maanantai 2. marraskuuta 2015

Eläinpsyyke, eläinkohtalot ja harhauttavat sadut

Eläinpsyykeä koskevassa blogisarjassa olen käsitellyt nykytieteen valossa yleistä suhtautumistamme muihin eläimiin (linkkilinkki) muiden eläinten tietoisuutta (linkki), kahteen osaan tunne-elämää (linkkilinkki) sekä eläinten älykkyyttä (linkki ja linkki). Toisen maailmansodan jälkeen, kun yhteiskuntamme rakenteet ja toimintatavat muotoutuivat uudelleen, ei vielä tiedetty juuri mitään näistä teemoista. Oli mahdollista rakentaa systeemejä, jotka pohjasivat muiden eläinten teolliseen hyväksikäyttöön ja väittää Descartesia mukaillen, etteivät muut tiedä, tunne tai tiedosta.

Tuohon maailmaan ei ole paluuta. Nykyään tiedetään, että tehotuotannossa koneen roolissa kyhjöttävät ja lopulta tapettavat eläimet ovat tietoisia maailmasta, ja että niiden tunteet mylläävät todennäköisesti ainakin yhtä voimakkaina älyykkyyden tasosta riippumatta. Tiedetään, että eläimen perustarpeet eivät katoa vankeudessa, sillä ne ovat jo muinoin eläinmieleen tiukkaan istuneita ilmiöitä. Perustarpeet, kuten sian tarve tutkia uusia asioita päivät pitkät, takaavat pahoinvoinnin, kun ympäristöstä tehdään täysin virikkeetön. Tämä liittyy myös toiseen puoleen eläinpsyyken perustavasta rakenteesta: pahin eläimelle kärsimystä aiheuttava tekijä on mahdottomuus vaikuttaa omaan tilaansa, kun se kokee negatiivisia asioita. Tuokaan ominaisuus ei lähde pois jalostamalla.

MOT julkaisi juuri dokumentin, jossa esitetään Oikeutta eläimille-yhdistyksen ohjelmalle tarjoamaa, salaa kuvattua videomateriaalia suomalaisilta teurastamoilta. Kuvamateriaalia on sen jälkeen käsitelty kiihkeästi asiaohjelmissa, uutisissa ja lehdissä. Reaktio on jälleen ollut, yllättävissä määrin, yllättyneen epäuskoinen.


Sikalan kärsäkäs
(Kuva: www.elaintehtaat.fi
Huom! Sivusto sisältää järkyttävää kuvamateriaalia)


Muutosvastaisuuden inhimilliset taustat


Olemme siis logiikan umpikujassa, kun jatkamme muiden eläinten kohtelua "normaaliksi" muodostuneella tavallamme. Ihmisellä on kuitenkin tapa toimia totutusti ja pyrkiä muokkaamaan maailmasta saamansa tiedot perusteluiksi tai luviksi tekemälleen toiminnalle. Tuo tiedostamaton pyrkimys sumentaa helposti käsitystämme asioista; tässä tapauksessa muiden eläinten olemuksesta. Päädymme uskomaan asioita, joiden järkemme kirkkaassa päivänvalossa sanoisi olevan pielessä. 

Tieteellisen tiedon rinnalla kulkeekin hokemiin ja jopa taikauskoihin pohjaava hiljainen linja, jolta ammennetaan perusteluja ja syitä muiden eläinten konemaiselle kohtelulle.  Nämä ovat esimerkkejä siitä, kun todellisuutta lähdetään kietomaan tekemisen ympärille sen sijaan, että perustettaisiin tekeminen totuuden vaatimalle moraalille. Samalla satuilut ovat esimerkkejä siitäkin, miten pitkälle ollaan valmiita menemään, jotta ei tarvitsisi pyrkiä näkemään tilanteita toiseuden asemasta.

Edellä mainittu ilmiö on yleisinhimillinen. Se tapahtuu tilanteen tullen jokaiselle: on käsittämättömän vaikeaa nähdä kirkkaasti oma etuoikeutensa ja valta-asemansa toiseen yksilöön nähden. Haluamme nähdä itsemme sankarina ja omin voimin asemaansa päässeenä. Havaintomme maailmasta muotoutuvat tukemaan tuota toivetta. Sepitämme tarinoita, joissa heikossa asemassa olevat ovat jotenkin ansainneet kohtalonsa, kuuluvat tilanteeseensa, tai eivät ainakaan liity tilanteeltaan meihin.

Ihmiset eivät ole samoissa lähtökuopissa muutoksen suhteen. Jonkun on helpompaa kyseenalaistaa nykytilanne. Toinen taas kokisi moisen saattavan koko edeltävän elämänsä huonoon valoon, ja tuolloin irti päästäminen voi olla mahdotonta. Muutokseen tarvitaan muuta kuin "mätien omenoiden" tai yksittäisten yksilöiden syyttelyä. Tarvitaan ymmärtävää tilaa uuteen asennoitumiseen, joka tunnustaa nykytieteen kasautuneen ja vahvan, muuttuneen käsityksen muista eläimistä. Suuri suunta on nyt väkisinkin muuttumassa.

Absurdit epätoivon tarinat


Nykytilannettä vääristämään kietoutuneet sepitykset voivat piillä maailmankuvaltaan tieteellisenkin ihmisen mielen perukoilla. Niiden tehtävä on jallittaa kantajansa kauemmas epämiellyttävistä faktoista. Esimerkiksi siitä, että muillakin eläimillä on tunteet, jotka kenties tulisi ottaa huomioon päätöksenteossa. Tässä tapauksessa jallitukset esiintyvät tuplahuteina, joskus samassakin puheenvuorossa. Humoristisena esimerkkinä: jos eläintuotanto lopetettaisiin, eläimet yhtäaikaa kuolisivat sukupuuttoon ja valtaisivat kaiken maapinta-alan*.

Merkittävin ilmiö sekavaksi kietoutuneista ajatuksista on se kaksinainen käsitys, jonka mukaan nuo muut ovat niin tyhmiä, että niitä voi kohdella miten vain, ja samalla niin yliluonnollisesti laskelmoivia ja ihmisjärjestyksen tietäviä, että niitä voi kohdella miten vain.

Kun sialle annetaan tilaisuus, se ratkaisee älykkyystestit paremmin kuin koira. Se kykenee esimerkiksi ohjaamaan videopeliä ohjaimella ja hahmottamaan tilaa peilin kautta. Kanat kykenevät monimutkaiseen kommunikointiin ja jopa narraamaan kuulijaansa. Lehmät ovat loputtoman uteliaita ja nauttivat aidosti oppiessaan uutta. Tehotuotannon nimissä kuitenkin kuulemme, etteivät nämä eläimet osaa kaivata muuta kuin saman karsinan, häkin tai betonilattian päivästä toiseen, että ne eivät kärsi sosiaalisen toimintansa luonnottomasta rajoittamisesta, ja että niille riittää virikkeeksi metalliketju tai kimppu olkea. Kavahdamme eläinten suoranaista hakkaamista, mutta emme niiden elämän jokapäiväistä ja hiljaista sisällöttömyyttä. Jotenkin hämärästi emme usko niiden olevan älykkäitä ihan koko aikaa paikallaan kököttäessään, vaikka kaikki tieteellinen tieto vakuuttaa toista.

Samaan aikaan kun oletamme muiden tyhmyyden, haluamme ajatella samojen eläinten olevan tietoisia asioista, jotka suorastaan huvittavan vähän kuuluvat niiden kokemusmaailmaan. Kyseenalaisissa puheenparsissa tuotantoeläimillä on kylmää nerokkuutta hipova laskelmointiajattelu, joka oikeuttaa kaiken tekemisemme. Ensimmäinen esimerkki tästä ovat perustelut nautojen lisääntymistoimintojen hyväksikäytölle.

Eläinteollisuudessa tuotetaan jatkuvasti lisää eläimiä, jotka tapetaan varhaisessa elämänvaiheessa. Tuotanto on tietoisesti käynnissä pidettävä, jatkuvasti liukuva hihna syntymästä teurastamoon. Yleisimmin tuotantoeläinten elämässä ei ole luonnollista parittelun aktia, vaan ihminen aikaansaa hedelmöityksen keinotekoisesti.

Lehmät ovat älykkäitä eläimiä, mutta sukupuolitoimintansa ne hoitavat ihan samalla periaatteella kuin muutkin eläimet motivoitumisensa: se tuottaa jonkinlaista mielihyvää. Kietoutuneessa, ongelmallisessa perustelussa lehmän tiineyttäminen ja sitä seuraava jälkeläisen vienti pois emoltaan on oikeutettua, koska lehmän "tarkoitus" ja toive on lisääntyä. Tosiasiassa lehmä ei laske saamiensa jälkeläisten määrää ja siten omaa evolutiivista tai elinkaarellista "onnistumistaan". Se tuskin edes yhdistää parittelua tai keinosiemennystä tiinehtymiseen. Jotta ihminen ymmärtää lisääntymisbiologiaa, hän tarvitsee aikaa aikuistumiseen, ehkä koulussa käymistä, tai ainakin maailman seuraamista jonkin aikaa. Kietoutuneen tarinan mukaan lehmä sen sijaan syntyy rajattuihin oloihinsa tuo elinkaarellinen tutkimustieto päässään. Tieteellisenä laskelmoijanakin lehmä olisi tehnyt raskaan virheen: eläin itse ei välttämättä ollenkaan hyödy korkeasta jälkeläisten määrästä. Erilaisten yksilöiden jälkeläismäärä on muinoin vaikuttanut evoluution kulkuun, mutta evoluutio on kasvoton luonnonvoimien, genetiikan ja sattumien summa, joka ei palkitse yksilöitä. Emon ilo jää pieneksi varsinkin, jos jälkeläiset viedään emolta pois pian synnyttyään.


Parsinavetta
(Kuva: www.elaintehtaat.fi
Huom! Sivusto sisältää järkyttävää kuvamateriaalia)


Tappamisen sadut


Toinen kaksijakoiseksi perusteluksi kietoutunut ajatushirttymä löytyy teurastamisen aktista. Sen sijaan, että myöntäisimme tapahtuman olevan kaltaistemme viimeisiä hetkiä, toteutettuna kiireellä ja massatoimintana, keksimme tarinoita. Tarinamme tulevat haastetuiksi vain harvoin, esimerkiksi juuri nyt, julkaistun videomateriaalin ansiosta.

Kaikista vastakkaisista todisteista huolimatta teurastettavien eläinten halutaan uskoa olevan niin kehittymättömiä, että ne eivät tajua teurastustapahtumassa edes pelätä. Eläimet kuljetetaan meluisasti aivan uuteen paikkaan, missä niitä seisotetaan odottamassa aivan vieraassa paikassa, melujen ja hajujen sekamelkassa. Ne aistivat väkivaltaa lajikumppaneitaan kohtaan. Ennemmin tai myöhemmin laumaeläimetkin erotetaan lajikumppaneistaan. Emme halua uskoa, että ne pelkäisivät. Ainakaan niin paljon, että teko olisi etiikaltaan perustavanlaatuisesti ongelmallinen. Tämä siitäkin huolimatta, että pelko on aivan varhaisimpia, yksinkertaisimpia ja yleisimpiä tunteita koko eläinkunnassa. Haluamme olettaa, että tapahtuma on yltiökliininen: eläin ei "edes ehdi huomata". Näin mitäänsanomattomasti siis ajatusvinoutuman mukaan muut eläimet kohtaisivat väkivaltaisen kuoleman. Ne samat yksilöt, joilla on samat perustunteet kuin meillä, olisi kapasiteetti monimuotoiseen sosiaaliseen toimintaan, jotka kykenevät käyttämään peilejä työkaluina ja järkeilemään niin pitkälle, että kehittävät huijauksia. Samat eläimet, joilla on syntyjään halu välttää kipua, pelkoa ja vieraita uhkia.

Teurastamisaktiin liittyvä vastakkainen satu on hyvin piilossa, mutta lähestulkoon lipsahtaa näkyville siinä, miten järkyttyneen vihaisia ihmiset ovat nähdessään eläimen kauhun ja vastaanhangoittelun teurastuksessa. Näyttää absurdisti siltä kuin olisimme olettaneet jotain muuta. Aivan kuin olisimme odottaneet eläimen tietävän ja hyväksyvän tilanteensa sekä sisäistäneen tuotantoeläimen ytimeensä tietyn brutaalin tarinan alkuineen ja loppuineen. Se, ettei eläin tiedosta kohtaloaan "tuotanto"eläimenä, tai että sillä on aivan oma sisäinen maisemansa, vapaan eläimen tarpeet ja psyyke, näyttää jopa yllättävän. Sama ilmiö liittyy myös siihen, kuinka onnistumme kuvittelemaan eläimen voivan aina hyvin, jos pidämme siitä tai rakastamme sitä. On vaikeaa muistaa, että sillä on oma, meistä ja haluistamme erillinen psyyke ja kokemusmaailma.

Tilaisuus katsoa uudelleen


Kietoutuvat väitteet ilmiselvästi juontavat haluttomuuteemme uskoa, että muillakin eläimillä on tunteet ja itsenäinen mieli. Tai vaikka myöntäisimmekin muiden eläinten psyykkisen samankaltaisuuden meihin nähden, emme aina halua ajatella, että niihin ehkä ihan oikeasti sattuu sekä virikkeetön arki että niihin kohdistuva väkivalta. Kun eläimen viimeisten hetkien kohtelu alkaa suututtaa, sotketaan helposti mukaan joku muista naruista: ei saa tappaa kärsimystä tuottaen, mutta ei se elämän virikkeettömyys ja luonnottomuus niinkään haittaa. Ja kun nähdään kuvia virikkeettömistä oloista, vedotaan tappamisen oikeuteen, kunhan ne olot vain paranisivat. Koska eläimet ovat... ja sitten mennään taas. Näin ihmispsyyke toimii, ja se on normaalia. Mutta myös voitettavaa.

Ajatushirttymät siis syntyvät, kun tiukasti yritämme kertoa itsellemme nykymenon olevan kunnossa, vaikka aavistamme toista. Kukaan ei halua kokea tutun ja tukemansa järjestelmän muuttumista vieraaksi ja vääräksi. Silloinkaan, kun todistusaineisto osoittaa kiistattomasti kyseiseen suuntaan. Kun näemme esimerkiksi teurastusvideot, näemme yhtäaikaa kaksi ilkeää asiaa. Toisaalta kärsivät yksilöt, mutta toisaalta myös omat tarinamme päivänvalossa. Me kykenemme väkivaltaan ja heikompien kaikkeen ulottuvaan hallitsemiseen. Kykenemme aivan hyvin pitämään itsemme pimennossa silloinkin, kun todistusaineisto on nenämme edessä. Väitän kuitenkin, että sisuuntuessamme meillä olisi myös kapasiteettia kohdata asiat sellaisina, kuin tiedämme tai opimme niiden olevan. Ihmisellä on lupa muuttaa käsityksiään, kun todistusaineisto muuttuu. Yhdellä tuo hetki tulee ennemmin, toisella myöhemmin, kolmannella ei koskaan. Suunta on joka tapauksessa muuttumassa, ja uudelleen katsominen on vahvuutta.    









* Eläintuotanto on ympäristötuhoiltaan kovin kandidaatti eläinten sukupuuttojen aiheuttajaksi, ja eläintuotanto voitaisiin lopettaa pysäyttämällä eläinten lisääntymisen ylläpito.