Älä päästäisellistä! Ja muita eläinkäsityksemme klassisia lipsahduksia

Vasta häviävän pieni hetki sitten lajimme keksi yhdistää mielen aivoihin sydämen tai maksan sijaan, löysi evoluution perusperiaatteet sekä kehitti neurotieteen, neuropsykologian ja aivojen kuvantamismenetelmät. Ennen näiden ilmiöiden orastamista muiden eläinten mahdollisia mielenliikkeitä koskeva probleema oli filosofien heiniä ja mielipidekysymys. Jo renessanssin aikaan kansan keskuudessa pidettiin melko yleisenä havaintoperäisenä "totuutena", että muutkin eläimet ovat tietoisia ja tuntevia olentoja. Sen sijaan filosofien ylevässä perinteessä asia on toisin. Aristoteles, Tuomas Akvinolainen, ja ehkä tiedetyimmin René Descartes sekä Immanuel Kant edustivat näkemystä ihmisen erillisyydestä muihin eläimiin nähden. Erityisesti uskonnollisesti varautunutta Descartesia pidetään vastuullisena pitkälle nykypäiväänkin juurtuneesta ajatuksesta, jonka mukaan muut eläimet olisivat konemaisia, ohjelmoituja toimintoautomaatteja.

On ymmärrettävää, että nämä aikaiset ajattelijat kokivat ajatuksen muiden eläinten tietoisuudesta loukkaavana ja vieraalle maaperälle ohjaavana. Hehän usein uskoivat koko sisäisen maailman olevan ”sielu”, jota ei muilta eläimiltä voisi löytyä. He eivät voineet kuvitella sukulaisuuttamme muihin eläimiin, tietoisuuden asumismuotoa aivoissa, saati sitten kaukana heidän tulevaisuudessaan häämöttäviä tieteen neurobiologisia saavutuksia. Tuntuisi olennaiselta ottaa huomioon, että nämä aikaiset filosofit – samoin kuin uuden ajan ihmiskeskeiset teoreetikot – eivät lähteneet eteenpäin omasta lajistamme tehdessään oletuksia toisista. Vasta muihin lajeihin ja realistiseen biologiseen vertailuun ulottunut tiedonetsintä toi ajatteluun reilumman sävyn.

Valaistuksen aikakaudella vanhoja, antroposentrisesti toiveajateltuja käsityksiä alettiin ravistella myös filosofien keskuudessa. Hume oli yksi filosofeista, joka piti käsitystä eläimistä tunteettomina ja alistettavina olentoina suorastaan "barbaarisena". Brittiläinen Jeremy Bentham taas kirjoitti kuuluisasti "The question is not, Can they reason? nor, Can they talk, but, Can they suffer?" (Olennaista ei ole, kykenevätkö he järkeilemään tai puhumaan, vaan kykenevätkö he kärsimään"). Filosofia ei tuolloinkaan kyennyt pohtijan sisäisellä pohdiskelullaan porautumaan muiden, itsestämme osin erilaisten eläinten yksityisiin, päänsisäisiin tapahtumiin (eihän filosofi oikeastaan voi porautua edes toisen ihmisen vastaaviin). Sen sijaan moraalikysymyksissä ja loogisessa ajattelussa filosofista apua tarvitaan. Kun muut eläimet alkavat tulla moraalikeskusteluissa huomioon otetuiksi jollain tasolla, kuvittelisi Benthamin lausahduksen monestakin syystä osuneen maaliinsa.

Päästäinen (kuva: Mongabay) 

Darwin oli suurin pommi eläinpsyyken jokseenkin objektiivisessa aukomisessa. Hänen tekstiensä ja monen myöhemmän evoluutiobiologin edelleen kehittelemien teorioiden ansiosta alkoi kuoriutua esiin ymmärrys tunteiden, tietoisuuden ja psyyken roolista evolutiivisina ja evolutiivista kelpoisuutta (fitness) parantavina sopeutumina. On yksinkertainen ja looginen, tutkittavissa oleva ajatus, että positiiviset ja negatiiviset tunteet ovat kehittyneet hyvin varhain eläinten sukusykkyrässä, ja ovat siis perustunteiden osalta pitkälti yhteisiä ainakin selkärankaisten ja ”fiksuimpien” selkärangattomien kesken. Varsinkin selkärankaisten keskuudessa aivojen tunnealueet ovat hyvin samankaltaiset. Ne ovat aivojen varhaisia alueita, jotka siis ovat vanhuutensa ansiosta evoluution edetessä periytyneet suurelle määrälle erilleen lajiutuneita eläinryhmiä. Ihmisaivojen uudemmat osat, eli ne, jotka ovat kehittyneet meille meidän erilleen lajiutumisemme jälkeen, eivät ole todennäköisesti tunteiden ja tietoisuuden olemassaolon edellytyksiä, vaikka omistammekin omat uniikit kykymme ja rakenteemme. Tunteet ovat ohjanneet eläinten toimintaa selviytymistä ja lisääntymistä parantavaan suuntaan. Tunteet voimistavat oppimista, opastavat pakoon vaarojen uhatessa ja houkuttelevat läheisten suojaan tai lisääntymään. Siksi niistä vastaavat aivoalueet ovat syntyneet jo varhain ja yleistyneet. Vasta sen myötä, kun nyt hyvin vankoilla jaloilla seisova evoluutioteoria alkoi valaista tilannetta, alettiin nähdä paikalleen loksahtelevia lainalaisuuksia sekä mahdollisuuksia tutkia muiden eläinten toimintaa ja psyykeä biologisesti ja kokeellisesti. 

Nimenomaan tunteen ja jonkinlaisen tunnetietoisuuden taso on meille eläimille pitkälle yhteinen. Kun lähdetään kartoittamaan uudempaa kognitiivista – järkeilyn - tasoa, saadaan irti suurimpia eroja. Oppiminen ja ongelmanratkominen on yhteistä suurelle osalle lajeja, mutta toki ihmisen uniikit ominaisuudet tulevat esiin hienovaraisella ja abstraktilla kognitiivisella tasolla. Mutta miten perustelisimme sen, että kognitiiviset erot sallisivat eroavan kohtelun lajien välillä, samalla kun ihmisten välillä ne eivät mielestämme saa ratkaista? Moraalimme muita ihmisiä kohtaan on nykyisin pitkälle Benthamilainen. Emme vaadi yhdeltäkään ihmisyksilöltä tiettyä älykkyysosamäärää tai tiettyjä kielellisiä kykyjä ihmisarvon edellytykseksi. Näemme  ihmisarvon takeeksi riittävän tietyn yksilöllisyyden, tietoisuuden ja uniikin persoonallisuuden. Tutkimusten ja neurolääketieteellisten havaintojen mukaan ihminen, joka kadottaa kielelliset kykynsä esimerkiksi vamman tai sairauden seurauksena, ei kadota persoonallisuuttaan, ajattelukykyään ja tietoisuuttaan (aihepiiriä on kiinnostavasti popularisoinut neurologi Oliver Sacks esimerkiksi kirjassa Kirjailija joka kadotti kirjaimet, Tammi 2010). Hän säilyy ihmisarvoisena, tietoisena yksilönä, niinkuin kaiken järjen ja moraalin mukaan tulee ollakin. Eikö nykytiedon valossa tässä piile pieni ristiriita muiden lajien eläinten kohtelun kohdalla?

Toinen päästäinen (kuva: wikimedia commons)

Muiden lajien kannalta kenties epäonnisin sattuma oli psykologian teoria nimeltä behaviorismi, joka alkoi noin 1930-luvulla ja rehotti erityisesti Amerikassa aina 80-luvulle saakka. Behaviorismi oli seurausta ymmärrettävästä turhautumisesta mielikuvituksekkaaseen mielen teorioiden pseudotieteelliseen sekasotkuun, jota ei voitu vahvistaa tai kumota, kun ei ollut mitään mihin tarttua. Behaviorismi heilahti toiseen äärilaitaan. Watson, Skinner ja kumppanit pitivät yllä ehdotonta ajatusta siitä, että tietoisuus, tunteet ja tuntemukset ovat tutkimusaloina pseudotiedettä, eikä niitä voisi koskaan tutkia aidosti tieteellisin keinoin. Itse asiassa osa meni niinkin pitkälle, että piti tunteita ja tuntemuksia täysinä harhoina. Muiden eläinten tapaan toki ihminenkin oli heille eräänlainen kone, johon voitiin syöttää ärsykkeitä ja saada ulos enemmän tai vähemmän ennustettavia, joskus vielä kaavoin selitettäviä tuloksia, joista toivottavia voitaisiin vahvistaa. Tunteisiin ei tarvitsisi kiinnittää huomiota, lapsetkin voitaisiin kasvattaa syöte - tulos - vahvistaminen -periaattein ilman "turhaa tunteilua". 

Amerikasta lähtenyt behaviorismi onnistui – ja onnistuu – vaikuttamaan Eurooppalaiseen etologiaan asti. 80-luvun tienoilla eurooppalainen etologia alkoi hiljalleen vieroittautua behaviorismista, mutta psykologian puolella jonkinasteinen behaviorismi on jäänyt vielä muhimaan käsitykseen muista eläimistä. Behaviorismin suurilta osin kaataneet filosofisemmat seikat on tuotu esiin lahjakkaasti muualla, enkä lähde niitä käymään läpi tässä. Aivojen kuvantamismenetelmien, aivovauriotutkimusten ja aivokemian tutkimusten ansiosta (ainakin perus-) tunteiden ilmenemistä aivoissa voidaan jo tutkia empiirisesti. Aivojen rakennetta voidaan verrata lajien välillä, ja tiedetään joitakin alkeita siitä, mitkä rakenteet vastaavat esimerkiksi tunteiden kokemisesta. Kun muiden eläinten tunteita ja tietoisuutta lähdetään tutkimaan todistusaineiston painavuuteen nojaten, ei edelleenkään olla sen kummemmissa ja huterammissa menetelmissä kuin ihmispsyyken tutkimisessakaan. Behavioristinen perintö jarrutti kuitenkin vertailevan psykologian tutkimuksen kehittymistä pitkään, ja sen jäljet näkyvät yhä. Lisäksi siitä huolimatta, että kehitys on kehittynyt ja behaviorismin perusteet liuenneet, tietyt tahot käyttävät mielellään behavioristista retoriikkaa omien tarkoitusperiensä tavoittelussa (turkistuottajat: "kettu ohjelmoituu" ). 

pulska päästäinen (kuva: wikimedia commons)

Koska koko eläinkunnan kattava psykologinen ja käyttäytymistieteellinen tutkimus on hyvin uusi ala, se sisältää vielä paljon epäselvyyksiä. Tutkijat ovat asioista eri mieltä johtuen esimerkiksi pelkästä termistön epämääräisyydestä. Osa tieteilijöistä ei anna muille eläimille tietoisuuden leimaa vain, koska he puhuvat tietoisuudesta lähes eri ilmiönä kuin se suuri joukko biologeja ja psykologeja, jotka ovat tulleet (harvinaiseen!) yhteispäätelmään muidenkin selkärankaisten tietoisesta elämästä. Tietoisuus voidaan teoriassa jakaa kolmeportaiseen hierarkkiseen järjestelmään. Ensimmäinen ja varhaisin, perustava tietoisuus on edellämainittu ”tunnetietoisuus”, eli voimakkaan emotionaalinen kokemusmaailma, joka on pitkälle yhteinen eläinlajien kesken. Toisen tason tietoisuus on todennäköisesti yhteinen suurelle joukolle eläinlajeja, ja tarkoittaa tunteiden ja tapahtumien käsittelemistä ja tarkastelemista jonkinlaisten mielikuvien ja kognitiivisten prosessien varassa. Kognitiivisen tason kehittyneisyys itse asiassa saattaa hiukan hillitä tunnetason roihuntaa, mutta ei vielä tiedetä, kokevatko meitä "tyhmemmät" eläimet perustunteensa voimakkaammin. Kolmannen tason tietoisuus on kielellinen ja abstrakti tietoisuus, joka saattaa olla pitkälti ihmisen oma taso. Tai sitten ihmisen ja muutaman muun eläinlajin. Osa ajattelijoista puhuu ”tietoisuutena” vain tästä kolmannesta, ja kieltää siksi tietoisuuden olemassaolon muilla eläinlajeilla. 

”Ei saa inhimillistää” on vanha fraasi, joka tupsahtaa vertailevassa psykologiassa, tai kahvipöytäkeskusteluissa, esiin tuon tuostakin, ja jota on aina yhtä hupaisaa tutkiskella. Taustaoletuksena piilee ajatus, että olemme lajina uniikimpi kuin muut. Koska evoluutioteoriaa ei ole voitu perustuksiltaan näkyvästi horjuttaa, "inhimillistämisen" syyte ei oikein seiso vakaalla pohjalla. Olisi päinvastoin selväjärkisempää lähteä siitä oletuksesta, että aivoiltaan meitä muistuttavat eläimet juuri voidaan järjen ja tieteellisen tiedon antamissa rajoissa ”inhimillistää”, eli olettaa joitakin samankaltaisuuksia kanssamme. Miksi ihmeessä ei? Tutkitaanhan aivoihin ja inhimilliseen kokemusmaailmaan vaikuttavia sairauksiakin muilla nisäkkäillä, vetäen johtopäätöksiä ihmiseen. Inhimillistämisen kieltäminen annettakoon anteeksi vakaumuksellisessa uskonnossa, joka jääköön jokaisen ihmisen henkilökohtaisena kunnioitettavaksi ja väittelyiden ulkopuoliseksi asiaksi. Tieteen sisällä inhimillistämismoite ei ole järkevä, sillä tieteellisen näytön valossa inhimillistäminen olisi suhteellisen hyvä lähtökohta selkärankaisia tutkiessa.

Ajatusleikkinä voisi ajatella päästäisten haisevaa maailmaa ja olettaa, että päästäisillä olisi aktiivista tutkimustoimintaa muita lajeja koskien. Esimerkiksi peltomyyriä. Yksikin päästäinen, joka esittäisi peltomyyrienkin ehkä tulevan nälkäiseksi ravinnon käydessä vähiin, ja perustelisi asian evolutiivisilla seikoilla ja tekemillään myyrien käyttäytymistä koskevilla havainnoilla (leiki nyt mukana!), saisi niskaansa hirvittävän määrän toruja. ”Ei saa päästäisellistää!” huutaisivat muut päästäiset, joiden mielestä päästäinen on AIVAN erilainen olento kuin myyrä; syvällisempi, jumalallisempi, hauraampi, sielukkaampi. Onhan päästäinen aivan uniikki yhdistelmä ominaisuuksia - mikään muu ei ole samanlainen! Siispä päästäinen on jotakin hienompaa kuin muut. Naurettava, tai ainakin epälooginen ajatus, eikö. Totta kai yksinäisen päästäistutkijan lähtökohta olisi fiksumpi. Päästäinenhän on vain yksi lajiryhmä muiden joukossa, ja meistä ihan samannäköinen kuin hiiret sunmuut. Pötkö jossa on häntä ja nenä. Omalaatuinen porukka kyllä, mutta ei nyt sentään mikään IHMEELLINEN. Hohhohhoo…?

Lähteitä:

Bolhuis, J. & Giraldeau, L. (ed.) 2005. The behavior of animals. Mechanisms, function and evolution. Blackwell publishing

Broom, D. 1998. Welfare, Stress, and the Evolution of Feelings. Advances in the study of behavior 27: 371-403

Damasio, A. 2001. Fundamental feelings. Nature 413: 781

Duncan, I. 2006. The changing concept of animal sentience. Applied Animal Behaviour Science 100: 11-19

Jordan, B. 2005. Science-based assessment of animal welfare: wild and captive animals. Revue scientifique et technique (International Office of Epizootics) 24(2): 515-528

Low, P., Panksepp, J., Reiss, D., Edelman, D., Van Swinderen, B. & Koch, C. 2012. The Cambridge Declaration on Consciousness. 

Panksepp, Jaak 2003. At the interface of the affective, behavioral, and cognitive neurosciences: Decoding the emotional feelings of the brain. Brain and Cognition 52: 4-14

Panksepp, Jaak 2005. Affective consciousness: Core emotional feelings in animals and humans. Neurobiology of Animal Consciousness  14(1): 30-80

Sacks, Oliver 2010. Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki

Kuppikakut kertaa kaksi

Hyvissä kuppikakuissa söpö ulkomuoto yhdistyy herkulliseen makuun. Erilaisilla kuorrutteilla ja koristeilla kakkusia on hauska ja helppo muokata. Synttäreillekin olen välillä leiponut täytekakun sijasta kuppikakkuja muutamalla erimakuisella ja -värisellä kuorrutevaihtoehdolla. Kuppikakut ovat kivoja myös siitä, että niitä voi helposti tehdä vähän pienemmänkin satsin vaikkapa vieraille tarjottavaksi. Hauskaa ja terveellisempää vaihtelua yleensä sokeriin ja vehnäjauhoihin perustuville leivoksille saa kokeilemalla kuivatuista hedelmistä ja pähkinöistä syntyviä kuppikakkujen raakaversioita. Tästä postauksesta löytyvät lempparireseptini sekä "tavallisille" että raa'oille kuppikakuille.

Mansikkaiset kuppikakut (n. 16 kpl)

Mansikka-ajan ollessa käsillä on hyvä hetki leipoa kuppikakkuja mansikkasydämellä ja -kuorrutteella. Loistavasta reseptistä on kiittäminen Yrttipurkki-blogia. Näissä kakuissa on mehevän maukas pohja, makeutta mukavasti tasapainottava raikas mansikkasydän ja sopivasti kevyt kuorrute. Erityisesti vaaleanpunaista fanittavien keskuudessa nämä kakut ovat olleet oikea hitti. Useimmiten olen käyttänyt leivonnassa palmusokeria, tällä kertaa kokeilin kookossokeria. Kookossokerilla pohjasta tuli oikein hyvä, ei aivan yhtä makea kuin palmusokerilla.

Pohja:

• 2,5 dl soijamaitoa
• 1 dl paistoöljyä
• 2 tl omenaviinietikkaa
• 2 dl kookossokeria
• 0,25 tl kristallisuolaa

• 1 tl leivinjauhetta
• 0,5 tl ruokasoodaa
• 0,5 tl vaniljajauhetta
• 2,5 dl vehnäjauhoja

Kuorrute:

• 2 dl mansikkasosetta
• 2 dl vispautuvaa kasvikermaa
• 2 tl tomusokeria

Sekoita soijamaito, omenaviinietikka, paistoöljy, kookossokeri ja kristallisuola keskenään. Vispaa seosta hetki.  Sekoita jauhot, leivinjauhe, sooda ja vanilja keskenään. Yhdistä seokset maltillisesti sekoittaen. Annostele taikina muffinssivuokiin. Paista 175 asteessa 15-20 minuuttia.

Paina kypsien kakkujen keskelle reikä ja täytä mansikkasoseella.

Soseuta mansikat. Vaahdota kasvikerma ja sekoita mansikkasose kerman joukkoon. Pari teelusikallista tomusokeria kuorrutteessa auttaa kuorrutetta psysmään paremmin "muodossaan". Pursota kuorrute kakun päälle, koristele kukkienterälehdillä, nomparelleilla...

Sitruunaiset raakakuppikakut

Kuppikakun söpöä muotoa kannattaa hyödyntää myös raakaherkkuja leipoessa. Näiden pirteän sitruunaisten kakkujen resepti on alun perin täältä. Raakaversioiden pohja syntyy pähkinöistä ja taatelista. Kuorrutetta valmistaessa tarvitaan joko kunnon blenderiä tai ainakin pitkää pinnaa, muuten pähkinät ja aprikoosit jäävät helposti niin rakeisiksi, että niiden pursottaminen kauniiksi kiehkuraksi ei oikein onnistu. Joka tapauksessa mainioita kakkuja, joita voi täysin tunnontuskitta mutustella vaikka aamiaiseksi.

Pohja:

• 4 rkl seesaminsiemeniä liotettuna
• 3 dl pähkinöitä liotettuna (esim. manteleita, cashewpähkinöitä, saksanpähkinöitä...)
• 1,5 dl taateleita
• 2 rkl chia-siemeniä + 4 rkl vettä liotukseen
• ripaus kristallisuolaa
• 1 rkl agavesiirappia

Kuorrute:

• 1,5 dl cashewpähkinöitä
• 10 kuivattua aprikoosia
• yhden sitruunan raastettu kuori
• 4 rkl kookosöljyä (sulata juoksevaksi vesihauteessa)

Laita pähkinät sekä seesaminsiemenet likoamaan muutama tunti etukäteen (chia-siemenille riittää liotusajaksi kymmenisen minuuttia). Mittaa kaikki pohjan ainekset tehosekoittimeen ja jauha tasaiseksi taikinaksi. Lisää tarvittaessa tilkka vettä. Painele taikina muffinssivuokien pohjalle ja laita pohjat jääkaappiin jähmettymään.

Pese sitruuna (tässä jos jossakin kannattaa valita luomuversio) ja raasta kuoren keltainen osa. Mittaa kaikki kuorrutteen ainekset tehosekoittimeen. Anna pyöriä, kunnes kuorrute on aivan tasaista. Pistä kuorute hetkeksi jääjaappiin jähmettymään.

Pursota kuorute pohjien päälle.  

Me ja meduusat: uusi alku

"...mutta pikkuhiljaa alkoi ilmestyä monimutkaisempia muotoja:

yksisoluisia eliöitä, limaa, levää, polyyppejä

ja sen sellaisia. Mutta lopulta", olio sanoi 

muuttuen ylpeydestä vaaleanpunaiseksi tullessaan tarinansa huipennukseen, 

"mutta lopulta ilmestyi meduusa!"

                            - Daniel Quinn, Ismael

Lopettelin juuri graduni eläin ja vankeus -teemaa liipaten, ja samalla saapuivat biotieteiden opinnotkin päätökseen. Lopputuloksena muutaman vuoden rupeamasta voisin sanoa monta asiaa, mutta ehkä olennaisimpia mieleen tulleita on seuraava. Ihminen on aivan kuin meduusa. Siis tuo tuollainen Quinnin kuvailema, ylpeydestä pullisteleva meduusa. Millään, mitä maapallolla on tapahtunut ennen meitä (ja se oli pitkä rupeama se), ei mielestämme ole juurikaan merkitystä verrattuna meidän ilmestymisemme jälkeiseen aikaan. Kaikki muut ovat kehnoja versioita meistä, ja lähtökohtaisesti voidaan aina olettaa, että toiseus tarkoittaa oikeutusta parhaimmillaankin brutaaliin kohteluun. Ja kaikki tämä siitä huolimatta, että tieteellinen todistusaineisto juuri  päinvastaiseen suuntaan on huikea. 

Quinnin kuvaama pikku meduusa on hupaisa, koska se on pieni, vaaleanpunainen, ja voi, niin väärässä. Yritän omalta pieneltä osaltani kirjoittaa sarjan tekstejä, jotka voisivat vakuuttaa meduusan siitä, että sen olisi syytä laajentaa empatian tai arvostuksen kenttäänsä. Tuskin onnistun tekemään suurta vaikutusta yhteenkään vaaleanpunaiseen löllykkään, mutta aina saa yrittää. Ehkä joku edes kuulee uuden anekdootin jossain vaiheessa sarjaa. Aloitan kuitenkin yhteenpuserretulla ja epätieteellisemmällä tiivistyksellä siitä, mihin aion lähteä. 

****************

Jostain ihmeen syystä meidän kulttuurissamme ei kuule usein sitä kaunista pointtia, että olemme aivan uniikki, upea, poikkeuksellisen hieno laji, aivan kuten kaikki muutkin eläinlajit omassa erityisyydessään. Jostain syystä kovinkaan paljon ei puhuta siitä, että todennköisesti kaikki muutkin selkärankaiset eläinlajit, ja mahdollisesti osa selkärangattomista, ovat myös tietoisia olentoja. Osa hyvinkin syvällä, ns. itsetietoisuuden tasolla. Tai siitä, että syvempi itsetietoisuus ei kuitenkaan ole edellytys syvällisten tunteiden ja kärsimyksen kokemiseen. Tai siitä, että tunteet kehittyivät eläinmaailmassa hyvin hyvin hyvin varhain, ja ovat todennäköisesti hyvin samanlainen, toimintaa ja oppimista ohjaava ilmiö meillä kuin vaikka sioilla tai kanoilla. En voi lakata ihmettelemästä sitä, etten törmännyt kuin vasta yliopistoikäisenä sellaisiin asioihin kuin vaikka kalojen työkalujen käyttö ja sosiaalinen oppiminen. Tai oppiminen ja soveltaminen ylipäänsä niin vanhana, yleisenä ja yhteisenä ilmiönä. Miten ihmeessä opin vasta äskettäin, että sellaisetkin lajit, jotka eivät koe kipua samoin kuin me ihmiset, voivat mahdollisesti kokea niin voimakasta pelkoa, että se tulisi luokitella kärsimykseksi. En kuullut tarpeeksi ajoissa siitäkään, miten samanlaisia kanssamme muut eläinlajit  ovat omien tarpeidensa kanssa: yllättäen ne eivät sopeudukaan elämään vankeudessa ikuisen onnellisina, menettäen evolutiiviset tarpeensa vaikkapa ystävyyssuhteisiin tai jälkeläishoivaan. Niillekään ei riitä vain ruoka ja vesi, vaan nekin tarvitsevat abstraktimpia asioita. Ihmeellistä.

Vasta yliopistoikäisenä tulin kysyneeksi itseltäni, etteikö edes varovaisuusperiaate olisi tarpeen, kun samat asiat, joiden perusteella ihmisen itsemääräämisoikeus ja turva on tärkeää, näyttävät olevan läsnä muissakin eläimissä. Miten ihmeessä on mahdollista, että aivan kaltaistemme kohtelu voi jatkua niin kovin erilaisena?

Jostain syystä luonto eläimineen, koko eläinten historia, käsitetään ihmiskulttuurissa yhä vähän pinkin meduusan tapaan. Ensin oli kaikkea yksinkertaista limaa ja höttöä ja tyhmiä liskoja, jotka kuolivat idioottimaisuuksissaan sukupuuttoon. Oli yksinkertaisia, päästäisen näköisiä, oletettavasti toki hyvin tyhmiä alkeisnisäkkäitä. SITTEN - sitten ilmestyi ihminen! Järki, tunteet ja elämisen tarve syntyivät sillä samalla hetkellä. Aivot olivat olleet tyhjyyttään kaikuva huone, aina siihen asti.

Jokainen sukulinja, joka tällä hetkellä on olemassa, on selviytynyt yhtä kauan kuin me. Hupaisaa kylläkin. Tulevaisuuden maailmassa nenäänsä kaivava punapehvapaviaani, jos plantaasi-isännät suovat, voi olla pelkän sattuman kautta sopivampi ja kyvykkäämpi elämään kuin ihminen. Samalla periaatteella evoluutio on tähänkin asti toiminut. Evoluutio ei ennakoi, vaan on jälki menneestä. Evoluutio on väistämätön seuraus geenien olemassaolon ketjukolarista ekologisten lainalaisuuksien ja sattuman kanssa. Ei ole arvokkaampia, parempia tai hienompia lajeja. Huomaa, että tämä ei vähennä meidän upeuttamme. Jostakin saisi kuitenkin jo tulla se ratkaiseva hetki, kun ihmiset tajuaisivat muidenkin arvon.

kuva: www.treehugger.com

Me rakastamme tarinoita Davideista ja Goljateista, ja mielessämme olemme aina se nokkelampi, se ei-sortava, se hyvä, se David. On aika ikävää joutua toteamaan, että itse olisi minkäänlaisessa valtaapitävän, saati sitä käyttävän, asemassa. On aika surullista tajuta, että soisin asioiden jatkuvan tällä nykyisellä tavalla lähinnä siksi, että minulla on mukavaa. Tuntuu kurjalta muistaa aina silloin tällöin, että ellei asiaan kiinnitä poikkeavaa huomiota, porskuttaa maapallon valtaa käyttävien vähemmistössä, Goljattien puolella. On paljon sortoa, joka on niin kaukaista, ettei siihen tunne pääsevänsä käsiksi parhaista yrityksistään huolimatta. Mutta sitten on sitä sortoa, sitä vallankäyttöä, johon sekaantuu väkisinkin jokaisena arkipäivänään, ja jota ei tee tyhjäksi ulottumattomuus maailman toisella puolella tapahtuvaan vastaavaan.

Olisi ollut ronskisti kivempaa jatkaa oletusta, että ne toiset, ne eivät pysty tuntemaan, pelkäämään, eivät edes tajuamaan, mikä  niihin iski. Että en käytä valtaa, ohjaan vain niitä ymmärtämättömiä. On masentavaa tietää, että todistusaineisto osoittaa toisin. Olisin onnellisempi kuin pitkään aikaan, jos joku todistaisi minulle vedenpitävästi päinvastaista kuin tässä tekstissä väitän. Siis jos joku vakuuttaisi minut siitä, että se keskellä yhteiskuntaamme tapahtuva hyväksytyn ja sallitun vallankäytön muoto, joka pakottaa osan meistä elämään voimatta vaikuttaa elämäänsä, nähdä aurinkoa ja solmia normaaleja sosiaalisia suhteita, kohdistuu meistä täysin poikkeaviin, mitään tajuamattomiin, konemaisiin toisiin. Että minulla ei olisikaan syytä murehtia ja kantaa huolta. Todella, todella haluaisin taas huolettomasti ajatella niin.

Ihmiset ovat aina subjektiivisia, meillä on taipumus kääntää esittämiämme "faktoja" siihen suuntaan, mitä me haluaisimme nähdä. Niin minäkin teen, eikä mikään koulutus voi karsia sitä ominaisuutta kenestäkään. Tiede on kuitenkin ihmiskunnan systeemeistä toistaiseksi paras pyrkimys objektiiviseen tietoon. Tiedettä on tehty epähumaanisti, sen esityksiä on käytetty väärin ja se ei esitä universaaleja totuuksia. Tiede ei myöskään aina esitä moraalisia kannanottoja, silloinkaan, kun ehkä pitäisi. Kuitenkin se on vertaisarviointeineen, jatkuvine  kyseenalaistuksineen, yhteenkokoamisineen ja jatkuvasti ylläpidetyn artikkelimuotoisen keskustelunsa ansiosta paras puolueettomuuteen pyrkivä järjestelmä, joka meillä on. Jos edes pyrkisimme toimimaan objektiivisimman materiaalimme mukaan; JOS olisimme rationaalisia olentoja emmekä omien (mukavuudenhaluisten) tunteidemme mukaan eteneviä tyyppejä, meidän maailmamme näyttäisi melko erilaiselta. Ja varsinkin niiden toisten maailma näyttäisi melko erilaiselta.

kuva: "pink meanie" www.nationalgeographic.com

Eläinten oikeuksista puhuminen (l. paasaaminen) on radikaalia. Radikaalius ilmiönä edellyttää jonkinlaisen tasapainoisen nollatilanteen, josta käsin radikaali katsotaan. Hauskaa kylläkin, jostain syystä nykymaailmamme nollatilanne ei ole se, että kenellekään ei annettaisi lähtökohtaisesti oikeutta olla muita enemmän ja aktiivisesti käyttää valtaa toisiin. Radikaalin eri päädyt eivät ole itsemääräämisoikeuden vaatimus ja hyväksikäyttö, niinkuin voisi äkkiseltään olettaa, vaan hyväksikäyttö onkin nollatilanne. Se "objektiivinen". Jostain syystä eläintuotteita kaupustelevat firmat saavat edelleen mainostaa kouluissa, mutta eläinten oikeuksia ajavat julisteet eivät kuulu seinille. Jostain syystä tällä hetkellä toisen lajin edustajan rajun alisteista asemaa (l. aktiivista, loppuvaiheessa jopa äärimmäistä vallankäyttöä sitä kohtaan) ei nähdä yhtä radikaalina ilmiönä kuin pitäytymistä vallankäytön osalta ainoastaan omaa itseään koskevissa kysymyksissä. Käsitys muista eläimistä ja roolistamme niihin nähden on kuitenkin murrosvaiheessa. Jossain vaiheessa tämä ei-mihinkään nojaava käsitys ihmisen oikeudesta muiden yli tulee muuttumaan, mikäli tieteen sanomisia kuunnellaan. 

Itse asiassa, kun vielä puhutaan ilmiöstä, joka on todettu ehkä maailman suurimmaksi ympäristöongelmaksi  ja nälänhädän tuottajaksi (eläintuotanto kokonaisuudessaan), puhutaan kaikkien planeetan olentojen oikeuksista, oman lajimme edustajat mukaanlukien. Siitäkään huolimatta objektiivisuuden nollapiste ei vielä ole liukunut minnekään. 

Tämä tämänhetkinen tuntuu minusta niin käsittämättömältä, että pohjalta täytyy löytyä selvittämättömiä asioita. Jotain, mikä saa muutoin hyvät, välittävät ja älykkäät ihmiset sulkemaan silmänsä siltä todetulta väkivallalta, mikä tapahtuisi niin tavoitettavan lähellä. Kun on todettu, että erilajisten tunteet ovat käytännössä samat kuin omamme, erilajisten kohtelu nykyisellä tavalla näyttää käsittämättömältä. On äärimmäisen todennäköistä, että erilajinen äiti kärsii aivan oman lajimme äitien tavalla lapsensa menettämisestä, ja erilajinen yksilö kärsii virikkeettömyydestä tai mahdottomuudesta vaikuttaa omaan tilanteeseensa aivan yhtä lailla kuin me kärsisimme. Riippumatta siitä, miten pitkä perinne tuolla kärsimyksellä jo on. Täytyy olla jotain, mikä saa hyvää tarkoittavat ihmiset pitämään oikeutettuna toiseuden alistamista meidän tarkoitusperiämme varten. En ole koskaan väittänyt olevani muuta kuin yksinkertainen, ja voi olla, että kapasiteettini ei vain riitä ymmärtämään tätä maailman tilaa. Silti siltä varalta, että tuon ihmeellisen nykytilanteen taustalla on jotain muuta, ehkä vaikka kokemattomia yllätyksiä omasta roolistamme muiden joukossa (eikä yläpuolella)... Siltä varalta aloitan taas kirjoittamisen. 

P.S. Arvostan niitä ihmisiä, jotka eläintuotannon parissa toimivina vilpittömästi välittävät kanssaeläimistään ja todella miettivät niiden asemaa ja hyvinvointia välillä uudestaan, objektiivisuuteen pyrkien. Tämän hetken maailmassa se on tarpeen, ja ehkä hekin edustavat uudempaa, muuttuvaa maailmaa. Oikeudenmukaisen tulevaisuuden pohdintaa ei olisi järkevää jättää tekemättä vain kohteliaisuudesta. Filosofisemman, teoreettisemman ja eettisen keskustelun rooli on käsitellä suuria ilmiöitä ja niiden oikeutusta, ja mahdollisia tulevaisuuden muutostarpeita. Tämä huolimatta siitä, että se ei ole kaikkien tahojen intressien mukaista ja siitä, mitä ovat yksittäistapaukset ilmiöiden sisällä. Jos jokin ilmiö tulevaisuudessa nähdään kokonaisuudessaan epäoikeudenmukaiseksi, se ei tarkoita yksittäisten nykytoimijoiden mustamaalaamista tai arvojärjestykseen asettamista, vaan tavoitetta edes tulevaisuudessa tehdä paremmin. Sitten kun tiedämme paremmin. Solidaarisuus tämänhetkisten ihmisten toimintaa ja toimeentuloa kohtaan ei saisi estää tulevaisuuden oikeiden ratkaisujen pohtimista.

Koskaan, kun on kyse jonkun vallankäytöstä toisen yli, ei puhuta yksityisasiasta tai pelkästä elinkeinosta. Aina, kun mukana on vallankäyttöä kohtaava osapuoli, liikutaan jossain muualla kuin valtaa pitävän henkilökohtaisissa valinnoissa. Kukaan vallankäytön kohteeksi joutuva oman, uniikin kohtalonsa kanssa ei voi olla vain toisen  yksilön omistama yksityisasia.