sunnuntai 28. helmikuuta 2016

The shifting baseline - muistamisen vaikeudesta

Ihminen on muuttanut ympäristöä niin paljon, että maapallolla on enää hyvin vähän täysin luonnontilaisia alueita. Olemme kaataneet valtavia metsiä, padonneet jyriseviä vesistöjä, laajentaneet aavikoita ja pystyttäneet aina vain laajemmalle levittäytyviä kaupunkeja, jotka syrjäyttävät muut lajit käytännössä kokonaan. Toimiemme seurauksena puolet villeistä eläimistä on kadonnut viimeisen neljässäkymmenen vuoden aikana. Olemme aiheuttaneet lajiston harvenemista ja sukupuuttoja. Kuitenkin me jollain tavalla pystymme elämään asian kanssa emmekä välttämättä edes aivan sisäistä asian vakavuutta. Miksi?

Yksi selitys voisi olla shifting baseline syndrome, eli muuttuvan lähtökohdan tai perustason syndrooma. Kyseessä on ongelma, joka liittyy ihmisen elämänkaareen. Meille on luontaista hyväksyä varttuessamme vallitseva asiantila "normaaliksi". Silloinkin, kun tilanne on haitallinen tai eettisesti ongelmallinen. Kun ihminen kasvaa, hänelle muotoutuu tietty käsitys siitäkin, millainen on esimerkiksi luonto ympärillä, miten paljon lähialueella on metsäistä pinta-alaa tai paljonko meressä polskii kaloja. Hän ei välttämättä saa edellisiltä sukupolvilta tietoa siitä, miten ennen oli. Tai jos saakin, asia ei sisäisty samalla tavoin. Vaikka edellisen sukupolven aikana meri olisi ollut pullollaan kaloja, uusi sukupolvi ottaa helposti omakseen ja vertailuarvoksi uuden maailman, jossa kaloja on harvakseltaan. Hän ei välttämättä koskaan vertaa tilannetta menneiden sukupolvien normaaliin. Ja taas seuraava tekee samoin: hyväksyy normaaliksi sen, mihin kasvaa. Siten itse vertailukohta, normaalina pidettävä perustaso, muuttuu. Tuloksena tästä jatkuvasti heikompi tilanne hyväksytään uudeksi normaaliksi ajan kuluessa.


Sademetsän ja laidunmaan alati muuttuvaa rajapintaa Brasiliassa
(kuva: Mongabay)


Shifting baselinen lanseerasi laajalle kalatutkija Daniel Pauly vuonna 1995. Kalalajisto on edelleen selkein esimerkki vaihtuvan vertailukohdan syndroomasta, sillä kalasto jatkaa vähentymistään, vaikka se on jo pienentynyt luonnollisesta arvaamattoman paljon. On hyvä huomata, että myöskään itse tutkijat eivät ole immuuneja syndroomalle. Tutkijakin sisäistää tietyn maailmankuvan. Hän myös joutuu esimerkiksi raskaasti heikentyneitä alueita tutkiessaan käyttämään "luonnollisena" vertailukohtana jotakin. Nämä luonnolliset vertailukohdat saattavat muuntua normin liukuessa.

Sukupolvien välisen kuilun lisäksi muuttuvan vertailukohdan syndrooma voi näkyä myös henkilökohtaisena muistamattomuutena. Kun jotakin ympäristössä muuttuu, ihmisaivot alkavat hyvin nopeasti käsittää uuden tilan normaaliksi ja unohtavat menneen asiantilan. Kumpikin muuttuvan vertailukohdan muodoista on teoriana saanut tutkimuksellista tukea taustalleen. Vakaa suuntaus luonnonympäristöjen kutistumiseen mahdollistuu, kun sokeudumme sille, mikä oikesti oli joskus luonnollista. Kuinka usein sitä tulee ajatelleeksi, mitä vaikkapa läheisimmän ostoskeskuksen kohdalla oli aikanaan? Ei kovinkaan usein, jos paikalla ollut luonnonympäristö raivattiin ennen omaa aikaamme, eikä tutkimusten mukaan kauaa silloinkaan, kun itse on todistamassa muutosta.

Tutkimukset osoittavat, että jopa hyvin huomiotaherättävä ja suuri tekijä ympäristössä voi unohtua nopeasti. Näin kävi esimerkiksi Jangtse-joen delfiinille, baijille. Baiji oli aikanaan merkittävä laji Jangtsessa. Vuonna 2006 niitä ei enää löytynyt, ja todettiin, että vaikka joitakin yksilöitä vielä lymyilisikin virrassa, ne olisivat liian harvalukuisia elinkelpoiseksi populaatioksi. Baijin kohtaloksi koituivat ensin metsästys, sitten teollisuus saasteineen ja häiriöineen. Kyselytutkimuksessa kävi ilmi, että vain viisi vuotta katoamisensa jälkeen baiji  oli jo täysin tuntematon nuorille kalastajille. Samassa tutkimuksessa todettiin, että yli 70% alle 40-vuotiaista kalastajista ei tiennyt suurikokoisen miekkasammen olleen joskus olemassa, vaikkei sen katoaminen ollut vielä tutkimushetkellä edes varmaa. Jopa suuret ja vaikuttavat lajit voivat kadota käytännössä huomaamatta tai ilman suurta mekkalaa. 


Baiji (Lipotes vexifiler)
kuva: Chinese Academy of Sciences


Miksi the shifting baseline on olennainen, ja mitä siitä pitäisi oppia? Ainakin oman näkökulmansa rajallisuuden. Että asiat eivät ole aina olleet niin kuin ne ovat minun aikanani, ja aikani todella jättää jäljen. Jokaisella alueella - parkkipaikalla, ostoskeskuksella, pellolla, talousmetsällä, laidunmaalla - on historia luonnonympäristönä. Joskus on tehty päätökset, jotka ovat koskeneet suuria määriä lajeja ja yksilöitä, ja niitä tehdään koko ajan lisää. Hienovaraisetkin muutokset ovat muutoksia, vaikka niitä on vaikeampaa hahmottaa. Välittävän ihmisen kannattaa pyrkiä minimoimaan oma jälkensä, mutta ennen kaikkea myös muistamaan, tuntemaan historiaa, huomaamaan muutokset ja pitämään ääntä katoavan luonnon puolesta. 









Leather, S. & Quicke, S. 2010. Do shifting baselines in natural history knowledge threaten the environment? Environmentalist 30: 1-2

Papworth, S., Rist, J., Coad, L.& Milner-Gulland, E. 2009. Evidence for shifting baseline syndrome in conservation. Conservation Letters 2(2): 93-100

Turvey, S. ym. 2010. Rapidly Shifting Baselines in Yangtze Fishing Communities and Local Memory of Extinct Species. Conservation Biology 24(3): 778-787

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Palkokasvien parhautta

Vuosi 2016 on varsin ansaitusti palkokasvien vuosi. Näin on nimennyt YK:n ruoka- ja maatalousjärjestö FAO. Tarkoituksena on korostaa palkokasvien tärkeyttä, ekologisuutta ja terveellisyyttä sekä lisätä niiden kestävää käyttöä ihmisravintona.

Palkokasveiksi nimitetään yleisimmin valtavaan Fabaceae-heimoon eli hernekasveihin kuuluvia viljeltyjä kasveja. Hernekasvien hedelmä on ravinteikkaita siemeniä sisältävä palko. YK korostaa vuotenaan erityisesti kuivasiemenisten palkokasvien merkitystä. Esimerkkejä tällaisista, runsaasti viljellyistä palkokasvilajeista ovat mungpavut, kidneypavut, adukipavut, kikherne, härkäpapu ja linssit. Harvinaisemmista ja tuntemattomammista lajeista esimerkkinä makealupiini. YK:n rajaus jättää pois listalta tuoreena myytävät lajit ja öljyksi käytettävät palkokasvit. Rajauksen ulkopuolelle jää siten monia taloudellisesti, merkittäviä lajeja, kuten herneet, soija ja maapähkinä, jotka kuitenkin ansaitsevat maininnan myöskin ekologisesti kestävinä ruoka-aineina. 

Palkokasvit ovat elintärkeää ravintoa monin puolin maailmaa, koska ne ovat edullisia ja ravinteikkaita. Palkokasvit sisältävät runsaasti proteiinia ja muita suojaravintoaineita. Erityisesti köyhillä alueilla palkokasvien rooli on merkittävä ihmisten toimentulon ja ravitsemuksen ylläpitäjänä, ja palkokasveja tuotetaankin laajalti pienissä yksiköissä ja perhetiloilla. Palkokasvien tuottaminen on viljaa selvästi parempi tulonlähde, minkä lisäksi kuivatut palkokasvit ovat ravinteikkuudessaan erinomainen ruokaturva viljelijöille itselleen. Myös rikkaammissa maissa olisi syytä lisätä palkokasvien käyttöä ihmisravintona. Vähärasvaisina mutta proteiinipitoisina, ravinteikkaina ja kuitupitoisina, sekä ennenkaikkea vähän ympäristöä kuormittavina, ne ratkaisisivat muutamiakin länsimaisen ravinnonkäytön ongelmia.  


Kikherne eli kahviherne (kuva: wikipedia).

Palkokasvien erityislaatuisuus pohjautuu kykyyn sitoa ilmasta kaasumaista typpeä kasville käyttökelpoiseen muotoon. Typen sidonnan tekevät kasvin kanssa symbioosissa elävät bakteerit, yleensä Rhizobium-bakteerit, kasvien juurinystyröissä. Kiehtovassa prosessissa siis kasvi ja bakteerit toimivat mutualistisessa suhteessa: kasvi saa typpeä, bakteerit kasvilta hiilihydraatteja ravinnokseen. Typensidonta parantaa viljelymaan ravinteikkuutta ja auttaa pitämään maan viljelykelpoisena köyhilläkin alueilla. 

Palkokasvit voivat olla yksi osaratkaisu ilmastonmuutoksen hidastamisessa: luonnollinen typensidonta maaperään vähentää tarvetta fossiilisesti sidottuun typpilannoitteeseen, minkä lisäksi eläintuotteiden korvautuminen proteiinirikkailla palkokasveilla säästäisi suuren määrän luonnonvaroja sekä metsiä ja muita luonnontilaisia alueita (mekanismi täällä). Kun keinotekoisen typpilannoitteen tarve pienenee, myös pienviljelijöiden riippuvuus suuryhtiöistä hellittää. Suoran hyödyntämisen lisäksi fabaceae-suvun kasveja voi hyödyntää viljelykierrossa: ne jättävät maaperään typpeä ja muuttavat maaperää muutoinkin kemiallisesti edulliseksi tuleville viljelykerroille. 


Typensitojabakteereita sisältäviä juurinystyröitä mailasen (medicago italica)
juuristossa


Palkokasveissa voi piillä osavastauksia moniin ihmiskunnan pähkäilyistä, lähtien niin valtavista kysymyksistä kuin nälänhädät ja ympäristökriisi. Palkokasvit ovat olleet osa ruokakulttuuria ympäri maailmaa satoja vuosia, mutta niiden arvostuksessa ja käytössä olisi silti lisääntymisen varaa. Kaikkein toivottavinta olisi, että palkokasvien käyttö ihmisravinnoksi lisääntyisi rehukäytön kustannuksella, sekä kehittyvissä että teollisuusmaissa. Tästä olisi hyötyä sekä ihmisten terveydelle, ruoaturvalle ja globaalille oikeudenmukaisuudelle että ympäristölle, maaperälle ja ilmastolle. Kuluttajan kannattaakin tukea palkokasvien viljelijöitä ostamalla ja käyttämällä niitä monipuolisesti. Kikhernettä hummuksena levitteeksi tai muusiksi, soijaa maidoksi, lupiinia leiväksi, linssejä murekkeeksi, härkäpapua pihveiksi.... 




keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Govindan hedelmäiset ja pähkinäiset välipalat

Govindan vegaaniset ja luomut raakamakeiset ovat haukkaisun kokoisia paloja hedelmää ja pähkinää harkituissa suhteissa. Mangopalasissa on mukana myös taatelia, kookosta ja agavesiirappia. Ne ovat hitusen kirpsakampia, ehkä "aikuisempia" suupaloja. Tiikeripähkinäkarkeissa puolestaan on maamantelin lisäksi ananasta, auringonkukkaöljyä, taatelia ja pieni liraus sitruunaa. Maamantelikarkit ovat hyvin pehmeitä ja kermaisen makuisia, täyteläisiä herkkuja, joiden voisi kuvitella maistuvan kelle tahansa. 

Mango on tuttu, eksoottisenraikas luumarja. Sen maku on yllättävän voimakas Govindan karkeissa. Maamantelit eli tiikeripähkinät sen sijaan ovat vielä varsin uusi tuttavuus meikäläisessä keittiössä. Runsasenergiset ja ravinteikkaat maamantelimuhkurat eivät lukeudu pähkinöihin ollenkaan, vaan ovat sädekaisloihin kuuluvan sarakasvin (Cyperus esculentus aka chufa) juurimukuloita. On olemassa näyttöä maamantelin tärkkelyspitoisten ja ravitsevien mukuloiden käytöstä jo faraoiden Egyptissä. Laajemmin tietoa maamantelista löytyy tästä aiemmasta bloggauksesta. Maultaan tiikeripähkinä muistuttaa hiukan palkokasveja. Miedoissa makeispaloissa tulee lähinnä lähinnä esiin vain pehmeä, aavistuksen toffeemainen aromi.





Govindan raakanaposteltavat ovat ravitsevaa sormiruokaa, joka sopii esimerkiksi teehetken tai kahvittelun oheen, juhlapöytään tai lahjaksi terveellisiä herkkuja arvostavalle. Yksi paketillinen palasia uppoaa kevyesti kaverin kanssa teetä hörppiessä, ja samalla tulee syötyä osa päivän hedelmäannoksesta. Karamellimaista makua kaipaileville suosittelen ehdottomasti ennemmin maamanteliversiota eli chufi-pakettia, hedelmäisen kirpsakasta eksotiikasta pitävälle mangovälipaloja. Me söimme kummankin paketin lähestulkoon tyhjäksi uimahallilta palanneina ja ravitsevan välipalan kaipuisina. Toinen maistelija ei tiennyt makeisten raaka-aineista mitään ennen maistelua, mutta ilmoitti tiikeripähkinäpalojen maistuvan tiikerikakulle. Ihan osuvaa. 



Mango- ja maamantelipalasia tarjolla