Susi saa joululahjan

Ekolon lahjakorttitempauksella on tänä jouluna tuettu erittäin uhanalaisen ja ekosysteemeille arvokkaan nisäkkään selviytymistä maassamme. Susilahjakortin tuotot ohjataan Luonto-Liiton Susiryhmän toimintaan. Ryhmä tekee kannanottoja ja lausuntoja, tiedottaa, järjestää ympäristökasvatusta ja tapahtumia sekä tuottaa materiaalia luonnon- ja sudensuojelun puolesta. Lahjakortin voi yhä ostaa joululahjaksi Ekolon liikkeistä. 

Luonto-Liiton susiryhmän jouluinen lahjakortti

Susi on Suomen luontoon kuuluva, arvokas petoeläin. Pedot ovat ravintoketjuja ylhäältä alas säätelevä, tärkeä osa eliöyhteisöjen toimintaa. Susien roolia niille luontaisilla alueilla on tutkittu eliöyhteisön monimuotoisuuden ylläpitäjinä, ja niillä on todetusti luonnon järjestelmässä ihan oma paikkansa. 

Laajalla reviirillä elävänä laumaeläimenä sudella on monimuotoinen sosiaalinen ja alueellinen elämä. Myös saalistaminen ryhmässä on haastavaa hommaa. Susi onkin tunne-elämältään ja älykkyydeltään monimutkainen ja kiinnostava laji. Susi ei ole mörkö, joka vaanii ihmistä, vaan omaa perhe-elämää viettävä, arka ja sosiaalinen eläin, joka pyrkii mahdollisimman vähillä ihmiskontakteilla luikkimaan alati tihenevän ja vähemmän sietävän ihmisasutuksen tieltä.  

Meille niin rakas koira, jonka kanssa olemme evolutiivisesti kehittyneet keskinäiseen ymmärrykseen, on käytännössä susi. Vaikka koiralle liikenee meiltä niin suuri määrä empatiaa, villi susi on historiallisesti Suomen vainotuimpia eläimiä. 1900-luvun alussa susiviha ja pelko menivät niin pitkälle, että susi lähes kuoli sukupuuttoon. Nykytilannekaan ei ole kestävä: susiakantamme arvioidaan olevan vain 220-245 yksilöä, eivätkä suotuisan suojelun minimilaumamäärät täyty. Ongelmia lisäävät salametsästys ja sen hiljainen hyväksyntä. Muinaisista ajoista jatkuvaa susivihaa ei tunnu laimentavan edes faktatieto siitä, että susi ei ole hyökännyt ihmisen kimppuun sitten 1880-luvun. 

On onni, että maailma on kuitenkin pikkuaskel kerrallaan muuttumassa ymmärtävämpään suuntaan. Susien määrä on ollut pienessä nousussa, asenteet ovat keskimäärin paranemassa, suojelijoita löytyy ympäri Suomen, ja meillä on esimerkiksi Susiryhmän kaltaista väkeä, joka omistautuu tuon hienon lajin suojeluun. Kiitokset ja suuret tsempit Susiryhmälle! 

Kuva: Christa Granroth / Luonto-liiton susiryhmä

Nousevia vesiä ja synkkiä aaltoja

Jokin aika sitten media tulvahti hetkeksi täyteen kuudennesta sukupuuttoaallosta kertovia uutisia. Nyt uutisointi alkaa olla hiljaisempaa, mutta ihmiskunnan suunta on edelleen sama. Uutista ei ole juurikaan lähdetty käsittelemään eteenpäin itse tutkimuksista; sitä ei ole viety toimintojemme ja systeemiemme tarkempaan kritiikkiin asti. Siitäkään huolimatta, että kaiken järjen mukaan planeetan elinkelpoisuus olisi olennaisin, maarajat ylittävä tekijä kaikessa keskustelussa taloudesta terveyteen, ihmisoikeuksiin ja elintasoon. Asioihin tarttuva, toimintaan johtava asennemuutos liian pelottavana tehtävänä odotuttaa itseään. Itse asiassa suunta on kotimaassakin jopa palkituissa määrin entistä nurjempi. 

Lajikato on hälyttävä katastrofi. Ihminen on koko valtakautensa ajan hävittänyt eläinlajeja, suurimmista alkaen, mutta vauhti on koko ajan kiihtyvä. Vaikka joitakin lajeja yhä vainotaan ja tapetaan tappamisen ja rahan vuoksi, suuri merkitys on sillä, että ihminen kertakaikkiaan käyttää toisten lajien tilan ja resurssit.

Huudetut luulot ja piiloon jääneet tiedot

Kenties haluttomuus puuttua aidosti asiaan johtuu kieltämisen ja dissonanssien lisäksi puhtaasta tietämättömyydestä. Liian vähän puhuttua on, että luonnon eliöyhteisöt ovat jatkuvan vuorovaikutuksen muuttuvia kokonaisuuksia. Kun yksi laji katoaa, tapahtuma vaikuttaa enemmän tai vähemmän kokonaiseen ravinto- ja vuorovaikutusten ketjuun. Kun monta lajia häviää, on suurempi todennäköisyys, että kokonaisuus horjuu. Aina vain pidemmälle viety horjuttaminen jossain vaiheessa johtaa ekosysteemin romahtamiseen entisestä rakenteestaan. Tässä kokeillaan kepillä jäätä. Ei siksi, että selvittäisiin hengissä, vaan siksi, ettei vielä hukuttu.  

Myös ekosysteemien elottomat osat ovat riippuvaisia eliölajeista ja toisistaan. Metsän kaataminen voi saada elintärkeät sadepilvet muuttamaan muualle, sillä metsät muokkaavat pienilmastoa luoden sadepilviä ja heijastamalla pois lämpösäteilyä. Ravintomme tuottava maaperä on riippuvainen sen monimuotoisesta hajottaja- ja möyrijäeläinkunnasta sekä maata sitovasta kasvillisuudesta. Happi, jota hengitämme, syntyy leijonanosin merissä. Niissä samoissa, joiden ravintoverkot ja lajien selviytyminen horjuvat nyt.

Oudoille olennoille uransa sekä äänensä antanut Sir David Attenborough
on synkeänä dokkarissa Horizon: the death of the oceans?
(kuva: Piers Leigh / BBC) 

Tietämättömyys siis. Esitykset siitä, että luonnonsuojelu on yksi erillinen sektori, jolle riittää pieni museoinnin määräraha, samaan aikaan kun maksetaan moninkertaisesti ympäristölle tuhoisia tukia ja lahjoitetaan luonto halpana pikku ulkoiskustannusämpärinä rahantekijöille. Tai planeetan pinnalta irronut käsitys siitä, että ennen luonnon huomioimista pitää hoitaa ihmisten asiat kuntoon. Tai että ei voi uhrata talouskasvua luonnon elinvoimaisuuden huomioimiseen tiukkana aikana. Näkemysten takaa paistaa muutamakin radikaali unohdus tai oppimatta jäänyt asia. Lähtien siitä, että jollakulla voisi olla oikeus elää silloinkin, kun itse olen jo aikaa sitten poissa.

Ihminen on eläin, ja ihminen on osa luontoa. Emme ole irrallaan luonnosta, eikä ole mitään, mikä ei olisi luontoa. Voimme muokata planeetamme luonnon sellaiseksi, että se kattaa murto-osan nykyisestä lajirikkaudesta ja elinolosuhteet lähinnä hyönteisille. Se on silti luontoa, ja ihminen silti eläin. Eläimenä ihminen on täysin riippuvainen planeetan muista eliölajeista. Luonto tarjoaa meille kaiken hengittämästämme ilmasta kiertonsa varrella puhdistuvaan veteen, ruuantuotannon mahdollistavaan maakerrokseen ja suojaan sään ääri-ilmiöiltä.

Jos haluamme muokata luonnon torakoiden ja yksisoluisten kodiksi, pystymme siihen tai varsin lähelle. Ei ole nättiä universaalia tarinaa, jossa ihmisten tai tuntemamme kaltaisen planeetan elämä jatkuu ikuisesti. Luonto, evoluutio tai maapallon historialliset tapahtumat eivät ole koskaan toimineet moraalin tai aina vain korkeammalle kipuavan, ylevän juonen mukaan. Jos ohjaamme kohti tuhoa, mikään mystinen voima ei estä meitä tai ota tilannetta hoitaakseen.

Luonnolle tuhoisien toimien jatkaminen jatkuvan kasvun nimissä, hyväksyttyinä, tuettuina ja elämän tarkoitukseksi nähtyinä, on naurettava marssi aina vain heikommille jäille. On fakta, että globaalin eliöyhteisön horjahdellessa humanitaarinen hätä lisääntyy. Epävakaudet tulevat uhkaamaan pohjoistenkin ihmisten elämänlaatua. Taloudesta puhumattakaan.

Hyvinvoivan vastuu

Viimeisissä uutisissa on ollut uutena sävynä ennen niin tabu pelote ihmisenkin elinmahdollisuuksien katoamisesta ja jopa "sukupuutosta". Tuossa yhteydessä on alkanut esiintyä myös tiettyä marttyyriksi heittäytyvää uhmaa: "Sietävätkin ihmiset lähteä". Vaikka lannistuminen on inhimillinen reaktio, tuo heitto sisältää kaksi suhteellisen epäreilua sivujuonnetta. Ensinnä täältä lähtisi suurin osa muista tuntevista, tietoisista ja uniikeista eläinlajeista ennen meitä. Länsimaisella ihmisellä on hurjat resurssit suojautua silloinkin, kun muiden eläinlajien sukuja jo sammahtelee.

Toisekseen ensin ja pahiten kärsivät ihmisistä ne, jotka jo nyt elävät köyhyydessä ja hankalimmissa oloissa. Samat ihmiset, jotka ovat myös vähiten olleet ahnehtimassa ja aiheuttamassa tuhoa. Täällä meillä pitäisi sen selkärangan ihan velvollisuudentunnosta kestää nyt kurjienkin uutisten ylitse, toimintaan asti.

Viimeisimmästä, dinosaurukset tappaneesta sukupuuttoaallosta on 67 miljoonaa vuotta. Sen, kuten kaikkien muidenkin aiempien joukkotuhojen, syynä on ollut taivaankappale tai muu vähän ihmistä vähemmän valveutunut luonnonmullistus. Nykyversiossa toimijana on laji, joka jopa ylpeilee tietonsa määrällä ja ymmärryksellään. Ja joka ainoana koko planeetan eläinlajeista on haalinut käyttöönsä jopa 40% koko planeetan perustuotannosta, ja siihen päälle vielä pössytellyt fossiiliset varastot. Vauraus voisi alkaa jo poikia vastuutakin.

Pettymyksestä muutosvoimaksi

Liikkeellä on vaatimuksia, joiden mukaan ei saisi esittää pahan olon tuottavia, synkeitä uutisia ja näkemyksiä maailman tilasta. Sen lisäksi, että valehteleminen tai pimittäminen olisi varsinkin tiedeuutisten kohdalla melko anteeksiantamatonta, se myös tukahduttaisi olennaisen muutosvoiman ja tilaisuuden. Lannistuminen on terve reaktio. Se näyttää, että nykyisessä junnaamisesta voisi jo päästää irti ja lähteä uusille urille.

Meidän ei ehkä tarvitsisi olla enää vain valmiita uria kulkevia, harvakseltaan voimattoman numeron äänestyslootaan sujauttavia kuluttajia, jotka valitsevat annetuista suunnista ja "äänestävät lompakoillaan". Kuluttamisen valinnat ovat tärkeitä ihmisen arkisen toimintakyvyn ja koetun negatiivisimmista ilmiöistä irtautumisen vuoksi. Ainoastaan kulutusvalinnoissa pitäytyminen kuitenkin rajaa käsitystä mahdollisuuksista, ja kenties lopulta lannistaakin. Pelkkänä kuluttajana kipittää niitä teitä, jotka tuhoa aiheuttavat maailmanjärjestykset ovat määrittäneet. Ne tuskin johtavat tarvittavan radikaaleihin muutoksiin.

Ihmisten on aina ollut mahdotonta kuvitella asioita ja vaihtoehtoja, joita ei tuona aikakautena oltu keksitty. Keksimisen jälkeen taas - no, niistä tulee itsestäänselviä. Tarvitaan uudet itsestäänselvyydet.

The Guardianissa oli jokin aika sitten juttu, jossa haastateltiin nykysysteemin synkeyteen havahtunutta ihmistä. Siis ihmistä, ei kuluttajaa. Hän oli kuitenkin sisuuntunut ja esitti röyhkeästi vanhan "kolmen ärrän" vaihtamista uuteen. "Reduce, Reuse, Recycle" voitaisiin hänen mielestään tässä ajassa ilmaista ennemminkin "Resist, Revolt, Rewild". Ehkä lannistuminen nykytilaan on hyvä juttu. Se tarkoittaa, että tarvitsen uuden tilan, röyhkeästi ulkona laatikosta.

Ihmisiä, jotka ovat lähteneet tekemään jotain aivan uutta ja omaa, on lukuisia. Listaan heistä ihan muutaman esimerkin alle.

Wangari Maathai (1940 - 2011): kansalaisvaikuttaja ja Green Belt-liikken
perustaja,ihmisoikeusaktivisti, Nobel-palkintoehdokas, kirjailija,
eläinlääketieteen tohtori.
(kuva: The Telegraph) 

Libby on yksi The Black Fishin Citizen Inspector -ohjelman vapaaehtoisista.
The Black Fish on järjestö, joka pyrkii estämään ryöstökalastusta
ja toimimaan eri tavoin merten ja merieläinten hyväksi.

Kip Andersen & Keegan Kuhn: Cowspiracy -dokumentin (2014) tekijät.
Cowspiracy on mullistava dokkari, joka popularisoi eläintuotannon roolin
yhtenä suurimmista, ellei suurimpana, ympäristötuhojen syynä

Liz Christy aloitti 70-luvulla kolkkojen, kuolleiden
kaupunkitilojen täyttämisen guerrilla-puutarhuroinnilla
the Green Guerrillas -ryhmänsä kanssa.
Nykyisin Guerrilla Gardening on globaali ilmiö.
(kuva: Wikipedia)

Sea Shepherdin saimaannorppaprojektin porukka kesällä 2015.
Menestyksekäs aloite oli lähtöisin pienen suomalaisen ihmisryhmän
suunnitelmista. Ryhmä osoitti, että suojelussa on pahoja puutteita ja onnistui
pitämään saimaannorppaa esillä mediassa koko kesän.
(Kuva: Sea Shepherd Global)

Meribiologi Rachel Carson (1907 - 1924)  tutkimassa merenpohjaa.
Carsonin kirja Äänetön kevät oli liikkeellepaneva voima ympäristöliikkeen
synnyssä.

Lukuisat graffititaiteilijat, kuten Banksy...

...DAleast..

...Blublu ja monet muut.

Yrjö Kokko (1903 - 1977),
suomalaisen laulujoutsenen pelastaja.
Laulujoutsen - Ultima thulen lintu -teoksen lisäksi
Kokko tunnettiin aktiivisena luonnon
puolestapuhujana. (Kuva: Wikipedia)

Päällikkö Almir Narayamoga Surui: brasilialainen poliittinen aktivisti, joka on
taistellut vuosikymmeniä Surui-kansan sekä Amazonin sademetsien puolesta.
Surui on onnistunut taivuttelemaan esimerkiksi Maailmanpankin merkittäviin
muutoksiin kansan ja metsien puolesta. (Kuva: UN)

Steve-O, joka teki kunnioitettavan uran Jackass-sarjassa, kampanjoi nyt
tankkiin suljettujen merinisäkkäiden puolesta. (Kuva: DailyMail) 

Kuudennen sukupuuttoaallon uutisia:

http://advances.sciencemag.org/content/1/5/e1400253
http://www.sciencedaily.com/releases/2015/06/150619152142.htm
http://www.sciencedaily.com/releases/2014/07/140724171956.htm

http://www.uutistamo.fi/kuudes-sukupuuttoaalto-tapahtuu-juuri-nyt/
http://www.hs.fi/kotimaa/a1434850984662
http://www.hs.fi/ulkomaat/a1305965003100?jako=c2aab7bcaaaf28dd81c880110eb8fc68&ref=tw-share
http://www.hs.fi/tiede/a1434764073102?jako=2045f0842e9e859d642446a955429684&ref=fb-share

http://www.theguardian.com/environment/radical-conservation/2015/oct/20/the-four-horsemen-of-the-sixth-mass-extinction
http://www.dailymail.co.uk/sciencetech/article-3131891/The-sixth-mass-extinction-officially-begun-threaten-humanity-s-existence-scientists-warn.html
http://www.washingtonpost.com/news/morning-mix/wp/2015/06/22/the-earth-is-on-the-brink-of-a-sixth-mass-extinction-scientists-say-and-its-humans-fault/

Kokonaisvaltainen katse kehitysyhteistyöhön: Ekosysteemipalvelut

Ekolon kehitysyhteistyöprojektien taustojen kartoitus jatkuu. Edellisessä postauksessa selvittelin tai kertasin lukijalle ekosysteemien perustavanlaatuista rakennetta energiankulun suhteen. Se on pohja kaikelle toimintamme ekologisen taloudellisuuden tai epätaloudellisuuden pohdinnalle. Siinä, missä energiataseet antavat viitteitä määrällisen tuhlailumme tasoista, ekosysteemipalveluiden käsite auttaa meitä hahmottamaan laadullista vaikutustamme ympäristöön. Utilitaristiseen sävyyn, eli oman hyötymme kautta, tosin. Koska nyt on tarkoitus selventää ajatustamme ihmisen ja muun luonnon (eli myös humanitaarisen, luonnonsuojelullisen ja eläinoikeustyön) välisestä riippuvuudesta, näkökulma kuitenkin sopinee kuvioon. 

Planeettamme energiatalous lepää siis kasvien varassa: niiden pohjatyö takaa ravinnon eläimille. Myös fossiilinen energia on kauan aikaa sitten sidottua, tiiviisti maahan varastoitunutta auringon energiaa. Ravinnon lisäksi me eläimet tarvitsemme elävää kasvillisuutta muillakin tavoin. Kasvillisuus synnyttää aineenvaihdunnassaan happea hengitettäväksemme, säätelee ilmastoa, haihduttaa vettä ja pitää siten yllä veden kiertoa, suojaa helteiltä, tulvilta, myrskyiltä ja eroosiolta sekä tarjoaa lääkeaineita. Kasvillisuus on eittämättä arvokasta. Mutta kuinka arvokasta? Entä vesi tai maaperä? Arvokkaampaa kuin yksi kaivos, vai kaksi? Vaiko halvempaa? Tuhlataanko vai säästetäänkö?

Tuhoutuneiden metsäalueiden uudelleenmetsittäminen sitoo maamassaa,
vähentäen eroosiota, lisäten sadetta ja kosteutta ja ylläpitäen monimuotoista eliöstöä.
(Kuva: Masarang)

Koska lajillamme on ajallisen käsityskykymme suhteen varsin rajallinen psyyke, tarvitsemme apuneuvoja voidaksemme käsittää suurten asioiden tärkeyden. Meille on ominaista tähdätä välittömiin palkkioihin ja tehdä lyhytkatseisia ratkaisuja lyhytaikaisten voittojen nimissä. Meidän lajimme käyttää tällä hetkellä niin paljon resursseja, että maapallolle muodostuneet järjestelmät eivät ehdi uudistaa niitä läheskään samaan tahtiin. Tänä vuonna luonnonvarat, joiden olisi planeetan uusiutumisnopeuden mukaisesti laskettuna pitänyt riittää meille koko vuodeksi, loppuivat jo elokuussa (WWF:n ylikulutuspäivä).

Vaikka nykyisin tiedetään melko hyvin, että planeetalla on rajansa, taloustiede ei ole ollut erityisen innokas myöntämään näitä perustavia fysiikan lakeja. Julkisuudessa ei myöskään vielä liian hyvin tiedosteta, että niin kauan kuin asumme vain tätä planeettaa, olemme riippuvaisia monista maapallon tarjoamista resursseista. Ja suurimman osan niistä tarjoavat muut elossa olevat lajit. Aivorupsut, joiden mukaan ensin pitää hoitaa ihmisten asiat ja sitten vasta luonnonsuojelu, eivät vieläkään ole kuolleet mediassa ansaitsemaansa sukupuuttoon. Ekosysteemipalveluiden käsite oli siis luotava, jotta länsimaista ihmistä voisi aina välillä muistuttaa elämän perusedellytysten  (rahallisestakin) arvosta. 

Ekosysteemipalvelut ovat luonnon tarjoamia elämän edellytyksiä, joita ilman emme voisi olla olemassa. Niihin lasketaan kuuluvaksi suorien aineellisten hyötyjen lisäksi luonnon ihmisellekin tarpeellisia toimintoja, kuten mainittu veden ja ravinteiden kierto, sateiden jakautuminen, tuottava maaperä, ilmaston säätely, terveyttämme ylläpitävät mikrobit sekä ilman puhdistuminen. Nämä ovat kaikki yhteydessä muihin olentoihin. Niitä ei tarjoa vain avaruudessa seilaava eloton taivaankappale aurinkonsa turvin, vaan koko muu murikkaamme asuttava väki. Kasvien lisäksi esimerkiksi planeettaa kanssamme asuttavat sienet ja maaperän pikkuotukset takaavat sen, että meillä on maata, jossa kasvattaa ruokamme. Tai että meillä ylipäänsä on mitään resursseja: mikäli orgaaninen aine ei hajoaisi ravinteiksi, elämä täällä loppuisi kaltaisiltamme hyvin pian. Toinen esimerkki siitä, kuinka tiiviisti tarvisemme muita eläinlajeja, ovat pölyttäjät, joiden varassa on käytännössä koko ruuantuotantomme.

Sienet ovat tärkeitä hajoittajia, ja omalta osaltaan
ne turvaavat ekosysteemien sujuvaa toimintaa
(kuva: EduPic)

Ekosysteemien vaikutusketjut ovat monimuotoisia ja vaikeasti tutkittavia. Kasvit kilpailevat keskenään ja tekevät elintärkeää yhteistyötä esimerkiksi sienirihmastojen kanssa, kasveja pölyttävät eläimet kiertävät ympäriinsä enemmän tai vähemmän erikoistuneina, ja kasvinsyöjät kilpailevat ravinnosta ja vaikuttavat kasvien runsauteen. Pedot pitävät kasvinsyöjien määriä aisoissa ja estävät yhtä lajia kilpailemasta toisia perikatoon, joissain tapauksessa vaikuttaen myös kasvilajiston monimuotoisuuteen ylläpitävästi. Huippupedot pitävät myös pienempien petojen määriä kurissa. Raadonsyöjät siivoavat ekosysteemiä ja valmistelevat ravintoa hajottajille, hajottajat vapauttavat ravinteita uuteen kiertoon. Mikrobit häärivät elintärkeinä, piilotellen jokaisella tasolla... Jatkuvasti on käynnissä lukematon verkosto vaikutussuhteita, kilpailuja, yhteistyömuotoja ja riippuvuussuhteita.

Ei siis yllättävää, että eliöyhteisöjen tasapainoon ja kokonaisuuksien muodostumiseen liittyy lukuisia teorioita. Lisäksi ko. teoriat vaikuttavat pätevän yhtäaikaa, osin jopa samoilla alueilla. Eri lajit vuorovaikuttavat keskenään niin monin tavoin, että olisi käytännössä mahdotonta yksittäistapauksesta ennustaa, mitkä lajit tulisi säästää, jotta juuri se eliöyhteisö pysyisi kunnossa. Ravintoketjuissa tapahtuu säätelyä sekä "pohjalta ylöspäin", eli resursseista huippupetoja kohti, että petojen aiheuttamaa säätelyä alempana ravintoketjuissa. On esimerkkejä siitä, että eliöyhteisö on alkanut voida selvästi huonommin, kun ihmistoimet ovat haitanneet petojen elämää alueella. Jos noukitaan esimerkki veden varasta, on huolestuttavaa arvioida, mitä tapahtuu, kun ryöstökalastus tyhjentää meriä petokaloista lähtien. Meret kun tuottavat meille esimerkiksi suurimman osan hapestamme.

Alan tutkimisen vaikeus ja populaatiovaikutusten yllättävyys viittaavat siihen, että tapauskohtainen ennustaminen on äärimmäisen vaikeaa. Monimuotoisten, hyvinvoivien ekosysteemien säästäminen sellaisinaan olisi perusteltua. Eri alueilla elävät eri eläinlajit voisi näin ajatellen nähdä arvokkaina ja paikkaansa puolustavina, jopa moraalisesti velvoittavina yksikköinä.

Ekosysteemipalveluidenkin tutkimisessa ollaan vielä aluillaan. Palveluiden merkittävyyden arvioinnissa, luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen huomioimisessa, taloudellisessa painottamisessa ja monessa muussa voidaan vielä mennä mönkään. Ekosysteemipalveluita ei vielä ole onnistuttu täysin yhdistämään luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen tähtäävän suojelutyöhön, vaikka joitain kannustavia esimerkkejä onkin jo. Käsitteistön avulla voidaan kuitenkin hiljalleen hahmottaa ekosysteemien tuhon moninaisia seurauksia. Jos ajatellaan suoria ekosysteemipalveluiden hyötyjä, kuten tuottavaa maaperää, kuivuuden estoa tai sääsuojaa, palveluiden katoamisesta kärsivät eniten vähävaraisimmat asukkaat. Joko suoraan paikallisesti tai kauempana tapahtumapaikasta, globaalien seurausten iskiessä. Ko. elinehtojen säilymiselle ei ole aiemmin asetettu rahallista arvoa, eikä niillä, joita menetykset ovat pahiten koetelleet, ole ollut kuuluvaa ääntä tai resursseja nostaa tappiotaan näkyville. (Joitain hienoja projekteja lukuunottamatta). Siksi ekosysteemien laajamittainen hävitys on tähän asti nähty taloudellisesti voitokkaana. Kun siis aletaan pyrkiä laajamittaisemmin luonnon monimuotoisuutta ylläpitävään, kokonaisvaltaisempaan näkökulmaan, kyse ei ole "vain luonnonsuojelusta". Sen sijaan pyritään myös humanitaarisesta näkökulmasta kannattavaan järkevyyteen, joka pitää yllä omankin lajimme elinehtoja.

Lähteitä ja lisätietoa:

Heijden, M. Van Der, Klironomos, J., Ursic, M., Moutoglis, P., Streitwolf-Engel, R., Boller, T., Wiemken, A. & Sanders, I. 1998. Mycorrhizal fungal diversity determines plant biodiversity, ecosystem variability and productivity. Nature 396, 69-72

Hejden, M. Van Der, Bardgett, R & Straalen, N. Van, 2008. The unseen majority: soil microbes as drivers of plant diversity and productivity in terrestrial ecosystems.  Ecology Letters 11: 296-310

Levi, T. & Wilmers, C. 2012. Wolves-coyotes-foxed: a cascade among carnivores. Ecology 93: 921-929

Malloch, D., Pirozynski, K. & Raven, P. 1980. Ecological and evolutionary significance of mycorrhizal symbioses in vascular plants (A Review). PNAS 77(4): 2113-2118

Miller, B. 2001. The Importance of Large Carnivores to Healthy Ecosystems. Endangered Species UPDATE 18(5): 202-210

Naidoo, R., Balmford, A., Constanza, R. ym. 2008. Global mapping of ecosystem services and conservation priorities. PNAS 105(28): 

Nelson, E., Mendoza, G., Regetz, J., Polasky, S. ym. 2009. Modeling multiple ecosystem services, biodiversity conservation, commodity production, and tradeoffs at landscape scales. Frontiers in Ecology and the Environment 7(1): 4-11

Requena, N., Perez-Solis, E., Azcön-Aguilar, C., Jeffries, P. & Barea, J. 2001. Management of Indigenous Plant-Microbe Symbioses Aids Restoration of Desertified Ecosystems. Applied Environmental Microbiology 67:2495-2498 

Schmitz, O. 2003. Top predator control of plant biodiversity and productivity in an old-field ecosystem. Ecology Letters 6(2): 156-163

Sergio, F., Caro, T., Brown, D., Clucas, B., Hunter, J., Ketchum, J., McHugh, K. & Hiraldo, F. 2008. Top predators ad Conservation Tools: Ecological Rationale, Assumptions, and Efficacy. Annual Review of Ecology, Evolution, and Systematics 39: 1-19

Sinclair, A. 2003. Mammal population regulation, keystone processes and ecosystem dynamics, Philosophical transactions of the Royal Society London 358(1438): 1729-1740)

Terborgh, J. & Estes, J. (toim.) 2010. Trophic Cascades: Predators, Prey, and the Changing Dynamics of Nature. Island Press.

Turner, W., Brandon, K.,Brooks, T. ym. 2007. Global Conservation of Biodiversity and Ecosystem Services. BioScience 57(19: 868-873

Wilson, E. & Wolkowich, E. 2011. Scavenging: how carnivores and carrion structure communities. Trends in Ecology and Evolution 26(3): 129-135