The shifting baseline - muistamisen vaikeudesta

Ihminen on muuttanut ympäristöä niin paljon, että maapallolla on enää hyvin vähän täysin luonnontilaisia alueita. Olemme kaataneet valtavia metsiä, padonneet jyriseviä vesistöjä, laajentaneet aavikoita ja pystyttäneet aina vain laajemmalle levittäytyviä kaupunkeja, jotka syrjäyttävät muut lajit käytännössä kokonaan. Toimiemme seurauksena puolet villeistä eläimistä on kadonnut viimeisen neljässäkymmenen vuoden aikana. Olemme aiheuttaneet lajiston harvenemista ja sukupuuttoja. Kuitenkin me jollain tavalla pystymme elämään asian kanssa emmekä välttämättä edes aivan sisäistä asian vakavuutta. Miksi?

Yksi selitys voisi olla shifting baseline syndrome, eli muuttuvan lähtökohdan tai perustason syndrooma. Kyseessä on ongelma, joka liittyy ihmisen elämänkaareen. Meille on luontaista hyväksyä varttuessamme vallitseva asiantila "normaaliksi". Silloinkin, kun tilanne on haitallinen tai eettisesti ongelmallinen. Kun ihminen kasvaa, hänelle muotoutuu tietty käsitys siitäkin, millainen on esimerkiksi luonto ympärillä, miten paljon lähialueella on metsäistä pinta-alaa tai paljonko meressä polskii kaloja. Hän ei välttämättä saa edellisiltä sukupolvilta tietoa siitä, miten ennen oli. Tai jos saakin, asia ei sisäisty samalla tavoin. Vaikka edellisen sukupolven aikana meri olisi ollut pullollaan kaloja, uusi sukupolvi ottaa helposti omakseen ja vertailuarvoksi uuden maailman, jossa kaloja on harvakseltaan. Hän ei välttämättä koskaan vertaa tilannetta menneiden sukupolvien normaaliin. Ja taas seuraava tekee samoin: hyväksyy normaaliksi sen, mihin kasvaa. Siten itse vertailukohta, normaalina pidettävä perustaso, muuttuu. Tuloksena tästä jatkuvasti heikompi tilanne hyväksytään uudeksi normaaliksi ajan kuluessa.

Sademetsän ja laidunmaan alati muuttuvaa rajapintaa Brasiliassa
(kuva: Mongabay)

Shifting baselinen lanseerasi laajalle kalatutkija Daniel Pauly vuonna 1995. Kalalajisto on edelleen selkein esimerkki vaihtuvan vertailukohdan syndroomasta, sillä kalasto jatkaa vähentymistään, vaikka se on jo pienentynyt luonnollisesta arvaamattoman paljon. On hyvä huomata, että myöskään itse tutkijat eivät ole immuuneja syndroomalle. Tutkijakin sisäistää tietyn maailmankuvan. Hän myös joutuu esimerkiksi raskaasti heikentyneitä alueita tutkiessaan käyttämään "luonnollisena" vertailukohtana jotakin. Nämä luonnolliset vertailukohdat saattavat muuntua normin liukuessa.

Sukupolvien välisen kuilun lisäksi muuttuvan vertailukohdan syndrooma voi näkyä myös henkilökohtaisena muistamattomuutena. Kun jotakin ympäristössä muuttuu, ihmisaivot alkavat hyvin nopeasti käsittää uuden tilan normaaliksi ja unohtavat menneen asiantilan. Kumpikin muuttuvan vertailukohdan muodoista on teoriana saanut tutkimuksellista tukea taustalleen. Vakaa suuntaus luonnonympäristöjen kutistumiseen mahdollistuu, kun sokeudumme sille, mikä oikesti oli joskus luonnollista. Kuinka usein sitä tulee ajatelleeksi, mitä vaikkapa läheisimmän ostoskeskuksen kohdalla oli aikanaan? Ei kovinkaan usein, jos paikalla ollut luonnonympäristö raivattiin ennen omaa aikaamme, eikä tutkimusten mukaan kauaa silloinkaan, kun itse on todistamassa muutosta.

Tutkimukset osoittavat, että jopa hyvin huomiotaherättävä ja suuri tekijä ympäristössä voi unohtua nopeasti. Näin kävi esimerkiksi Jangtse-joen delfiinille, baijille. Baiji oli aikanaan merkittävä laji Jangtsessa. Vuonna 2006 niitä ei enää löytynyt, ja todettiin, että vaikka joitakin yksilöitä vielä lymyilisikin virrassa, ne olisivat liian harvalukuisia elinkelpoiseksi populaatioksi. Baijin kohtaloksi koituivat ensin metsästys, sitten teollisuus saasteineen ja häiriöineen. Kyselytutkimuksessa kävi ilmi, että vain viisi vuotta katoamisensa jälkeen baiji  oli jo täysin tuntematon nuorille kalastajille. Samassa tutkimuksessa todettiin, että yli 70% alle 40-vuotiaista kalastajista ei tiennyt suurikokoisen miekkasammen olleen joskus olemassa, vaikkei sen katoaminen ollut vielä tutkimushetkellä edes varmaa. Jopa suuret ja vaikuttavat lajit voivat kadota käytännössä huomaamatta tai ilman suurta mekkalaa. 

Baiji (Lipotes vexifiler)
kuva: Chinese Academy of Sciences

Miksi the shifting baseline on olennainen, ja mitä siitä pitäisi oppia? Ainakin oman näkökulmansa rajallisuuden. Että asiat eivät ole aina olleet niin kuin ne ovat minun aikanani, ja aikani todella jättää jäljen. Jokaisella alueella - parkkipaikalla, ostoskeskuksella, pellolla, talousmetsällä, laidunmaalla - on historia luonnonympäristönä. Joskus on tehty päätökset, jotka ovat koskeneet suuria määriä lajeja ja yksilöitä, ja niitä tehdään koko ajan lisää. Hienovaraisetkin muutokset ovat muutoksia, vaikka niitä on vaikeampaa hahmottaa. Välittävän ihmisen kannattaa pyrkiä minimoimaan oma jälkensä, mutta ennen kaikkea myös muistamaan, tuntemaan historiaa, huomaamaan muutokset ja pitämään ääntä katoavan luonnon puolesta. 

Leather, S. & Quicke, S. 2010. Do shifting baselines in natural history knowledge threaten the environment? Environmentalist 30: 1-2

Papworth, S., Rist, J., Coad, L.& Milner-Gulland, E. 2009. Evidence for shifting baseline syndrome in conservation. Conservation Letters 2(2): 93-100

Turvey, S. ym. 2010. Rapidly Shifting Baselines in Yangtze Fishing Communities and Local Memory of Extinct Species. Conservation Biology 24(3): 778-787

Kokonaisvaltainen katse kehitysyhteistyöhön: Ekosysteemipalvelut

Ekolon kehitysyhteistyöprojektien taustojen kartoitus jatkuu. Edellisessä postauksessa selvittelin tai kertasin lukijalle ekosysteemien perustavanlaatuista rakennetta energiankulun suhteen. Se on pohja kaikelle toimintamme ekologisen taloudellisuuden tai epätaloudellisuuden pohdinnalle. Siinä, missä energiataseet antavat viitteitä määrällisen tuhlailumme tasoista, ekosysteemipalveluiden käsite auttaa meitä hahmottamaan laadullista vaikutustamme ympäristöön. Utilitaristiseen sävyyn, eli oman hyötymme kautta, tosin. Koska nyt on tarkoitus selventää ajatustamme ihmisen ja muun luonnon (eli myös humanitaarisen, luonnonsuojelullisen ja eläinoikeustyön) välisestä riippuvuudesta, näkökulma kuitenkin sopinee kuvioon. 

Planeettamme energiatalous lepää siis kasvien varassa: niiden pohjatyö takaa ravinnon eläimille. Myös fossiilinen energia on kauan aikaa sitten sidottua, tiiviisti maahan varastoitunutta auringon energiaa. Ravinnon lisäksi me eläimet tarvitsemme elävää kasvillisuutta muillakin tavoin. Kasvillisuus synnyttää aineenvaihdunnassaan happea hengitettäväksemme, säätelee ilmastoa, haihduttaa vettä ja pitää siten yllä veden kiertoa, suojaa helteiltä, tulvilta, myrskyiltä ja eroosiolta sekä tarjoaa lääkeaineita. Kasvillisuus on eittämättä arvokasta. Mutta kuinka arvokasta? Entä vesi tai maaperä? Arvokkaampaa kuin yksi kaivos, vai kaksi? Vaiko halvempaa? Tuhlataanko vai säästetäänkö?

Tuhoutuneiden metsäalueiden uudelleenmetsittäminen sitoo maamassaa,
vähentäen eroosiota, lisäten sadetta ja kosteutta ja ylläpitäen monimuotoista eliöstöä.
(Kuva: Masarang)

Koska lajillamme on ajallisen käsityskykymme suhteen varsin rajallinen psyyke, tarvitsemme apuneuvoja voidaksemme käsittää suurten asioiden tärkeyden. Meille on ominaista tähdätä välittömiin palkkioihin ja tehdä lyhytkatseisia ratkaisuja lyhytaikaisten voittojen nimissä. Meidän lajimme käyttää tällä hetkellä niin paljon resursseja, että maapallolle muodostuneet järjestelmät eivät ehdi uudistaa niitä läheskään samaan tahtiin. Tänä vuonna luonnonvarat, joiden olisi planeetan uusiutumisnopeuden mukaisesti laskettuna pitänyt riittää meille koko vuodeksi, loppuivat jo elokuussa (WWF:n ylikulutuspäivä).

Vaikka nykyisin tiedetään melko hyvin, että planeetalla on rajansa, taloustiede ei ole ollut erityisen innokas myöntämään näitä perustavia fysiikan lakeja. Julkisuudessa ei myöskään vielä liian hyvin tiedosteta, että niin kauan kuin asumme vain tätä planeettaa, olemme riippuvaisia monista maapallon tarjoamista resursseista. Ja suurimman osan niistä tarjoavat muut elossa olevat lajit. Aivorupsut, joiden mukaan ensin pitää hoitaa ihmisten asiat ja sitten vasta luonnonsuojelu, eivät vieläkään ole kuolleet mediassa ansaitsemaansa sukupuuttoon. Ekosysteemipalveluiden käsite oli siis luotava, jotta länsimaista ihmistä voisi aina välillä muistuttaa elämän perusedellytysten  (rahallisestakin) arvosta. 

Ekosysteemipalvelut ovat luonnon tarjoamia elämän edellytyksiä, joita ilman emme voisi olla olemassa. Niihin lasketaan kuuluvaksi suorien aineellisten hyötyjen lisäksi luonnon ihmisellekin tarpeellisia toimintoja, kuten mainittu veden ja ravinteiden kierto, sateiden jakautuminen, tuottava maaperä, ilmaston säätely, terveyttämme ylläpitävät mikrobit sekä ilman puhdistuminen. Nämä ovat kaikki yhteydessä muihin olentoihin. Niitä ei tarjoa vain avaruudessa seilaava eloton taivaankappale aurinkonsa turvin, vaan koko muu murikkaamme asuttava väki. Kasvien lisäksi esimerkiksi planeettaa kanssamme asuttavat sienet ja maaperän pikkuotukset takaavat sen, että meillä on maata, jossa kasvattaa ruokamme. Tai että meillä ylipäänsä on mitään resursseja: mikäli orgaaninen aine ei hajoaisi ravinteiksi, elämä täällä loppuisi kaltaisiltamme hyvin pian. Toinen esimerkki siitä, kuinka tiiviisti tarvisemme muita eläinlajeja, ovat pölyttäjät, joiden varassa on käytännössä koko ruuantuotantomme.

Sienet ovat tärkeitä hajoittajia, ja omalta osaltaan
ne turvaavat ekosysteemien sujuvaa toimintaa
(kuva: EduPic)

Ekosysteemien vaikutusketjut ovat monimuotoisia ja vaikeasti tutkittavia. Kasvit kilpailevat keskenään ja tekevät elintärkeää yhteistyötä esimerkiksi sienirihmastojen kanssa, kasveja pölyttävät eläimet kiertävät ympäriinsä enemmän tai vähemmän erikoistuneina, ja kasvinsyöjät kilpailevat ravinnosta ja vaikuttavat kasvien runsauteen. Pedot pitävät kasvinsyöjien määriä aisoissa ja estävät yhtä lajia kilpailemasta toisia perikatoon, joissain tapauksessa vaikuttaen myös kasvilajiston monimuotoisuuteen ylläpitävästi. Huippupedot pitävät myös pienempien petojen määriä kurissa. Raadonsyöjät siivoavat ekosysteemiä ja valmistelevat ravintoa hajottajille, hajottajat vapauttavat ravinteita uuteen kiertoon. Mikrobit häärivät elintärkeinä, piilotellen jokaisella tasolla... Jatkuvasti on käynnissä lukematon verkosto vaikutussuhteita, kilpailuja, yhteistyömuotoja ja riippuvuussuhteita.

Ei siis yllättävää, että eliöyhteisöjen tasapainoon ja kokonaisuuksien muodostumiseen liittyy lukuisia teorioita. Lisäksi ko. teoriat vaikuttavat pätevän yhtäaikaa, osin jopa samoilla alueilla. Eri lajit vuorovaikuttavat keskenään niin monin tavoin, että olisi käytännössä mahdotonta yksittäistapauksesta ennustaa, mitkä lajit tulisi säästää, jotta juuri se eliöyhteisö pysyisi kunnossa. Ravintoketjuissa tapahtuu säätelyä sekä "pohjalta ylöspäin", eli resursseista huippupetoja kohti, että petojen aiheuttamaa säätelyä alempana ravintoketjuissa. On esimerkkejä siitä, että eliöyhteisö on alkanut voida selvästi huonommin, kun ihmistoimet ovat haitanneet petojen elämää alueella. Jos noukitaan esimerkki veden varasta, on huolestuttavaa arvioida, mitä tapahtuu, kun ryöstökalastus tyhjentää meriä petokaloista lähtien. Meret kun tuottavat meille esimerkiksi suurimman osan hapestamme.

Alan tutkimisen vaikeus ja populaatiovaikutusten yllättävyys viittaavat siihen, että tapauskohtainen ennustaminen on äärimmäisen vaikeaa. Monimuotoisten, hyvinvoivien ekosysteemien säästäminen sellaisinaan olisi perusteltua. Eri alueilla elävät eri eläinlajit voisi näin ajatellen nähdä arvokkaina ja paikkaansa puolustavina, jopa moraalisesti velvoittavina yksikköinä.

Ekosysteemipalveluidenkin tutkimisessa ollaan vielä aluillaan. Palveluiden merkittävyyden arvioinnissa, luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen huomioimisessa, taloudellisessa painottamisessa ja monessa muussa voidaan vielä mennä mönkään. Ekosysteemipalveluita ei vielä ole onnistuttu täysin yhdistämään luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen tähtäävän suojelutyöhön, vaikka joitain kannustavia esimerkkejä onkin jo. Käsitteistön avulla voidaan kuitenkin hiljalleen hahmottaa ekosysteemien tuhon moninaisia seurauksia. Jos ajatellaan suoria ekosysteemipalveluiden hyötyjä, kuten tuottavaa maaperää, kuivuuden estoa tai sääsuojaa, palveluiden katoamisesta kärsivät eniten vähävaraisimmat asukkaat. Joko suoraan paikallisesti tai kauempana tapahtumapaikasta, globaalien seurausten iskiessä. Ko. elinehtojen säilymiselle ei ole aiemmin asetettu rahallista arvoa, eikä niillä, joita menetykset ovat pahiten koetelleet, ole ollut kuuluvaa ääntä tai resursseja nostaa tappiotaan näkyville. (Joitain hienoja projekteja lukuunottamatta). Siksi ekosysteemien laajamittainen hävitys on tähän asti nähty taloudellisesti voitokkaana. Kun siis aletaan pyrkiä laajamittaisemmin luonnon monimuotoisuutta ylläpitävään, kokonaisvaltaisempaan näkökulmaan, kyse ei ole "vain luonnonsuojelusta". Sen sijaan pyritään myös humanitaarisesta näkökulmasta kannattavaan järkevyyteen, joka pitää yllä omankin lajimme elinehtoja.

Lähteitä ja lisätietoa:

Heijden, M. Van Der, Klironomos, J., Ursic, M., Moutoglis, P., Streitwolf-Engel, R., Boller, T., Wiemken, A. & Sanders, I. 1998. Mycorrhizal fungal diversity determines plant biodiversity, ecosystem variability and productivity. Nature 396, 69-72

Hejden, M. Van Der, Bardgett, R & Straalen, N. Van, 2008. The unseen majority: soil microbes as drivers of plant diversity and productivity in terrestrial ecosystems.  Ecology Letters 11: 296-310

Levi, T. & Wilmers, C. 2012. Wolves-coyotes-foxed: a cascade among carnivores. Ecology 93: 921-929

Malloch, D., Pirozynski, K. & Raven, P. 1980. Ecological and evolutionary significance of mycorrhizal symbioses in vascular plants (A Review). PNAS 77(4): 2113-2118

Miller, B. 2001. The Importance of Large Carnivores to Healthy Ecosystems. Endangered Species UPDATE 18(5): 202-210

Naidoo, R., Balmford, A., Constanza, R. ym. 2008. Global mapping of ecosystem services and conservation priorities. PNAS 105(28): 

Nelson, E., Mendoza, G., Regetz, J., Polasky, S. ym. 2009. Modeling multiple ecosystem services, biodiversity conservation, commodity production, and tradeoffs at landscape scales. Frontiers in Ecology and the Environment 7(1): 4-11

Requena, N., Perez-Solis, E., Azcön-Aguilar, C., Jeffries, P. & Barea, J. 2001. Management of Indigenous Plant-Microbe Symbioses Aids Restoration of Desertified Ecosystems. Applied Environmental Microbiology 67:2495-2498 

Schmitz, O. 2003. Top predator control of plant biodiversity and productivity in an old-field ecosystem. Ecology Letters 6(2): 156-163

Sergio, F., Caro, T., Brown, D., Clucas, B., Hunter, J., Ketchum, J., McHugh, K. & Hiraldo, F. 2008. Top predators ad Conservation Tools: Ecological Rationale, Assumptions, and Efficacy. Annual Review of Ecology, Evolution, and Systematics 39: 1-19

Sinclair, A. 2003. Mammal population regulation, keystone processes and ecosystem dynamics, Philosophical transactions of the Royal Society London 358(1438): 1729-1740)

Terborgh, J. & Estes, J. (toim.) 2010. Trophic Cascades: Predators, Prey, and the Changing Dynamics of Nature. Island Press.

Turner, W., Brandon, K.,Brooks, T. ym. 2007. Global Conservation of Biodiversity and Ecosystem Services. BioScience 57(19: 868-873

Wilson, E. & Wolkowich, E. 2011. Scavenging: how carnivores and carrion structure communities. Trends in Ecology and Evolution 26(3): 129-135