Ekoloinen: Maailman meriltä

Merillä on oma oudonpuoleinen visuaalisuutensa, joka on aina onnistunut vetoamaan minuun. Aivan kuin se pähkylöiden ja hedelmien täyteläinen muoto-oppi, josta avauduin jossain hedelmäaiheessa. Toisaalta tunnen myös empatiaa mitä ihmeellisimpiä merimöllyköitä kohtaan.

Elämä niin kaukana siitä, jonka tuntee omakseen ja läheisekseen, tuntuu minusta verrattoman kauniilta ja itseisarvoiselta. Sellaiset eliöt, joiden välittömimmin herättämä kokemus on pieni ällötys, konkretisoivat minulle olioiden estetiikkaa kiinteämpää arvoa. Pikkuhiljaa, kenties aikuistuessani, olen alkanut katsoa uudella tavalla lukuisia olentoja, joihin en aiemmin samaistunut lainkaan. Itseltäni salaa, biologisen ja käyttäytymistieteellisen tiedon kasautuessa, aloin jossain välissä pitää kaloistakin. Ennen muka niin ei-samaistuttavat ja ei-söpöt eväkkäät ovatkin muuttuneet minusta kiinnostaviksi ja olemassaolonsa ansaitseviksi yksilöiksi. Ennen tiedon tuskallista kertymistä en edes kokenut kalojen syömistä yhtä ongelmallisena kuin muun lihan. Nyt tiedän, miten herkkiä olentoja kalat ovat stressaantumaan ja tuntemaan kipua. Ja että pyyntitaustalla on vähintään yhtä kammottavia toimintatapoja kuin monessa muussa eläinbisneksessä. Tietenkään en ole lakannut pitämästä niistä aikaisimmista ihastuksistani eli suurista merinisäkkäistä, kilpikonnista ja mustekaloista. Yhä soisin myös niiden olemassaolon jatkuvan vielä jälkeenkin vuoden 2050.

Merivuokkoja (www.mongabay.com)

Beluga leikkimässä sukeltajan kanssa kuplanpuhallusta
(www.nationalgeographic.com)

Vuosi 2050 on YK:n ennustama arviovuosi kalastamisen arvoisten kalakantojen lopulle. Tilanteesta on kiittäminen törkeää ylikalastusta eli ryöstökalastusta, vastuuttomia ja välinpitämättömiä pyyntimenetelmiä ja meriekosysteemien monenlaista pilaamista sekä välittömästi (saasteet, ylimääräiset ravinteet, korallien hautautuminen jne) että välillisesti (ilmastonmuutoksen kautta). Ryöstökalastus on outo ilmiö. Ei ole montaa vuosikymmentä siitä, kun ihmiskunta eli siinä uskossa, etteivät merten antimet kertakaikkiaan voi loppua. Kalastusmenetelmien jatkuvasti tehostuessa alettiin kuitenkin nähdä merkkejä populaatioiden uusiutumiskyvyn vastaantulosta. Jokaisella populaatiolla on maksimi sietokykynsä, mutta aina sitä ei bisneksen nimissä haluttaisi myöntää. Nyt ollaan jo aika kurjassa taitekohdassa. YK:stakin on huudeltu jo jonkin aikaa, että pyynti on kestämätöntä, mutta varsinaisia toimia ei ole saatu aikaan. Näyttää siltä, että esimerkiksi tonnikalat pyydetään loppuun ennen kunnon toimiin ryhtymistä. Puhumattakaan siitä, miten valtavat määrät uhanalaisiakin merieläimiä kuolee jatkuvasti "sivusaaliina"; tarkoittamatta (mutta välittämättäkään) pyydettyinä.

YK:n ympäristöohjelmasta arvioitiin viime vuonna, että suuren kaliiperin merikalastus on 50-60% liian suurta uusiutumiskykyyn nähden. Pienennystä ei silti juuri ole syntynyt. Olennaista on, että ryöstökalastuksen ohjureita eivät ole paikalliset, köyhät kalastajat, joiden elinkeinoon joskus vedotaan kalastusta perusteltaessa. He ovat, päinvastoin, pelin häviäjiä, kun suuret firmat seilaavat maailman vesiä yhä laajemmin.

Brutaaleja esimerkkejä lyhyen tähtäimen itsekkäästä bisnesajattelusta löytyy muitakin kautta kalastusalan. Kuten hainevien barbaarinen irrottaminen. Moni kokee hait vähän "hälläväliä" -olentoina. Niiden ajatellaan olevan rumia, verenhimoisia ja jopa pahantahtoisiakin. Tosiasiassa hait ovat vain eläimiä siinä missä muutkin: elossa säilymisen vietti, kivun ja pelon tunteminen ja ravinnonhankinnan pakko pätee niihinkin. Eväbisneksen uhreiksi joutuvat hait kokevat surkean kohtalon: ne nostetaan kannelle, niiltä leikataan evät irti elävältä, ja ne heitetään avuttomina torsoina takaisin mereen hukkumaan (niin käy haille, joka ei voi liikkua: kidusten kaasunvaihto ei onnistu). Kun katsotaan tällaiseen toimintaan, mielestäni ei enää ole mitään väliä sillä, pitääkö eläimistä, onko luontoihminen, vegaani, lihansyöjä vai mikä. Perusempatia saisi pikkuhiljaa astua kehiin.

Haikäsitystä muuttavia ja välinpitämättömyyttä karsivia kuvia...
(www.scienceblogs.com/shiftingbaselines)

...ja näin sen kyllä pitäisi olla! (www.stopsharkfinning.net)

Ahneuden lisäksi kestämättömien toimien taustalla on välinpitämättömyyttä ehdottomista faktoista. Esimerkiksi juuri haiden poistaminen alueelta saattaa johtaa vakaviin häiriöihin ravintoverkoissa, jotka muutoin olisivat ylhäältä alas suuntautuvan kontrollin alaisia (so. huippupedot pitävät kurissa alempien petojen ja/tai kasvinsyöjien määrää). Hain kaltaisten eläinten poistaminen, kuten muukin ekosysteemien suuren mittakaavan kuormittaminen, on siksi totaalisen ajattelematonta. Eliölajien vuorovaikutussuhteet ovat pitkien aikojen kuluessa kehittyneitä, ja siksi massiivisten muutospaineiden kanssa pitäisi varoa. Tarpeeksi kärsinyt ravintoverkko saattaa kohdata tietyn pisteen, josta se ei palaudu. Merissä ylikalastuksen, liikaravinteiden ja ilmastonmuutoksen yhteisesti aiheuttama lopputulos voisi olla meri täynnä pelkkiä meduusoja.

Lisää barbariaa tähän väliin: katkarapujen troolaus. Yksi kilo troolattuja rapuja vaatii viidestä kymmeneen kiloon sivusaalista, tai enemmän laskutavasta riippuen. Sivusaaliista ei tietenkään erotella uhanalaisia tai ekosysteemille tärkeitä lajeja turvaan - kaikki heitetään takaisin mereen kuolleena, kuin jäte. Esimerkiksi kilpikonnia lasketaan kuolevan 150 000 yksilöä vuodessa pelkästään troolaamiseen. Jos lasketaan koko suurbisnes mukaan, vastaava määrä nousee miljooniin. Riemastuttavasti joidenkin uhanalaisimpien kilpparilajien alamäkeä on saatu loivennettua kovalla vapaaehtoistyöllä esimerkiksi hautomoissa. Olisi naurettavan surullista, jos turha sivusaalistappo vetäisi maton alta niin suurilta operaatioilta kuin monet kilpikonnaprojektit ovat!

Kilppareita museossa.
(kuva Helsingin luonnontieteellisestä museosta)

Meriekosysteemien asukit kohtaavat ihmisen aiheuttamia paineita joka puolelta. Lisääntyneet merenalaiset äänet poraamisesta, räjähteistä, kuljetuksista ja kaivuista vaurioittavat merinisäkkäiden sisäkorvien rakenteita ja ovat todennäköisesti yksi syy rantautumisiin. Suuret merinisäkkäät ovat itse asiassa alkaneet huutaa jatkuvasti voidakseen kommunikoida hälyn yli. Myös muiden eläinten, esimerkiksi mustekalojen, on todettu kärsivän merten äänisaasteesta. Ilmastonmuutos uhkaa merten "sademetsiä" eli koralliriuttoja, turismi ja rakentamistoiminta kerallaan. Viherpesu pyrkii pitämään yllä tuhoisia toimia - välineinään esimerkiksi "delfiiniystävällisen tonnikalan" sertifikaatti. Se takaa, että käytetty menetelmä on ystävällisempi delfiinejä kohtaan. Tosiasiassa menetelmä tappaa kokonaisuudessaan enemmän mereneläviä - esimerkiksi kilppareita - mutta aivan - vähemmän kyllä delfiinejä....

Ja näin edelleen. Surullisestipa asiat etenevät. Onneksi juuri meillä on vielä mahdollisuus vaikuttaa.

Yhden ihmisen voiminen kyseenalaistuu taas helposti. Mutta itse asiassa tähän aiheeseen löytyy varsin vaikuttavia, konkreettisia toiminnan keinoja. Jos saan ehdottaa joitakin, niin aloittaisin tonnikalan ja katkarapujen syömisen rajusta vähentämisestä, ellen jopa lopettamisesta kokonaan. En itse ole uusimman ajan tasalla siinä, mitkä muut merilajit ovat vältettävimpiä, vegaanihippi kun olen, mutta esimerkiksi WWF:llä on listansa aiheesta. Järjestöpuolella on lukuisia tahoja, joiden tukemista kannattaa harkita. Erityisesti sellaisia, jotka ajavat troolausrajoituksia tai -kieltoja, rauhoitettuja merialueita ja merinisäkkäiden lahtaamisen lopettamista. Näitä ovat esimerkiksi Greenpeace ja Sea Shepherd, sekä lukuisat alueellisemmat projektit (hakusanoilla turtle conservation/ marine conservation...). Kilpikonnien suojelun projekteja on paljon meneillään. Niihin haetaan jopa vapaaehtoisia kuoriutumisrantojen valvojia ja hautomotyöntekijöitä.