Ihminen ja eläin?

Jussi Viitala, Jyväskylän Yliopiston entinen dosentti ja Konneveden tutkimusaseman eläkkeelle jäänyt johtaja, on kirjoittanut meistä eläimistä kirjoja, jotka jokaisen kannattaisi lukea. Olen jo kauan kaavaillut niistä bloggausta, ja koska tuuma tuntuu aina vain unohtuvan, vinkkaan nyt edes jonkunmoisesti ko. kirjojen suuntaan, samalla jutellen omia ajatuksiani aihepiiristä.

Viitalan teoksissa käsitellään asiantuntevasti toisaalta eläinkunnan moninaisuutta ja toisaalta meidän ihmisten asemaa eläimenä muiden, yllättävän paljon kaltaistemme joukossa. Näkökulma on voimakkaasti evoluutiotieteellinen, kuten tarpeen onkin, kun on tarkoitus ymmärtää rinnakkain kehittyneiden lajien yhteyksiä ja eroja.

Ensimmäinen tässä käsittelemäni kirja on vuonna 2003 ilmestynyt Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen (Atena kustannus), jonka jälkeen ilmestyi Vapaasta tahdosta? Käyttäytymisen evolutiivinen perusta (Atena 2005). Jälkimmäinen oli ymmärtääkseni hiukan helpompilukuinen, popularisoidumpi jatko ensin mainitulle teokselle. Uusin kirja tässä pohdiskelevalla äänellä kirjoitettujen teosten sarjassa on Älykäs eläin (Atena 2010), joka pureutuu sen, mitä pidämme älykkyytenä, ilmenemiseen eri eläinlajeilla.

Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen tiivistää käyttäytymistieteen historiaa ja näkökulmia pähkinänkuoreen, tuoden esiin myös alan hutilyöntejä. Tällaisia ovat esimerkiksi käsitykset muista eläinlajeista biologisina koneina verrattuna ihmiseen, jonka kehitys vasta olisi mystisesti tuonut maailmaan kaiken älyyn, oppimiseen ja tuntemiseen liittyvän. Ei edes loogista minun mielestäni, mutta alan alussa näkemykset olivatkin hyvin teistisesti värittyneitä.

Viitalan teoksissa pohdiskellaan maailman ja ympäristön erilaisuutta eri lajien aistien lävitse koettuna. Esimerkiksi linnut elävät tetrakromaattisen, neljään pääväriin perustuvan, värinäkönsä ansiosta hyvinkin erinäköisessä maailmassa kuin me. Linnuilla siis on silmissään neljää erilaista, väriä aistivaa tappisolua, toisin kuin meillä kolmitappisilla. Koiraeläinten kokemusmaailmoista taas omamme eroaa ronskisti siinä, miten hurjan heikko hajuaistimme on koirannuuskuihin verrattuna. Ja joitakin aisteja meiltä puuttuu kokonaan. On vaikeaa kuvitella, miltä tuntuisi omistaa esimerkiksi magneetti- tai sähköaisti. Sähköaisti löytyy esimerkiksi hailta ja nokkaeläimiltä.

Näistäkin syistä on hullua, että älykkyyttä mitataan edelleen ihmisten kokemusmaailmaan suunnitelluilla testeillä! Lähes kaikki popularisoidut uutiset tutkimusten selvittämistä eläinlajien älykkyystasoista tulisikin tulkita analyyseiksi siitä, miten paljon mikäkin eläin kokemus- ja kognitiiviselta maailmaltaan on kuin ihminen tai kommunikoi riittävästi kuten ihminen. Tuolloin vertaillaan vain, minkä lajien historiassa evolutiiviset valintapaineet ovat ohjanneet samankaltaisen nokkeluuden, käsitteellisyyden tai sosiaalisen kommunikaation syntyyn kuin ihmistä. Lajienvälisen kommunikoinnin yhteen osuminen näkyy esimerkiksi ihmisen ja koiran välillä. Olemme "jalostaneet" koiria jo hyvin kauan. Niillä on tästä syystä kyky - ja ylipäänsä kiinnostus - lukea ihmisen kommunikaatiota. Esimerkiksi sika ei ole samanlaiseen ihmiskiinnostukseen tai ihmisen kanssa yhteiseen toimintaan kehittynyt kuin hauvat. Siksikin valtaosa ihmisistä onnistuu olemaan ajattelematta sikaa paljon koiraa älykkäämpänä, tunteellisena ja monimutkaisena eläimenä, joka se on. 

Kaikkinainen lajiryhmien erilaisuus on evolutiivisen eriytymisen ja erilleen muuntumisen tulosta, ja vaikka meillä eläimillä lienee sama alkeellinen esiäitiotus, olemme kyllä huikean monimuotoinen joukko. Viitalan kirjojen vahvuus on siinä, että ne herättävät arvostusta maapallon sakin moninaisuutta kohtaan, mutta samalla myös vänkää yhteenkuuluvuutta. Tulee jälleen kerran ihmeteltyä, miten paljon meillä eläimillä onkaan yhteistä keskenämme. Esimerkiksi tunteiden tyyssija, limbinen järjestelmä, on niin vanha rakenne eläimissä, että on oletettava meistä niinkin kaukaisten eläinten kuin liskojen olevan tuntevia olentoja. Tunteminen ja äly ovat haastavissa olosuhteissa lähes minkä tahansa monisoluisen otuksen selviämistä edistäviä ominaisuuksia. Siksi ne ovat myös yleisiä - joskin tasoltaan varsin vaihtelevia - ilmiöitä. Esimerkiksi kärpäsen aivorakenteiden tutkimuksen tulokset viittaavat Viitalan mukaan tietoisten valintojen mahdollisuuteen kärpäsen elämässä.

Ihminen on jatkuvasti pyrkinyt osoittamaan, miten erinomaisen paljon hän poikkeaa positiiviseen, eli älyn ja emotionaalisen hienouden, suuntaan muista eläimistä. Meillähän on kieli! No, itse asiassa monella muullakin lajilla on. Esimerkiksi vervettiapinoiden erilaiset hälytysäänet tarkoittavat eri vihollisia. Käärmettä tarkoittava hälytysääni saa ne tarkkailemaan maata, petolinnusta varoittava hälytys katsomaan taivaalle. Kieli ei jää  vain kädellisten yksinoikeudeksi. Esimerkiksi korpeilla on vervettiapinoita laajempi sanavarasto.

Muutkin kuin ihmiset hallitsevat kielen ja viestinnän mukanaan tuoman abstraktin kuvaamisen mahdollisuuden. Kuuluisa harmaapapukaija Alex osasi aikanaan soveltaa käsitteitä kuten "samanlainen" ja "erilainen". Alexista löytyy paljon artikkeleita, mukavalukuisena esimerkkinä tämä Scientific Americanin juttu. Monilla merinisäkkäillä, esimerkiksi miekkavalailla, on kulttuurisesti kehittynyt nimistönsä, ja mehiläisilläkin eräänlainen alkukieli, ikioma tanssikielensä. Mehiläisillä on todettu myös käsitteenmuodostusta.

Yksi seikka, joka on sotkenut käsitystämme roolistamme muiden eläinten joukossa, on siis vaisto-käsitteen harhainen käyttö. Viitala korostaa, että vaisto on olemassaoleva ilmiö ja tieteellisesti sopiva käsite, kunhan se määritellään oikein. Tieteellisesti hyväksyttävä tapa määritellä vaisto on Viitalan mukaan periytyvä käyttäytymisen komponentti tai käyttäytymistaipumus, erotuksena käyttäytymisen siitä osasta, joka on opittua, oivallettua ja soveltavaa. On useita toimintoja, jotka periytyvät geneettisesti, erityisesti ravinnonhankintaan tai pakotoimintoihin liittyviä. Etologiassa ja vanhassa, behavioristisessa näkemyksessä mysteerisellä "vaistolla" selitettiin kuitenkin käytännössä kaikkea muiden eläinten toimintaa, jolloin ne nähtiin tavallaan koneina. Vaiston ja älykkään, oppimisen kautta muotoutuneen käyttäytymisen eroa ei sen kummemmin määritelty tai kyseenalaistettu, vaan "määrättiin" älykkään käyttäytymisen rajoittuvan ihmisapinoihin, ja muiden eläinten olevan vaistokoneita. Tällainen, toisaalta ihmisen hybrikseen eli tyhmänylpeyteen ja toisaalta vanhoihin uskomuksiin pohjaava näkemys oli vallalla pitkään jopa tutkijoiden keskuudessa.

Tosiasiassa nykyään tiedetään, että kaikilla eläimillä, ihminen mukaanlukien, on vaistoja ja geneettisesti periytyviä käyttäytymistekijöitä. Mutta lisäksi eläimet oppivat, ja monet pystyvät hyvinkin joustavaan käyttäytymiseen ja kekseliäisyyteen. Monilla eläinlajeilla on myös oma perinnetietonsa, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Voidaan puhua suorastaan traditioista ja kulttuureista, sillä kokonaisia tapojen ja tottumusten kokonaisuuksia säilyy ajassa opettamisen ja oppimisen keinoin. Useilla lajeilla sosiaalisen käyttäytymisenkin normit on opittava vanhemmilta lajikumppaneilta. Tällaista "perimätiedon" välittämistä esiintyy esimerkiksi kaloilla. Myös useiden kädellislajien merkkikielet periytyvät opettamisen avulla. Monilla muillakin nisäkäslajeilla, kuten myös linnuilla, on toistaiseksi alkeellisesti tunnettu käsitevarasto, eräänlainen protokieli. Viitala toteaakin:

"Onkin alkanut näyttää yhä ilmeisemmältä, ettei ole olemassa kvalitatiivisia, laadullisia eroja, joiden perusteella ihminen voitaisiin jotenkin erottaa muista eläinlajeista omaksi erilaiseksi ryhmäkseen. Erot ovat kaikki kvantitatiivisia eli määrällisiä, eivät kvalitatiivisia eli laadullisia. Ihmisessä toiset ominaisuudet ovat kehittyneet pidemmälle ja toiset taas heikommin kuin muissa lajeissa. Ihminen näyttääkin olevan ainutlaatuinen ja erilainen täsmälleen samassa merkityksessä kuin jokainen muukin eläinlaji on ainutlaatuinen ja erilainen." 

Älykäs eläin kertoo myös ihmisen tuhoisasta ylpeydestä. Paremmuuttamme on pyritty pönkittämään monella eri tavalla. Ihmisen älykkyyttä on pyritty vakuuttelemaan sillä, että meillä on suurimmat aivot. Sitten tajuttiin, että eipä olekaan - norsuilla, valailla ja delfiineillä on paljon suuremmat. Välillä yritettiin vedota ihmisen suhteessa suurimpiin aivoihin, mutta sekään ei toiminut - esimerkiksi pikkulinnuilla on suhteessa selvästi suuremmat! Poimuttuneisuus keksittiin tämän jälkeen, mutta delfiineillä on huomattavasti ihmistä poimuttuneemmat aivot. Poimuttuneisuuden petettyä tutkijat keksivät, että aivojen ns. gliasoluthan ovatkin yhteydessä älykkyyteen! Esimerkiksi Einsteinilla niitä oli selvästi tavallista enemmän kuin normijampalla. Lanseerattiin ns. gliasoluindeksi, jota haluttiin verrata muihin, "tyhmempiin" eläimiin, ja joka ihmisellä julistettiin 2:ksi. Vasta jälkikäteen huomattiin, että gliasolutkaan eivät oikein tukeneet ihmisen totaalista, muista eläimistä eriytynyttä paremmuutta: pullokuonodelfiinillä kysenen indeksi havaittiin 3:ksi ja sillivalaalla 4,54:ksi! Jälleen on niin, ettei montaa muuta lajia ole tutkittukaan. Mistä lie johtuu.

Toisaalta aivoihin ja niiden toimintoihin liittyy paljon muutakin ihmetyttävää. Koska linnuilla on absoluuttisesti suhteellisen pienet ja heikosti poimuttuneet aivot, niitä pidetään joissain yhteyksissä totaalitaukkeina. Vaan yllättäen lintujen aivotoiminta ei keskitykään nisäkkäiden fysiologian tapaan vain aivojen pintakerrokseen. Linnuilla se ulottuu paljon syvemmälle aivojen rakenteisiin! Tämä voi selittää esim. varislintujen ihmisapinoihin verrattavan älykkyyden tai kea-papukaijojen käsittämättömän kekseliäisyyden.  Eräässä Viitalan lainaamassa tutkimuksessa oli huomattu, että mustavarikset ymmärsivät jopa Arkhimedeen lakia. Niiden näkyville asetettiin läpinäkyvä putki, jossa kellui herkullinen toukka. Ikävä kyllä veden pinta ja siksi myös muhkea toukka olivat niin syvällä putkessa, etteivät varikset ulottuneet namiin. Ne alkoivatkin pudotella kiviä putkeen, saivat siten vedenpinnan nousemaan ja pääsivät herkuttelemaan! Keat puolestaan purkavat vaikka auton siististi pieniin osiin, ihan uteliaisuuttaan ja oppimisenhaluaan, jos ajokki parkkeerataan huolimattomasti niiden alueelle.

Älykkyystestit, joita tähän asti on suoritettu eläintenvälisten älykkyyserojen mittaamisessa, mittaavat Viitalan mukaan lähinnä konvergenttia ajattelukykyä, eli yhteen "oikeaan" ratkaisuun pyrkivää järkeilykapasiteettia. Divergentti ajattelu on edellisestä poikkeavaa, luovempaa ja moniin ratkaisuihin pyrkivää. Sitä on vaikeaa mitata, mutta jos keino keksittäisiin, tulokset voisivat olla hyvinkin erilaisia kuin tähänastiset.

Kun aivorakenteet pettivät, sosiaalinen älykkyys, peilisolut ja minuuden tiedostaminen valittiin seuraaviksi meitä ihmisiä kaikista muista erottaviksi ominaisuuksiksi. Heikoin tuloksin. Sukkulasoluja, joita pidetään sosiaalisen kanssakäymisen yhtenä vielä riittämättömästi tutkittuna ratkaisuelementtinä, löytyy myös valailta. Juuri muilta eläimiltä niitä ei ole etsitty...! Peilisolut liittyvät myös sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ne aktivoituvat, kun yksilö näkee toisen tekevän jotain, tai kuvittelee itse tekevänsä jotain. Ne siis ovat samaistumisen ja toisen yksilön ilmeistä pääteltyihin tunnetiloihin eläytymistä varten. Peilisolut kytkeytyvät aivoissa limbiseen järjestelmään, eli sinne vanhaan tunnealueeseen. Siten peilisolut ovat tavallaan empatian synnyn työkaluja. Ne liittyvät myös ns. mielen teoriaan, eli siihen, osaako eläin kuvitella toisen yksilön ajattelevan ja tietävän. Useilla lajeilla on havaittu mielen teoriaa vaativia toimintoja: esimerkiksi, että piilotettuja herkkuja ei vartioida, jos tienoolla liikkuu vain yksilöitä, jotka eivät ole nähneet piilopaikkaa. Vain piilotustoimenpiteen nähneitä yksilöitä vartioidaan.

Itsetiedostaminen on usein nähty ratkaisevaksi, tai ainakin tärkeäksi testiksi siitä, kuinka kehittyneitä tai ns. "edistyneitä" eri lajit ovat älyllisesti. Testinä on käytetty vanhaa (ja myös kiisteltyä) peilitestiä. Siinä eläimelle maalataan piste esimerkiksi nokkaan tai otsaan ja sille näytetään peilistä sen omaa heijastusta. Verrokkiryhmälle maalataan näkymätön piste, jotta tiedetään, etteivät eläimet reagoi vain tuntoaistin pohjalta. Jos eläin katsoo peilistä itseään ja koskettaa pistettä otsassaan tai pyrkii poistamaan sen, voidaan olettaa eläimen tajuavan peilikuvasta itsensä. Oma, erillinen minuus olisi tuolloin eläimellä "tiedossa". Testi on mennyt läpi varislinnuilla, delfiinillä, kyyhkysillä, norsuilla, simpanssilla ja sialla. Gorillalla testi ei toiminut, mikä saattaa johtua testitilanteestakin. Juurikaan muilla lajeilla ei kai ole kokeiltu.

Kun älykkyyspuoli ei tue ajatusta ihmisestä muista lajeista kvalitatiivisesti eroavana hallitsijaolentona, voi vielä pyrkiä selittämään, miten meillä ihmisillä on niin omalaatuinen ja moninainen persoonallisuuksien valikoima. Sekin on loppujen lopuksi hutilyönti. Jos asiaan perehtyy, löytää tietoa siitä, että esimerkiksi mustekaloilla on aivan omalaatuisensa persoonallisuudet. Ne muuten ovat niin älykkäitä, että kykenevät keppostelemaan ja huijaamaan tutkijoita. Pääjalkaiset ovat muutoinkin vallan fiksuja ja kekseliäitä tyyppejä - niistä löytyy hauskoja tutkimustuloksia ja näkemyksiä.

Vaikuttaa aika vakuuttavasti siltä, että vastaus yhteen ikuiseen kysymykseen on selviämässä. Kysymys, onko ihminen yksin avaruudessa saa vastauksekseen ein. Meillähän on ihan samalla pallolla hurja määrä omalaatuisia ajattelijoita ja tunteikkaita kavereita. Olemme itse aivan omalaatuisiamme, ihmeellisiä olentoja, mutta niin ovat nuo toisetkin. Hassua, että enää tarvitsee kysyäkään!

Mitähän nämäkin pikkutyypit suunnittelevat...