Ekoloinen: Vierailuja köyhän miehen sademetsään

Luomussa puhutaan kaiken aikaa maaperän kunnosta, eroosion välttämisestä eri menetelmin ja kaikenkokoisille eliöille haitallisten torjunta-aineiden välttämisestä. Aihe voi kuulostaa ensikohtaamalta tylsältä tai jopa etovalta - kaikenmaailman toukkia, matoja ja niiden kakkaa, limaa ja moskaa, sitähän maa-aines on? No joo, mutta ei ainoastaan...! Olen istunut ja retkeillyt tämän syksyn eräällä luento- ja labrakurssilla, joka on saanut minut kiinnostumaan maasta ja sen alieninoloisista eläimistä. Kaikista virheistä tekstissäni vastaan itse, mutta oikeasta tiedosta sen taustalla ovat vastanneet Jyväskylän yliopiston maaperäkurssin opettajat :)

Eroosiota: maa-aines lähtee liikkeelle usein veden mukana
(kuva: www.sciencemag.org)

Maaperäekologia on tulevaisuudessa taatusti nouseva ala, johtuen jo siitäkin, miten taloudellisesti arvokkaan resurssin kanssa ollaan tekemisissä. YK heittelee tasaisin väliajoin julkisuuteen nootteja katastrofin aineksista maaperän suhteen: kestämättömät tavat käsitellä maaperää johtavat esimerkiksi siihen, että maa valuu sateiden mukana vesistöihin. Ongelma on vanha: kun eurooppalaiset asuttivat Amerikkaa ja alkoivat käyttää koneita maanviljelyyn, noin 80% maa-aineksesta lensi kirjaimellisesti taivaan tuuliin. Harmia ei ole edelleenkään saatu hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Tällä hetkellä melkein kaikki viljelyyn kelpaava maapinta-ala on otettu ihmiskunnan käyttöön, viljelyn lisäksi laidunmaana, kaupunkipohjana jne. Eroosio asettuu kartalle tasaisen tappavasti. Mutta - terve kasvipeite, luomusta tutut viljelykierrot ja vähäinen muokkaus sekä innovatiiviset seka- tai permakulttuuriviljelyt voivat auttaa maa-aineksen ja sen asukkaiden säilyttämisessä. Kas kun, ihan mihin tahansa eivät madotkaan pysty. Uuden maa-aineksen syntyminen, mikäli prosessille annetaan tilaa, kestää satoja vuosi per sentti.

Maaperä on upeaa mössöä. Siellä tapahtuu koko ajan: ravinteet kiertävät monimuotoisissa ravintoverkoissa, joiden ansiosta elämä voi jatkua. Karike hajoitetaan ravinteiksi samalla kun hiiltä ja typpeä sidotaan kiertoon. Erityisesti bakteerit ovat tässä touhussa olennaisia. Muheva maaperä on massiivinen hiilen säiliö, mikä on yksi syy siihen, että pitkäikäisiä ekosysteemeitä kannattaa paapoa. Maan oliot toisaalta kilpailevat vedestä, tilasta ja ravinteista, mutta toisaalta myös edistävät toistensa olemassaoloa hoitamalla omat hommansa. Maaperä, maa-aines, on mahdollisesti kaikkein lajirikkain paikka planeetallamme, kunhan se pidetään terveenä.

Tutkijapiireissäkin aina näihin päiviin asti hämärä ei-kenenkään-maa on toisaalta kallisarvoista ainesta, josta ihmiskunnan ravinto on riippuvaista, mutta toisaalta viihdyttävä monimuotoisuuden keidas, jota on kutsuttu köyhän miehen sademetsäksi. Edellämainittujen, runsaslukuisten bakteerien lisäksi löytyy vaikka ketä. Jokainen pieni vesikalvo, jonka karikkeen tai pintamaan keskeltä löytää, on jonkun pienikokoisen asuttamaa. Ja sieniä! Noin 90% kasveista on riippuvaisia sienijuurista eli mykorritsoista, jotka risteilevät kaikkialla maaperässä ja antavat kasveille maasta ottamiaan ravinteita vaihdossa hiiliyhdisteisiin. Joskus juuria kiinnostaa kukkia hetken maan pinnalla jalkana ja lakkina, jollaisista me ihmiset olemme laajemmin kiinnostuneita. Kasvien juuret kiemurtelevat niinikään maassa, esimerkiksi kilpaillen keskenään. Ne luovat osaltaan monirakenteista alaa, jossa kaikki muut elävät. Suuremmat eläimet möyhentävät maata - varsinkin lierot ovat tunnettuja ekosysteemi-insinöörejä.

Parasta maaperässä on sen surrealistinen hahmovalikoima, jota tässä yritän esitellä. Lainaan röyhkeästi muiden kuvia, koska luokkamikroskoopeissa ei sentään ole kameroita.

Maaperä on täynnä matoja, pieniä ja suuria. Lierot ovat kaikille tuttuja, mutta lisäksi maaperästä valutetuissa liemissä kiemurtelee sukkulamatoja ja änkyreitä. Ne ovat valkoisia matoja, jotka syövät vähän mitä vain. Tiheys on kuulemma noin 50 000 yksilöä metsän neliömetrillä! En laita kuvaa, kun kiinnostavammankin näköisiä juttuja on tiedossa.

Karhukaiset (Tardigrada) ovat jo joskus blogissa vilahtaneetkin: ne ovat ns. "semiakvaattisia" eläimiä, eli tarvitsevat vettä, mutta eivät ehkä elä siinä ihan koko ajan. Preparointimikroskoopin alla ne ottavat rennosti, könköilevät ja kipristelevät vähän varpaitaan. Yksi itse tarkastelemistani alkoi rauhassa evästää pistämällä suupiikkinsä sukkulamatoon ja ryhtymällä ryystämään.

Karhukainen (kuva: world animals)

Hyppyhäntäiset (Collembola) ovat monimuotoisia. Osa on niin suuria, että ne voi nähdä silmällä, osa taas pieniä mikroskoopissakin. Hyppyhäntäisillä on takamuksissa hyppyhanko, jonka auki räväyttämällä otukset voivat hypätä mielettömiä matkoja omaan kokoonsa verrattuna. Lajeja on aina pienistä, michelin-miestä muistuttavista ihan melkein hyönteisennäköisiin, ja ruokavalioltaan kasvissyöjistä petoihin.

Pötkylänmallinen hyppyhäntäinen
(kuva: UVic's Canopy Research Page)

Pallohyppiäinen
(kuva: Naturefoto)

kellivä hyppis (www.collembola.org)

Punkkeja (Acari) maassa istuu tiheässä. Sellaisia pieniä maaperäpunkkeja, joita voi biologi kyseenalaiseksi ilokseen luokitella heimoihin, lahkoihin ja lajeihin. On isohampaisia petoja, ja sitten pienen pieniä oribatidipunkin pyörylöitä, jotka voivat vetäytyä palloiksi kuin vyötiäiset. Lajeja on rekisteröity maailmanlaajuisesti noin 30 000, minkä arvioidaan olevan noin viisi prosenttia olemassa olevasta lajimäärästä.

Oribatidipunkki (kuva: Macromite's blog)

Nyt aloin miettiä, josko herätin jossakussa ötökkäkammoisessa inhoa innostuksen sijaan... Sitä on niin vaikeaa arvioida. Laitetaan vielä söpöjä kuvia karhukaisista korvaukseksi!