keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Pähkinöitä

Siemenet jo aiemmin summattuani käyn pähkinäasian kimppuun. Pähkinät ovat, paitsi hyvänmakuista ja suutuntumaltaan mukavaa rouskutettavaa, myös terveellinen lisä ruokavalioon. Valikoimaa on paljon, ja taasen seuraa subjektiivinen herkkukerroinjärjestys esittelyssä.

Yhteistä kaikille pähkinöille on erinomainen hyvien rasvojen määrä, proteiinien anti sekä hiven- ja kivennäisaineiden runsaus. Todennäköisesti niiden paljon tutkitut terveyshyödyt johtuvat myös runsaasta antioksidanttien määrästä. Liottaminen parantaa pähkinöiden ravintoaineiden imeytymistä, mutta rouskuttamisenkaipuiset tai kiireiset voivat ihan rauhassa jättää liotukset vähemmälle. Pähkinöitä voi lisätä ruokaan kuin ruokaan, mutta parhaimmillaan ne ovat kokonaisina syötyinä, vaikka välipaloina. Luomuna ostetut pähkinät ovat parhaita. Niiden viljely säästää ympäristöä ja auttaa herkuttelijaakin säästymään torjunta- ja homeenestokemikaaleilta.

Pähkinöissä on niin paljon erinomaisia rasvoja ja proteiinia, että ne pitävät erinomaisesti nälkää ja estävät verensokerin heilahteluja. Tai liekö taustalla vielä jotain muutakin kuin vain makroravinteita, niin ahkerasti laihdutusteollisuus tutkii pähkinöiden kylläisyyttä tuottavia ainesosia. Juuri rasvapitoisuutensa vuoksi  pähkinät kannattaa ostaa ja säilyttää kokonaisina.

Muuten - pähkinöille allergisten ihmisten vuoksi näitä aineksia ei kannata edes ravitsemusmielessä livautella mitään sanomatta yllättäviin, isommin tarjoiltaviin ruokalajeihin. 

Cashew (Anacardium occidentale) on oma suosikkini pähkinöiden piirissä. Lisäksi cashew on pähkinöistä tuottavin markkina-arvonsa suhteen, sillä se sopii upeasti niin suklaisiin kuin salaatteihinkin. Cashewmötikät ovat itse asiassa siemeniä. Ne kasvavat cashewpuissa, "cashew-omenien" kärjissä, hassusti killuen. Itse omenaa meillä Euroopassa ei nähdä, ilmeisesti ainoastaan siemenet kestävät kuljetuksen. Cashewpuun antimet - siementen lisäksi omenat ja kuori - ovat kuitenkin kaikki Etelä-Amerikassa ihan klassisesti ruuanlaitossa ja lääkinnässä käytettyjä aineksia.

Cashew-omenien hassuissa kärkipavuissa piilevät tuntemamme pähkinät
(kuva: wikipedia) 

Cashewpähkinä on huikean hyvä eväs tai paussinaposteltava sellaisenaan. Lisäksi siitä voi surauttaa kermaa tai lisätä kermaisuutta elävän ravinnon pirtelöihin, levitteisiin ja muihin sopotuksiin. Mysliin tai välipalajuguunkin cashewit sopivat hyvin. Pähkinä on maultaan mieto ja pehmeä, ihmeesti myös hiukan makean oloinen. Cashew on oiva hyvien, tyydyttymättömien rasvojen lähde, minkä lisäksi siinä on 20% proteiinia ja nelisen prosenttia kuitua. Kivennäis- ja hivenaineista erityisesti rauta, magnesium, sinkki ja seleeni ovat hyvin edustettuina. Rasvavalikoimasta vielä sen verran, että casheweitten rasvahappokoostumuksen ja fytokemikaalien oletetaan edistävän sydänterveyttä. 

Hasselpähkinät kasvavat hasselpensaissa (Corylus spp.). Ne ovat kuitupitoisempia kuin cashewit - niissä on päälle seitsemäntoista prosenttia kokonaiskuitua, mutta vain muutama prosentti imeytyviä hiilihydraatteja. Lisäksi hasselit ovat erinomainen B-vitamiinien lähde ja niiden ainesosia tutkitaan esim. syöpää ehkäisevinä aineina. Hasseleita käytetään erityisesti makeisteollisuudessa ja leipomuksissa, mutta niitä kannattaisi käyttää enemmän ihan sellaisenaan ruokana. Tahnoissa, salaateissa, tuorepuuroissa ja mysleissä ihan omiaan.

Meillä Suomessakin kasvaa hasselia- euroopanpähkinäpensaita

Mantelit (Prunus dulcis) ovat itse asiassa luumarjoja. Ne kasvavat persikoille, luumuille ja kirsikoille sukua olevissa puissa. Manteleista tehdään marsipaania ja niitä käytetään leipomotuotteissa. Parhaimmillaan ne kuitenkin ovat (minun mielestäni) kokonaisina rouskuteltuina, sillä ne tekevät hyvää myös vatsalle ja ruuansulatukselle. Mikäli kokonaisena rouskuttaminen ei houkuta, manteleita voi kokeilla liottaa ja surauttaa sauvasekoittimella vaikka levitteeksi tai dippikastikkeeksi.

Manteleissa on päälle 20% proteiinia sekä paljon kuitua, B- ja E-vitamiineja ja hyviä erinomaisia rasvoja. Hienosta mineraalivalikoimasta maininnan arvoisia ovat ainakin runsaat sinkin, kalsiumin, raudan ja magnesiumin pitoisuudet. Antioksidantiksikin laskettavan E-vitamiinin pitoisuus on manteleissa niinkin korkea, että parikymmentä mantelia kattaa lähes 40% päivittäisestä E-vitamiinintarpeesta. Manteleita pidetään myös sydänterveyttä edistävinä. Manteliöljyä käytetään kosmetiikassa, sillä se pehmentää ihoa.

Pekaanipähkinät (Carya illinoiensis), eli puissa kasvavat luumarjat, ovat olleet oikeassa mediaryöpytyksessä viime aikoina. Tämä siksi, että niiden sisältämät antioksidantit ja rasvahapot suojaavat tutkimusten mukaan tehokkaasti sydänsairauksilta. Pekaanien syöminen lisää veressä olevia tiettyjä E-vitamiinijohdannaisia ja vähentää haitallisen hitaan kolesterolin kertymistä elimistöön. Kuulostaa melko samalta kuin mistä montaa muutakin pähkinälajia kehutaan. Ei tässä kuitenkaan vielä kaikki (heh), vaan pekaanit voivat myös ehkäistä ikääntymisen mukanaan tuomaa hermoston rappeutumista.

Pitkulanmallisia pekaanipähkinöitä (kuva: New Mexico State Uni)
Pistaasit (Pistacia vera) ovat matalakasvuisten puiden kovakuorisia luumarjoja, sukua casheweille. Niitä tuottavat puut ovat hyvin sietokykyisiä kuivuudelle ja lämpötilavaihteluille. Pistaasitkin yhdistetään kolesteroliaineenvaihduntaa tehostaviin, terveyttä edistäviin vaikutuksiin sekä kylläisyydentunteen edistämiseen. Lisäksi pistaasit ovat oiva A-vitamiinin esiasteiden, B-vitamiinien, proteiinin, raudan, magnesiumin ja sinkin lähde. Pistaaseja käytetään leivonnassa, suklaissa ja jäätelössä, mutta niitä on viihdyttävää ja herkullista napostella sellaisenaankin. Tai lisätä omiin jäätelö- ja pirtelönameihin. 

Saksanpähkinät (Juglans regia) ovat niitä aivojen näköisiä, waldorfin salaateissa ihanasti rouskuvia pähkinöitä (tai jälleen biologisesti nähtynä luumarjoja). Niissä on viitisentoista prosenttia proteiineja, päälle 60% hyviä rasvoja ja vain kolmisen prosenttia hiilihydraatteja. Saksanpähkinätkin edistävät sydänterveyttä, hermoston terveyttä ja painonhallintaa kohtuukäytössä. Saksanpähkinöissä on hyvin korkea antioksidanttipitoisuus. Nämäkin herkut on parasta säilyttää kokonaisena, sillä rasvainen aines härskiintyy herkästi. Antioksidanttien säilymisen kannalta tuoreena tai liotettuna syöminen on kannattavinta.

Parapähkinät on käsitelty blogissa jo aiemmin niiden erinomaisten ekoetujen vuoksi.

Kookospähkinä (Cocos nucifera) on kookospalmun siemen, jolla on paljon erilaisia käyttömuotoja. Sen kuitua käytetään pehmusteissa ja käsitöissä, minkä lisäksi sekä kookosvesi että kookosliha ovat arvostettuja ruoka-aineita. Kookosvesi on pähkinän sisältä löytyvää kirkasta, mineraalipitoista nestettä, kun taas kauppojen kookosmaito on kookoslihasta uutettua, pehmeänmakuista ja aika paksua ainesta. Tölkissä ostettava, laadukas luomukookosmaito kerryttää purkin pintaosaan paksua, herkullista kookoskermaa säilytyksessä.

Kookoshiutaleet ja lastut ovat niinikään kookoksen maltoa, joka on vähähiilihydraattista mutta runsasproteiinista ainesta ja sopii esimerkiksi mysleihin. Kookosmalto sisältää hyvin myös monia mineraaleja. Kaiketi puhuttavin kookostuote on kuitenkin kookosöljy. Koska kookoksen rasva on niin suurelta osin tyydyttynyttä, sitä pidettiin pitkään täysin terveydelle haitallisena tavarana. Varmaan onkin niin, jos kookosrasvaksi käsitetään markettien hyllyiltä löytyvät, raskaasti käsitellyt kookosrasvakuutiot. Kylmäpuristettu neitsytkookosöljy on kuitenkin kuin eri maailmasta. Sen keskipitkät rasvahappoketjut takaavat nopeasti käyttöönotettavaa ja vaikeasti varastoituvaa energiaa ihmiskoneistoon, ja kookoksen lauriinihappojen väitetään nopeuttavan aineenvaihduntaa. Kylmäpuristetun kookosöljyn vaikutukset kehon kokonaiskolesteroliin ovat tutkimuksissa olleetkin edullisia. Kookosöljy hoitaa myös hiukset ja ihon, ja sillä on miedosti antibakteerisia ominaisuuksia. 

Maapähkinät (Arachis hypogaea) eivät ole varsinaisia pähkinöitä, vaan kyseessä on palkokasvi. Ihan linssien tapaan yksi maapähkinänpalko pitää sisällään pari pähkinänsydäntä. Maapähkinän nimi tulee siitä, että kun kasvi on hernemäisen näköiset kukkansa kukkinut, varsi painuu maata vasten ja "pähkinät" kehittyvät maanpinnan alla. En tiedä, miksei maapähkinöitä syödä meillä reippaammin - niissä on lähes 26% proteiinia ja runsaasti B- ja E-vitamiineja,  magnesiumia, koentsyymi-Q10:ta, kuitua, mangaania sekä syöpien ehkäisyssä tutkittavia aineita. Niin ja mukava, rouskuva maku. Maapähkinävoi ja -öljy ovat kyllä massoittain syötyjä aineita, maailmalla siis, mutta kokonaisina näitä palkokasveja syödään Euroopassa suht vähäisesti. Maapähkinät sopivat sekä naposteluissa, mysleissä, tuorepuuroissa ja salaateissa että pataruuissa syötäviksi.

Siinäpä pähkinöitä. Suosittelen kantamaan vaikka minigrip-pussissa pientä varastoa mukana nälänsammuttajina ja täyttämään kaapin purkkeja näillä terveellisillä pikkupallukoilla. Pähkinärouhe- kookosmaitojäätelö lähtee meillä seuraavaksi kokeiluun!

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Ihminen ja eläin?

Jussi Viitala, Jyväskylän Yliopiston entinen dosentti ja Konneveden tutkimusaseman eläkkeelle jäänyt johtaja, on kirjoittanut meistä eläimistä kirjoja, jotka jokaisen kannattaisi lukea. Olen jo kauan kaavaillut niistä bloggausta, ja koska tuuma tuntuu aina vain unohtuvan, vinkkaan nyt edes jonkunmoisesti ko. kirjojen suuntaan, samalla jutellen omia ajatuksiani aihepiiristä.

Viitalan teoksissa käsitellään asiantuntevasti toisaalta eläinkunnan moninaisuutta ja toisaalta meidän ihmisten asemaa eläimenä muiden, yllättävän paljon kaltaistemme joukossa. Näkökulma on voimakkaasti evoluutiotieteellinen, kuten tarpeen onkin, kun on tarkoitus ymmärtää rinnakkain kehittyneiden lajien yhteyksiä ja eroja.

Ensimmäinen tässä käsittelemäni kirja on vuonna 2003 ilmestynyt Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen (Atena kustannus), jonka jälkeen ilmestyi Vapaasta tahdosta? Käyttäytymisen evolutiivinen perusta (Atena 2005). Jälkimmäinen oli ymmärtääkseni hiukan helpompilukuinen, popularisoidumpi jatko ensin mainitulle teokselle. Uusin kirja tässä pohdiskelevalla äänellä kirjoitettujen teosten sarjassa on Älykäs eläin (Atena 2010), joka pureutuu sen, mitä pidämme älykkyytenä, ilmenemiseen eri eläinlajeilla.

Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen tiivistää käyttäytymistieteen historiaa ja näkökulmia pähkinänkuoreen, tuoden esiin myös alan hutilyöntejä. Tällaisia ovat esimerkiksi käsitykset muista eläinlajeista biologisina koneina verrattuna ihmiseen, jonka kehitys vasta olisi mystisesti tuonut maailmaan kaiken älyyn, oppimiseen ja tuntemiseen liittyvän. Ei edes loogista minun mielestäni, mutta alan alussa näkemykset olivatkin hyvin teistisesti värittyneitä.

Viitalan teoksissa pohdiskellaan maailman ja ympäristön erilaisuutta eri lajien aistien lävitse koettuna. Esimerkiksi linnut elävät tetrakromaattisen, neljään pääväriin perustuvan, värinäkönsä ansiosta hyvinkin erinäköisessä maailmassa kuin me. Linnuilla siis on silmissään neljää erilaista, väriä aistivaa tappisolua, toisin kuin meillä kolmitappisilla. Koiraeläinten kokemusmaailmoista taas omamme eroaa ronskisti siinä, miten hurjan heikko hajuaistimme on koirannuuskuihin verrattuna. Ja joitakin aisteja meiltä puuttuu kokonaan. On vaikeaa kuvitella, miltä tuntuisi omistaa esimerkiksi magneetti- tai sähköaisti. Sähköaisti löytyy esimerkiksi hailta ja nokkaeläimiltä.

Näistäkin syistä on hullua, että älykkyyttä mitataan edelleen ihmisten kokemusmaailmaan suunnitelluilla testeillä! Lähes kaikki popularisoidut uutiset tutkimusten selvittämistä eläinlajien älykkyystasoista tulisikin tulkita analyyseiksi siitä, miten paljon mikäkin eläin kokemus- ja kognitiiviselta maailmaltaan on kuin ihminen tai kommunikoi riittävästi kuten ihminen. Tuolloin vertaillaan vain, minkä lajien historiassa evolutiiviset valintapaineet ovat ohjanneet samankaltaisen nokkeluuden, käsitteellisyyden tai sosiaalisen kommunikaation syntyyn kuin ihmistä. Lajienvälisen kommunikoinnin yhteen osuminen näkyy esimerkiksi ihmisen ja koiran välillä. Olemme "jalostaneet" koiria jo hyvin kauan. Niillä on tästä syystä kyky - ja ylipäänsä kiinnostus - lukea ihmisen kommunikaatiota. Esimerkiksi sika ei ole samanlaiseen ihmiskiinnostukseen tai ihmisen kanssa yhteiseen toimintaan kehittynyt kuin hauvat. Siksikin valtaosa ihmisistä onnistuu olemaan ajattelematta sikaa paljon koiraa älykkäämpänä, tunteellisena ja monimutkaisena eläimenä, joka se on. 

Kaikkinainen lajiryhmien erilaisuus on evolutiivisen eriytymisen ja erilleen muuntumisen tulosta, ja vaikka meillä eläimillä lienee sama alkeellinen esiäitiotus, olemme kyllä huikean monimuotoinen joukko. Viitalan kirjojen vahvuus on siinä, että ne herättävät arvostusta maapallon sakin moninaisuutta kohtaan, mutta samalla myös vänkää yhteenkuuluvuutta. Tulee jälleen kerran ihmeteltyä, miten paljon meillä eläimillä onkaan yhteistä keskenämme. Esimerkiksi tunteiden tyyssija, limbinen järjestelmä, on niin vanha rakenne eläimissä, että on oletettava meistä niinkin kaukaisten eläinten kuin liskojen olevan tuntevia olentoja. Tunteminen ja äly ovat haastavissa olosuhteissa lähes minkä tahansa monisoluisen otuksen selviämistä edistäviä ominaisuuksia. Siksi ne ovat myös yleisiä - joskin tasoltaan varsin vaihtelevia - ilmiöitä. Esimerkiksi kärpäsen aivorakenteiden tutkimuksen tulokset viittaavat Viitalan mukaan tietoisten valintojen mahdollisuuteen kärpäsen elämässä.

Ihminen on jatkuvasti pyrkinyt osoittamaan, miten erinomaisen paljon hän poikkeaa positiiviseen, eli älyn ja emotionaalisen hienouden, suuntaan muista eläimistä. Meillähän on kieli! No, itse asiassa monella muullakin lajilla on. Esimerkiksi vervettiapinoiden erilaiset hälytysäänet tarkoittavat eri vihollisia. Käärmettä tarkoittava hälytysääni saa ne tarkkailemaan maata, petolinnusta varoittava hälytys katsomaan taivaalle. Kieli ei jää  vain kädellisten yksinoikeudeksi. Esimerkiksi korpeilla on vervettiapinoita laajempi sanavarasto.

Muutkin kuin ihmiset hallitsevat kielen ja viestinnän mukanaan tuoman abstraktin kuvaamisen mahdollisuuden. Kuuluisa harmaapapukaija Alex osasi aikanaan soveltaa käsitteitä kuten "samanlainen" ja "erilainen". Alexista löytyy paljon artikkeleita, mukavalukuisena esimerkkinä tämä Scientific Americanin juttu. Monilla merinisäkkäillä, esimerkiksi miekkavalailla, on kulttuurisesti kehittynyt nimistönsä, ja mehiläisilläkin eräänlainen alkukieli, ikioma tanssikielensä. Mehiläisillä on todettu myös käsitteenmuodostusta.

Yksi seikka, joka on sotkenut käsitystämme roolistamme muiden eläinten joukossa, on siis vaisto-käsitteen harhainen käyttö. Viitala korostaa, että vaisto on olemassaoleva ilmiö ja tieteellisesti sopiva käsite, kunhan se määritellään oikein. Tieteellisesti hyväksyttävä tapa määritellä vaisto on Viitalan mukaan periytyvä käyttäytymisen komponentti tai käyttäytymistaipumus, erotuksena käyttäytymisen siitä osasta, joka on opittua, oivallettua ja soveltavaa. On useita toimintoja, jotka periytyvät geneettisesti, erityisesti ravinnonhankintaan tai pakotoimintoihin liittyviä. Etologiassa ja vanhassa, behavioristisessa näkemyksessä mysteerisellä "vaistolla" selitettiin kuitenkin käytännössä kaikkea muiden eläinten toimintaa, jolloin ne nähtiin tavallaan koneina. Vaiston ja älykkään, oppimisen kautta muotoutuneen käyttäytymisen eroa ei sen kummemmin määritelty tai kyseenalaistettu, vaan "määrättiin" älykkään käyttäytymisen rajoittuvan ihmisapinoihin, ja muiden eläinten olevan vaistokoneita. Tällainen, toisaalta ihmisen hybrikseen eli tyhmänylpeyteen ja toisaalta vanhoihin uskomuksiin pohjaava näkemys oli vallalla pitkään jopa tutkijoiden keskuudessa.

Tosiasiassa nykyään tiedetään, että kaikilla eläimillä, ihminen mukaanlukien, on vaistoja ja geneettisesti periytyviä käyttäytymistekijöitä. Mutta lisäksi eläimet oppivat, ja monet pystyvät hyvinkin joustavaan käyttäytymiseen ja kekseliäisyyteen. Monilla eläinlajeilla on myös oma perinnetietonsa, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Voidaan puhua suorastaan traditioista ja kulttuureista, sillä kokonaisia tapojen ja tottumusten kokonaisuuksia säilyy ajassa opettamisen ja oppimisen keinoin. Useilla lajeilla sosiaalisen käyttäytymisenkin normit on opittava vanhemmilta lajikumppaneilta. Tällaista "perimätiedon" välittämistä esiintyy esimerkiksi kaloilla. Myös useiden kädellislajien merkkikielet periytyvät opettamisen avulla. Monilla muillakin nisäkäslajeilla, kuten myös linnuilla, on toistaiseksi alkeellisesti tunnettu käsitevarasto, eräänlainen protokieli. Viitala toteaakin:

"Onkin alkanut näyttää yhä ilmeisemmältä, ettei ole olemassa kvalitatiivisia, laadullisia eroja, joiden perusteella ihminen voitaisiin jotenkin erottaa muista eläinlajeista omaksi erilaiseksi ryhmäkseen. Erot ovat kaikki kvantitatiivisia eli määrällisiä, eivät kvalitatiivisia eli laadullisia. Ihmisessä toiset ominaisuudet ovat kehittyneet pidemmälle ja toiset taas heikommin kuin muissa lajeissa. Ihminen näyttääkin olevan ainutlaatuinen ja erilainen täsmälleen samassa merkityksessä kuin jokainen muukin eläinlaji on ainutlaatuinen ja erilainen." 

Älykäs eläin kertoo myös ihmisen tuhoisasta ylpeydestä. Paremmuuttamme on pyritty pönkittämään monella eri tavalla. Ihmisen älykkyyttä on pyritty vakuuttelemaan sillä, että meillä on suurimmat aivot. Sitten tajuttiin, että eipä olekaan - norsuilla, valailla ja delfiineillä on paljon suuremmat. Välillä yritettiin vedota ihmisen suhteessa suurimpiin aivoihin, mutta sekään ei toiminut - esimerkiksi pikkulinnuilla on suhteessa selvästi suuremmat! Poimuttuneisuus keksittiin tämän jälkeen, mutta delfiineillä on huomattavasti ihmistä poimuttuneemmat aivot. Poimuttuneisuuden petettyä tutkijat keksivät, että aivojen ns. gliasoluthan ovatkin yhteydessä älykkyyteen! Esimerkiksi Einsteinilla niitä oli selvästi tavallista enemmän kuin normijampalla. Lanseerattiin ns. gliasoluindeksi, jota haluttiin verrata muihin, "tyhmempiin" eläimiin, ja joka ihmisellä julistettiin 2:ksi. Vasta jälkikäteen huomattiin, että gliasolutkaan eivät oikein tukeneet ihmisen totaalista, muista eläimistä eriytynyttä paremmuutta: pullokuonodelfiinillä kysenen indeksi havaittiin 3:ksi ja sillivalaalla 4,54:ksi! Jälleen on niin, ettei montaa muuta lajia ole tutkittukaan. Mistä lie johtuu.

Toisaalta aivoihin ja niiden toimintoihin liittyy paljon muutakin ihmetyttävää. Koska linnuilla on absoluuttisesti suhteellisen pienet ja heikosti poimuttuneet aivot, niitä pidetään joissain yhteyksissä totaalitaukkeina. Vaan yllättäen lintujen aivotoiminta ei keskitykään nisäkkäiden fysiologian tapaan vain aivojen pintakerrokseen. Linnuilla se ulottuu paljon syvemmälle aivojen rakenteisiin! Tämä voi selittää esim. varislintujen ihmisapinoihin verrattavan älykkyyden tai kea-papukaijojen käsittämättömän kekseliäisyyden.  Eräässä Viitalan lainaamassa tutkimuksessa oli huomattu, että mustavarikset ymmärsivät jopa Arkhimedeen lakia. Niiden näkyville asetettiin läpinäkyvä putki, jossa kellui herkullinen toukka. Ikävä kyllä veden pinta ja siksi myös muhkea toukka olivat niin syvällä putkessa, etteivät varikset ulottuneet namiin. Ne alkoivatkin pudotella kiviä putkeen, saivat siten vedenpinnan nousemaan ja pääsivät herkuttelemaan! Keat puolestaan purkavat vaikka auton siististi pieniin osiin, ihan uteliaisuuttaan ja oppimisenhaluaan, jos ajokki parkkeerataan huolimattomasti niiden alueelle.

Älykkyystestit, joita tähän asti on suoritettu eläintenvälisten älykkyyserojen mittaamisessa, mittaavat Viitalan mukaan lähinnä konvergenttia ajattelukykyä, eli yhteen "oikeaan" ratkaisuun pyrkivää järkeilykapasiteettia. Divergentti ajattelu on edellisestä poikkeavaa, luovempaa ja moniin ratkaisuihin pyrkivää. Sitä on vaikeaa mitata, mutta jos keino keksittäisiin, tulokset voisivat olla hyvinkin erilaisia kuin tähänastiset.

Kun aivorakenteet pettivät, sosiaalinen älykkyys, peilisolut ja minuuden tiedostaminen valittiin seuraaviksi meitä ihmisiä kaikista muista erottaviksi ominaisuuksiksi. Heikoin tuloksin. Sukkulasoluja, joita pidetään sosiaalisen kanssakäymisen yhtenä vielä riittämättömästi tutkittuna ratkaisuelementtinä, löytyy myös valailta. Juuri muilta eläimiltä niitä ei ole etsitty...! Peilisolut liittyvät myös sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ne aktivoituvat, kun yksilö näkee toisen tekevän jotain, tai kuvittelee itse tekevänsä jotain. Ne siis ovat samaistumisen ja toisen yksilön ilmeistä pääteltyihin tunnetiloihin eläytymistä varten. Peilisolut kytkeytyvät aivoissa limbiseen järjestelmään, eli sinne vanhaan tunnealueeseen. Siten peilisolut ovat tavallaan empatian synnyn työkaluja. Ne liittyvät myös ns. mielen teoriaan, eli siihen, osaako eläin kuvitella toisen yksilön ajattelevan ja tietävän. Useilla lajeilla on havaittu mielen teoriaa vaativia toimintoja: esimerkiksi, että piilotettuja herkkuja ei vartioida, jos tienoolla liikkuu vain yksilöitä, jotka eivät ole nähneet piilopaikkaa. Vain piilotustoimenpiteen nähneitä yksilöitä vartioidaan.

Itsetiedostaminen on usein nähty ratkaisevaksi, tai ainakin tärkeäksi testiksi siitä, kuinka kehittyneitä tai ns. "edistyneitä" eri lajit ovat älyllisesti. Testinä on käytetty vanhaa (ja myös kiisteltyä) peilitestiä. Siinä eläimelle maalataan piste esimerkiksi nokkaan tai otsaan ja sille näytetään peilistä sen omaa heijastusta. Verrokkiryhmälle maalataan näkymätön piste, jotta tiedetään, etteivät eläimet reagoi vain tuntoaistin pohjalta. Jos eläin katsoo peilistä itseään ja koskettaa pistettä otsassaan tai pyrkii poistamaan sen, voidaan olettaa eläimen tajuavan peilikuvasta itsensä. Oma, erillinen minuus olisi tuolloin eläimellä "tiedossa". Testi on mennyt läpi varislinnuilla, delfiinillä, kyyhkysillä, norsuilla, simpanssilla ja sialla. Gorillalla testi ei toiminut, mikä saattaa johtua testitilanteestakin. Juurikaan muilla lajeilla ei kai ole kokeiltu.

Kun älykkyyspuoli ei tue ajatusta ihmisestä muista lajeista kvalitatiivisesti eroavana hallitsijaolentona, voi vielä pyrkiä selittämään, miten meillä ihmisillä on niin omalaatuinen ja moninainen persoonallisuuksien valikoima. Sekin on loppujen lopuksi hutilyönti. Jos asiaan perehtyy, löytää tietoa siitä, että esimerkiksi mustekaloilla on aivan omalaatuisensa persoonallisuudet. Ne muuten ovat niin älykkäitä, että kykenevät keppostelemaan ja huijaamaan tutkijoita. Pääjalkaiset ovat muutoinkin vallan fiksuja ja kekseliäitä tyyppejä - niistä löytyy hauskoja tutkimustuloksia ja näkemyksiä.

Vaikuttaa aika vakuuttavasti siltä, että vastaus yhteen ikuiseen kysymykseen on selviämässä. Kysymys, onko ihminen yksin avaruudessa saa vastauksekseen ein. Meillähän on ihan samalla pallolla hurja määrä omalaatuisia ajattelijoita ja tunteikkaita kavereita. Olemme itse aivan omalaatuisiamme, ihmeellisiä olentoja, mutta niin ovat nuo toisetkin. Hassua, että enää tarvitsee kysyäkään!

Mitähän nämäkin pikkutyypit suunnittelevat...

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Ikivanhaa superruokaa: siemenet

Kasvissyöjän ruokavaliossa ihmetyttävät joskus erilaiset siemenet. Tai ainakin minulta usein kysytään, miksi ja miten niitä kannattaa syödä - moista linnunruokaa. Koostan siksi hiukan listaa siementen ravintoarvoista, käyttötavoista ja mausta. Jälleen kerran, koska itse olen kova alkukantaismakujen ihailija ja kiinnyn tiettyihin ruokiin kovasti, listan järjestys ja korostukset ovat varsin subjektiivisia. Lisäksi, niin mielelläni kuin jakaisinkin kanssanne upeita gourmet-reseptejä, on todettava, että olen vähän alkukantainen itsekin. En useinkaan kokkaa ruokiani ollenkaan, sopotan vain yhteen lautasella. 

Ihan yleisesti kaikki siemenet (siis ihmisruuaksi kelpaavat) ovat hyväksi siksi, että niissä on paljon proteiineja ja hyviä rasvoja, sekä usein paljon kuitua. Eri siemenillä on kuitenkin paljon eroja, ja ihan omat hyvät puolensa. Tiettyjä yleisohjeita kaikkiin siemeniin on pari. Ensinnä se, että luomuna syöminen on fiksua, ekosyiden lisäksi myös terveydellisistä syistä, varsinkin kun syödään kuumentamatonta tavaraa. Toisena se, että pieni liotus ei koskaan ole pahitteeksi - se tekee siemenistä helpommin sulavia ja usein mehevämpiäkin. Muutama tunti on hyvä aika liottaa, tai jos ei ehdi niin kauaa, tuntikin tekee jo jotain. Mikäli ei ehdi ollenkaan liottaa, kannattaa vain syödä. 

Kurpitsansiemeniä (kuva: www.therawdivas.com) 
Kurpitsansiemenet ovat suosikkilistani kärkikastia. Ne ovat mukavan kookkaita siemeniä, joissa on oma, erityinen makunsa. Niistä saa hyvin ravintoaineita: mainiosti ainakin magnesiumia, rautaa, mangaania, sinkkiä ja K-vitamiinia. Kolmisen ruokalusikallista näitä lateja on jo lähes 30% päivän rautatarpeesta. Kurpitsansiementahna, jota olen ennenkin mainostanut, on vielä herkku potenssiin neljä: siinä siementen maku jalostuu pistaasia muistuttavaksi, pähkinäiseksi. Kurpitsansiemenet ovat edukseen tuorepuurossa, tavallisen puuron päällä, salaatteihin ripoteltuina tai öljynä lorautettuna, sellaisenaan eväänä naposteltuina ja vaikka missä muussa. Myös kurpitsansiemenöljyä kannattaa maistaa: pähkinäinen aromi on siinäkin upeasti esillä. 

Kurpitsansiementen terveyseduista (ravitsevuuden lisäksi) tunnetuimpia on miehillä eturauhasvaivojen ehkäisy ja hoito, vaikkakaan ei ole täysin varmaa, mihin tämä vaikutus perustuu. Pidetään todennäköisimpänä, että vaikuttavat aineet ovat karotenoideja tai rasva-aineita. Paras teho saadaan syömällä kurpitsansiemenöljyä, jossa arvatenkin vaikuttavat aineet ovat tiivistetymmässä muodossa. Sinkin saannin yhteyksiä terveyteen piilee ainakin entsyymien toiminnassa, minkä lisäksi edullisia vaikutuksia tutkitaan liittyen luuston terveyteen, terveeseen kasvuun, tulehdusten ehkäisyyn ja kolesteroliaineenvaihduntaan.  

Pellavansiemeniä (kuva: wikipedia)
Pellavansiementen maine liittyy lähinnä vatsan toiminnan edistämiseen ja mahan hoitamiseen. Eikä suotta - niissä on noin 27 % kuitua, ja liotettuna ne muodostavat vatsaa hellivää pellavansiemenlimaa. Itseäni eniten kiinnostava pointti on kuitenkin pellavansiementen mainio rasvahappokoostumus: ensinnä niissä on paljon monityydyttymättömiä rasvahappoja, mutta lisäksi vielä niistä lähes 60% on alfalinoleenihappoa eli omega-3:sta, ja vain 15% linolihappoa eli omega-6:sta. Nykyihmisellä näiden omegoiden saantisuhde on vääristynyt optimaaliseen verrattuna: saamme liikaa kutosta. Pellava on hyväksi - sen avulla tasapainoa voi pyrkiä parantamaan! Tässä tarkoituksessa pellava voi olla helpointa nauttia öljynä lusikalla. Maku on aika voimakas, mutta omalla tavallaan mukava (ainakin, jos koskaan on maalannut öljyväreillä ja piti ko. touhusta - pellavaöljy tuoksuu itselleni ikuisesti maalaamisiltapäiviltä). Seikka, joka jää usein pellavansiementen muiden hyvien ominaisuuksien varjoon on, että niissä on parisenkymmentä prosenttia proteiiniakin, ronskisti magnesiumia ja joitakin B-ryhmän vitamiineja. 

Pellavansiemenet voi syödä kokonaisina silloin, kun hakee vatsan toiminnan vauhdittamista. Muutoin ne kannattaa ostaa rouheena, jauhaa ennen käyttöä tai pureskella tosi hyvin. Muutoinhan kaikista ravitsemuksellisista eduista ei pääse osalliseksi. Rouhetta voi lisätä tuore- ja keittopuuroihin, jugurttien pinnalle, mysliin, pirtelöihin, leivonnaisiin - vaikka minne! Kuulemma, ja nyt lainaan työkaverin vinkkiä, myös sidosaineeksi vaikka muffineihin. 

Camelina (Camelina sativa) eli kitupellava sopii tähän väliin. Se on ikivanha viljelykasvi, jota meillä Suomessakin hyödynnettiin kauan sitten, ennen kuin kasvi jäi suotta unohduksiin. Nimestään huolimatta camelina ei ole sukua pellavalle, vaan kuuluu ristikukkaisiin, ollen lähemmin sukua rypsille. Sen siementen sisältämästä rasvasta lähes 40% on omega-3:sta. Camelinaa saa sekä hyvin ravinnepitoisena rouheena että öljynä. En ole itse vielä maistanut öljyversiota, mutta siinä täytyy olla suht voimakas maku, koskapa kaikki eivät sille lämpene. Maistaneet kertokoot! Rouhe sopii jälleen ripoteltavaksi mihin vain ruokaan mukaan. Näitä siemeniä suurempi omega-3:sten osuus rasvoissa on vain chian siemenissä. Ne ovat pienen pieniä siemeniä, joissa on myös paljon vitamiineja ja mineraaleja. Proteiinejakin niissä on 20%, mutta koska niitä ei juurikaan kukaan rouskuttele kuin pikkuripauksen per ateria ja myynti on ollut pienimuotoista "superfood-intoilua", varsinaisena proteiininlähteenä niitä ei ehkä kannata mainostaa. Omega-3:sten kylläkin.

Kuorittuja hampunsiemeniä (kuva: www.therawdivas.com)
Koska rakastan voimaharjoittelua, en voi ohittaa hampunsiemeniä. Niissä on n. 35% aminohappokoostumukseltaan laadukasta proteiinia, ja rasva on hyvälaatuista. Hyvin edustettujen kivennäisaineiden ja hivenaineiden lista on pitkä: magnesium, rauta, kromi, jodi, pii, kalium, sinkki, kalsium... Siemenet voi ostaa kuorineen tai kuorittuna (jälkimmäinen etenkin, jos haluaa käyttää johonkin "pehmeään", kuten jätskiin), jauheena tai vaikka proteiini-isolaattina. Siemenistä voi tehdä maitoa, jonka ohjeen olen blogannut aiemmin ja jauhetta voi ripotella mukaan mihin tahansa ruokaan, leipoa leipomuksiin, myntätä mukaan proteiini- tai eväspatukoihin, sekoittaa itse tehtyyn mysliin, pirtelöihin jne. Jotkut karsastavat hamppua siksi, että jo sana yhdistetään huumausaineena käytettyyn kasviin. Tosiasiassa hamppu on ikivanha hyötykasvi, ja päihdetasolle huumaavien aineiden pitoisuuksiltaan yltävät lajikkeet ovat myöhemmin jalostettuja. Olisi epäreilua lytätä hieno vanhan käyttöperinteen kasvi yhden villityksen ja jalostetun sukulaisensa takia.

Auringonkukansiemenet ovat yksi ruokakaappini vakiotäytteistä. Ne ovat herkullisia, proteiinipitoisia, ja niissä on hyvin magnesiumia, seleeniä, sinkkiä ja tiamiinia. Niissä on myös hyvin tyydyttymättömiä rasvoja, mutta omegat ovat aika paljon O6:een painottuneina. Siksi kannattaa syödä muitakin siemeniä kuin auringonkukan, vaikka ne muutoin ovatkin niin hyviä ja hyväksi.

Seesaminsiemeniä (kuva: wikipedia)
Seesaminsiemenet jäivät nyt viimeisiksi ihan suotta. Tosiasiassa nekin ovat yksi suosikeistani, eli tämä järjestely ei nyt mennytkään ihan putkeen. Sanoinhan olevani alkukantainen. Seesaminsiemenissä on enemmän kalsiumia kuin maitotuotteissa - edes huipputiivistetyissä juustoissa! Niistä 27% on proteiineja, ja runsaasti löytyy myös kaliumia, fosforia ja seleeniä. Seesaminsiemenet ovat upeita sellaisenaan syötäviksi (ihan oikeasti, lusikalla vaan), salaatteihin, tuorepuuroihin, pirtelöihin, ihan mihin vaan. Niistä voi tehdä seesammaitoa tai seesamkermaa. Tai tahinia, joka on seesamtahnaa - sitä voi tosin ostaakin purkissa. Oma ennätykseni on purkillisen syöminen kahdessa päivässä. Muistan lukeneeni, että lusikallisessa tahinia on enemmän proteiinia kuin kananmunassa. En vanno todeksi, mutta en ihmettelisikään.

Summa summarum, siemeniä ei kannata halveksua linnunruokana - ne ovat oikeaa mättöevästä! Toinen vaihtoehto on, että muutamme käsityksemme linnunruuasta realistisemmaksi - onhan täysin harhaanjohtavaa puhua siitä, että "syö kuin lintu" olisi pieniruokaisuuden mitta, kun taas "syö kuin hevonen" tarkoittaisi mässäilyä. Pikkulinnut haihduttavat ja kuluttavat valtavasti energiaa, varsinkin talvella. Niillä on suuri pinta-ala suhteessa sisuskaluihin, mikä lisää lämmön poistumista, ja ne ovat koko ajan aktiivisia. Siksi ne tarvitsevat laadukasta ruokaa, jota ne syövät talvella koko päivän, taukoamatta, enemmän kuin painonsa päivässä! Harva hevonen pistelee tiiviisti pakattua energiaa ja proteiinia kokonsa veroista kasaa edes tupla-ajassa. Ihmeesti pienen pienet tirpat säilyvätkin  hengissä pitkän, kylmän talven yli. Linnunruuassa on ytyä!

Pikkuvarpunen pyllistää ennakkoluuloille:
 siemensyöjät eivät ole pikkuruokaisia nirsoilijoita!
(kuva: www.birdlife.fi)

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Kotikutoista

Taas positiivinen kirjayllätys. Laura Honkasalon Kotikutoista - Itsetekemisen ihanuudesta (Kirjapaja 2011) tarttui mukaan kotikunnan kirjastosta. Ilman ennakkotietoja kirjailijasta tein lainani sillä ajatuksella, että luen, jos teos ei ensikappaleissa vaikuta olevan naistenlehtimäinen pintaraapaisu tai täysin yllättämätön henkilökohtaisten saavutusten luettelo. Ja kappas - Kotikutoisen riveiltä löytyikin näkemystä laajasti (länsimaisen) kulttuurin kotitekemisen saralta, henkilökohtaisesta historialliseen. Itse tekemisen kulttuuri ei koskaan ennen ole näin laajasti unohtunut länsimaiselta ihmisyhteisöltä - ei ennen massavalmistuksen, törsäämisen ja pikakulttuurin aikaa. Kotikutoista tuo selvästi esiin, miten arvokas, inhimillinen ja ikivanha kudelma käsillä tekeminen on, ja miten murheellista juurten katkeilua taitojen unohtuminen olisi.

Honkasalo yhdistää omia kokemuksiaan itsetekemisen aatteista maailmanlaajuiseen kehitykseen, ja lukijalle tulee selväksi, että kirjaa varten on puurrettu taustatyötä. Esimerkit virtaavat käsityöaiheisesta kirjallisuudesta ympäri länsimaista kulttuuria, aina 1900-luvun alusta saakka. Lainauksista tulee selväksi, miten järjellä vielä sata vuotta sitten suhtauduttiin materiaaliin, itse tekemiseen ja ostamiseen, ja mihin nyt on kertakäyttökulttuurissa tultu. Ennen hankittiin laatukankaat ja tehtiin tai teetettiin kunnon vaatekappaleet. Niitä sitten taidokkaasti korjattiin, uudistettiin ja muodistettiin vuosikymmeniä. Jokainen osasi joitain perusteita materiaaleihin, korjaamistaitoihin ja tekstiilien säästävään säilytykseen. Millainen varmuus olisikaan, jos itse tietäisi edes vaatetuksensa suhteen olevansa omien taitojensa turvissa. Halu harjoitella taas väsäilyä heräsi hypähtäen. 

kuva: www.kirjapaja.fi
En ollut tullut ajatelleeksikaan, että ennen vuotta 1900 kotitalouksissa ei edes tarvittu roskiksia! Lumppukauppiaat hakivat ne vähät kangastilkut, jotka saattoivat jäädä yli projekteista, ja ottivat samalla ruokailuista jääneet luut nappien tekoon ja keittorasvan saippuan valmistukseen. Hymh, itse en kyllä välttämättä moista saippuaa haluaisi, mutta olen niin totaalisen samaa mieltä siitä, ettei nykytavaran ja tekstiilien törsäämisessä ole mitään järkeä. Perusmassa vaatteista valmistetaan niin huonoista materiaaleista, että ne kulahtavat hetkessä, ja suuri osa ihmisistä on kasvanut ostamaan uudet jo ennen kuin tuo ennenaikainen kulahdus ehtii tapahtua. Kierrätyskeskukset pursuilevat ja kaatopaikat kasvavat. Harva enää tietää, miten valtava työ ja ympäristökuormitus piilee yksittäisessä vaatteessa. Siksi tekstiilejä ei enää arvosteta. Vähän sama kaiketi kuin ruuan suhteen - vieraantuminen tuotantojen alkupäästä johtaa arvostuksen puutteeseen valmiiden tuotteiden suhteen. Kuitukasvien kasvattaminen, lannoittaminen, kastelu, tuhohyönteisten torjunta... sitten vielä kankaaksi kutominen, leikkaus, ompelu. Kaikki tämä, jotta valmis vaatekappale palvelisi yksissä bileissä ja joutaisi sitten kirppikselle tai roskiin...?

Itse tekeminen opettaa arvostamaan valmista työtä. Se sitoo ihmisen itsenäisen taloudenpidon ja päätöksenteon kulttuuriin. Olennaisinta olisi lisätä itseltä löytyvien materiaalien ikää ja monikäyttöä. Ja - kuten Kotikutoista niin tarpeellisesti korostaakin - arvostusta materiaalia kohtaan! Ehkä materiaaliseksi kutsuttu aikamme on niin tuhoisa juuri siksi, ettei se arvosta materiaaliansa. Aineeksi muutettu luonto ei ansaitse roskikseen heittämistä, vaan juuri sellaisen varjelun ja uusiksiluomisen, johon Kotikutoista yrittää pöngätä.  

Myönnän lukeneeni kursorisesti skräppäyksestä eli muotileikekirjailusta kertovan osion. Ärsyynnyn Sinooperiratkaisuista, joissa revitään bisnesrahat irti ihmisiltä, joilla itse tekemisen tarve on herännyt. "Osta valmis tarvikepaketti, ja ole sitten luova". Hienoa tottakai, että joku innostuu tekemään, mutta minun mielestäni inspiraatio tulisi ohjata mahdollisuuksien mielettömyyteen siinä, ettei kaiken tarvitse olla juuri tiettyä tarkoitusta varten valmistettua.   Skräppäyskulttuuri skräppäystarvikekauppoineen on surullisesti repeämässä törsäämisen suuntaan. Bisnesten ja ihmisten arvaamattomien innostusten välillä vallitsee aina hassunhauska koevoluutio: talousmaailma yrittää tarrata kiinni sellaisiinkin ilmiöihin, jotka syntyvät vastareaktiona massatuotantoon. Niin kävi punkkimuodille, ja niin on käymässä "hitailulle". Luotan silti siihen, että itse tekijät ovat niin ovelankenkkua sakkia, ettei heitä koskaan kaupallisteta. 

Samoihin loimiin Kotikutoisen sisältämän, kiinnostavan taustatiedon kanssa kutoutuu kirjailijan omia kokemuksia. Uskallus heittäytyä ketjusilmukoiden virkkaamisesta villasukkaomavaraisuuteen ja muistot oman isoäidin vaatetus- ja käsityöperiaatteista. Isoäideistä isoisiin ja isiin: kirja myös korostaa itse tekemisen sukupuolijaon keinotekoisuutta. Jokainen tietää, ettei ole kaikkeudellista syytä määräämässä miehiä sahan ja vasaran, naisia ompelukoneen pariin. Vaatteiden ompelun, virkkaamisen ja tikkaamisen uudesta tulosta myös komeamman sukupuolen keskuuteen on jo etiäisiä. Jotkut hopparipiirit ja ainakin ekomielessä tiedostavat miessukupuolen edustajat ovat esi-isiltä jatkuneena virtana osanneet itse ratkaista ratkenneiden saumojen tai hukkuneen pipon probleemat, ilman kaupantädin tai -sedän puoleen kääntymistä. Ehkä pohjavirta vielä kasvaa laajaksi kulttuuri-ilmiöksi.
  
Itse tekevät vastarannankiisket, jonka käsissä käytöstä jääneet teepaidat muuntuvat pikkuhousuiksi, vaarin vanhat takit omaan käyttöön, vanhat villapaidat pipoiksi ja viimeiseen asti käytetyt kankaat lopulta räsymatoiksi ovat planeetalle arvokkaita. Kotikutoista esittelee siis erilaisia itsetekemisen kulttuureja  iso- ja isoisoäitiemme essutraditioista 60-luvun hippeihin, enemmän tai vähemmän nykyaikaisiin punkkareihin ja  steampunk-esteetikkoihin. Myös visuaalisesti räiskyvät,  japanilaissyntyiset, alunperin itsetekemisen riemuvoittoina syntyneet alakulttuurit ovat saaneet huomiota kirjassa. Soisin niiden jatkuvan ilman massatuotettuja genrevarusteita edelleenkin. Honkasalo itse puolestaan ilmoittautuu dyykkauskulttuuriin kuuluvaksi. Hän on löytänyt roskalavoilta ja -pöntöistä niin kadehdittavia tekstiiliaarteita, että harkitsen taas kerran, voittaako jo minussakin keräilijänhenki aristelun dyykkailun suhteen. Dyykkailu muuten lieneekin sellainen alakulttuuri, jonka kaupallistaminen ei ihan suoralla ajatuksenjuoksulla onnistu...!

Honkasalon Kotikutoista lukiessa oman itse tekemiseni into kasvaa hutkahti. Suosittelen ihan kaikille, joita kerskakulutus ja kulutushysteria edes etäisesti ärsyttää, ja kaikille, jotka tuntevat edes pientä viehätystä itse luomiseen. Se, ettei kuitenkaan osaa, ei tosiaan riitä perusteluksi olla inspiroitumatta.