The shifting baseline - muistamisen vaikeudesta

Ihminen on muuttanut ympäristöä niin paljon, että maapallolla on enää hyvin vähän täysin luonnontilaisia alueita. Olemme kaataneet valtavia metsiä, padonneet jyriseviä vesistöjä, laajentaneet aavikoita ja pystyttäneet aina vain laajemmalle levittäytyviä kaupunkeja, jotka syrjäyttävät muut lajit käytännössä kokonaan. Toimiemme seurauksena puolet villeistä eläimistä on kadonnut viimeisen neljässäkymmenen vuoden aikana. Olemme aiheuttaneet lajiston harvenemista ja sukupuuttoja. Kuitenkin me jollain tavalla pystymme elämään asian kanssa emmekä välttämättä edes aivan sisäistä asian vakavuutta. Miksi?

Yksi selitys voisi olla shifting baseline syndrome, eli muuttuvan lähtökohdan tai perustason syndrooma. Kyseessä on ongelma, joka liittyy ihmisen elämänkaareen. Meille on luontaista hyväksyä varttuessamme vallitseva asiantila "normaaliksi". Silloinkin, kun tilanne on haitallinen tai eettisesti ongelmallinen. Kun ihminen kasvaa, hänelle muotoutuu tietty käsitys siitäkin, millainen on esimerkiksi luonto ympärillä, miten paljon lähialueella on metsäistä pinta-alaa tai paljonko meressä polskii kaloja. Hän ei välttämättä saa edellisiltä sukupolvilta tietoa siitä, miten ennen oli. Tai jos saakin, asia ei sisäisty samalla tavoin. Vaikka edellisen sukupolven aikana meri olisi ollut pullollaan kaloja, uusi sukupolvi ottaa helposti omakseen ja vertailuarvoksi uuden maailman, jossa kaloja on harvakseltaan. Hän ei välttämättä koskaan vertaa tilannetta menneiden sukupolvien normaaliin. Ja taas seuraava tekee samoin: hyväksyy normaaliksi sen, mihin kasvaa. Siten itse vertailukohta, normaalina pidettävä perustaso, muuttuu. Tuloksena tästä jatkuvasti heikompi tilanne hyväksytään uudeksi normaaliksi ajan kuluessa.

Sademetsän ja laidunmaan alati muuttuvaa rajapintaa Brasiliassa
(kuva: Mongabay)

Shifting baselinen lanseerasi laajalle kalatutkija Daniel Pauly vuonna 1995. Kalalajisto on edelleen selkein esimerkki vaihtuvan vertailukohdan syndroomasta, sillä kalasto jatkaa vähentymistään, vaikka se on jo pienentynyt luonnollisesta arvaamattoman paljon. On hyvä huomata, että myöskään itse tutkijat eivät ole immuuneja syndroomalle. Tutkijakin sisäistää tietyn maailmankuvan. Hän myös joutuu esimerkiksi raskaasti heikentyneitä alueita tutkiessaan käyttämään "luonnollisena" vertailukohtana jotakin. Nämä luonnolliset vertailukohdat saattavat muuntua normin liukuessa.

Sukupolvien välisen kuilun lisäksi muuttuvan vertailukohdan syndrooma voi näkyä myös henkilökohtaisena muistamattomuutena. Kun jotakin ympäristössä muuttuu, ihmisaivot alkavat hyvin nopeasti käsittää uuden tilan normaaliksi ja unohtavat menneen asiantilan. Kumpikin muuttuvan vertailukohdan muodoista on teoriana saanut tutkimuksellista tukea taustalleen. Vakaa suuntaus luonnonympäristöjen kutistumiseen mahdollistuu, kun sokeudumme sille, mikä oikesti oli joskus luonnollista. Kuinka usein sitä tulee ajatelleeksi, mitä vaikkapa läheisimmän ostoskeskuksen kohdalla oli aikanaan? Ei kovinkaan usein, jos paikalla ollut luonnonympäristö raivattiin ennen omaa aikaamme, eikä tutkimusten mukaan kauaa silloinkaan, kun itse on todistamassa muutosta.

Tutkimukset osoittavat, että jopa hyvin huomiotaherättävä ja suuri tekijä ympäristössä voi unohtua nopeasti. Näin kävi esimerkiksi Jangtse-joen delfiinille, baijille. Baiji oli aikanaan merkittävä laji Jangtsessa. Vuonna 2006 niitä ei enää löytynyt, ja todettiin, että vaikka joitakin yksilöitä vielä lymyilisikin virrassa, ne olisivat liian harvalukuisia elinkelpoiseksi populaatioksi. Baijin kohtaloksi koituivat ensin metsästys, sitten teollisuus saasteineen ja häiriöineen. Kyselytutkimuksessa kävi ilmi, että vain viisi vuotta katoamisensa jälkeen baiji  oli jo täysin tuntematon nuorille kalastajille. Samassa tutkimuksessa todettiin, että yli 70% alle 40-vuotiaista kalastajista ei tiennyt suurikokoisen miekkasammen olleen joskus olemassa, vaikkei sen katoaminen ollut vielä tutkimushetkellä edes varmaa. Jopa suuret ja vaikuttavat lajit voivat kadota käytännössä huomaamatta tai ilman suurta mekkalaa. 

Baiji (Lipotes vexifiler)
kuva: Chinese Academy of Sciences

Miksi the shifting baseline on olennainen, ja mitä siitä pitäisi oppia? Ainakin oman näkökulmansa rajallisuuden. Että asiat eivät ole aina olleet niin kuin ne ovat minun aikanani, ja aikani todella jättää jäljen. Jokaisella alueella - parkkipaikalla, ostoskeskuksella, pellolla, talousmetsällä, laidunmaalla - on historia luonnonympäristönä. Joskus on tehty päätökset, jotka ovat koskeneet suuria määriä lajeja ja yksilöitä, ja niitä tehdään koko ajan lisää. Hienovaraisetkin muutokset ovat muutoksia, vaikka niitä on vaikeampaa hahmottaa. Välittävän ihmisen kannattaa pyrkiä minimoimaan oma jälkensä, mutta ennen kaikkea myös muistamaan, tuntemaan historiaa, huomaamaan muutokset ja pitämään ääntä katoavan luonnon puolesta. 

Leather, S. & Quicke, S. 2010. Do shifting baselines in natural history knowledge threaten the environment? Environmentalist 30: 1-2

Papworth, S., Rist, J., Coad, L.& Milner-Gulland, E. 2009. Evidence for shifting baseline syndrome in conservation. Conservation Letters 2(2): 93-100

Turvey, S. ym. 2010. Rapidly Shifting Baselines in Yangtze Fishing Communities and Local Memory of Extinct Species. Conservation Biology 24(3): 778-787

Nousevia vesiä ja synkkiä aaltoja

Jokin aika sitten media tulvahti hetkeksi täyteen kuudennesta sukupuuttoaallosta kertovia uutisia. Nyt uutisointi alkaa olla hiljaisempaa, mutta ihmiskunnan suunta on edelleen sama. Uutista ei ole juurikaan lähdetty käsittelemään eteenpäin itse tutkimuksista; sitä ei ole viety toimintojemme ja systeemiemme tarkempaan kritiikkiin asti. Siitäkään huolimatta, että kaiken järjen mukaan planeetan elinkelpoisuus olisi olennaisin, maarajat ylittävä tekijä kaikessa keskustelussa taloudesta terveyteen, ihmisoikeuksiin ja elintasoon. Asioihin tarttuva, toimintaan johtava asennemuutos liian pelottavana tehtävänä odotuttaa itseään. Itse asiassa suunta on kotimaassakin jopa palkituissa määrin entistä nurjempi. 

Lajikato on hälyttävä katastrofi. Ihminen on koko valtakautensa ajan hävittänyt eläinlajeja, suurimmista alkaen, mutta vauhti on koko ajan kiihtyvä. Vaikka joitakin lajeja yhä vainotaan ja tapetaan tappamisen ja rahan vuoksi, suuri merkitys on sillä, että ihminen kertakaikkiaan käyttää toisten lajien tilan ja resurssit.

Huudetut luulot ja piiloon jääneet tiedot

Kenties haluttomuus puuttua aidosti asiaan johtuu kieltämisen ja dissonanssien lisäksi puhtaasta tietämättömyydestä. Liian vähän puhuttua on, että luonnon eliöyhteisöt ovat jatkuvan vuorovaikutuksen muuttuvia kokonaisuuksia. Kun yksi laji katoaa, tapahtuma vaikuttaa enemmän tai vähemmän kokonaiseen ravinto- ja vuorovaikutusten ketjuun. Kun monta lajia häviää, on suurempi todennäköisyys, että kokonaisuus horjuu. Aina vain pidemmälle viety horjuttaminen jossain vaiheessa johtaa ekosysteemin romahtamiseen entisestä rakenteestaan. Tässä kokeillaan kepillä jäätä. Ei siksi, että selvittäisiin hengissä, vaan siksi, ettei vielä hukuttu.  

Myös ekosysteemien elottomat osat ovat riippuvaisia eliölajeista ja toisistaan. Metsän kaataminen voi saada elintärkeät sadepilvet muuttamaan muualle, sillä metsät muokkaavat pienilmastoa luoden sadepilviä ja heijastamalla pois lämpösäteilyä. Ravintomme tuottava maaperä on riippuvainen sen monimuotoisesta hajottaja- ja möyrijäeläinkunnasta sekä maata sitovasta kasvillisuudesta. Happi, jota hengitämme, syntyy leijonanosin merissä. Niissä samoissa, joiden ravintoverkot ja lajien selviytyminen horjuvat nyt.

Oudoille olennoille uransa sekä äänensä antanut Sir David Attenborough
on synkeänä dokkarissa Horizon: the death of the oceans?
(kuva: Piers Leigh / BBC) 

Tietämättömyys siis. Esitykset siitä, että luonnonsuojelu on yksi erillinen sektori, jolle riittää pieni museoinnin määräraha, samaan aikaan kun maksetaan moninkertaisesti ympäristölle tuhoisia tukia ja lahjoitetaan luonto halpana pikku ulkoiskustannusämpärinä rahantekijöille. Tai planeetan pinnalta irronut käsitys siitä, että ennen luonnon huomioimista pitää hoitaa ihmisten asiat kuntoon. Tai että ei voi uhrata talouskasvua luonnon elinvoimaisuuden huomioimiseen tiukkana aikana. Näkemysten takaa paistaa muutamakin radikaali unohdus tai oppimatta jäänyt asia. Lähtien siitä, että jollakulla voisi olla oikeus elää silloinkin, kun itse olen jo aikaa sitten poissa.

Ihminen on eläin, ja ihminen on osa luontoa. Emme ole irrallaan luonnosta, eikä ole mitään, mikä ei olisi luontoa. Voimme muokata planeetamme luonnon sellaiseksi, että se kattaa murto-osan nykyisestä lajirikkaudesta ja elinolosuhteet lähinnä hyönteisille. Se on silti luontoa, ja ihminen silti eläin. Eläimenä ihminen on täysin riippuvainen planeetan muista eliölajeista. Luonto tarjoaa meille kaiken hengittämästämme ilmasta kiertonsa varrella puhdistuvaan veteen, ruuantuotannon mahdollistavaan maakerrokseen ja suojaan sään ääri-ilmiöiltä.

Jos haluamme muokata luonnon torakoiden ja yksisoluisten kodiksi, pystymme siihen tai varsin lähelle. Ei ole nättiä universaalia tarinaa, jossa ihmisten tai tuntemamme kaltaisen planeetan elämä jatkuu ikuisesti. Luonto, evoluutio tai maapallon historialliset tapahtumat eivät ole koskaan toimineet moraalin tai aina vain korkeammalle kipuavan, ylevän juonen mukaan. Jos ohjaamme kohti tuhoa, mikään mystinen voima ei estä meitä tai ota tilannetta hoitaakseen.

Luonnolle tuhoisien toimien jatkaminen jatkuvan kasvun nimissä, hyväksyttyinä, tuettuina ja elämän tarkoitukseksi nähtyinä, on naurettava marssi aina vain heikommille jäille. On fakta, että globaalin eliöyhteisön horjahdellessa humanitaarinen hätä lisääntyy. Epävakaudet tulevat uhkaamaan pohjoistenkin ihmisten elämänlaatua. Taloudesta puhumattakaan.

Hyvinvoivan vastuu

Viimeisissä uutisissa on ollut uutena sävynä ennen niin tabu pelote ihmisenkin elinmahdollisuuksien katoamisesta ja jopa "sukupuutosta". Tuossa yhteydessä on alkanut esiintyä myös tiettyä marttyyriksi heittäytyvää uhmaa: "Sietävätkin ihmiset lähteä". Vaikka lannistuminen on inhimillinen reaktio, tuo heitto sisältää kaksi suhteellisen epäreilua sivujuonnetta. Ensinnä täältä lähtisi suurin osa muista tuntevista, tietoisista ja uniikeista eläinlajeista ennen meitä. Länsimaisella ihmisellä on hurjat resurssit suojautua silloinkin, kun muiden eläinlajien sukuja jo sammahtelee.

Toisekseen ensin ja pahiten kärsivät ihmisistä ne, jotka jo nyt elävät köyhyydessä ja hankalimmissa oloissa. Samat ihmiset, jotka ovat myös vähiten olleet ahnehtimassa ja aiheuttamassa tuhoa. Täällä meillä pitäisi sen selkärangan ihan velvollisuudentunnosta kestää nyt kurjienkin uutisten ylitse, toimintaan asti.

Viimeisimmästä, dinosaurukset tappaneesta sukupuuttoaallosta on 67 miljoonaa vuotta. Sen, kuten kaikkien muidenkin aiempien joukkotuhojen, syynä on ollut taivaankappale tai muu vähän ihmistä vähemmän valveutunut luonnonmullistus. Nykyversiossa toimijana on laji, joka jopa ylpeilee tietonsa määrällä ja ymmärryksellään. Ja joka ainoana koko planeetan eläinlajeista on haalinut käyttöönsä jopa 40% koko planeetan perustuotannosta, ja siihen päälle vielä pössytellyt fossiiliset varastot. Vauraus voisi alkaa jo poikia vastuutakin.

Pettymyksestä muutosvoimaksi

Liikkeellä on vaatimuksia, joiden mukaan ei saisi esittää pahan olon tuottavia, synkeitä uutisia ja näkemyksiä maailman tilasta. Sen lisäksi, että valehteleminen tai pimittäminen olisi varsinkin tiedeuutisten kohdalla melko anteeksiantamatonta, se myös tukahduttaisi olennaisen muutosvoiman ja tilaisuuden. Lannistuminen on terve reaktio. Se näyttää, että nykyisessä junnaamisesta voisi jo päästää irti ja lähteä uusille urille.

Meidän ei ehkä tarvitsisi olla enää vain valmiita uria kulkevia, harvakseltaan voimattoman numeron äänestyslootaan sujauttavia kuluttajia, jotka valitsevat annetuista suunnista ja "äänestävät lompakoillaan". Kuluttamisen valinnat ovat tärkeitä ihmisen arkisen toimintakyvyn ja koetun negatiivisimmista ilmiöistä irtautumisen vuoksi. Ainoastaan kulutusvalinnoissa pitäytyminen kuitenkin rajaa käsitystä mahdollisuuksista, ja kenties lopulta lannistaakin. Pelkkänä kuluttajana kipittää niitä teitä, jotka tuhoa aiheuttavat maailmanjärjestykset ovat määrittäneet. Ne tuskin johtavat tarvittavan radikaaleihin muutoksiin.

Ihmisten on aina ollut mahdotonta kuvitella asioita ja vaihtoehtoja, joita ei tuona aikakautena oltu keksitty. Keksimisen jälkeen taas - no, niistä tulee itsestäänselviä. Tarvitaan uudet itsestäänselvyydet.

The Guardianissa oli jokin aika sitten juttu, jossa haastateltiin nykysysteemin synkeyteen havahtunutta ihmistä. Siis ihmistä, ei kuluttajaa. Hän oli kuitenkin sisuuntunut ja esitti röyhkeästi vanhan "kolmen ärrän" vaihtamista uuteen. "Reduce, Reuse, Recycle" voitaisiin hänen mielestään tässä ajassa ilmaista ennemminkin "Resist, Revolt, Rewild". Ehkä lannistuminen nykytilaan on hyvä juttu. Se tarkoittaa, että tarvitsen uuden tilan, röyhkeästi ulkona laatikosta.

Ihmisiä, jotka ovat lähteneet tekemään jotain aivan uutta ja omaa, on lukuisia. Listaan heistä ihan muutaman esimerkin alle.

Wangari Maathai (1940 - 2011): kansalaisvaikuttaja ja Green Belt-liikken
perustaja,ihmisoikeusaktivisti, Nobel-palkintoehdokas, kirjailija,
eläinlääketieteen tohtori.
(kuva: The Telegraph) 

Libby on yksi The Black Fishin Citizen Inspector -ohjelman vapaaehtoisista.
The Black Fish on järjestö, joka pyrkii estämään ryöstökalastusta
ja toimimaan eri tavoin merten ja merieläinten hyväksi.

Kip Andersen & Keegan Kuhn: Cowspiracy -dokumentin (2014) tekijät.
Cowspiracy on mullistava dokkari, joka popularisoi eläintuotannon roolin
yhtenä suurimmista, ellei suurimpana, ympäristötuhojen syynä

Liz Christy aloitti 70-luvulla kolkkojen, kuolleiden
kaupunkitilojen täyttämisen guerrilla-puutarhuroinnilla
the Green Guerrillas -ryhmänsä kanssa.
Nykyisin Guerrilla Gardening on globaali ilmiö.
(kuva: Wikipedia)

Sea Shepherdin saimaannorppaprojektin porukka kesällä 2015.
Menestyksekäs aloite oli lähtöisin pienen suomalaisen ihmisryhmän
suunnitelmista. Ryhmä osoitti, että suojelussa on pahoja puutteita ja onnistui
pitämään saimaannorppaa esillä mediassa koko kesän.
(Kuva: Sea Shepherd Global)

Meribiologi Rachel Carson (1907 - 1924)  tutkimassa merenpohjaa.
Carsonin kirja Äänetön kevät oli liikkeellepaneva voima ympäristöliikkeen
synnyssä.

Lukuisat graffititaiteilijat, kuten Banksy...

...DAleast..

...Blublu ja monet muut.

Yrjö Kokko (1903 - 1977),
suomalaisen laulujoutsenen pelastaja.
Laulujoutsen - Ultima thulen lintu -teoksen lisäksi
Kokko tunnettiin aktiivisena luonnon
puolestapuhujana. (Kuva: Wikipedia)

Päällikkö Almir Narayamoga Surui: brasilialainen poliittinen aktivisti, joka on
taistellut vuosikymmeniä Surui-kansan sekä Amazonin sademetsien puolesta.
Surui on onnistunut taivuttelemaan esimerkiksi Maailmanpankin merkittäviin
muutoksiin kansan ja metsien puolesta. (Kuva: UN)

Steve-O, joka teki kunnioitettavan uran Jackass-sarjassa, kampanjoi nyt
tankkiin suljettujen merinisäkkäiden puolesta. (Kuva: DailyMail) 

Kuudennen sukupuuttoaallon uutisia:

http://advances.sciencemag.org/content/1/5/e1400253
http://www.sciencedaily.com/releases/2015/06/150619152142.htm
http://www.sciencedaily.com/releases/2014/07/140724171956.htm

http://www.uutistamo.fi/kuudes-sukupuuttoaalto-tapahtuu-juuri-nyt/
http://www.hs.fi/kotimaa/a1434850984662
http://www.hs.fi/ulkomaat/a1305965003100?jako=c2aab7bcaaaf28dd81c880110eb8fc68&ref=tw-share
http://www.hs.fi/tiede/a1434764073102?jako=2045f0842e9e859d642446a955429684&ref=fb-share

http://www.theguardian.com/environment/radical-conservation/2015/oct/20/the-four-horsemen-of-the-sixth-mass-extinction
http://www.dailymail.co.uk/sciencetech/article-3131891/The-sixth-mass-extinction-officially-begun-threaten-humanity-s-existence-scientists-warn.html
http://www.washingtonpost.com/news/morning-mix/wp/2015/06/22/the-earth-is-on-the-brink-of-a-sixth-mass-extinction-scientists-say-and-its-humans-fault/

Me ja meduusat: uusi alku

"...mutta pikkuhiljaa alkoi ilmestyä monimutkaisempia muotoja:

yksisoluisia eliöitä, limaa, levää, polyyppejä

ja sen sellaisia. Mutta lopulta", olio sanoi 

muuttuen ylpeydestä vaaleanpunaiseksi tullessaan tarinansa huipennukseen, 

"mutta lopulta ilmestyi meduusa!"

                            - Daniel Quinn, Ismael

Lopettelin juuri graduni eläin ja vankeus -teemaa liipaten, ja samalla saapuivat biotieteiden opinnotkin päätökseen. Lopputuloksena muutaman vuoden rupeamasta voisin sanoa monta asiaa, mutta ehkä olennaisimpia mieleen tulleita on seuraava. Ihminen on aivan kuin meduusa. Siis tuo tuollainen Quinnin kuvailema, ylpeydestä pullisteleva meduusa. Millään, mitä maapallolla on tapahtunut ennen meitä (ja se oli pitkä rupeama se), ei mielestämme ole juurikaan merkitystä verrattuna meidän ilmestymisemme jälkeiseen aikaan. Kaikki muut ovat kehnoja versioita meistä, ja lähtökohtaisesti voidaan aina olettaa, että toiseus tarkoittaa oikeutusta parhaimmillaankin brutaaliin kohteluun. Ja kaikki tämä siitä huolimatta, että tieteellinen todistusaineisto juuri  päinvastaiseen suuntaan on huikea. 

Quinnin kuvaama pikku meduusa on hupaisa, koska se on pieni, vaaleanpunainen, ja voi, niin väärässä. Yritän omalta pieneltä osaltani kirjoittaa sarjan tekstejä, jotka voisivat vakuuttaa meduusan siitä, että sen olisi syytä laajentaa empatian tai arvostuksen kenttäänsä. Tuskin onnistun tekemään suurta vaikutusta yhteenkään vaaleanpunaiseen löllykkään, mutta aina saa yrittää. Ehkä joku edes kuulee uuden anekdootin jossain vaiheessa sarjaa. Aloitan kuitenkin yhteenpuserretulla ja epätieteellisemmällä tiivistyksellä siitä, mihin aion lähteä. 

****************

Jostain ihmeen syystä meidän kulttuurissamme ei kuule usein sitä kaunista pointtia, että olemme aivan uniikki, upea, poikkeuksellisen hieno laji, aivan kuten kaikki muutkin eläinlajit omassa erityisyydessään. Jostain syystä kovinkaan paljon ei puhuta siitä, että todennköisesti kaikki muutkin selkärankaiset eläinlajit, ja mahdollisesti osa selkärangattomista, ovat myös tietoisia olentoja. Osa hyvinkin syvällä, ns. itsetietoisuuden tasolla. Tai siitä, että syvempi itsetietoisuus ei kuitenkaan ole edellytys syvällisten tunteiden ja kärsimyksen kokemiseen. Tai siitä, että tunteet kehittyivät eläinmaailmassa hyvin hyvin hyvin varhain, ja ovat todennäköisesti hyvin samanlainen, toimintaa ja oppimista ohjaava ilmiö meillä kuin vaikka sioilla tai kanoilla. En voi lakata ihmettelemästä sitä, etten törmännyt kuin vasta yliopistoikäisenä sellaisiin asioihin kuin vaikka kalojen työkalujen käyttö ja sosiaalinen oppiminen. Tai oppiminen ja soveltaminen ylipäänsä niin vanhana, yleisenä ja yhteisenä ilmiönä. Miten ihmeessä opin vasta äskettäin, että sellaisetkin lajit, jotka eivät koe kipua samoin kuin me ihmiset, voivat mahdollisesti kokea niin voimakasta pelkoa, että se tulisi luokitella kärsimykseksi. En kuullut tarpeeksi ajoissa siitäkään, miten samanlaisia kanssamme muut eläinlajit  ovat omien tarpeidensa kanssa: yllättäen ne eivät sopeudukaan elämään vankeudessa ikuisen onnellisina, menettäen evolutiiviset tarpeensa vaikkapa ystävyyssuhteisiin tai jälkeläishoivaan. Niillekään ei riitä vain ruoka ja vesi, vaan nekin tarvitsevat abstraktimpia asioita. Ihmeellistä.

Vasta yliopistoikäisenä tulin kysyneeksi itseltäni, etteikö edes varovaisuusperiaate olisi tarpeen, kun samat asiat, joiden perusteella ihmisen itsemääräämisoikeus ja turva on tärkeää, näyttävät olevan läsnä muissakin eläimissä. Miten ihmeessä on mahdollista, että aivan kaltaistemme kohtelu voi jatkua niin kovin erilaisena?

Jostain syystä luonto eläimineen, koko eläinten historia, käsitetään ihmiskulttuurissa yhä vähän pinkin meduusan tapaan. Ensin oli kaikkea yksinkertaista limaa ja höttöä ja tyhmiä liskoja, jotka kuolivat idioottimaisuuksissaan sukupuuttoon. Oli yksinkertaisia, päästäisen näköisiä, oletettavasti toki hyvin tyhmiä alkeisnisäkkäitä. SITTEN - sitten ilmestyi ihminen! Järki, tunteet ja elämisen tarve syntyivät sillä samalla hetkellä. Aivot olivat olleet tyhjyyttään kaikuva huone, aina siihen asti.

Jokainen sukulinja, joka tällä hetkellä on olemassa, on selviytynyt yhtä kauan kuin me. Hupaisaa kylläkin. Tulevaisuuden maailmassa nenäänsä kaivava punapehvapaviaani, jos plantaasi-isännät suovat, voi olla pelkän sattuman kautta sopivampi ja kyvykkäämpi elämään kuin ihminen. Samalla periaatteella evoluutio on tähänkin asti toiminut. Evoluutio ei ennakoi, vaan on jälki menneestä. Evoluutio on väistämätön seuraus geenien olemassaolon ketjukolarista ekologisten lainalaisuuksien ja sattuman kanssa. Ei ole arvokkaampia, parempia tai hienompia lajeja. Huomaa, että tämä ei vähennä meidän upeuttamme. Jostakin saisi kuitenkin jo tulla se ratkaiseva hetki, kun ihmiset tajuaisivat muidenkin arvon.

kuva: www.treehugger.com

Me rakastamme tarinoita Davideista ja Goljateista, ja mielessämme olemme aina se nokkelampi, se ei-sortava, se hyvä, se David. On aika ikävää joutua toteamaan, että itse olisi minkäänlaisessa valtaapitävän, saati sitä käyttävän, asemassa. On aika surullista tajuta, että soisin asioiden jatkuvan tällä nykyisellä tavalla lähinnä siksi, että minulla on mukavaa. Tuntuu kurjalta muistaa aina silloin tällöin, että ellei asiaan kiinnitä poikkeavaa huomiota, porskuttaa maapallon valtaa käyttävien vähemmistössä, Goljattien puolella. On paljon sortoa, joka on niin kaukaista, ettei siihen tunne pääsevänsä käsiksi parhaista yrityksistään huolimatta. Mutta sitten on sitä sortoa, sitä vallankäyttöä, johon sekaantuu väkisinkin jokaisena arkipäivänään, ja jota ei tee tyhjäksi ulottumattomuus maailman toisella puolella tapahtuvaan vastaavaan.

Olisi ollut ronskisti kivempaa jatkaa oletusta, että ne toiset, ne eivät pysty tuntemaan, pelkäämään, eivät edes tajuamaan, mikä  niihin iski. Että en käytä valtaa, ohjaan vain niitä ymmärtämättömiä. On masentavaa tietää, että todistusaineisto osoittaa toisin. Olisin onnellisempi kuin pitkään aikaan, jos joku todistaisi minulle vedenpitävästi päinvastaista kuin tässä tekstissä väitän. Siis jos joku vakuuttaisi minut siitä, että se keskellä yhteiskuntaamme tapahtuva hyväksytyn ja sallitun vallankäytön muoto, joka pakottaa osan meistä elämään voimatta vaikuttaa elämäänsä, nähdä aurinkoa ja solmia normaaleja sosiaalisia suhteita, kohdistuu meistä täysin poikkeaviin, mitään tajuamattomiin, konemaisiin toisiin. Että minulla ei olisikaan syytä murehtia ja kantaa huolta. Todella, todella haluaisin taas huolettomasti ajatella niin.

Ihmiset ovat aina subjektiivisia, meillä on taipumus kääntää esittämiämme "faktoja" siihen suuntaan, mitä me haluaisimme nähdä. Niin minäkin teen, eikä mikään koulutus voi karsia sitä ominaisuutta kenestäkään. Tiede on kuitenkin ihmiskunnan systeemeistä toistaiseksi paras pyrkimys objektiiviseen tietoon. Tiedettä on tehty epähumaanisti, sen esityksiä on käytetty väärin ja se ei esitä universaaleja totuuksia. Tiede ei myöskään aina esitä moraalisia kannanottoja, silloinkaan, kun ehkä pitäisi. Kuitenkin se on vertaisarviointeineen, jatkuvine  kyseenalaistuksineen, yhteenkokoamisineen ja jatkuvasti ylläpidetyn artikkelimuotoisen keskustelunsa ansiosta paras puolueettomuuteen pyrkivä järjestelmä, joka meillä on. Jos edes pyrkisimme toimimaan objektiivisimman materiaalimme mukaan; JOS olisimme rationaalisia olentoja emmekä omien (mukavuudenhaluisten) tunteidemme mukaan eteneviä tyyppejä, meidän maailmamme näyttäisi melko erilaiselta. Ja varsinkin niiden toisten maailma näyttäisi melko erilaiselta.

kuva: "pink meanie" www.nationalgeographic.com

Eläinten oikeuksista puhuminen (l. paasaaminen) on radikaalia. Radikaalius ilmiönä edellyttää jonkinlaisen tasapainoisen nollatilanteen, josta käsin radikaali katsotaan. Hauskaa kylläkin, jostain syystä nykymaailmamme nollatilanne ei ole se, että kenellekään ei annettaisi lähtökohtaisesti oikeutta olla muita enemmän ja aktiivisesti käyttää valtaa toisiin. Radikaalin eri päädyt eivät ole itsemääräämisoikeuden vaatimus ja hyväksikäyttö, niinkuin voisi äkkiseltään olettaa, vaan hyväksikäyttö onkin nollatilanne. Se "objektiivinen". Jostain syystä eläintuotteita kaupustelevat firmat saavat edelleen mainostaa kouluissa, mutta eläinten oikeuksia ajavat julisteet eivät kuulu seinille. Jostain syystä tällä hetkellä toisen lajin edustajan rajun alisteista asemaa (l. aktiivista, loppuvaiheessa jopa äärimmäistä vallankäyttöä sitä kohtaan) ei nähdä yhtä radikaalina ilmiönä kuin pitäytymistä vallankäytön osalta ainoastaan omaa itseään koskevissa kysymyksissä. Käsitys muista eläimistä ja roolistamme niihin nähden on kuitenkin murrosvaiheessa. Jossain vaiheessa tämä ei-mihinkään nojaava käsitys ihmisen oikeudesta muiden yli tulee muuttumaan, mikäli tieteen sanomisia kuunnellaan. 

Itse asiassa, kun vielä puhutaan ilmiöstä, joka on todettu ehkä maailman suurimmaksi ympäristöongelmaksi  ja nälänhädän tuottajaksi (eläintuotanto kokonaisuudessaan), puhutaan kaikkien planeetan olentojen oikeuksista, oman lajimme edustajat mukaanlukien. Siitäkään huolimatta objektiivisuuden nollapiste ei vielä ole liukunut minnekään. 

Tämä tämänhetkinen tuntuu minusta niin käsittämättömältä, että pohjalta täytyy löytyä selvittämättömiä asioita. Jotain, mikä saa muutoin hyvät, välittävät ja älykkäät ihmiset sulkemaan silmänsä siltä todetulta väkivallalta, mikä tapahtuisi niin tavoitettavan lähellä. Kun on todettu, että erilajisten tunteet ovat käytännössä samat kuin omamme, erilajisten kohtelu nykyisellä tavalla näyttää käsittämättömältä. On äärimmäisen todennäköistä, että erilajinen äiti kärsii aivan oman lajimme äitien tavalla lapsensa menettämisestä, ja erilajinen yksilö kärsii virikkeettömyydestä tai mahdottomuudesta vaikuttaa omaan tilanteeseensa aivan yhtä lailla kuin me kärsisimme. Riippumatta siitä, miten pitkä perinne tuolla kärsimyksellä jo on. Täytyy olla jotain, mikä saa hyvää tarkoittavat ihmiset pitämään oikeutettuna toiseuden alistamista meidän tarkoitusperiämme varten. En ole koskaan väittänyt olevani muuta kuin yksinkertainen, ja voi olla, että kapasiteettini ei vain riitä ymmärtämään tätä maailman tilaa. Silti siltä varalta, että tuon ihmeellisen nykytilanteen taustalla on jotain muuta, ehkä vaikka kokemattomia yllätyksiä omasta roolistamme muiden joukossa (eikä yläpuolella)... Siltä varalta aloitan taas kirjoittamisen. 

P.S. Arvostan niitä ihmisiä, jotka eläintuotannon parissa toimivina vilpittömästi välittävät kanssaeläimistään ja todella miettivät niiden asemaa ja hyvinvointia välillä uudestaan, objektiivisuuteen pyrkien. Tämän hetken maailmassa se on tarpeen, ja ehkä hekin edustavat uudempaa, muuttuvaa maailmaa. Oikeudenmukaisen tulevaisuuden pohdintaa ei olisi järkevää jättää tekemättä vain kohteliaisuudesta. Filosofisemman, teoreettisemman ja eettisen keskustelun rooli on käsitellä suuria ilmiöitä ja niiden oikeutusta, ja mahdollisia tulevaisuuden muutostarpeita. Tämä huolimatta siitä, että se ei ole kaikkien tahojen intressien mukaista ja siitä, mitä ovat yksittäistapaukset ilmiöiden sisällä. Jos jokin ilmiö tulevaisuudessa nähdään kokonaisuudessaan epäoikeudenmukaiseksi, se ei tarkoita yksittäisten nykytoimijoiden mustamaalaamista tai arvojärjestykseen asettamista, vaan tavoitetta edes tulevaisuudessa tehdä paremmin. Sitten kun tiedämme paremmin. Solidaarisuus tämänhetkisten ihmisten toimintaa ja toimeentuloa kohtaan ei saisi estää tulevaisuuden oikeiden ratkaisujen pohtimista.

Koskaan, kun on kyse jonkun vallankäytöstä toisen yli, ei puhuta yksityisasiasta tai pelkästä elinkeinosta. Aina, kun mukana on vallankäyttöä kohtaava osapuoli, liikutaan jossain muualla kuin valtaa pitävän henkilökohtaisissa valinnoissa. Kukaan vallankäytön kohteeksi joutuva oman, uniikin kohtalonsa kanssa ei voi olla vain toisen  yksilön omistama yksityisasia. 

Kummikuutteja

Saimaannorppa on Ekolon epävirallinen kummikuuttiotus, jonka suojeluun kaupalta livautellaan varoja. Siksi kehotan kaikkia käymään katsomassa Yle Areenalta saimaannorppadokumentin Jäätä rakastavat, joka on näytillä vielä kuusi päivää. Kyseessä on luontokirjailija-kuvaaja Juha Taskisen viidentoista vuoden aikana keräämästä kuvamateriaalista tiivistetty dokumentti. Teoksessa nähdään materiaalia esimerkiksi Itä-Suomen Yliopiston tutkijoiden norppatyöstä: pesien tutkimisesta ja rakentamiskokeiluista, seurannasta jne. Näin Jäätä rakastavat Lammin biologisella asemalla nisäkästieteenpäivillä muutama viikko sitten, ja koin hauskan pikku yhteenkuuluvuuden tunteen. Asiallisesti keskustellut ja kuunnellut tieteilijäjoukko katsoi tiedepäivän päätteeksi tuon dokumentin, ja hyrähti empatianauruun kuutin "laskeutuessa lepäämään" vedenpinnan alle (= pieni rasvapallo kohon tapaan lillumassa pystyasennossa hi-taas-ti pohjaa kohti, väsyn vauvan ilme kasvoillaan). 

(kuva: http://tv1.yle.fi)

Saimaannorppa on maailman vähälukuisin hylje - yksilömääräksi arvioidaan noin 270 - ja se on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi. Kannan katsottaisiin olevan edes jotenkuten turvassa, jos sen koko saataisiin kasvamaan neljäänsataan. Saimaannorpan suojelu on Suomen erityisvastuu, jota ei ole oikein kannettu:  norppamäärää rajoittaa erityisesti kuuttien hukkuminen kalapyydyksiin ensimmäisen elinvuotensa aikana. Pahimpia kuuttiuhkia ovat verkot, ja lähes kaikki ongelmallinen kalastus on vapaa-ajan viihdekalastusta. Kalastusrajoituksia on pyritty tekemään, mutta kovin varovaisesti. Vallankin kun kuutit eivät ole niin paikallaanmöllöttäviä otuksia kuin aiemmin on luultu: pikkunorppa voi kulkea parikinkymmentä kilometriä syntypaikaltaan jo ensimmäisten elinkuukausiensa aikana, vaikka perinteisesti oletettiin sen tyytyvän muutamaan kilometriin! Tänä vuonna osa kalastuskunnista on jo rauhoittanut alueensa, mutta osa sitkuttelee vain vastaan. Jos Maa- ja metsätalousministeriössä ollaan sanottujen sanojen mittaisia, nuokin alueet tulevat suojelluiksi. Rajoitusten tulisi kattaa koko kuuttiaika ja -alue kunnes kuutit kasvavat isoiksi, mutta siihen on vielä matkaa sekä ajassa että vesialassa. Jo pelkästään vaihtaminen verkoista nielurajoittimella varustettuihin katiskoihin auttaisi norppaa. Suomen Luonnonsuojeluliitto on yhteistyössä Saimaan kalastajien kanssa vaihtanut jo useita kuuttivaaroja turvallisempiin katiskoihin. Saman tahon sivuilta löytyy keinoja auttaa norppaa ja raportteja tempauksista: heillä on esimerkiksi kouluissa kiertäviä norppalähettiläitä. 

Varomattoman kalastustoiminnan lisäksi saimaannorppaa uhkaa tutusti ilmastonmuutos. Kuutteja syntyy viidestä kuuteenkymmeneen vuodessa. Tavallisena talvena pesäkuolleisuus on kymmenisen prosenttia, leutona talvena vastaava nousee kolmeenkymmeneen prosenttiin. Liian lämmin talvi romahduttaa pesiä, ja oikein vetisen talven tullessa norppaemo joutuu imettämään avojäällä. Kuutti jää silloin pienemmäksi kooltaan ja alttiimmaksi verkkokuolemille. Ilmastonmuutokseen on vaikeaa ja hidasta vaikuttaa, mutta pahin uhka, norppavauvakuolemat, olisi helposti ja halvastikin ratkaistavissa. Oma järvihylje on oikea aarre, jota Ekolossa yritetään olla mukana suojelemassa, ja jonka puolesta osaltaan uusin juuri SLL:n jäsenyyteni :o3

P.S. Saimaannorppatietoa täällä ja täällä

Maailman meriltä

Merillä on oma oudonpuoleinen visuaalisuutensa, joka on aina onnistunut vetoamaan minuun. Aivan kuin se pähkylöiden ja hedelmien täyteläinen muoto-oppi, josta avauduin jossain hedelmäaiheessa. Toisaalta tunnen myös empatiaa mitä ihmeellisimpiä merimöllyköitä kohtaan. 

Elämä niin kaukana siitä, jonka tuntee omakseen ja läheisekseen, tuntuu minusta verrattoman kauniilta ja itseisarvoiselta. Sellaiset eliöt, joiden välittömimmin herättämä kokemus on pieni ällötys, konkretisoivat minulle olioiden estetiikkaa kiinteämpää arvoa. Pikkuhiljaa, kenties aikuistuessani, olen alkanut katsoa uudella tavalla lukuisia olentoja, joihin en aiemmin samaistunut lainkaan. Itseltäni salaa, biologisen ja käyttäytymistieteellisen tiedon kasautuessa, aloin jossain välissä pitää kaloistakin. Ennen muka niin ei-samaistuttavat ja ei-söpöt eväkkäät ovatkin muuttuneet minusta kiinnostaviksi ja olemassaolonsa ansaitseviksi yksilöiksi. Ennen tiedon tuskallista kertymistä en edes kokenut kalojen syömistä yhtä ongelmallisena kuin muun lihan. Nyt tiedän, miten herkkiä olentoja kalat ovat stressaantumaan ja tuntemaan kipua. Ja että pyyntitaustalla on vähintään yhtä kammottavia toimintatapoja kuin monessa muussa eläinbisneksessä. Tietenkään en ole lakannut pitämästä niistä aikaisimmista ihastuksistani eli suurista merinisäkkäistä, kilpikonnista ja mustekaloista. Yhä soisin myös niiden olemassaolon jatkuvan vielä jälkeenkin vuoden 2050. 

Merivuokkoja (www.mongabay.com)

Beluga leikkimässä sukeltajan kanssa kuplanpuhallusta
(www.nationalgeographic.com)

Vuosi 2050 on YK:n ennustama arviovuosi kalastamisen arvoisten kalakantojen lopulle. Tilanteesta on kiittäminen törkeää ylikalastusta eli ryöstökalastusta, vastuuttomia ja välinpitämättömiä pyyntimenetelmiä ja meriekosysteemien monenlaista pilaamista sekä välittömästi (saasteet, ylimääräiset ravinteet, korallien hautautuminen jne) että välillisesti (ilmastonmuutoksen kautta). Ryöstökalastus on outo ilmiö. Ei ole montaa vuosikymmentä siitä, kun ihmiskunta eli siinä uskossa, etteivät merten antimet kertakaikkiaan voi loppua. Kalastusmenetelmien jatkuvasti tehostuessa alettiin kuitenkin nähdä merkkejä populaatioiden uusiutumiskyvyn vastaantulosta. Jokaisella populaatiolla on maksimi sietokykynsä, mutta aina sitä ei bisneksen nimissä haluttaisi myöntää.  Nyt ollaan jo aika kurjassa taitekohdassa. YK:stakin on huudeltu jo jonkin aikaa, että pyynti on kestämätöntä, mutta varsinaisia toimia ei ole saatu aikaan. Näyttää siltä, että esimerkiksi tonnikalat pyydetään loppuun ennen kunnon toimiin ryhtymistä. Puhumattakaan siitä, miten valtavat määrät uhanalaisiakin merieläimiä kuolee jatkuvasti "sivusaaliina"; tarkoittamatta (mutta välittämättäkään) pyydettyinä.

YK:n ympäristöohjelmasta arvioitiin viime vuonna, että suuren kaliiperin merikalastus on 50-60% liian suurta uusiutumiskykyyn nähden. Pienennystä ei silti juuri ole syntynyt. Olennaista on, että ryöstökalastuksen ohjureita eivät ole paikalliset, köyhät kalastajat, joiden elinkeinoon joskus vedotaan kalastusta perusteltaessa. He ovat, päinvastoin, pelin häviäjiä, kun suuret firmat seilaavat maailman vesiä yhä laajemmin. 

Brutaaleja esimerkkejä lyhyen tähtäimen itsekkäästä bisnesajattelusta löytyy muitakin kautta kalastusalan. Kuten hainevien barbaarinen irrottaminen. Moni kokee hait vähän "hälläväliä" -olentoina. Niiden ajatellaan olevan rumia, verenhimoisia ja jopa pahantahtoisiakin. Tosiasiassa hait ovat vain eläimiä siinä missä muutkin: elossa säilymisen vietti, kivun ja pelon tunteminen ja ravinnonhankinnan pakko pätee niihinkin. Eväbisneksen uhreiksi joutuvat hait kokevat surkean kohtalon: ne nostetaan kannelle, niiltä leikataan evät irti elävältä, ja ne heitetään avuttomina torsoina takaisin mereen hukkumaan (niin käy haille, joka ei voi liikkua: kidusten kaasunvaihto ei onnistu). Kun katsotaan tällaiseen toimintaan, mielestäni ei enää ole mitään väliä sillä, pitääkö eläimistä, onko luontoihminen, vegaani, lihansyöjä vai mikä. Perusempatia saisi pikkuhiljaa astua kehiin.

Haikäsitystä muuttavia ja välinpitämättömyyttä karsivia kuvia...
(www.scienceblogs.com/shiftingbaselines)

...ja näin sen kyllä pitäisi olla! (www.stopsharkfinning.net)

Ahneuden lisäksi kestämättömien toimien taustalla on välinpitämättömyyttä ehdottomista faktoista. Esimerkiksi juuri haiden poistaminen alueelta saattaa johtaa vakaviin häiriöihin ravintoverkoissa, jotka muutoin olisivat ylhäältä alas suuntautuvan kontrollin alaisia (so. huippupedot pitävät kurissa alempien petojen ja/tai kasvinsyöjien määrää). Hain kaltaisten eläinten poistaminen, kuten muukin ekosysteemien suuren mittakaavan kuormittaminen, on siksi totaalisen ajattelematonta. Eliölajien vuorovaikutussuhteet ovat pitkien aikojen kuluessa kehittyneitä, ja siksi massiivisten muutospaineiden kanssa pitäisi varoa. Tarpeeksi kärsinyt ravintoverkko saattaa kohdata tietyn pisteen, josta se ei palaudu. Merissä ylikalastuksen, liikaravinteiden ja ilmastonmuutoksen yhteisesti aiheuttama lopputulos voisi olla meri täynnä pelkkiä meduusoja.

Lisää barbariaa tähän väliin: katkarapujen troolaus. Yksi kilo troolattuja rapuja vaatii viidestä kymmeneen kiloon sivusaalista, tai enemmän laskutavasta riippuen. Sivusaaliista ei tietenkään erotella uhanalaisia tai ekosysteemille tärkeitä lajeja turvaan - kaikki heitetään takaisin mereen kuolleena, kuin jäte. Esimerkiksi kilpikonnia lasketaan kuolevan 150 000 yksilöä vuodessa pelkästään troolaamiseen. Jos lasketaan koko suurbisnes mukaan, vastaava määrä nousee miljooniin. Riemastuttavasti joidenkin uhanalaisimpien kilpparilajien alamäkeä on saatu loivennettua kovalla vapaaehtoistyöllä esimerkiksi hautomoissa. Olisi naurettavan surullista, jos turha sivusaalistappo vetäisi maton alta niin suurilta operaatioilta kuin monet kilpikonnaprojektit ovat!

Kilppareita museossa.
(kuva Helsingin luonnontieteellisestä museosta)

Meriekosysteemien asukit kohtaavat ihmisen aiheuttamia paineita joka puolelta. Lisääntyneet merenalaiset äänet poraamisesta, räjähteistä, kuljetuksista ja kaivuista vaurioittavat merinisäkkäiden sisäkorvien rakenteita ja ovat todennäköisesti yksi syy rantautumisiin. Suuret merinisäkkäät ovat itse asiassa alkaneet huutaa jatkuvasti voidakseen kommunikoida hälyn yli. Myös muiden eläinten, esimerkiksi mustekalojen, on todettu kärsivän merten äänisaasteesta. Ilmastonmuutos uhkaa merten "sademetsiä" eli koralliriuttoja, turismi ja rakentamistoiminta kerallaan. Viherpesu pyrkii pitämään yllä tuhoisia toimia - välineinään esimerkiksi "delfiiniystävällisen tonnikalan" sertifikaatti. Se takaa, että käytetty menetelmä on ystävällisempi delfiinejä kohtaan. Tosiasiassa menetelmä tappaa kokonaisuudessaan enemmän mereneläviä - esimerkiksi kilppareita - mutta aivan - vähemmän kyllä delfiinejä.... 

 Ja näin edelleen. Surullisestipa asiat etenevät. Onneksi juuri meillä on vielä mahdollisuus vaikuttaa.

Yhden ihmisen voiminen kyseenalaistuu taas helposti. Mutta itse asiassa tähän aiheeseen löytyy varsin vaikuttavia, konkreettisia toiminnan keinoja. Jos saan ehdottaa joitakin, niin aloittaisin tonnikalan ja katkarapujen syömisen rajusta vähentämisestä, ellen jopa lopettamisesta kokonaan. En itse ole uusimman ajan tasalla siinä, mitkä muut merilajit ovat vältettävimpiä, vegaanihippi kun olen, mutta esimerkiksi WWF:llä on listansa aiheesta. Järjestöpuolella on lukuisia tahoja, joiden tukemista kannattaa harkita. Erityisesti sellaisia, jotka ajavat troolausrajoituksia tai -kieltoja, rauhoitettuja merialueita ja merinisäkkäiden lahtaamisen lopettamista. Näitä ovat esimerkiksi Greenpeace ja Sea Shepherd, sekä lukuisat alueellisemmat projektit (hakusanoilla turtle conservation/ marine conservation...). Kilpikonnien suojelun projekteja on paljon meneillään. Niihin haetaan jopa vapaaehtoisia kuoriutumisrantojen valvojia ja hautomotyöntekijöitä.

Melina Beach Turtle Hatchery (click!)

Biological diversity. org --> BluefinBoycott

P.S. Itämeribloggaus tuloillaan... :)

Toinenkin P.S: Katsokaapa upea, kannustava belugauutinen! :) 

Meret, merinisäkkäät ja suojelun tuki

Ekolon jouluperinteisiin kuuluu antaa "jouluraha" jonkin hyvisjärjestön tukemiseksi. Tänä vuonna taloudellista jelppiä saivat merinisäkkäiden ja merten ekosysteemien suojelussa meritoituneet kolme järjestöä - merinisäkkäiden suojelusenkelipoppoo Sea Shepherd, saimaannorpan puolesta ääntä pitävä Suomen Luonnonsuojeluliitto, sekä OPS eli Oceanic Preservation Society, jonka tunnetuin produktio lienee vastikään Oscarilla (ja vaikka millä muullakin) palkittu The Cove. 

Viime jouluna joululahjarahan sai eläinsuojelujärjestö, ja tälläkin kertaa tavoite oli biodiversiteetin suojelun lisäksi myös ahdingossa olevien, älykkäiden merinisäkkäiden suojelun tukeminen. Suuret merinisäkkäät ovat suuriaivoisia, oppivaisia eläimiä, joista osalla on havaittu olevan kieli ja yksilöllisten nimien järjestelmä. Tässäkin meillä siis on sarja olentoja, joiden kognitiivinen taso taitaa vielä jonain päivänä lyödä tiedeyhteisön ällikällä. 

Miksi muutoin meret - ja erityisesti ja merinisäkkäät - ovat merkityksellisiä? Meret ylipäänsä ovat olennaisia; nehän peittävät noin 70% koko planeetasta ja toimivat esimerkiksi tärkeinä hiilinieluina. Lisäksi merissä on lähes kaikki planeetan vesi, jonka kiertokulussa meret ovat elintärkeitä. Merissä myös asuu jopa 50% maapallon eliölajeista, ja 15 kaikista 40:stä eliöpääjaksosta esiintyy vain niissä. Meret ovat siis valtaisia elintilan ja biodiversiteetin pankkeja, joiden suojelussa olisi paljon parantamisen varaa. Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä, merten kasviplankton tuottaa nykytiedon mukaan 50-80% hapestamme.

  

Merissä ravintoketjut tai -verkot ovat pitkiä ja suhteellisen hauraita. Merinisäkkäiden rooli on olennainen ravintoketjujen ovat ylhäältä-alas kontrollissa. Hyvä esimerkki niiiden tärkeydestä on Pohjois-Amerikan merilevämetsien riippuvuus saukon olemassaolosta: aikanaan merisaukko piti merisiilejä kurissa niitä syömällä, mutta kun saukot hävitettiin lähes täysin, merisiilit pääsivät ahmimaan koko ekosysteemin pohjapilareina toimineet merileväyhdyskunnat melkein kokonaan. Kun saukot sitten tajuttiin suojella, ekologinen tasapaino alkoi pikkuhiljaa palautua. Samankaltainen, herkkä tasapaino on oletettavasti merten keuhkoihin, eli  kasviplanktonyhdyskuntiin, pohjaavien ketjujenkin taustalla. Ja niiden huipulta löytyvät suuret merieläimet. Suuret merinisäkkäät saattavat olla tärkeämpiä kuin vielä uskalletaan olettaakaan, ja niiden kaikkia vaikutuksia merten terveyteen ei tiedetä. 

Monen ikäisiä kaskelotteja. lähde: HS.fi

Valaat ovat muutoinkin erityisen tärkeitä planktonin toiminnan mahdollistajia. Tällä hetkellä oletetaan, että valtaisat valaat toimittavat kasviplanktonille ravinteita syvemmistä vesistä, toimien siten ravinteiden kierrättäjinä aivan kuin maaekosysteemeissä mikroskooppiset maaperäeliöt. Ehkä satuitte törmäämäänkin tähän aiheeseen riemu-uutisena tiedelehdissä about tyyliin "Valaan kakka on ilmastonsuojeluihme". Vielä valaita suurempi vaikutus voi olla esimerkiksi manaateilla ja muilla pienemmissä vesissä liikkuvilla vesinisäkkäillä, jotka lannoittavat ympäristöään. Vielä ei uskalleta arvella määriä sillekään, miten elintärkeitä valtavat valaiden ruhot ovat karuille syvänmeren eliöyhteisöille, kun valaan elinikä loppuu ja sen ruho vajoaa meren pohjaan. Kuulostaa groteskilta ja luonnonlakien tapaan sitä onkin. 

Merten suojelu on ajankohtaista useammasta murheellisesta syystä. Ilmastonmuutos vaikuttaa mertenkin lämpenemiseen, mikä puolestaan uhkaa esimerkiksi herkkiä koralliyhdyskuntia. Hiilidioksidin lisääntyminen liitetään myös meriveden happamoitumiseen, sillä suuri osa ilman hiilidioksidista liukenee meriin. Lisääntyvänä ilmiö saattaa johtaa happamoitumiseen, joka voisi uhata kalkkikuoristen merieläinten kasvua ja olemassaoloa, ja sitä kautta horjuttaa ravintoketjuja pahoin. Meristä on myös löydetty hapettomia vyöhykkeitä, joiden syytä ei vielä tiedetä, mutta joista tutkijat ovat huolissaan. Niin, ja kukaan ei varmaankaan ole välttynyt merten saastumisuutisilta - muovipyörteiltä ja öljypäästöiltä. Muovimönttejä tulee aivan liian usein vastaan, kun tehdään ruumiinavauksia kuolleille merieläimille. Kaiken tämän keskellä ryöstökalastus lyö liian kipeään kohtaan.

www.greenpeace.fi

FAO:n arvio jo vuonna 2004 oli, että meristä pyydettävistä lajeista 52% oli täysin ylipyydettyjä ja 24% ylipyydettyjä, häviämässä tai toipumassa liiallisesta pyynnistä. Suunta ei ole tästä parantunut. Kalastuksen uhreja eivät ole vain kohdelajit. Muutkin, myös suojellut, eläimet - kilpikonnat, delfiinit jne - kärsivät murheellisen usein sivusaaliin osan. Samassa FAO:n arvioinnissa todettiin, että liian suuri osa suurista merikaloista oli pyydetty käytännössä loppuun, ja varoitettiin, että ellei mitään tehdä, kalavarannot romahtavat. Viime vuonna YK varoitteli samaa: merten kalakannat ovat romahtamassa. Meriin tarvittaisiin ehdottomasti suojeltuja alueita, joissa eläimet voisivat lisääntyä rauhassa. Suuret merinisäkkäät tulisi suojella, ja pohjatroolaus kieltää kokonaan - se on erityisen tuhoisa kalastusmenetelmä, jossa kalojen lisäksi pyyntiverkkoon jyrsitään koko merenpohja moninaisine lajeineen. Palautuminen on äärimmäisen hidasta.  

Valaanpyynti puolestaan on tarpeetonta ja ihmisellekin haitallista toimintaa. Aivan kuten delfiinilahtaus, jonka the Cove toi esille. Suurten merieläinten lihaan, ja erityisesti rasvakudokseen, on rikastunut raskasmetalleja ja muita ympäristömyrkkyjä. Tämä johtuu toisaalta siitä, että monet suuret merieläimet ovat ravintoketjujen huipulla, ja toisaalta siitä, että valaan kaltaiset eläimet joutuvat syömään niin valtavia määriä ainesta. Raskasmetallipitoisuudet ovat niin suuria valaissa, että valaiden pelätään voivan kuolla sukupuuttoon jo niidenkin vuoksi. Sen lisäksi siis, että merinisäkkäiden tappaminen lihan vuoksi on suuri kolhu biodiversiteetin ja inhimillisen moraalin kyljessä, se on myös ihmisille haitallista.

Valaat ja delfiinit ovat herkkiä lajeja muistakin syistä. Valaat esimerkiksi lisääntyvät hyvin hitaasti - sinivalas saavuttaa sukukypsyyden n. 5-10 vuoden iässä, ja naaras synnyttää yhden poikasen keskimäärin 2-3 vuoden välein. Populaatiot kasvavat siis varsin verkkaisesti, ja vahingot korjautuvat ainakin yhtä hitaasti. Voidaan myös olettaa, että hyvin suurilla alueilla liikkuvat merieläimet kärsivät noidankehän tapaan kasvavasti joukkojensa harvenemisesta - esimerkiksi lisääntymispartnerin löytäminen käy vaikeaksi, jos välimatka muihin lajikumppaneihin kasvaa jatkuvasti.

Hyviäkin ajankohtaisia uutisia kaikuu maailmalta, ainakin rustokalojen osalta. USA:ssa on juuri saatu aikaan hainpyynnin kielto omilla vesillä hainevien vuoksi. Se on aktivistien kampanjoinnin tulosta. Myös Ekolon joulurahan saaneet tahot kampanjoivat oikeiden tulosten ja äärimmäisen tärkeän asian puolesta, mutta varsin eri välinein ja keinoin. Toivottavasti siis "jokaiselle löytyi jotakin" tästä joululahjottujen joukosta - Sea Shepherd toimii suoraan mutta väkivallattomasti, se seilaa käytännössä valaanpyyntialusten ja valaiden väliin estämään harpuunan laukaisun! SLL tekee arvokasta tiedotustyötä ja uurastaa saadakseen kalastajat vaihtamaan norppaystävällisiin pyyntimenetelmiin tai pitämään kokonaan paussia kalastuksesta sinä aikana ja niillä alueilla, joilla vauvakuutit liikkuvat. OPS puolestaan tekee maailmanlaajuisia projekteja, joilla epäkohtia tuodaan esille. The Covea tehdessään kuvaajat olivat sananmukaisesti henkensä kaupalla liikenteessä. Tällaiseen toimintaan Ekoloinenkin vielä sitten joskus hyppää messiin "isona" ja aikuisena biologina! :) 

P.S. Tsekkaa meikäläisittäin kaiketi tutuin valas - pyöriäinen!

Luonnon Lumo ja ekosysteemipalvelut

Vuosi 2010 on kansainvälinen luonnon monimuotoisuuden vuosi, ja Suomen Luonnonsuojeluliiton lanseeraama LUMO2010-kampanja on jo rullannut hyvän aikaa. LUMOn tarkoitus on pitää ääntä luonnon monimuotoisuuden tärkeydestä ja muistuttaa, mitä menetetään, jos luonnon annetaan yksipuolistua. Kampanja on voittanut ainakin minut puolelleen ihan täysillä, sillä olen murehtinut sitä, miten kaikkein pahin aiheuttamamme luonnonkatastrofi - massasukupuutto - on jäänyt niin trendikkääksi nousseen ilmastonmuutoksen jalkoihin. 

Hyvä Lumo! :)

http://www.sll.fi/lumo2010

Lokakuun teemana LUMOssa on ekosysteemipalvelut, eli ne "palvelukset", joita terve luonto pystyy tarjoamaan meille ihmisille. SLL jakaa ekosysteemipalvelut sivuillaan tuotantopalveluihin (luonnon tarjoama materiaali kuten viljelemällä tai keräilemällä saatu ruoka, energia jne), säätelypalveluihin (esim. ilmaston säätely, tulvatorjunta ja pölyttäjien "palvelukset"), ylläpitopalveluihin (esim. ravinteiden ja veden kierto), kulttuuripalveluihin ja säilyttäviin palveluihin (geneettinen säilyvyys, lajiston säilyvyys).

Ekosysteemipalveluiden termi voi kuulostaa luonnonystävän, saati luonnon lumosta nauttivan luontoromantikon, mielestä kolkolta, mutta on paikallaan olemassa. Kun markkinamaailma ja jatkuvan kasvun talous asettavat koko ajan lisätuotannon vaatimuksia, perusteltuna kilpailukyvyllä ja muulla, on hyvä pystyä  esittämään täystuhon vastalauseita samalla kielellä. Ekosysteemipalveluita voidaan jopa arvottaa rahallisesti. Näin on ilmeisesti tehtävä, jotta elävää, monimuotoista luontoa säilytettäisiin. Suojelun on oltava kannattavaa juuri nyt, ei tulevaisuudessa (vaikka ekoihminen näkisi ideaa juuri tulevaisuuden olentojen elämän edellytysten säilyttämisessä). Esimerkiksi niiden kuuluisien kosteikkojen tarjoama tulvasuoja on rahalliselta arvoltaan paljon paljon suurempi kuin mitä koskaan voisi tuottaa alueen raivaus vesiviljelyyn. Monimuotoisen luonnon tajutaan olevan rahasampo, kun tiedostetaan millaisia kuluja aiheutuisi tulvien, pölyttäjäkuolemien, ilman heikentymisen jne. aiheuttamien vahinkojen korjaamisesta.

Itse asiassa alustavat laskelmat ekosysteemipalveluiden rahallisesta arvosta ovat olleet niin massiivisen suuria tuloksiltaan, että voisikin jo pikkuhiljaa alkaa odotella kunnon ekoratkaisujen ilmestymistä suurtenkin linjauksien ja bisnesten pariin viherpesun rinnalle (tai mieluiten paikalle). Aidon ja elävän luonnon säilyttäminen ei ole vain "museointia" tai "viherpiiperrystä", vaan ehdoton edellytys kaiken sujumiselle, oikealle vauraudelle ja hyvinvoinnille. (Kuvitella esimerkiksi, miten suuret tappiot syntyvät siitä jos pölyttäjät voivat huonosti!). Ekosysteemipalveluiden käsitteen lanseeranneet tieteilijät ovat tajunneet, että tuhoisille bisneksille pitää puhua niiden omalla kielellä luonnon säilyttämisen puolesta

- hyvä ekosysteemipalvelut!  :)