuikalekastike

Ekoloisen reseptirepertuaari kaipaa laajennusta, ja voisi lähteä isonemaan vaikkapa helposti muokattavasta, vegaanisesta arkikastikkeesta. Jopa tämä poropeukalo osasi homman. Soijasta on saatavilla monenlaista suikaletta, purua, pihviä, palasta, tofua jne. Protskupitoisena se on hyvä hallittava raaka-aine varsinkin aloittelevalle kasvissyöjälle. Tosin minun mielestäni soijassa on sekin hyvä puoli, että siitä saa loihdittua nirsommallekin sekasyöjälle tutun oloista ja herkullista suuhunpantavaa, etenkin herkullisia kastikkeita, patoja ja muhennoksia. Meillä tämä kastike aiheutti ihastusta, jopa niin, että sitä syötiin vähän liikaa eräänlainen "kausi".  


Täyteläinen suikalekastike:

pari - kolme kourallista soijasuikaleita
1 sipuli
paistoöljyä
pari valkosipulinkynttä
pari ruokalusikallista täysjyväjauhoa
1 purkki soija- tai kaurakermaa
1/2 tl suolaa tai n. 1- 2  rkl soijakastiketta
ihan pieni hyppysellinen mustapippuria
ronski liraus sitruunamehua
(muita mausteita halutessa)

1. Laita soijasuikaleet keittymään veteen kattilaan noin kymmeneksi minuutiksi. Voit maustaa keitinveden suolalla tai haluamillasi mausteilla (tai esim. kasvisliemikuutiolla).
2. Suikaleiden kiehuessa pilko sipulit ja kuullota ne pannulla öljyssä.
3. Lisää täysjyväjauho ja pyöräytä sitäkin vähän pannulla (siitä tulee suuruste, ettei kastike jää niin liruksi).
4.  Kun soijasuikaleet ovat pehmenneet, nosta ne mukaan pannulle, ja käristä niitäkin jonkun aikaa.
5. Kun olet tyytyväinen suikaleiden paistoasteeseen, lisää kaura- tai soijakerma, mausteet, suola ja sitruunamehu.
6. Anna hautua kannen alla muutama minuutti.

Variaatioita saat aikaan, kun lisäät herkkusieniä tai kasviksia; ananasta, kesäkurpitsaa, porkkanaa... kovemmat kasvikset kuullotusvaiheessa, pehmeät kasvikset tai hedelmät loppupuolella. Tomaattipyreellä saisi ihan erilaisen kastikkeen myös. Mausteita voi tietenkin varioida, ja yrttimausteet kannattaa lisätä vasta hautumisasteella.



keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Eläinkokeet ja eläinkokeettomuus

Ekolon kosmetiikka- ja pesuainevalikoimassa pyritään tietoisesti eläinkokeettomuuteen. Monelle eettisyyttä tavoittelevalle kuluttajalle on itsestään selvää, että eläinkokeettomuus on yksi tärkeä kriteeri ostopäätöksen tekemisessä, mutta mielipiteitä on toki suuntaan jos toiseenkin. Laajemminkin paineita eläinkokeiden karsimiseen alkaa olla paljon, ja tiedepiireissä eläinkokeiden etiikka puhuttaa koko ajan enemmän, kun pahimmasta mekanistis-behavioristisesta eläinkuvasta on ehkä päästy. Myös meillä Suomessa tehdään töitä korvaavien menetelmien kehittämiseksi. Yritän nyt avata joitakin faktoja eläinkokeista ja niiden tekemisestä - maailmalla ja meillä Suomessa. Väistämättä maustan asiaa myös omilla mielipiteilläni, joista olen toki aina valmis myös vääntämään kättä ;)

Ensinnä on todettava, että eläinkokeet ovat, valveutuneimman yleisön mielipiteistä huolimatta, yhä hirmuinen bisnes. Kansainvälinen kokeissa "kulutettujen" eläinten määrä saattaa yltää jopa sataan miljoonaan vuodessa, mutta määrien arviointi on vaikeaa koska laskumenetelmiä on useita - jotkin niistä eivät laske tapettavaksi kasvatettuja ja toiset eivät ota lukuun eläimiä, joita kasvatetaan seurantaan, geneettiseen tutkimukseen tai halutunlaisten tutkimuseläinten jalostukseen.

Suomessa eläinkokein testataan valtion tutkimuslaitoksissa, yliopistoissa, lääketehtaiden tutkimuslaitoksissa ja yrityksissä. Eläinkoelautakunnan tilastoista nähdään, että suurin eläinkokeiden tekijä ovat yliopistot, ja että vuonna 2009 koe-eläinten määrä Suomessa kiiri 108631 yksilöön asti. Koska vuodesta 2006 lähtien "varsinaisiin koe-eläimiin" ei enää lasketa esimerkiksi sellaisia koe-eläimiä jotka lopetetaan tutkimuskokoon päästyään lähes välittömästi, on oikea luku suurempi. Animalian mukaan koe-eläinten määrä Suomessa on jopa nelinkertainen, kun tällainen "ei-varsinainen" käyttö tosiaan jää tilastoista pois. Ulkomailta tuodut, eläinkokein testatut raaka-aineet eivät tietenkään näy suomalaisissa tilastoissa. 

Maailmalla eläinkokeilla testataan huikea määrä tuotteita - pesuaineita, kemikaaleja, torjunta-aineita jne. Lääketieteellisessä tutkimuksessakin jokainen uudistus ja "uutuus" on lakisääteisesti tutkittava eläimillä. Erityismaininnan mahtaa ansaita "kauneudenhoitoihme", hermomyrkky botox, jonka joka ikinen käyttöerä pitää lakisääteisesti testata eläimillä! Kosmetiikan testaamista koskevat säädökset sen sijaan ovat portaittain tiukentuneet siten, että EU:n alueella ei enää saa testata lopputuotteita eläimillä, eivätkä raaka-aineet saa olla testattuja muilla kuin määrätyillä menetelmillä. Monet kosmetiikkavalmistajat kuitenkin ostavat yhä EU:n ulkopuolelta testattuja ainesosia. 

Tietyt, esimerkiksi Animalian listalta löytyvät, eettiset yritykset ovat sitoutuneet valmistamaan kosmetiikkansa aineksista, joiden vaikutukset ovat jo pitkään tunnettuja, eikä niitä testata enää eläinkokeilla. Nämä yritykset eivät tietenkään teetä myöskään valmiiden tuotteiden testauksia eläimillä. Tällaista eettistä kosmetiikkaa kaipaavalle löytyy listoja, joilla tuotteet takuuvarmimmin ovat eläimillä testaamattomia. Joitakin, erityisesti pienempiä, yrityksiä uupuu listoilta esimerkiksi siksi, että listoille pääseminen on maksullista, mutta totuuden esille kaivaminen vaatii pientä salapoliisityötä. Moni firma kun lupailee eläinkokeettomuutta, mutta tarkoittaa sillä vain, etteivät sen lopputuotteet ole (ainakaan EU:n sisällä) eläimillä testattuja! 

Entä muut eläinkoeperinteet? Yliopistojen ns. perustutkimuksessa tutkitaan koe-eläinten avulla esimerkiksi kehitysbiologiaa, anatomiaa ja genetiikkaa, mistä sitten sovelletaan hiukan eteenpäin kun tutkitaan aiheutettuja mutaatioita kuten perinnöllisiä sairauksia. Noin kaksikymmentä prosenttia Suomessa tehtävästä koe-eläinkäytöstä on sairauksien tutkimista. Luvan koe-eläinten käyttöön antaa koe-eläinlautakunta. Usein perustutkimukseen uhrattavat eläimet kulkevat "muu tutkimuskäyttö" -lukujen alla. Opetuskäytössä olevat eläimet sen sijaan ovat yleensä jo kuolleita joutuessaan oppijoiden käsiin, joten niitä ei lasketa "varsinaisiksi" koe-eläimeksi tilastoihin. Biotieteiden laitoksilla usein jo fuksit pääsevät availemaan eläimiä nähdäkseen niiden elimet, mutta onneksi kehitys kehittyy ja esimerkiksi Jyväskylän Yliopistossa saa ilman suurempia hämminkejä tehdä korvaavan tehtävän ja surffata kyseiset elimet kattavana ja jopa selvempänä 3D-esityksenä jollain niistä monista sivustoista, joita ko. tarkoitukseen on perustettu.

Minun on pakko saada tähän väliin sanottua, että vierastan jo sanaa "koe-eläin", joka antaa absurdin mielikuvan tutkimustarkoitukseen ja monotoniseen vankeudessa elämiseen syntyneestä, kuin siihen tarkoitetusta, laitosyksilöstä. Tosiasiassa "koe-eläin" on olento, jolla on evolutiivinen tarve vapaana elämiseen, pariutumiseen ja jopa elinikäisen kumppanin löytämiseen, puhumattakaan tarpeesta mielekkääseen toimintaan ja aktiviteetteihin. Tuskin tarvitsee edes mainita jokaisen tiedostavan yksilön tarvetta tuskattomaan elämiseen ilman turhia pelkoja ja pelkotiloja. Sellainen kerettiläinen huomautus vielä, että nämä evolutiiviset "hyvän elämän tarpeet" tuskin ovat yksinvaltaisesti voimakkaimmillaan ihmisellä, jota varten kuitenkin kaikki koe-eläinshow toteutetaan?

Puhtaasti eettiseltä kannalta ajatellen on siis kyseenalaista ylipäänsä kasvattaa ajattelevia, voimakkaasti tuntevia ja tiedostavia selkärankaisyksilöitä tutkimuksia -  varsinkaan pelkkiä taloudellista voittoa tuottavia - varten. Ns. "tavoitekasvatetut" eläimet tulevat puheessa herkästi pelkistetyiksi omistettavaksi, johonkin tarkoitetuksi, yksiniittisen yksinkertaiseksi materiaaliksi. Erityisen ongelmallista on käyttää eläimiä kokeisiin, jotka suoritetaan tähtäimessä lähinnä taloudellinen hyöty, ei selkeä ihmisten pelastaminen (joka muuten suuruudessaan tosiaan aika harvoin on puhtaana tavoitteena.). Tällaisia taloudellistavoitteellisia testejä ovat esimerkiksi keskenään kilpailevien yritysten teettämät kokeet tuotteiden "parannuksien" eli uutuuksien suhteen. Niistä saadut tulokset eivät myöskään usein päädy helpottamaan toisten yritysten tekemistä ja vähentämään eläinkokeita niiden vastaavista "uutuuksista". Pelkästään jo tehtyjen kokeiden tulosten yhteiskäyttö säästäisi suuren määrän eläimiä, puhumattakaan siitä, miten paljon esimerkiksi niiden "elämää suojelevien" lääkkeiden tai hirmuisen tarpeellisten tuotteiden kehittäminen nopeutuisi. Kuitenkin yritykset pitävät tuloksensa itsellään taloudellisiin faktoihin ja kilpailukykyyn vedoten. Tässä minun mielestäni konkretisoituu melkein ihailtavan groteskisti se, mitä oikeasti on tämän "yleisinhimillisen hyödyn" tuottamisen sisin luonto. 

Takaisin asiallisuuteen - todettakoon, että ylipäänsäkin eläinkokeiden toteuttamiseen liittyy edelleen yllättävän hatara ja epäyhtenäinen säädöstö, jonka vuoksi tulokset ovat vaikeasti tulkittavia ja heikosti uudelleen sovellettavia. Eläinkokeilla saadut tulokset ovat myös suhteellisen epäluotettavia sovellettuna ihmisiin. Yleisten koe-eläinten patofysiologia on hyvin erilainen kuin ihmisten, mikä johtaa jopa vaarallisiin tuloksiin kun jokin eläinkokein haitattomaksi todettu (esim. kemikaali) onkin haitallista ihmiselle. Sama pätee tuloksiin, joita saadaan jonkun sairauden ominaisuuksista tai vaikutuksista; sairaus tai patologinen tila aiheutetaan eläimelle ja sitä tutkitaan jotta saataisiin ihmiseen sovellettavaa tietoa sairauden kulusta. Tulokset ovat huteria, kun tällaista tietoa sovelletaan eri lajien välillä, ja se suuri raha, joka ko. eläinkokeisiin on käytetty, olisi voitu saada paremmin talteen korvaavia tekniikoita kehittämällä. Tai - jälleen kerettiläinen ajatus - inhimillistä kärsimystä olisi voitu samalla rahalla lieventää hurjasti saattamalla jo olemassa olevia hoitoja ja lääkkeitä useampien ulottuville.

Koe-eläinetiikassa on edelleen periaatteellisessa käytössä "kolmen R:n sääntö", eli "reduction, refinement and replacement" - eläinkokeiden tai koe-eläinyksilöiden vähentäminen, menetelmien tehostaminen ja parantaminen sekä eläinkokeiden korvaaminen (Russel & Burch 1959). Olen varsin varma siitä, että yksikään työntekijä ei hakeudu eläinkoealalle lisätäkseen eläinten kärsimystä tai toimiakseen juuri kolmea R:ää vastaan. Lainsäädännön jäykkyys ja uusienkin asetusten hankaluus joka tapauksessa haittaa tekijöidenkin eettisyyteen pyrkimistä - monessa tapauksessa säädökset edellyttävät testejä sellaisissakin tapauksissa, joissa vaihtoehtoinen tekniikka on jo pystytty suorittamaan. Tämä on eettinen ongelma esimerkiksi silloin, kun yksityishenkilö on testamentannut kudoksiaan eläinkokeita korvaavien menetelmien käyttöön, mutta vanhentunut ja jäykkä säädös vaatii "varmistamaan" tulokset vielä kuitenkin eläinyksilöillä! Lisäksi, jos tosiaan ymmärsin uuden koe-eläinasetuksen oikein, se kieltää omia pykäliään tiukemmat maakohtaiset tavoitteet, mikä sekin on hiukan lannistava osoitus säädösten ja eettisten tavoitteiden ristiriidoista.  

Eläinkokeita korvaavia tai niiden käytön vähentämistä mahdollistavia keinoja ovat esimerkiksi kokeiden tulosten parempi raportointi ja yhteiskäyttö (!), fysikaalisten ja kemiallisten kokeiden käyttö ja niiden pohjalta ennustaminen, matemaattisten ja tietokonemallinnusmenetelmien käyttö, ei-tiedostavien olentojen kuten mikro-organismien käyttö, solukkoviljelmäkokeet ja kokeet vapaaehtoisilla ihmisillä (kosmetiikassa). Itse asiassa meillä suomalaisillakin on oma vaihtoehtomenetelmäkeskus eläinkokeille, Tampereella sijaitseva FICAM. Siellä lääketestit tehdään maljoissa kasvatettaville soluviljelmille, ja koska viljelmät ovat peräisin leikkauksissa ylijääneistä ihmissolukoista, testien sovellettavuus ihmisille on hyvä. 

Toivon, että eläinkokeet saadaan karsittua kokonaan, lähtien niistä, jotka johtuvat säädösten jäykkyydestä, kilpailuhenkisestä tietojen panttaamisesta ja taloudellisen hyödyn tavoittelusta. Viimeiseksi jääköön ne kokeet, joilla pyritään selvittämään vaikeiden sairauksien kehittymistä, vaikka toivottavasti tehokkaampia ja varmempia keinoja löytyy vielä niidenkin tutkimiseen! En oikeastaan epäile yhtään, etteikö kunnon rahoituksella ja panostuksella lopulta voitaisi saada korvattua käytännössä kaikki eläinkokeet eettisemmillä ja samaan aikaan tarkemmilla, ihmisystävällisemmilläkin, menetelmillä. Suuri lätsännosto korvaavien menetelmien kehittäjille siis, ja itse asiassa samanmoinen niille tiedostaville ihmisille, jotka toiminnallaan ja kulutusvalinnoillaan torjuvat turhat eläinyksilöiden kärsimykset labroissa! :)


Linkkejä:
Animalian eläinkokeeton kosmetiikkalista: 
http://www.animalia.fi/kosmetiikkalista
BUAV: the little book of cruelty free: 
http://gocrueltyfree.org/downloads/pdf/BUAVA_LittleBook-2010.pdf
Juliana von Wendtin säätiö tieteen edistämiseksi ilman eläinkokeita:  
http://www.jvws.org
The European Partnership for Alternative Approaches to Animal Testing: http://ec.europa.eu/enterprise/epaa/index_en.htm
Finnish Centre for Alternative Methods, FICAM: 
http://ficam.fi/
ELLA, eläinkoelautakunta: 
http://www.laaninhallitus.fi/lh/etela/hankkeet/ellapro/home.nsf/pages/indexfin


Muuta matskua:
Kirja: Animalia 2003. Eläinkokeita ja vaihtoehtoja. 152 s.