Läsnä maailmassa: kuka on ja kuka saisi olla?

Tietyssä vaiheessa lapsuuttamme alamme piirtää rajan itsemme ja maailman väliin. Huomaamme pikkuhiljaa, että tämän ihon sisällä olen minä, ja kaikki, joita kurkin silmieni lävitse, ovat muita. Olemme sitä ennen kokeneet maailman välittömän tunnepohjaisesti, tasa-arvoisesti ja kokonaisvaltaisesti. Ihmislapsi on syntyjään hyvin, ellei jopa poikkeuksellisen, altruistinen olento. Vasta myöhemmin alamme veistellä monenlaisia hierarkioita ”minun”, ”meidän” ja ”toisten” välille. Emme aina osaa määritellä itseämme positiivisen kautta, eli sen, mitä olemme. Valitsemme murheellisen tavan kaivertaa rajamme ennemmin sen kautta, mitä emme ole, torjumalla mielestämme meistä irrallista, "huonompaa" toiseutta.

Jos epäonnistumme vetämään rajan itsemme ja kaiken meitä huonomman välille, olemme hukassa ja aggressiivinen rajanveto alkaa: kaikki lokit pitäisi tappaa kaupungeista – ne ovat röyhkeitä, älykkäitä, syövät jätskitkin kädestä. Jos lintu onnistuu jallittamaan minut, häpeän niin että olen valmis katkomaan niskoja. Apuakukaminäolen! Entä sitten sika. Hyi mikä eläin, hyi mikä makaaberi kohtalo! Ahne, vaaleanpunaisen vaaleanoranssi, pystynenä, kammottavalla tavalla älykäs, vangittuna masentuva ja apatiaan vaipuva, inhottavaa että meinaan nähdä joitain yhteyksiä... Kettu. Tulee hulluksi pienessä aitauksessa ja alkaa heijata tai ravata itsetuhoisesti. Pois se silmistä! Kala. Puhua pälpättää, oppii käyttämään työkaluja, kuljettaa lapsiaan lehden päällä. Lehmä. Huutaa kun lapsi viedään, juoksee järjettömän onnellisena päästessään ulos pitkän talven jälkeen... apuakukaminäoikeinolen! Sulkekaa nuo toiset jonnekin, aidan taakse, häkkiin, vakuumipakkaukseen!

Kalalokki (kuva: oulu. fi)

Eksistentialistinen hätä on arjessa sävähdyttäviin asioihin törmätessä ymmärrettävää, mutta myös tiedemaailmassa oman aseman varmistelu on hassusti sekoittunut teoreettisiin tuotoksiin. Muiden eläinten tutkimuksen historiaa on värittänyt toisaalta ymmärrettävä ja toisaalta synkällä tavalla huvittava yritys vetää epätieteellinen ero ihmisen ja kaikkien muiden biologisten systeemien välille. Alkuperäisten behavioristien vanhentunut näkökulma oli sentään looginen. Siinä ihmisyksilöitä katsottiin samalla logiikalla kuin muitakin eläimiä: ärsyke - reaktio - käyttäytyminen. Muusta ei puhuttu, kun muusta ei voitu varmuudella tietää, ja sama kaikkien kohdalla. Nykyisin asetelma on perusteettoman jakautunut. Jo lähtökuopissa, ennen todistusaineistoa, oletetaan jotain ratkaisevaa, mikä sallii meidän lajimme edustajien helpottuneina hyödyntää muita ja asettaa pienimmätkin mukavuudentarpeemme erinäköisten koko elämän edelle. Ihmisyyden kohdalla on myönnetty, että uudet tutkimuskeinot ja -tulokset todellakin paljastivat päänsisäisten asioiden olevan olemassa ja olennaisia. Toistaiseksi ympäristön paine eri muodoissaan on hidastanut samaa älyllistä kehitystä suhteessamme muihin eläimiin. Viime vuosina, kun muiden eläinlajien sisäisiä maailmoja ja kykyjä on alettu enemmän tutkia, on jatkuvasti löydetty positiiviseen suuntaan yllättäviä tuloksia. Muiden aliarviointi suhteessa olemassaolevaan on ollut aiemmin selkeä trendi.

Erojahan meidän eläinten välillä toki on, sitä ei kukaan voi kieltää. Me ihmiset olemme eläinlajina hyvin tehokkaita muokkaamaan ympäristöämme ja ratkomaan monimutkaisia loogisia ja matemaattisia ongelmia. Voimme viestiä toisillemme hyvinkin pitkälle menevän abstrakteja ja hienosyisiä asioita. Asia toimii tietysti hiukan toiseenkin suuntaan. Simpanssit ylittävät meidät kuvallisessa havaitsemisnopeudessa ja muistamiskyvyssä, linnut avaruudellisen hahmottamisensa suhteen, ja moni eläinlaji kokee aistimuksia, joista emme osaa edes unelmoida. Mutta löytyykö jotain moraalisesti ratkaisevaa, millä eri lajien elämisen oikeudet voisi laittaa järjestykseen? 

Melko kauan taikasana sai olla tietoisuus. Tietoisuus tarkoittaa jonkinasteista kykyä olla selvillä itsestään ja suhteestaan ympäristöönsä, kokea tunteita ja tuntemuksia sekä muistaa kokemaansa. Erittelyn järkeily meni kutakuinkin niin, että muillakin selkärankaisilla eläimillä (ja isolla osalla selkärangattomista) on todetusti kipua aistivia rakenteita, aivot, monimutkaista sosiaalista käyttäytymistä, selkeää oppimista, mitattavissa olevia syviäkin emootioita - mutta ehkä muut eivät kuitenkaan ole tietoisia niistä? Ei-tietoisuuden oletus säilyi erottelun perustana kauan. Vielä sittenkin, kun teoreettisesti, todistusaineiston valossa, olisi ollut turvallisempaa olettaa muille enemmän samankaltainen kuin erilainen kokemusmaailma meihin nähden. Itse asiassa tietoisuuskysymys oli pitkään perusteena ihmislajinkin sisällä eroavaan kohteluun, sekin ilman olemassaolevia tosiperusteluja.

Esimerkkinä (lähde) objektiivisuuden sivuliukumasta me-muut-asetelmassa voisi toimia teoreettinen tietoisuuden olemassaolon todennäköisyys. Jos tietäisimme varmaksi, että jollakin eläimellä ei ole tietynlaista tietoisuutta, "tietoisuustodennäköisyys" olisi 0. Jos taas tietäisimme varmaksi, että jollakin eläimellä on tietoisuus, todennäköisyys olisi 1. Tilanteissa, joissa meillä ei ole tutkimuskeinoja tai -tuloksia varmistamaan asiaa, meidän tulisi objektiivisuuden nimissä asettaa luku 0,5:een. Jostain syystä kuitenkin pitkään kävi siten, että tilanteissa, joissa ei voitu vahvistaa 100% (eli 1:n) todennäköisyyttä, oletettiin puhdas nolla tietoisuuden olemassaolon todennäköisyydeksi. Vielä silloinkin, kun alettiin ymmärtää tietoisuuden asuminen aivoissa eteeristen sieluajatusten sijaan, ja tiedettiin, ettei ihmisen aivoista löydy rakennetta, joka vain ja ainoastaan meillä majoittaisi tietoisuutta. Ei siis ainoastaan moraalisesti ja seuraamuksiltaan surullinen, vaan myös epäobjektiivinen lähtökohta, jota on kutsuttu mekanomorfiseksi eli "koneellistavaksi" näkökulmaksi (vrt. "inhimillistäminen" l. antropomorfinen ajattelu). Lukuisat nykytutkijat ovat huomauttaneet, että olisi ollut paljon loogisempi ja perustellumpi vaihtoehto olettaa todisteiden varhaisessa valossa tietoisuus muillekin kuin meille.

Toinen kalalokki (kuva: yle.fi)

Kognitio, tunne ja tietoisuus pelaavat jokaisessa yksilössä yhteen monimutkaisilla tavoilla. Ne ovat kuitenkin jotenkuten määriteltävissä olevia mielen systeemejä, ja teoreettisesti mahdollisia erottaa toisistaan. Kognitio tarkoittaa järkeilyn, oppimisen, oletusten ja laskelmoinnin tasoa, ja vaikka se on osin lomittainen tunteiden ja tietoisuuden kanssa, älykkyyden tai typeryyden vaikutelma ei ole yhtä tiukasti sidoksissa tunteiden ja kärsimyskyvyn läsnäoloon eläinlajissa kuin intuitiivisesti luulisi. Kognitiiviset taidot ovat erilaisia eri eläinlajeilla, johtuen niiden kehityshistoriassaan kohtaamista erilaisista haasteista ja erilaisten eloonjäämistaitojen tarpeista. Tunteet puolestaan ovat hyvin vanha, evolutiivisesti kehittynyt ilmiö, ja perustunteiden osalta jo aivoihin perehtyen tutkittavissa ja määriteltävissä. (Ehkä erikseen ovat sitten tuntemukset, feelings, l. tulkitut, subjektiiviset kokemukset, jotka sekä johtuvat tunteista että synnyttävät niitä. Tästä myöhemmissä bloggauksissa enemmän). Tietoisuus on mielen rakenne, joka sisältää eläimen oman otteen siihen, mitä se tuntee, kokee ja päättelee. Sekä reaktiona ympäristöönsä että sisällä omassa kehossaan ja psyykessään.

Muiden tietoisuutta on vaikeaa tutkia. Behavioristit tyytyivät aikanaan siihen, että emme voi tarkalleen tietää muusta kuin siitä, mitä tapahtuu oman nahkamme sisällä, ja ehkä siitä, miten näemme muiden tekevän tai reagoivan. Moraalisesti kiperissä ja ajankohtaisissa kysymyksissä on vain se ikävä puoli, että olisi aika kyseenalaista jättäytyä tuohon pisteeseen. On lähes pakko lähteä haparoimaan omasta navasta eteenpäin. Onneksi tiede onkin edistynyt hiukkasen behavioristisetien ajoista, ja apuna muiden huomioonottamista pohtiessa on melkoinen arsenaali uusia välineitä, perusteita, alustavia tuloksia ja rajanvetoja. Tällä hetkellä voidaan varsin turvallisesti puhua "ydinminästä", joka on perustavanlaatuisesti yhteinen ilmiö ainakin meillä nisäkkäillä.

Tietoisuutta ja päänsisäisiä seikkoja voidaan tutkia monilla eri tavoin. Käyttäytymiskokeiden edellytyksenä on tuntea kohdelajin käyttäytymistä, sillä esimerkiksi tuskan kokemus näkyy erilaisissa eläimissä eri tavoin. Koira ulvoo tuskasta, koska se voi saada apua sosiaaliselta ryhmältään, mutta lampaan kaltainen saaliseläin on hiljaa. Tutkimuksissa voidaan etsiä muilta eläimiltä neurologisia samankaltaisuuksia aivorakenteissa, jotka ihmisellä vastaavat tietoisista toiminnoista. Aivojen ihmisenkaltaisen rakenteen etsiminen ei kuitenkaan yksinään riitä, sillä aivojen toiminta on ehtinyt evoluution kulussa muokkautua eri tavoin tehokkaaksi eri eläinryhmillä. Esimerkiksi linnuilla ja kaloilla vilkkain toiminta on kehittynyt asuttamaan hiukan eri aivo-osia kuin ihmisellä, mikä kompensoi niiden aivojen erilaisuutta ja pientä kokoa. Useissa tapauksissa on huomattu, että jonkin aivojen alueen vähäisyys tai jopa puuttuminen ihmisen aivoihin verrattuna ei tarkoita sen toiminnon puuttumista, joka ihmisellä kyseisellä alueella sijaitsee. On turvallisempaa ensin tarkistaa, ettei kyseinen ominaisuus ole asettunut jonnekin muualle aivoissa aikojen kuluessa, sillä usein niin on. Esimerkiksi kaloilla aivojen toiminta on omalaatuisilla tavoilla kanssamme hiukan samaan suuntaan kehittynyt, vaikka niiden aivot ovatkin hyvin erilaiset. Näiden menetelmien lisäksi aivokuvantamisella voidaan nykyisin tulkita aivojen tapahtumia aivoissa tapahtuvien prosessien aikana, ja todennäköisesti tämä ala on vasta kukoistuksensa alkuvaiheessa.

Tietoisuutta on pyritty luokittelemaan monin eri teorioin. Ronskisti jakaen yksinkertaisimpana tietoisuutena voidaan pitää alkeellista tunnetietoisuutta, joka on todennäköisesti vanhin tietoisuuden muoto eläinten suvussa. Tämä varhainen tietoisuus on juuri se, jonka varassa eläin kokee emootiot eli tunteet. Tunteet ohjaavat eläimen toimintaa poispäin vaaroista ja kohti lajikumppaneita, ravintoa ja turvaa. Ne ovat olleet erittäin hyödyllinen sopeutuma, ja siksi ilmestyneet jo varhain. Siten tunnekokemus on vaihtelevankaltaisena ilmiönä periytynyt suurelle joukolle lajeja niiden irtautuessa omilleen esiäideistä. Näyttää siltä, että hyvin suuri osa muistakin selkärankaisista eläimistä, ja osa selkärangattomista, omistaa tietoisuudessaan myös ns. reflektiivisen tai kognitiivisemman tietoisuuskomponentin. Tuolla tasolla eläin tarkastelee kokemiaan tunteita sekä muistelee ja yhdistelee tietojaan. Reflektiivisen tietoisuuden merkkinä voidaan pitää esimerkiksi kykyä kaivaa kokemusmaailmastaan esiin materiaalia ja soveltaa sitä aivan uusiin tilanteisiin. Tuolloin ei voida olettaa, että kyseessä olisi pelkkä assosiaatio tai ehdollistuminen toimimaan tietyllä tavalla tietyssä tilanteessa. Soveltamiskykyä on kokeellisesti testattu viime vuosina liskojenkin tasolla, ja yllättäen nuo toopet otukset kykenivät soveltamaan elämänsä aikana oppimiaan asioita laboratorio-oloihin, jollaisia eivät olleet koskaan ennen kokeneet. Tällaisen kyvyn oli aiemmin uskottu rajoittuvan "korkeampiin" eläimiin, ja lähinnä sellaisiin, jotka elävät hyvin vaihtelevissa ympäristöissä ja monimutkaisten sosiaalisten suhteiden lomassa. Myös kalojen kohdalla tutkimustulokset osoittavat selvästi siihen suuntaan, että niidenkin tietoisuus täyttää reflektiivisen kriteerit, eikä niiden toiminta rajoitu pelkkään assosiatiiviseen toiminnan muutokseen.

Ahven seikkailee maailmassa (kuva: ARKive)

Se, missä määrin ensimmäisen ja toisen tason tietoisuus sitten kulkevat lomittain tai ovat saman ilmiön eri päätyjä, on hyvin vaikea ja monin eri tavoin tulkittu kysymys. Ongelmallisuus näkyy myös termistön älyttömänä sotkuisuutena; en enää ylläty vähääkään, kun löydän artikkelin, joka tarkoittaa tietoisuustasoillaan tai -termeillään jotain jälleen uutta. Toisaalta moraalisilta seuraamuksiltaan olisi voinut olettaa löydösten olevan selkeitä, niin todennäköiseltä näyttää kaikkien selkärankaisten ja joidenkin selkärangattomien kyky kokea positiivisia ja negatiivisia tunteita ja reflektoida niitä. Senkin, että ainakin suurin osa selkärankaisista kykenee sekä muistamaan omia kokemuksiaan että ennakoimaan tulevaa, olisi kuvitellut vaikuttavan niiden kohteluun.

Monet tutkijat ovat kiinnostuneita tutkimaan tietoisuutta ilmiönä erityisesti sen kautta, miten pitkälle eläin on tietoinen itsestään kehollisena, aktiivisena toimijana ja muista erillisenä persoonana. Tutkimukset ovat olleet äärimmäisen kiinnostavia, joskin riitaisia (ja vaativat oman bloggauksensa). On hyvin olennaista huomata, että perustavan tietoisuuden olemassaolo ja tunteiden, kivun tai ulkopuolisen maailman voimakas kokeminen ei vaadi tätä korkeampaa tietoisuutta itsestä toimivana subjektina. Moraalisissa kysymyksissä on olennaista huomata myös jälleen yksi liukuma: perusteettomana oletuksena on kauan pidetty sitäkin, että "kehittymätön", pitkälti tunne-elementtien varassa etenevä eläin, jonka kognitiivinen kapasiteetti ei meidän näkökulmastamme ole häävi, ei kärsisi negatiivisista kokemuksista tai kivusta yhtä paljon kuin me "kehittyneet". Tosiasiassa on aivan yhtä todennäköistä, että kehittyneemmillä voikin olla paremmat keinot selviytyä kärsimyksestä järkeilyllä ja sisäisen lohduttautumisen keinoilla. Ei ole yhtään sen enempää todisteita tyhmempien vähemmistä kärsimyksistä kuin on niiden enemmistä kärsimyksistä.

Tietoisuuden tasot ja monimutkaisuus vaihtelevat todennäköisesti lajeittain, ja jo pelkästään aistimaailman erilaisuuden vuoksi eläimellinen kokemusmaailma lienee hyvin erilainen eri lajeilla. Ei vielä tiedetä, eroaako tietoisuus ilmiönä lajeittain jatkumon tapaan vai selkeärajaisesti. Toistaiseksi vaikuttaa tosin siltä, että ainakin ns. kolmannen tason tietoisuus, eli termillinen, kielellinen tietoisuus on kehittynyt vain tietyille suuriaivoisille tyypeille (ihmiset, lähisukuiset kädelliset, suuret merinisäkkäät) jossain myöhäisemmässä kehitysvaiheessa. Koska kielellinen tietoisuus tai äänekäs kielellinen itseilmaisu ei ole edes kaikkien oman lajimme edustajien saavutettavissa, se olisi (tai on) varsin omituinen kohta rajanvetoon huomioonotettavia arpoessa. Ja koska tietoisuus itsestä ei ole läsnä nuorimmissa meidän lajimme yksilöissä, eikä selvästikään vaikuta olevan minkäänlainen edellytys tuntea kärsimystä, iloa, surua jne., senkään ei voi ajatella olevan hyvä moraalinen ratkaisukohta. Jos loogisesti ratkaiseva rajanveto jossain vaiheessa vihdoin vapautuu tabun asemasta, ja tietoisuus maailmasta ja kyky kärsiä tai kokea iloa selvenee teoreettisen itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden edellytykseksi, meillä on huikea urakka edessä. Sekä käytännön tasolla oman lajimme sisällä, että perustavanlaatuisesti suhteessamme muihin.



Lähteitä:
Baars, B. 2005. Subjective experience is probably not limited to humans: The evidence from neurobiology and behavior. Consciousness and Cognition 14: 7-21
Broom, D. 2007. Cognitive ability and sentience: Which aquatic animals should be protected? Diseases of Aquatic Organicms 75: 99-108
Chandroo, K., Duncan, I. & Moccia, R. 2004: Can fish suffer?: perspectivees on sentience, pain, fear and stress. Applied Animal Behaviour Science 86: 225-250
Désiré, L., Boissy, A. & Veissier, I. 2002. Emotions in farm animals: a new approach to animal welfare in applied ethology. Behavioural Processes 60: 165-180
Duncan, I. 2006. The changing concept of sentience. Applied Animal Behaviour Science 100: 11-19
Grandin, T. & Deesing, M. 2002. Distress in animals: is it fear, pain or physical stress? American Board of Veterinary Practitioners - Sympoisum 2002
Griffin, D. & Speck, G. 2004. New evidence of animal consciousness. Animal Cognition 7(5): 5-18
Herman, L. 2012. Body and self in dolphins. Consciousness and Cognition 21: 526-545
Leal, M. & Powell, B. 2012. Behavioural flexibility and problem-solving in a tropical lizard. Biological Letters 8: 28-30
Panksepp, J. 2003: At the interface of the affective, behavioral, and cognitive neurosciences: Decoding the emotional feelings of the brain. Brain and Cognition 52: 4-14
Panksepp, J. 2005: Affective consciousness: Core emotional feelings in animals and humans. Consciousness and Cognition 14: 30-80
Suddendorf, T. & Butler, D. 2013. The nature of visual self-recognition. Trends in Cognitive Sciences 17(3): 121-127
Tsuchiya, N. & Adolphs, R. 2007. Emotion and consciousness. Trends in Cognitive Sciences 11(4): 158-167
Warneken, F., Hare, B., Melis, A., Hanus, D. & Tomasello, M. 2007. Spontaneous Altruism by Chimpanzees and Young Children. PloS Biol 5(7): e184.doi:10.1371/journal.pbio.0050184

Älä päästäisellistä! Ja muita eläinkäsityksemme klassisia lipsahduksia

Vasta häviävän pieni hetki sitten lajimme keksi yhdistää mielen aivoihin sydämen tai maksan sijaan, löysi evoluution perusperiaatteet sekä kehitti neurotieteen, neuropsykologian ja aivojen kuvantamismenetelmät. Ennen näiden ilmiöiden orastamista muiden eläinten mahdollisia mielenliikkeitä koskeva probleema oli filosofien heiniä ja mielipidekysymys. Jo renessanssin aikaan kansan keskuudessa pidettiin melko yleisenä havaintoperäisenä "totuutena", että muutkin eläimet ovat tietoisia ja tuntevia olentoja. Sen sijaan filosofien ylevässä perinteessä asia on toisin. Aristoteles, Tuomas Akvinolainen, ja ehkä tiedetyimmin René Descartes sekä Immanuel Kant edustivat näkemystä ihmisen erillisyydestä muihin eläimiin nähden. Erityisesti uskonnollisesti varautunutta Descartesia pidetään vastuullisena pitkälle nykypäiväänkin juurtuneesta ajatuksesta, jonka mukaan muut eläimet olisivat konemaisia, ohjelmoituja toimintoautomaatteja.

On ymmärrettävää, että nämä aikaiset ajattelijat kokivat ajatuksen muiden eläinten tietoisuudesta loukkaavana ja vieraalle maaperälle ohjaavana. Hehän usein uskoivat koko sisäisen maailman olevan ”sielu”, jota ei muilta eläimiltä voisi löytyä. He eivät voineet kuvitella sukulaisuuttamme muihin eläimiin, tietoisuuden asumismuotoa aivoissa, saati sitten kaukana heidän tulevaisuudessaan häämöttäviä tieteen neurobiologisia saavutuksia. Tuntuisi olennaiselta ottaa huomioon, että nämä aikaiset filosofit – samoin kuin uuden ajan ihmiskeskeiset teoreetikot – eivät lähteneet eteenpäin omasta lajistamme tehdessään oletuksia toisista. Vasta muihin lajeihin ja realistiseen biologiseen vertailuun ulottunut tiedonetsintä toi ajatteluun reilumman sävyn.

Valaistuksen aikakaudella vanhoja, antroposentrisesti toiveajateltuja käsityksiä alettiin ravistella myös filosofien keskuudessa. Hume oli yksi filosofeista, joka piti käsitystä eläimistä tunteettomina ja alistettavina olentoina suorastaan "barbaarisena". Brittiläinen Jeremy Bentham taas kirjoitti kuuluisasti "The question is not, Can they reason? nor, Can they talk, but, Can they suffer?" (Olennaista ei ole, kykenevätkö he järkeilemään tai puhumaan, vaan kykenevätkö he kärsimään"). Filosofia ei tuolloinkaan kyennyt pohtijan sisäisellä pohdiskelullaan porautumaan muiden, itsestämme osin erilaisten eläinten yksityisiin, päänsisäisiin tapahtumiin (eihän filosofi oikeastaan voi porautua edes toisen ihmisen vastaaviin). Sen sijaan moraalikysymyksissä ja loogisessa ajattelussa filosofista apua tarvitaan. Kun muut eläimet alkavat tulla moraalikeskusteluissa huomioon otetuiksi jollain tasolla, kuvittelisi Benthamin lausahduksen monestakin syystä osuneen maaliinsa.

Päästäinen (kuva: Mongabay) 

Darwin oli suurin pommi eläinpsyyken jokseenkin objektiivisessa aukomisessa. Hänen tekstiensä ja monen myöhemmän evoluutiobiologin edelleen kehittelemien teorioiden ansiosta alkoi kuoriutua esiin ymmärrys tunteiden, tietoisuuden ja psyyken roolista evolutiivisina ja evolutiivista kelpoisuutta (fitness) parantavina sopeutumina. On yksinkertainen ja looginen, tutkittavissa oleva ajatus, että positiiviset ja negatiiviset tunteet ovat kehittyneet hyvin varhain eläinten sukusykkyrässä, ja ovat siis perustunteiden osalta pitkälti yhteisiä ainakin selkärankaisten ja ”fiksuimpien” selkärangattomien kesken. Varsinkin selkärankaisten keskuudessa aivojen tunnealueet ovat hyvin samankaltaiset. Ne ovat aivojen varhaisia alueita, jotka siis ovat vanhuutensa ansiosta evoluution edetessä periytyneet suurelle määrälle erilleen lajiutuneita eläinryhmiä. Ihmisaivojen uudemmat osat, eli ne, jotka ovat kehittyneet meille meidän erilleen lajiutumisemme jälkeen, eivät ole todennäköisesti tunteiden ja tietoisuuden olemassaolon edellytyksiä, vaikka omistammekin omat uniikit kykymme ja rakenteemme. Tunteet ovat ohjanneet eläinten toimintaa selviytymistä ja lisääntymistä parantavaan suuntaan. Tunteet voimistavat oppimista, opastavat pakoon vaarojen uhatessa ja houkuttelevat läheisten suojaan tai lisääntymään. Siksi niistä vastaavat aivoalueet ovat syntyneet jo varhain ja yleistyneet. Vasta sen myötä, kun nyt hyvin vankoilla jaloilla seisova evoluutioteoria alkoi valaista tilannetta, alettiin nähdä paikalleen loksahtelevia lainalaisuuksia sekä mahdollisuuksia tutkia muiden eläinten toimintaa ja psyykeä biologisesti ja kokeellisesti. 

Nimenomaan tunteen ja jonkinlaisen tunnetietoisuuden taso on meille eläimille pitkälle yhteinen. Kun lähdetään kartoittamaan uudempaa kognitiivista – järkeilyn - tasoa, saadaan irti suurimpia eroja. Oppiminen ja ongelmanratkominen on yhteistä suurelle osalle lajeja, mutta toki ihmisen uniikit ominaisuudet tulevat esiin hienovaraisella ja abstraktilla kognitiivisella tasolla. Mutta miten perustelisimme sen, että kognitiiviset erot sallisivat eroavan kohtelun lajien välillä, samalla kun ihmisten välillä ne eivät mielestämme saa ratkaista? Moraalimme muita ihmisiä kohtaan on nykyisin pitkälle Benthamilainen. Emme vaadi yhdeltäkään ihmisyksilöltä tiettyä älykkyysosamäärää tai tiettyjä kielellisiä kykyjä ihmisarvon edellytykseksi. Näemme  ihmisarvon takeeksi riittävän tietyn yksilöllisyyden, tietoisuuden ja uniikin persoonallisuuden. Tutkimusten ja neurolääketieteellisten havaintojen mukaan ihminen, joka kadottaa kielelliset kykynsä esimerkiksi vamman tai sairauden seurauksena, ei kadota persoonallisuuttaan, ajattelukykyään ja tietoisuuttaan (aihepiiriä on kiinnostavasti popularisoinut neurologi Oliver Sacks esimerkiksi kirjassa Kirjailija joka kadotti kirjaimet, Tammi 2010). Hän säilyy ihmisarvoisena, tietoisena yksilönä, niinkuin kaiken järjen ja moraalin mukaan tulee ollakin. Eikö nykytiedon valossa tässä piile pieni ristiriita muiden lajien eläinten kohtelun kohdalla?

Toinen päästäinen (kuva: wikimedia commons)

Muiden lajien kannalta kenties epäonnisin sattuma oli psykologian teoria nimeltä behaviorismi, joka alkoi noin 1930-luvulla ja rehotti erityisesti Amerikassa aina 80-luvulle saakka. Behaviorismi oli seurausta ymmärrettävästä turhautumisesta mielikuvituksekkaaseen mielen teorioiden pseudotieteelliseen sekasotkuun, jota ei voitu vahvistaa tai kumota, kun ei ollut mitään mihin tarttua. Behaviorismi heilahti toiseen äärilaitaan. Watson, Skinner ja kumppanit pitivät yllä ehdotonta ajatusta siitä, että tietoisuus, tunteet ja tuntemukset ovat tutkimusaloina pseudotiedettä, eikä niitä voisi koskaan tutkia aidosti tieteellisin keinoin. Itse asiassa osa meni niinkin pitkälle, että piti tunteita ja tuntemuksia täysinä harhoina. Muiden eläinten tapaan toki ihminenkin oli heille eräänlainen kone, johon voitiin syöttää ärsykkeitä ja saada ulos enemmän tai vähemmän ennustettavia, joskus vielä kaavoin selitettäviä tuloksia, joista toivottavia voitaisiin vahvistaa. Tunteisiin ei tarvitsisi kiinnittää huomiota, lapsetkin voitaisiin kasvattaa syöte - tulos - vahvistaminen -periaattein ilman "turhaa tunteilua". 

Amerikasta lähtenyt behaviorismi onnistui – ja onnistuu – vaikuttamaan Eurooppalaiseen etologiaan asti. 80-luvun tienoilla eurooppalainen etologia alkoi hiljalleen vieroittautua behaviorismista, mutta psykologian puolella jonkinasteinen behaviorismi on jäänyt vielä muhimaan käsitykseen muista eläimistä. Behaviorismin suurilta osin kaataneet filosofisemmat seikat on tuotu esiin lahjakkaasti muualla, enkä lähde niitä käymään läpi tässä. Aivojen kuvantamismenetelmien, aivovauriotutkimusten ja aivokemian tutkimusten ansiosta (ainakin perus-) tunteiden ilmenemistä aivoissa voidaan jo tutkia empiirisesti. Aivojen rakennetta voidaan verrata lajien välillä, ja tiedetään joitakin alkeita siitä, mitkä rakenteet vastaavat esimerkiksi tunteiden kokemisesta. Kun muiden eläinten tunteita ja tietoisuutta lähdetään tutkimaan todistusaineiston painavuuteen nojaten, ei edelleenkään olla sen kummemmissa ja huterammissa menetelmissä kuin ihmispsyyken tutkimisessakaan. Behavioristinen perintö jarrutti kuitenkin vertailevan psykologian tutkimuksen kehittymistä pitkään, ja sen jäljet näkyvät yhä. Lisäksi siitä huolimatta, että kehitys on kehittynyt ja behaviorismin perusteet liuenneet, tietyt tahot käyttävät mielellään behavioristista retoriikkaa omien tarkoitusperiensä tavoittelussa (turkistuottajat: "kettu ohjelmoituu" ). 

pulska päästäinen (kuva: wikimedia commons)

Koska koko eläinkunnan kattava psykologinen ja käyttäytymistieteellinen tutkimus on hyvin uusi ala, se sisältää vielä paljon epäselvyyksiä. Tutkijat ovat asioista eri mieltä johtuen esimerkiksi pelkästä termistön epämääräisyydestä. Osa tieteilijöistä ei anna muille eläimille tietoisuuden leimaa vain, koska he puhuvat tietoisuudesta lähes eri ilmiönä kuin se suuri joukko biologeja ja psykologeja, jotka ovat tulleet (harvinaiseen!) yhteispäätelmään muidenkin selkärankaisten tietoisesta elämästä. Tietoisuus voidaan teoriassa jakaa kolmeportaiseen hierarkkiseen järjestelmään. Ensimmäinen ja varhaisin, perustava tietoisuus on edellämainittu ”tunnetietoisuus”, eli voimakkaan emotionaalinen kokemusmaailma, joka on pitkälle yhteinen eläinlajien kesken. Toisen tason tietoisuus on todennäköisesti yhteinen suurelle joukolle eläinlajeja, ja tarkoittaa tunteiden ja tapahtumien käsittelemistä ja tarkastelemista jonkinlaisten mielikuvien ja kognitiivisten prosessien varassa. Kognitiivisen tason kehittyneisyys itse asiassa saattaa hiukan hillitä tunnetason roihuntaa, mutta ei vielä tiedetä, kokevatko meitä "tyhmemmät" eläimet perustunteensa voimakkaammin. Kolmannen tason tietoisuus on kielellinen ja abstrakti tietoisuus, joka saattaa olla pitkälti ihmisen oma taso. Tai sitten ihmisen ja muutaman muun eläinlajin. Osa ajattelijoista puhuu ”tietoisuutena” vain tästä kolmannesta, ja kieltää siksi tietoisuuden olemassaolon muilla eläinlajeilla. 

”Ei saa inhimillistää” on vanha fraasi, joka tupsahtaa vertailevassa psykologiassa, tai kahvipöytäkeskusteluissa, esiin tuon tuostakin, ja jota on aina yhtä hupaisaa tutkiskella. Taustaoletuksena piilee ajatus, että olemme lajina uniikimpi kuin muut. Koska evoluutioteoriaa ei ole voitu perustuksiltaan näkyvästi horjuttaa, "inhimillistämisen" syyte ei oikein seiso vakaalla pohjalla. Olisi päinvastoin selväjärkisempää lähteä siitä oletuksesta, että aivoiltaan meitä muistuttavat eläimet juuri voidaan järjen ja tieteellisen tiedon antamissa rajoissa ”inhimillistää”, eli olettaa joitakin samankaltaisuuksia kanssamme. Miksi ihmeessä ei? Tutkitaanhan aivoihin ja inhimilliseen kokemusmaailmaan vaikuttavia sairauksiakin muilla nisäkkäillä, vetäen johtopäätöksiä ihmiseen. Inhimillistämisen kieltäminen annettakoon anteeksi vakaumuksellisessa uskonnossa, joka jääköön jokaisen ihmisen henkilökohtaisena kunnioitettavaksi ja väittelyiden ulkopuoliseksi asiaksi. Tieteen sisällä inhimillistämismoite ei ole järkevä, sillä tieteellisen näytön valossa inhimillistäminen olisi suhteellisen hyvä lähtökohta selkärankaisia tutkiessa.

Ajatusleikkinä voisi ajatella päästäisten haisevaa maailmaa ja olettaa, että päästäisillä olisi aktiivista tutkimustoimintaa muita lajeja koskien. Esimerkiksi peltomyyriä. Yksikin päästäinen, joka esittäisi peltomyyrienkin ehkä tulevan nälkäiseksi ravinnon käydessä vähiin, ja perustelisi asian evolutiivisilla seikoilla ja tekemillään myyrien käyttäytymistä koskevilla havainnoilla (leiki nyt mukana!), saisi niskaansa hirvittävän määrän toruja. ”Ei saa päästäisellistää!” huutaisivat muut päästäiset, joiden mielestä päästäinen on AIVAN erilainen olento kuin myyrä; syvällisempi, jumalallisempi, hauraampi, sielukkaampi. Onhan päästäinen aivan uniikki yhdistelmä ominaisuuksia - mikään muu ei ole samanlainen! Siispä päästäinen on jotakin hienompaa kuin muut. Naurettava, tai ainakin epälooginen ajatus, eikö. Totta kai yksinäisen päästäistutkijan lähtökohta olisi fiksumpi. Päästäinenhän on vain yksi lajiryhmä muiden joukossa, ja meistä ihan samannäköinen kuin hiiret sunmuut. Pötkö jossa on häntä ja nenä. Omalaatuinen porukka kyllä, mutta ei nyt sentään mikään IHMEELLINEN. Hohhohhoo…?

Lähteitä:

Bolhuis, J. & Giraldeau, L. (ed.) 2005. The behavior of animals. Mechanisms, function and evolution. Blackwell publishing

Broom, D. 1998. Welfare, Stress, and the Evolution of Feelings. Advances in the study of behavior 27: 371-403

Damasio, A. 2001. Fundamental feelings. Nature 413: 781

Duncan, I. 2006. The changing concept of animal sentience. Applied Animal Behaviour Science 100: 11-19

Jordan, B. 2005. Science-based assessment of animal welfare: wild and captive animals. Revue scientifique et technique (International Office of Epizootics) 24(2): 515-528

Low, P., Panksepp, J., Reiss, D., Edelman, D., Van Swinderen, B. & Koch, C. 2012. The Cambridge Declaration on Consciousness. 

Panksepp, Jaak 2003. At the interface of the affective, behavioral, and cognitive neurosciences: Decoding the emotional feelings of the brain. Brain and Cognition 52: 4-14

Panksepp, Jaak 2005. Affective consciousness: Core emotional feelings in animals and humans. Neurobiology of Animal Consciousness  14(1): 30-80

Sacks, Oliver 2010. Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki

Me ja meduusat: uusi alku

"...mutta pikkuhiljaa alkoi ilmestyä monimutkaisempia muotoja:

yksisoluisia eliöitä, limaa, levää, polyyppejä

ja sen sellaisia. Mutta lopulta", olio sanoi 

muuttuen ylpeydestä vaaleanpunaiseksi tullessaan tarinansa huipennukseen, 

"mutta lopulta ilmestyi meduusa!"

                            - Daniel Quinn, Ismael

Lopettelin juuri graduni eläin ja vankeus -teemaa liipaten, ja samalla saapuivat biotieteiden opinnotkin päätökseen. Lopputuloksena muutaman vuoden rupeamasta voisin sanoa monta asiaa, mutta ehkä olennaisimpia mieleen tulleita on seuraava. Ihminen on aivan kuin meduusa. Siis tuo tuollainen Quinnin kuvailema, ylpeydestä pullisteleva meduusa. Millään, mitä maapallolla on tapahtunut ennen meitä (ja se oli pitkä rupeama se), ei mielestämme ole juurikaan merkitystä verrattuna meidän ilmestymisemme jälkeiseen aikaan. Kaikki muut ovat kehnoja versioita meistä, ja lähtökohtaisesti voidaan aina olettaa, että toiseus tarkoittaa oikeutusta parhaimmillaankin brutaaliin kohteluun. Ja kaikki tämä siitä huolimatta, että tieteellinen todistusaineisto juuri  päinvastaiseen suuntaan on huikea. 

Quinnin kuvaama pikku meduusa on hupaisa, koska se on pieni, vaaleanpunainen, ja voi, niin väärässä. Yritän omalta pieneltä osaltani kirjoittaa sarjan tekstejä, jotka voisivat vakuuttaa meduusan siitä, että sen olisi syytä laajentaa empatian tai arvostuksen kenttäänsä. Tuskin onnistun tekemään suurta vaikutusta yhteenkään vaaleanpunaiseen löllykkään, mutta aina saa yrittää. Ehkä joku edes kuulee uuden anekdootin jossain vaiheessa sarjaa. Aloitan kuitenkin yhteenpuserretulla ja epätieteellisemmällä tiivistyksellä siitä, mihin aion lähteä. 

****************

Jostain ihmeen syystä meidän kulttuurissamme ei kuule usein sitä kaunista pointtia, että olemme aivan uniikki, upea, poikkeuksellisen hieno laji, aivan kuten kaikki muutkin eläinlajit omassa erityisyydessään. Jostain syystä kovinkaan paljon ei puhuta siitä, että todennköisesti kaikki muutkin selkärankaiset eläinlajit, ja mahdollisesti osa selkärangattomista, ovat myös tietoisia olentoja. Osa hyvinkin syvällä, ns. itsetietoisuuden tasolla. Tai siitä, että syvempi itsetietoisuus ei kuitenkaan ole edellytys syvällisten tunteiden ja kärsimyksen kokemiseen. Tai siitä, että tunteet kehittyivät eläinmaailmassa hyvin hyvin hyvin varhain, ja ovat todennäköisesti hyvin samanlainen, toimintaa ja oppimista ohjaava ilmiö meillä kuin vaikka sioilla tai kanoilla. En voi lakata ihmettelemästä sitä, etten törmännyt kuin vasta yliopistoikäisenä sellaisiin asioihin kuin vaikka kalojen työkalujen käyttö ja sosiaalinen oppiminen. Tai oppiminen ja soveltaminen ylipäänsä niin vanhana, yleisenä ja yhteisenä ilmiönä. Miten ihmeessä opin vasta äskettäin, että sellaisetkin lajit, jotka eivät koe kipua samoin kuin me ihmiset, voivat mahdollisesti kokea niin voimakasta pelkoa, että se tulisi luokitella kärsimykseksi. En kuullut tarpeeksi ajoissa siitäkään, miten samanlaisia kanssamme muut eläinlajit  ovat omien tarpeidensa kanssa: yllättäen ne eivät sopeudukaan elämään vankeudessa ikuisen onnellisina, menettäen evolutiiviset tarpeensa vaikkapa ystävyyssuhteisiin tai jälkeläishoivaan. Niillekään ei riitä vain ruoka ja vesi, vaan nekin tarvitsevat abstraktimpia asioita. Ihmeellistä.

Vasta yliopistoikäisenä tulin kysyneeksi itseltäni, etteikö edes varovaisuusperiaate olisi tarpeen, kun samat asiat, joiden perusteella ihmisen itsemääräämisoikeus ja turva on tärkeää, näyttävät olevan läsnä muissakin eläimissä. Miten ihmeessä on mahdollista, että aivan kaltaistemme kohtelu voi jatkua niin kovin erilaisena?

Jostain syystä luonto eläimineen, koko eläinten historia, käsitetään ihmiskulttuurissa yhä vähän pinkin meduusan tapaan. Ensin oli kaikkea yksinkertaista limaa ja höttöä ja tyhmiä liskoja, jotka kuolivat idioottimaisuuksissaan sukupuuttoon. Oli yksinkertaisia, päästäisen näköisiä, oletettavasti toki hyvin tyhmiä alkeisnisäkkäitä. SITTEN - sitten ilmestyi ihminen! Järki, tunteet ja elämisen tarve syntyivät sillä samalla hetkellä. Aivot olivat olleet tyhjyyttään kaikuva huone, aina siihen asti.

Jokainen sukulinja, joka tällä hetkellä on olemassa, on selviytynyt yhtä kauan kuin me. Hupaisaa kylläkin. Tulevaisuuden maailmassa nenäänsä kaivava punapehvapaviaani, jos plantaasi-isännät suovat, voi olla pelkän sattuman kautta sopivampi ja kyvykkäämpi elämään kuin ihminen. Samalla periaatteella evoluutio on tähänkin asti toiminut. Evoluutio ei ennakoi, vaan on jälki menneestä. Evoluutio on väistämätön seuraus geenien olemassaolon ketjukolarista ekologisten lainalaisuuksien ja sattuman kanssa. Ei ole arvokkaampia, parempia tai hienompia lajeja. Huomaa, että tämä ei vähennä meidän upeuttamme. Jostakin saisi kuitenkin jo tulla se ratkaiseva hetki, kun ihmiset tajuaisivat muidenkin arvon.

kuva: www.treehugger.com

Me rakastamme tarinoita Davideista ja Goljateista, ja mielessämme olemme aina se nokkelampi, se ei-sortava, se hyvä, se David. On aika ikävää joutua toteamaan, että itse olisi minkäänlaisessa valtaapitävän, saati sitä käyttävän, asemassa. On aika surullista tajuta, että soisin asioiden jatkuvan tällä nykyisellä tavalla lähinnä siksi, että minulla on mukavaa. Tuntuu kurjalta muistaa aina silloin tällöin, että ellei asiaan kiinnitä poikkeavaa huomiota, porskuttaa maapallon valtaa käyttävien vähemmistössä, Goljattien puolella. On paljon sortoa, joka on niin kaukaista, ettei siihen tunne pääsevänsä käsiksi parhaista yrityksistään huolimatta. Mutta sitten on sitä sortoa, sitä vallankäyttöä, johon sekaantuu väkisinkin jokaisena arkipäivänään, ja jota ei tee tyhjäksi ulottumattomuus maailman toisella puolella tapahtuvaan vastaavaan.

Olisi ollut ronskisti kivempaa jatkaa oletusta, että ne toiset, ne eivät pysty tuntemaan, pelkäämään, eivät edes tajuamaan, mikä  niihin iski. Että en käytä valtaa, ohjaan vain niitä ymmärtämättömiä. On masentavaa tietää, että todistusaineisto osoittaa toisin. Olisin onnellisempi kuin pitkään aikaan, jos joku todistaisi minulle vedenpitävästi päinvastaista kuin tässä tekstissä väitän. Siis jos joku vakuuttaisi minut siitä, että se keskellä yhteiskuntaamme tapahtuva hyväksytyn ja sallitun vallankäytön muoto, joka pakottaa osan meistä elämään voimatta vaikuttaa elämäänsä, nähdä aurinkoa ja solmia normaaleja sosiaalisia suhteita, kohdistuu meistä täysin poikkeaviin, mitään tajuamattomiin, konemaisiin toisiin. Että minulla ei olisikaan syytä murehtia ja kantaa huolta. Todella, todella haluaisin taas huolettomasti ajatella niin.

Ihmiset ovat aina subjektiivisia, meillä on taipumus kääntää esittämiämme "faktoja" siihen suuntaan, mitä me haluaisimme nähdä. Niin minäkin teen, eikä mikään koulutus voi karsia sitä ominaisuutta kenestäkään. Tiede on kuitenkin ihmiskunnan systeemeistä toistaiseksi paras pyrkimys objektiiviseen tietoon. Tiedettä on tehty epähumaanisti, sen esityksiä on käytetty väärin ja se ei esitä universaaleja totuuksia. Tiede ei myöskään aina esitä moraalisia kannanottoja, silloinkaan, kun ehkä pitäisi. Kuitenkin se on vertaisarviointeineen, jatkuvine  kyseenalaistuksineen, yhteenkokoamisineen ja jatkuvasti ylläpidetyn artikkelimuotoisen keskustelunsa ansiosta paras puolueettomuuteen pyrkivä järjestelmä, joka meillä on. Jos edes pyrkisimme toimimaan objektiivisimman materiaalimme mukaan; JOS olisimme rationaalisia olentoja emmekä omien (mukavuudenhaluisten) tunteidemme mukaan eteneviä tyyppejä, meidän maailmamme näyttäisi melko erilaiselta. Ja varsinkin niiden toisten maailma näyttäisi melko erilaiselta.

kuva: "pink meanie" www.nationalgeographic.com

Eläinten oikeuksista puhuminen (l. paasaaminen) on radikaalia. Radikaalius ilmiönä edellyttää jonkinlaisen tasapainoisen nollatilanteen, josta käsin radikaali katsotaan. Hauskaa kylläkin, jostain syystä nykymaailmamme nollatilanne ei ole se, että kenellekään ei annettaisi lähtökohtaisesti oikeutta olla muita enemmän ja aktiivisesti käyttää valtaa toisiin. Radikaalin eri päädyt eivät ole itsemääräämisoikeuden vaatimus ja hyväksikäyttö, niinkuin voisi äkkiseltään olettaa, vaan hyväksikäyttö onkin nollatilanne. Se "objektiivinen". Jostain syystä eläintuotteita kaupustelevat firmat saavat edelleen mainostaa kouluissa, mutta eläinten oikeuksia ajavat julisteet eivät kuulu seinille. Jostain syystä tällä hetkellä toisen lajin edustajan rajun alisteista asemaa (l. aktiivista, loppuvaiheessa jopa äärimmäistä vallankäyttöä sitä kohtaan) ei nähdä yhtä radikaalina ilmiönä kuin pitäytymistä vallankäytön osalta ainoastaan omaa itseään koskevissa kysymyksissä. Käsitys muista eläimistä ja roolistamme niihin nähden on kuitenkin murrosvaiheessa. Jossain vaiheessa tämä ei-mihinkään nojaava käsitys ihmisen oikeudesta muiden yli tulee muuttumaan, mikäli tieteen sanomisia kuunnellaan. 

Itse asiassa, kun vielä puhutaan ilmiöstä, joka on todettu ehkä maailman suurimmaksi ympäristöongelmaksi  ja nälänhädän tuottajaksi (eläintuotanto kokonaisuudessaan), puhutaan kaikkien planeetan olentojen oikeuksista, oman lajimme edustajat mukaanlukien. Siitäkään huolimatta objektiivisuuden nollapiste ei vielä ole liukunut minnekään. 

Tämä tämänhetkinen tuntuu minusta niin käsittämättömältä, että pohjalta täytyy löytyä selvittämättömiä asioita. Jotain, mikä saa muutoin hyvät, välittävät ja älykkäät ihmiset sulkemaan silmänsä siltä todetulta väkivallalta, mikä tapahtuisi niin tavoitettavan lähellä. Kun on todettu, että erilajisten tunteet ovat käytännössä samat kuin omamme, erilajisten kohtelu nykyisellä tavalla näyttää käsittämättömältä. On äärimmäisen todennäköistä, että erilajinen äiti kärsii aivan oman lajimme äitien tavalla lapsensa menettämisestä, ja erilajinen yksilö kärsii virikkeettömyydestä tai mahdottomuudesta vaikuttaa omaan tilanteeseensa aivan yhtä lailla kuin me kärsisimme. Riippumatta siitä, miten pitkä perinne tuolla kärsimyksellä jo on. Täytyy olla jotain, mikä saa hyvää tarkoittavat ihmiset pitämään oikeutettuna toiseuden alistamista meidän tarkoitusperiämme varten. En ole koskaan väittänyt olevani muuta kuin yksinkertainen, ja voi olla, että kapasiteettini ei vain riitä ymmärtämään tätä maailman tilaa. Silti siltä varalta, että tuon ihmeellisen nykytilanteen taustalla on jotain muuta, ehkä vaikka kokemattomia yllätyksiä omasta roolistamme muiden joukossa (eikä yläpuolella)... Siltä varalta aloitan taas kirjoittamisen. 

P.S. Arvostan niitä ihmisiä, jotka eläintuotannon parissa toimivina vilpittömästi välittävät kanssaeläimistään ja todella miettivät niiden asemaa ja hyvinvointia välillä uudestaan, objektiivisuuteen pyrkien. Tämän hetken maailmassa se on tarpeen, ja ehkä hekin edustavat uudempaa, muuttuvaa maailmaa. Oikeudenmukaisen tulevaisuuden pohdintaa ei olisi järkevää jättää tekemättä vain kohteliaisuudesta. Filosofisemman, teoreettisemman ja eettisen keskustelun rooli on käsitellä suuria ilmiöitä ja niiden oikeutusta, ja mahdollisia tulevaisuuden muutostarpeita. Tämä huolimatta siitä, että se ei ole kaikkien tahojen intressien mukaista ja siitä, mitä ovat yksittäistapaukset ilmiöiden sisällä. Jos jokin ilmiö tulevaisuudessa nähdään kokonaisuudessaan epäoikeudenmukaiseksi, se ei tarkoita yksittäisten nykytoimijoiden mustamaalaamista tai arvojärjestykseen asettamista, vaan tavoitetta edes tulevaisuudessa tehdä paremmin. Sitten kun tiedämme paremmin. Solidaarisuus tämänhetkisten ihmisten toimintaa ja toimeentuloa kohtaan ei saisi estää tulevaisuuden oikeiden ratkaisujen pohtimista.

Koskaan, kun on kyse jonkun vallankäytöstä toisen yli, ei puhuta yksityisasiasta tai pelkästä elinkeinosta. Aina, kun mukana on vallankäyttöä kohtaava osapuoli, liikutaan jossain muualla kuin valtaa pitävän henkilökohtaisissa valinnoissa. Kukaan vallankäytön kohteeksi joutuva oman, uniikin kohtalonsa kanssa ei voi olla vain toisen  yksilön omistama yksityisasia. 

Kalajuttu

Nuuskamuikkunen on taas narraamassa kaloja ja peikkovaarikin istuu pilkillä. Lastenkirjoissa ja –ohjelmissa kalajuttuihin törmää tämän tästä. Neuvola neuvoo, että kalaa tulisi syödä vähintään kaksi kertaa viikossa; kalan liha sisältää rasvahappoja, jotka ovat välttämättömiä kasvulle ja kehitykselle.  Meillä kalaa ei kuitenkaan syödä, eikä ajatus onkimisesta tunnu ainakaan vanhemmista viihdyttävältä. Mutta jäävätkö lapsemme nyt jostakin paitsi? Onko kala todella järkevä, terveellinen, eettinen ja ekologinen ravinnonlähde?

Mikään muu eläintuotannon ala ei yllä vastaavaan silmittömään ja summittaiseen tappamiseen kuin nykymuotoinen tehokkuudessaan äärimmilleen viritetty kalastus. Kaloja pyydetään aluksilla, joiden verkot ulottuvat satojen metrien syvyyteen, kalaparvia jäljitetään uusinta teknologiaa käyttäen.  Valtavia verkkoja vedetään merenpohjaa pitkin, tämä pohjatroolaukseksi kutsuttu kalastusmenetelmä haavoittaa syvänmereneliöstöä pysyvästi. Yli 70 % maailman merien kalastettavista kalakannoista on biologisesti kestämättömässä tilassa. Liikakalastus tuhoaa kokonaisia ekosysteemejä. Pyydyksiin jää suuri määrä alamittaisia kaloja, lintuja, delfiinejä, kilpikonnia. Jopa neljännes saalista viskataan kuolleena takaisin mereen.  Kalan kasvatus on ekologisesti kestämätöntä sekin.  Lohenviljely (eläimiäkin on siis mahdollista viljellä) kuluttaa kalaa enemmän kuin tuottaa. Kasvatus tuottaa myös huomattavia ravinne- ja antibioottipäästöjä vesistöihin. Kalat ovat tuotantoeläimiä siinä kuin kuivalla maalla elävät kollegansa, niitä vaivaa ahtaus ja mahdottomuus toteuttaa lajityypillisiä käyttäytymismallejaan.   

Olisi tietysti epärehellistä väittää, että kaikki kalastus olisi kuvatun kaltaista ryöstökalastusta. Toki kalastus on myös onkimista laiturinnokassa tai katiskojen kokemista lähijärvellä. Mutta epärehellistä olisi myös väittää, että tällaisesta kotitarvekalastuksesta olisi kattamaan edes murto-osaa niistä kala-aterioista, joita meille suositellaan. Loppujen lopuksi kalan maine eettisenä ja ekologisena elintarvikkeena perustuu lähinnä nostalgisiin mielikuviin. Ja toisekseen, miksi kalastus esitetään erityisesti lastenkulttuurissa hauskana ajanvietteenä? En minä ainakaan muista, että onkiminen olisi ollut hauskaa. Madon laittaminen koukkuun oli inhottavaa, kalan irrottaminen koukusta aiheutti ilkeitä väristyksiä vatsanpohjassa. Kylmiä ja mykkinä tuijottavia kaloja kohtaan on niin paljon hankalampi tuntea myötätuntoa kuin vaikkapa koiraa tai possua. Kalat kuitenkin aistivat kipua siinä, missä muutkin eläimet. Kirjolohen suulle ruiskutettu happo saa sen menettämään ruokahalunsa ja keinuttamaan ruumistaan. Ihminen reagoi sietämättömään kipuun samoilla tavoilla. Miksi siis tappaa ja tuottaa tuskaa, jos ei ole pakko?

            

Ja pakkohan ei ole: Väite kalan terveellisyydestä on vahvasti yksinkertaistettu. Yleensä näkemystä kalanlihan terveellisyydestä perustellaan sillä, että se sisältää kahta tärkeää omega-3 –rasvahappoa EPA:a ja DHA:a. EPA eli eikosapentaiinihappo on edullista sydänterveydelle, DHA eli dokosaheksaeenihappo  lisäksi aivojen ja silmien toiminnalle.  Kokonaisuuden hahmottamiseksi on tarkasteltava laajemmin rasvojen merkitystä ihmisen hyvinvoinnille. Monityydyttymättömät rasvahapot jaetaan omega-3 ja omega 6- rasvahappoihin.  Molemmat näistä ovat välttämättömiä terveydelle ja molempia ihmisen on saatava ravinnosta.  Terveyden kannalta olennaista näyttää olevan, että ruokavaliossa omega kolmosta ja kuutosta on oikeissa suhteissa.  Omega 3 –rasvahapoista tärkeimpiä ovat edellä mainitut EPA ja DHA sekä ALA eli alfalinoleenihappo. ALA on kasviperäistä, sen hyviä lähteitä ovat mm. pellavan-, hampun- ja chian siemenet sekä saksanpähkinät. Kalojen lihaan EPA ja DHA kulkeutuvat kalojen syömistä levistä (ja ylempänä ravintoketjussa oleviin petokaloihin tietenkin niiden syömistä kaloista, jotka ovat syöneet leviä). Tämä tarkoittaa, että hyviä rasvahappoja on mahdollista saada suoraan merilevistä ja mikrolevävalmisteista, kierrättämättä niitä kalojen kautta. 

Ihmisen elimistö myös pystyy muuntamaan ALA:a DHA:ksi ja EPA:ksi.  Huomionarvoinen juttu kuitenkin on, että tähän synteesiin vaikuttaa olennaisesti se, millaisessa suhteessa omega 3- ja omega-6 –rasvahappoja saadaan ravinnosta. Liiallinen omega-6 rasvahappojen saanti nimittäin haittaa ALA:n muuntumista EPA:ksi ja DHA:ksi.  Tutkimuksissa on saatu näyttöä siitä, että kun O3:06 –saantisuhde on 1:3 nousee veren DHA-pitoisuus tasolle, jolla terveyshyödyt saavutetaan, siis  ilman suoria DHA:n lähteitä. Kasvissyöjän on siis ehdottomasti järkevää kiinnittää hitunen huomiota ruokansa rasvoihin ja huolehtia siitä, että ALA:n lähteitä on lautasella päivittäin. Omega 6-rasvahappoja kasvissyöjä saa helposti tarvittavan määrän ja liikaakin. 

Kalan terveyshyödyt ovat siis kaikkea muuta kuin kiistattomat. Sydäntautien ehkäisyssä kasvisruokavalio voittaa kalaa sisältävän ruokavalion –yleensä kalan syönnin hyödyt ovat seurausta siitä, että kalalla korvataan lähinnä lihaa. Syötävän kalan sisältämien rasvahappojen määrää on sitä paitsi vaikea arvioida: rasvahappojen määrä ja suhde vaihtelee kalalajeittain ja jopa -yksilöittäin. Vähärasvaisissa kaloissa, kuten ahvenessa tai hauessa rasvahappojen määrä on vähäinen. Suuri merkitys on myös tavalla, jolla kalan liha on valmistettu, esimerkiksi paistaminen tuhoaa ison osan terveyshyödyistä. Kalaöljyä markkinoidaan helppona ja järkevänä terveystuotteena. Kuitenkin, jotta saataisiin puristettua yksi litra kalaöljyä, tarvitaan satoja kiloja kalaa. Kannattaa myös muistaa, että erityisesti ravintoketjun yläpäässä uiskentelevien petokalojen lihaan kertyy erialaisia epäpuhtauksia, kuten elohopeaa, polykloorattuja bifenoleita (PsB) ja dioksiineja. 

Suoria EPA:n ja DHA:n lähteitä ihminen ei siis mitä ilmeisimmin välttämättä tarvitse, sillä edellytyksellä, että ruokavalio on muuten monipuolinen ja erilaisia siemeniä ja öljyjä käytetään vaihtelevasti. Minä lisäilen perheen puuroihin ja jugurtteihin pellava- tai rypsiöljyä. Leivän päällä käytämme margariinia, johon on lisätty camelina-öljyä.  Yritän myös ujuttaa ruokavalioomme erilaisia mikroleviä, kuten chlorellaa ja spirulinaa. Joissain tilanteissa erityisesti DHA:n saantiin voi olla syytä kiinnittää erityishuomiota. Raskaana ollessa tai imettäessä lisä saattaa olla tarpeen, samoin lapsilla, joiden ruokavalio ei aina välttämättä –kaikista yrityksistä huolimatta - ole riittävän monipuolinen.  Onneksi tässäkään ei tarvitse turvautua kalaan: mikrolevistä valmistetut puristeet ja kapselit ovat hyvä vaihtoehto, samoin esimerkiksi Ekolon jääkaapeista löytyvä kasviöljysekoitus, jossa on lisänä leväöljyä.

Lisää kalajuttuja:
http://www.vegaaniliitto.fi/vegaia/2004/syksy/kala.html
http://www.greenpeace.org/finland/fi/kampanjat/mertensuojelu/
http://www.fauna.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=155&Itemid=47 

Joulun possujuttu

Vegaani tai muutoin seitania paljolti syövä tyyppi haluaa kaataa Suomesta karjatalouden ja viedä työpaikat sikafarmareilta. Hän haluaa olla haitaksi kansantaloudelle, vääntää peistä ravintoloissa, näyttää erityiseltä tai vain viettää aikaa väitellen. Hän on nuori ja vaikutteille altis henkilö, jolla on ohimenevä vaihe. Miksi muutenkaan tuo tyyppi ottaisi niin suuresti "perinteisestä" sivuavan roolin? 

Olen esitellyt kirjoja ja ajatuksia koskien muiden eläinlajien pääkoppien sisältöä, mutta nyt haluan keskittyä yhteen älykkääseen, paljolti kaltaiseemme lajiin. Yritän avata myös sitä ärsyttävän vegetyypin ajatusmaailmaa: Miksi joku jaksaa olla jopa vuosikymmeniä niin hankala, ettei suostu syömään lihaa, eikä edes läskiä? Mitä se yksi annos nyt haittaa? 

Jos lihaa ajattelisi vain massana ravitsemuksellisesta tai esimerkiksi ekologisesta näkökulmasta, se yksi annos ei ehkä olisi niin kriittinen tekijä. Vaikka kasvissyönti tai "lähes kasvissyönti" on käytännössä ainoa todella kestävä ruokavalio, yhden aterian merkitystä voisi aina ekologiselta kannalta kyseenalaistaa. Monella hankalalla henkilöllä on kuitenkin todellinen syy jäädä vaikka ruuatta sen yhdenkin kerran. 

Siat ovat monimutkaisia nisäkkäitä, joilla on jokaisella oma persoonallisuus (esimerkki ja lisälähteitä). Tietyt aivojen rakenteet tutkitusti mahdollistavat tietoisuuden, muistamisen ja tuntemisen olemassaolon. Eläinten, joilla moiset on, voidaan melko hyvin olettaa omistavan kyseisiä ominaisuuksia. Nisäkkäänä sika kuuluu varsin varmasti tähän tuntevien ja ajattelevien ja tietoisten sakkiin. Kyseiseen joukkoon oletetaan kuuluvan myös lintujen, kenties liskojen ja mahdollisesti mustekalojen  (lähde ja toinen lähde). Sama käsitys voidaan hankkia käyttäytymiskokein. Siat ovat läpäisseet jopa itsensä tiedostamisesta ja älykkyyden korkeasta tasosta kertovan peilitestin, ja osaavat tulkita peilejä ympäristön heijastumina (lähde tai lähde). Siat ovat fiksuja eläimiä, testien mukaan älykkäämpiä kuin koirat. Monelle "hankalalle" lihattomalle aterioitsijalle se yksikin ateria merkitsee, koska siinä on ymmärtävältä, tiedostavalta yksilöltä väkivalloin otettua ainesta. 

Väkivalloin? Lakihan turvaa eläinten hyvinvoinnin? Kunpa vain. Lain vaatimukset ovat niin alhaiset, että esimerkiksi satakiloista sikaa on käytännössä mahdotonta tunkea lain vaatimuksia pienempään tilaan. Niin ahtaan elämän laki sallii. Muutoinkaan laki ei paljoa suojaa possuja. Tarkastava eläinlääkäri voi monessa ikävässäkin tilanteessa vain todeta, että lakia ei ole rikottu tai että olot ovat keskimääräiset ja "normaalit". Vaikka otukset eivät sanan varsinaisessa merkityksessä edes eläisi. Ajatus yksilöistä sikaloissa, kanaloissa jne. on se jakava tekijä tässä keskustelussa. Yksilöiden olemassaolon ja arvon käsitys on yleinen ja voimakas eläinoikeus- ja vegaaniusajattelussa, mutta puuttuu tai on jollain tavalla alisteinen vastapuolella. Siksi ajatusmaailmat eivät kohtaa, ja siksi asetelma on vähintäänkin riitaisa.

(kuva: www.sikatehtaat.fi)

Eläin kantaa aina mukanaan evolutiivisia tarpeita. Tutkitusti, vaikka takana olisi sukupolvien vankeus, eläimillä on yhä tietyt, luonnolliset tarpeet. Esimerkiksi tavoitteellinen toiminta - sialla vaikka tonkiminen - on  tärkeää eläimen hyvinvoinnille. Tutkimuksissa eläimet ovat valinneet ennemmin työntekoa vaativan ruoka-annoksen kuin saman aterian suoraan nenän eteen (lähde). Muutkin eläinlajit kuin me ihmiset tarvitsevat siis haasteita, virikkeitä ja merkityksellisyyttä. Turkistarhauksen yhteydessä kuultu väite, että "Täällähän nämä elävät onnellisempina kuin luonnossa - ei ole huolta ruuan saannista!" näyttäytyy tässä valossa brutaalina, välinpitämättömänä ja erityisesti tietämättömänä letkautuksena. Toisena murheellisena välinpitämättömyyden osoituksena itse näen puheet siitä, miten "eläimet eivät karkaisi, vaikka ovi olisi auki", tai "niin rauhallisesti ja rennosti pötköttelevät / seisovat / istuvat". Apatia ja periksiantaneisuus ovat vain keinoja yrittää selvitä psyykkisestä kivusta.

(kuva: www.animalsaustralia.org)

Entä eläimen tunne-elämän laita? Vaikka eläin olisi elänyt koko elämänsä aiempien sukupolvien jatkona vankeusoloissa, se tarvitsee tietyt sosiaaliset puitteet voidakseen hyvin. Esimerkiksi äidinvaistot ovat eläimillä hyvin voimakkaat, ja toistuva lisääntymään pakottaminen ja jälkeläisistä erottaminen on niille tuskallista siinä missä se olisi omankin lajimme edustajille. Kas se, mitä ennen kutsuttiin vaistoiksi eläimissä, on oletettavasti sama ilmiö, mitä meillä kutsutaan termillä tunteet. Kenties tässä välissä joku haluaa kiekaista, että "sinä inhimillistät!". Koko inhimillistämisen ajatus kätkee taaksensa virheellisen luulon ihminen vs. eläin -asetelman erillisyydestä.

Huolimatta siitä, että lainmukaiset vaatimukset eläintenpidon olosuhteille ovat tolkuttoman alhaisia, löytyy vielä rikkeitäkin. Myös Suomessa. Vuonna 2010 EU:n eläinsuojelutarkastuksissa 28%:ssa tarkastetuista suomalaisista eläintiloista löytyi laiminlyöntejä. Pahin tilanne oli turkiseläimillä - vaikka niitä lain puitteissa saa pitää luonnottoman pienissä tiloissa ilman virikkeitä tai sosiaalisen toimimisen mahdollisuutta, 60% tutkituista tiloista ei tarjonnut edes lain minimiä. Sioilla ongelmia löytyi kolmanneksella tiloista. Sikojen tilat olivat likaisia, lakisääteistäkin ahtaampia ja virikkeettömiä. Vettä ei aina ollut saatavissa. Porsaiden hampaita katkaistiin epähumaanisti tai karjuporsaita kastroitiin väärin.

Tuottajat eivät liene pahantahtoisia ihmisiä. Tämänkokoinen  ja näillä tuottavuusvaatimuksilla varustettu lihantuotantokoneisto ei vain voi raksuttaa humaanisti. Jos eläintä aletaan katsoa koneena, sitä myös kohdellaan kuin konetta. On aivan sama, arvioidaanko eläinten oloja millä mittareilla - vaikka sitten lihantuottajien yhteistuumin ylistämillä welfare qualityillä -  jos kriteerit olennon "hyvinvoinnille" ovat about samat kuin karsinan ritilöille, metsään mennään. Jos eläin on niin paljon kaltaisemme, kuin jo edellämainitusti tietämyksemme hermostosta antaa olettaa, loogisesti ajatellen sen pitäisi olla edes jonkinlaisen varovaisuusperiaatteen suojaama. Jokaisen yksilön. 

On hyvä itsessään, että eläinten hyvinvoinnista kannetaan huolta. Että edes periaatteessa välitetään. Mutta. Jossain vaiheessa, kun hyväksymme karun totuuden - että siat ovat pitkälti kaltaisiamme - riittääkö se pahnojen heittely karsinoihin? Riittääkö, että puolen neliömetrin sijaan armeliaasti annetaan metri tilaa elää elämänsä? Oma kantani on varmaan arvattava, mutta tiedän, ettei ainoa. Yritän itse sietää ajattelumaailmojen altavastaajan roolini etsimällä suru-uutisten sekaan myös onnellisia tyyppejä ja tapauksia. Tähän loppuun jaankin muutamia kivoja esimerkkejä: tehotuotannosta pelastettujen possujen kuvia EligeVeganismolta ja Igualdad Animalilta.

Pikkuinen saa nimen päästyään pois tehotuotantotilalta

Ensin on kai vaikeaa uskaltaa...

..mutta miltähän tuntuu päästä ensimmäistä kertaa ulos?

Että voi rentoutua ja nauttia?

...tai miltä tuntuu ekaa kertaa voida kunnolla leikkiä?

Ekaa kertaa nuuskaista ruohoa...

Varmaan aika ihmeellistä! :)

Eläinystävälliseen joulupöytään

Jouluksi (ja toki muutenkin) voi valmistaa kasvissyöjälle tuhtia ja näyttävää seitankinkkua. Helppoa kuin heinänteko!

Seitan on vehnäproteiinista eli vehnägluteenista valmistettu rakenteeltaan, maultaan ja proteiinipitoisuudeltaan lihaa muistuttava elintarvike. Itse tehty seitan on myös todella edullista.

Otin kuvia seitankinkun eri valmistusvaiheista sekä lisäsin ”for dummies” -neuvoja, koska olen itse aika käsi keittiössä. Välillä on vaikea tietää miltä ruuan pitäisi näyttää ja missä kohti ohjetta voi tehdä muutoksia ilman että koko homma menee pilalle.

Tällä ohjeella tulee melko iso ”kinkku”, tuhti ja leipävuoan kokoinen. Ohjeen voi hyvin esim. puolittaa. Seitania on erittäin helppo tehdä, aloittelijakin onnistuu kun maustaa tarpeeksi ja muistaa, että kuivat aineet ja nesteet pitää sekoittaa ensin keskenään ennen yhdistämistä.

Aikaa itse taikinan valmistamiseen menee n. 10 minuuttia, mikäli selviää ilman keskeytyksiä, tarvikkeiden etsimistä ja liian innokkaiden apureiden yllätyksiä.

kuiva-aineet:

• 7,5dl gluteenijauhoa

• 1,5dl Govinda luomukikhernejauhoa eli gram-jauhoa (voi korvata myös gluteenijauholla)

• 1,5dl luomusoijajauhoa (tai muita jauhoja)

• 2 rkl Ekolo kasvisliemijauhetta (tai sekoita kasvisliemikuutio nesteisiin mukaan)

• 1tl luomu garam masala -mausteseosta

• 1,5tl luomupaprikajauhetta

• 1 tl luomuinkiväärijauhetta

• 1,5tl luomuvalkosipulijauhetta (tai purista nesteisiin valkosipulinkynsiä pari)

liemi:

• 1,25dl luomusoijakastiketta tai luomutamarikastiketta1dl luomuöljyä (itse laitoin oliiviöljyä ja seesamöljyä, auringonkukkaöljy yms neutraali sopii myös)

• 5dl vettä

• 3rkl luomusinappia

Marinadi:

• 1,25dl luomuöljyä

• 2rkl luomusoijakastiketta tai luomutamarikastiketta

• 2rkl luomutomaattipyreetä tai Apila-Pihan kuivattua luomutomaattirouhetta

• 2rkl luomuetikkaa

• 1,5rkl luomuvalkosipulijauhetta

• 0,75dl vettä

Pese kädet hyvin. Sekoita kuiva-aineet ja liemiainekset erillissä astioissa. Yhdistä seokset ja vaivaa käsin massasta pötkö (vaivausaika 1-5minuuttia). Itse pidän mukavan mureasta seitanista, n. 2 minuutin vaivaaminen oli tähän hyvä. Jos pidät tiiviimmästä tavarasta, vaivaa pidempään ja/tai vähennä hiukan nesteen määrää.

Muista että gluteeni alkaa välittömästi tehdä sitkoa, eli taikinaan ei voi lisätä enää mitään kun kuivat aineet ja liemi on yhdistetty!

Pistä taikinapötkö vuokaan ja valele marinadilla, anna marinadin jäädä astian pohjalle ja marinoi jääkaapissa yön yli tai vaikka pitempäänkin (kääntele välillä). Marinointivaiheen voi jättää poiskin, mutta itse pidän sitä aika oleellisena, muutaman tunninkin marinointi voi riittää hätäisemmälle.

Muotoile ”kinkkua” hieman ja kääri kaksinkertaiseen folioon jotta se ei kuivu. Paista 175 asteessa (kiertoilmauunissa 150) noin 1,5 tuntia uunin keskitasolla välillä käännellen (muistin itse kääntää kerran). Suosittelen ajastinta, tosin kypsä seitan alkaa tuoksua mukavasti ja näin muistuttaa itsestään. Säilyy jääkaapissa n. viikon, kestää myös pakastamista.

Kun tein tätä seitankinkkua aikaisemmin, siitä tuli todella tiivistä ja se maistui mielestäni parhaalta kylmänä etenkin leivän päällä. Tämä mureampi versio taas on parasta kuumana.

Ohjetta voi muokata oman mielensä mukaan, kunhan pitää gluteenijauhon ja nesteen suhteen suunnilleen samana (2:1). Mausteita saa olla aina reilusti ja vielä vähän päälle. Kannattaa kokeilla esim. hiivahiutaleita, tamarikastiketta, sipulijauhetta, ketsuppia... Suolaa tämä ei mielestäni kaipaa, kun soijakastikkeesta sitä tulee jo tarpeeksi, mutta jotkut ehkä pitäisivät hyppysellisestä kristallisuolaa.

Tätä maistoivat niin työkaverit kuin anoppikin ja hyvin maistui :)

Mahdottoman makea juttu

Makeutusaineita ja palmusokeria Ekoloinen on maistellut ansiokkaasti aiemminkin. Masarang Arenga palmusokeri ja sen tarina on vaan niin herkullinen aihe, etten malta olla tarttumatta siihen minäkin (ja samalla saan myös hyvän syyn leipoa jotain herkkua). Jos jotain tuotetta suosimalla voi yhtä aikaa edesauttaa kokonaisten sademetsäekosysteemien ennallistamista, olla mukana projektissa, jonka kautta paikalliset maanviljelijät saavat toimeentulonsa ekologisesti ja sosiaalisesti kestävällä tavalla, makeuttaa terveellisemmin, valmistaa ihanalla karamelliaromilla höystettyjä herkkuja... niin sehän on jo melkein liian hyvää ollakseen totta!

Kaikki alkoi siitä, kun alunperin hollantilainen mikrobiologi Willie Smits kohtasi Borneollaisella torilla pohjattoman surulliset silmät. Silmät kuuluivat oranginpoikaselle, jonka Smits myöhemmin saman päivän iltana löysi hylättynä roskiksesta. Smits vei sairaan oranginpoikasen kotiinsa ja hoiti tämän terveeksi. Sana levisi ja Smits sai pian lisää salakuljettajien uhreiksi joutuneita, hylättyjä orankeja huolehdittavakseen. Hän tiesi kuitenkin, että orangin ainoa todellinen koti on sademetsä. Perustamansa Borneo Orangutang Survival Foundationin (BOS) kautta Smits ryhtyi etsimään keinoja palauttaa orankeja alkuperäiseen ympäristöönsä. Nopeasti selvisi, että orankien pelastaminen nivoutui kiinteästi alueen sademetsien surkeaan tilaan ja paikallisen väestön taloudelliseen ahdinkoon. BOS hankki 2000 hehtaaria hakattua, palanutta sademetsää. Nerokkaan suunnitelman, jonka ekologisia yksityiskohtia  ei minun asiantuntemuksellani selosteta (Smits tekee sen itse erittäin hyvin tällä videolla), avulla Samboja Lestarin alueesta luotiin muutamassa vuodessa elävä metsä tuhansine kasvi- ja eläinlajeineen, turvapaikka myös orangeille. Myöhemmin sademetsää on ennallistettu Smitsin käynnistämissä projekteissa lisää.

Sokeripalmuilla on merkittävä rooli sademetsän perustamisessa. Ne kasvavat ainoastaan monimuotoisissa ympäristöissä, niiden pitkät juuret estävät eroosiota, ne ovat valtavan  monikäyttöisiä puita.   Sokeripalmut kestävät hyvin tulta ja sademetsän laidoilla kasvaessaan ne muodostavat suojaavan kehän, joka pysäyttää metsäpalot. Alusta asti Smitsin toiminnan ohjenuorana on ollut antaa aktiivinen rooli paikallisille ihmisille. Sokeripalmujen nerokkuus on siinä, että nektaria (josta palmusokeri siis valmistetaan) voidaan kerätä niiden kukinnoista kymmeniä litroja päivittäin puuta lainkaan vahingoittamatta.  Paikallisasukkailla on hyppysissään nektarin keräämiseen tarvittava tieto ja taito. Palmujen avulla ihmiset voivat saada toimeentulonsa elävästä sademetsästä. Tätä kaikkea on ollut koordinoimassa Masarang, joka on voittoa tavoittelematon indonesialaienen luonnonsuojelujärjestö (jonka on tietysti perustanut -kukas muukaan kuin Willie Smits). Masarang on perustanut sen, superekologisen ja päästöttömän sokeritehtaan, josta palmusokeri Ekoloonkin tulee.

Palmusokeri on huomattavasti valkoista sokeria ravinteikkaampaa ja sen glykeeminen indeksi on matalampi eli se nostaa verensokeria hitaammin. Minä en uskalla väittää sen olevan suorastaan terveellistä, mutta ainakaan se ei ole läheskään yhtä epäterveellistä kuin valkoinen sokeri. (Terveellisyyshän on vain yksi ja ainakin minulle usein (liian usein?) varsin toissijainen ruokakriteeri.) Ruoanlaitossa palmusokeri toimii kokemusteni perusteella oikein oivallisesti, esimerkiksi erilasissa wokeissa ja keitoissa. Leivonnassa sen käyttö vaatii pientä harjoittelua, leipominen on usein varsinaista salatiedettä ja aina hitusen arvaamatonta puuhaa. Toisella leivontakerralla sain kuitenkin tämän mustikkapiirakan suhteet osumaan mielestäni aika nappiin (ensimmäinen yritys jäi hiukan mauttomaksi, mutta pieni lisäys sokerin määrään korjasi tilanteen).     

 

Mustikkapiirakka

Pohja:

• 1,5 dl luomusoijajugurttia

• 100 g sulatettua margariinia (sinistä Keijua)

• 2,5 dl luomuvehnäjauhoja

• 1,5 dl palmusokeria

• 1 tl leivinjauhetta

täyte:

• n. 5 dl mustikoita

• 1 dl luomusoijajugurttia

• ½ dl palmusokeria

Sekoita jugurtti ja sulatettu margariini keskenään. Sekoita kuivat aineet keskenään ja yhdistä seokset. Voitele piirakkavuoka (n. 25 cm halkaisijaltaan) ja leivitä taikina vuokaan tasaisesti. Sekoita mustikat, jugurtti ja sokeri keskenään ja kaada seos piirakkapohjan päälle. Paista piirakkaa uunin alaosassa 200 asteessa n. 40 minuuttia (meidän kiertoilmauunissa piirakka paistui puolessa tunnissa).

Vaniljakastike cashew-pähkinöistä

• n. 1 dl luomucashew-pähkinöitä

• n. 2dl vettä

• 2 rkl palmusokeria

• hyppysellinen luomuvaniljajauhetta (ehkäpä n. 1/4 teelusikallinen) 

Valmista liotetuista pähkinöistä ja vedestä tasainen kastike tehosekoittimessa tai sauvasekoittimella. Sekoita mukaan palmusokeri ja vaniljajauhe.