Ensimmäinen etappi takana

Kolme päivä, 530 kilometriä. Tahti on ollut aika tiukka, samoin kuin välillä olosuhteetkin. Päivitän tähän nopsaan ensimmäisten päivien tunnelmia. Päätin pysähtyä Rovaniemellä yhdeksi yöksi, osittain eilisen sateen ja osittain tämän blogipostauksen takia. Kävi vielä niin hyvä tuuri, että satuin pääsemään sukulaisilleni yökse, vaikka he itse eivät ole kotona. Iso kiitos yösijasta Kaakalle ja Erkille!

Rovaniemen linja-autoasemalla odottelua

Matka alkoi leppoisalla 18 tunnin bussikyydillä. Oli oikeastaan hauska nähdä reitti ennalta toiseen suuntaan mentynä, pyörän selästä käsin monet maisemat näyttivät aivan erilaisilta. Perillä Nuorgamissa olin klo 00:30. Päätin ajaa vähän kylän ulkopuolelle ja ottaa nokoset taivasalla tunturissa ennen päivän koitosta. Ensimmäinen päivä osoittautuikin aikamoiseksi koetukseksi, sillä ylämäkeä riitti varmaankin sadan kilometrin edestä.

Ensimmäinen yöpyminen

Ensimmäisenä päivänä ehdin polkea noin 30 kilometrin päähän Inarista. Seuraavan päivän tavoitteeni oli päästä ainakin Saariselän ohi. Aamusta asti oli kuitenkin selvää, että päivästä on tulossa sateinen. Pienen ripsimisen jälkeen taivas aukesikin Ivaloon saapuessa, eikä loppunut kuin vasta illalla. Kylmää ja märkää kyytiä siis. Jostain kumman syystä Saariselän suurimman nousun lopussa sain aivan ihmeellisen virtapiikin, joka kestikin sitten lähes loppupäivän. Saariselkä jäi taakse, loppujen lopuksi reilustikkin. 180 kilometrin päivämatkan jälkeen ajattelin olevan aika käydä yöpuulle, olihan Rovaniemelle enää jäljellä tuo samainen 180km.

Sen lisäksi, että Puola on kaunis maa, osataan siellä myös tehdä erinomaista raakasuklaata! Maistuu sateessa ja paisteessa, tunturissa ja hiekkarannalla.

Kolmas päivä alkoi kylmissä ja kosteissa merkeissä, eivät tavarat tietysti Lapin yössä olleet kuivuneet. Pienen pohdinnan ja muutaman puhelun jälkeen päätin pitää tämän välietapin Rovaniemellä. Tavarat kuivaksi ja poika saunomaan (pyydän anteeksi erittäin typerää viittausta)! Edessä oli taas reilu 180 kilometriä poljettavaa, keli oli onneksi kohtuullisen hyvä ja takatuuli voimakas. Matka etenikin nopeasti, muutaman kymmentä kilometriä Rovaniemen ulkopuolella tapasin puolalaisen ja saksalaisen pyöräreissaajan, ja lyöttäydyimme yhteen Joulupukin kylälle asti. Pyöräjunassa oli yllättävän paljon kevyempi ajaa kuin yksin. Samalla toisten kanssa kokemusten jakaminen palautti vähän maanpinnalle, itse sitä tuntee kolmen päivän jälkeen olevan kuin mikäkin maailmanomistaja, kun saksalainen pyöräkumppani oli ollut jo 12 viikkoa matkassa, kulkien Englannin, Skotlannin, Norjan, Ruotsin ja nyt Suomen läpi... Ehkä minäkin vielä joskus.

Sadepäivän apetta: luomutomaattia, savutofua ja Jaksamisleipää! Kannattaa tutustua jälkimmäisimpään, itselleni siitä on muodostunut oleellinen osa jokapäiväistä ruokavaliota niin kotona kuin reissussa.

Mitä tähän mennessä on päällimmäisinä jäänyt mieleen? Nukkuminen taivasalla yöttömässä yössä, huimat tunturimaisemat, pyöräkilpailut porojen kanssa, Saariselältä alkanut flow-tila sekä hyvät eväät. Saa nähdä mitä tulevat päivät pitävät sisällään, en ole vielä päättänyt pidänkö huomenna helpomman päivän vai jatkanko samaa kovaa tahtia. Palaan asiaan kunhan pääsen Jyväskylään, luultavasti sunnuntaina (tahdista riippuen tietty).

Pakollinen "jalka molemmilla puolilla napapiiriä" -kuva

-Kalle

Esipuhe pyörämatkalle

Kello tikittää kovaa vauhtia eteenpäin, vielä olisi vaikka millä mitalla tehtävää ja valmisteltavaa. Bussin lähtöön kohti Nuorgamia on enää muutama hassu tunti, perillä pohjoisessa olisi ikävä huomata jonkun elintärkeän tavaran unohtuneen matkasta. Kaiken tämän tohinan keskellä ajattelin kuitenkin istua hetkeksi alas ja kirjoittaa eräänlaisen "johdannon" tulevalle pyöräreissulleni. Kuinka kesälomastani tulikaan liikkuva mainoskampanja?

Ajatus tästä reissusta on pyörinyt päässäni jo useamman kesän. Aina on kuitenkin löytynyt esteitä, todellisia tai keksittyjä, asian viemiseksi käytäntöön. Viime vuonna päätin lähteä syksyllä pyörällä talvea karkuun etelään. Tarkoitus oli viettää aikaa Euroopan eteläisimmissä osissa niin pitkään, kunnes kevätsäät sallisivat palaamisen Suomeen. Polveni kuitenkin oli eri mieltä, joten päädyin lopulta vain Krakovaan asti ja palasin soijamaitojunalla (sekä lautalla) parahiksi ensilumen sataessa Helsinkiin. Lyhyeksi jääneellä matkalla sain kokea niin huippu- (esim. Unsound-festivaali Krakovassa, puolalaiset vegaaniravintolat, upeat luontokohteet) kuin pohjakokemuksia (polven hajoaminen, Latvian sade ja pehmeät hiekkatiet, ongelmat takarenkaan kanssa), ja jäinkin enemmän nälkäiseksi uutta reissua varten kuin kylläiseksi tämänkaltaisen matkaamisen osalta. Onni onnettomuudessa, jos olisin viettänyt talven Euroopassa kuten oli tarkoitus, olisin missannut mahdollisuuden päästä töihin Ekoloon. Enkä muuten kirjoittaisi tätäkään tekstiä.

Tänä keväänä päätin vihdoin lähteä valloittamaan Suomen koko sen pituudelta. Olisin siis ilman sponsorointiakin lähtenyt samanlaiselle reissulle, tässä sponsoroidussa vaihtoehdossa vain kaikki voittavat! Minä itse pääsen hieman halvemmalla, sekä pääsen edustamaan niitä arvoja minkä mukaan koitan parhaani mukaan elää. Ekolo taas saa tästä (toivottavasti) lisää näkyvyyttä, mikä edelleen edistää noiden arvojen toteutumista. En ikimaailmassa mainostaisi sellaista firmaa, jonka aatteiden takana en voisi seistä ja joita en voisi ilolla jakaa muillekkin. Vegaaninen ja luonnonmukainen elämäntapa on minulle tärkeä asia, ja haluankin koittaa omalta osaltani selventään siihen liittyviä ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä. En koita tehdä itsestäni mitään sankaria tai muita parempaa ihmistä tällä suorituksella, teen vain sen mikä tuntuu hyvältä ja luonnolliselta. Sama pätee myös vegaanina olemiseen. Elämä ei ole kilpailua, kaikessa ei aina tarvitse olla kyse voittamisesta.

Nyt yöuneni alkavat jäädä niin lyhyiksi, että on pakko lopettaa tähän. Kirjoitan jossain välissä reissun päältä päivitystä tänne blogiinkin, kerron sitten tarkemmin mm. eväistä mitä rahtaan mukanani. Pyörämatkailuun ei loppujen lopuksi tarvitse kuin kolme asiaa: uskallus lähteä, maltti pitää peppu penkissä ja vauhti kohtuullisena, sekä hyvät eväät. (Neljäs asia voisi olla tietty itse polkupyörä...)

Älä päästäisellistä! Ja muita eläinkäsityksemme klassisia lipsahduksia

Vasta häviävän pieni hetki sitten lajimme keksi yhdistää mielen aivoihin sydämen tai maksan sijaan, löysi evoluution perusperiaatteet sekä kehitti neurotieteen, neuropsykologian ja aivojen kuvantamismenetelmät. Ennen näiden ilmiöiden orastamista muiden eläinten mahdollisia mielenliikkeitä koskeva probleema oli filosofien heiniä ja mielipidekysymys. Jo renessanssin aikaan kansan keskuudessa pidettiin melko yleisenä havaintoperäisenä "totuutena", että muutkin eläimet ovat tietoisia ja tuntevia olentoja. Sen sijaan filosofien ylevässä perinteessä asia on toisin. Aristoteles, Tuomas Akvinolainen, ja ehkä tiedetyimmin René Descartes sekä Immanuel Kant edustivat näkemystä ihmisen erillisyydestä muihin eläimiin nähden. Erityisesti uskonnollisesti varautunutta Descartesia pidetään vastuullisena pitkälle nykypäiväänkin juurtuneesta ajatuksesta, jonka mukaan muut eläimet olisivat konemaisia, ohjelmoituja toimintoautomaatteja.

On ymmärrettävää, että nämä aikaiset ajattelijat kokivat ajatuksen muiden eläinten tietoisuudesta loukkaavana ja vieraalle maaperälle ohjaavana. Hehän usein uskoivat koko sisäisen maailman olevan ”sielu”, jota ei muilta eläimiltä voisi löytyä. He eivät voineet kuvitella sukulaisuuttamme muihin eläimiin, tietoisuuden asumismuotoa aivoissa, saati sitten kaukana heidän tulevaisuudessaan häämöttäviä tieteen neurobiologisia saavutuksia. Tuntuisi olennaiselta ottaa huomioon, että nämä aikaiset filosofit – samoin kuin uuden ajan ihmiskeskeiset teoreetikot – eivät lähteneet eteenpäin omasta lajistamme tehdessään oletuksia toisista. Vasta muihin lajeihin ja realistiseen biologiseen vertailuun ulottunut tiedonetsintä toi ajatteluun reilumman sävyn.

Valaistuksen aikakaudella vanhoja, antroposentrisesti toiveajateltuja käsityksiä alettiin ravistella myös filosofien keskuudessa. Hume oli yksi filosofeista, joka piti käsitystä eläimistä tunteettomina ja alistettavina olentoina suorastaan "barbaarisena". Brittiläinen Jeremy Bentham taas kirjoitti kuuluisasti "The question is not, Can they reason? nor, Can they talk, but, Can they suffer?" (Olennaista ei ole, kykenevätkö he järkeilemään tai puhumaan, vaan kykenevätkö he kärsimään"). Filosofia ei tuolloinkaan kyennyt pohtijan sisäisellä pohdiskelullaan porautumaan muiden, itsestämme osin erilaisten eläinten yksityisiin, päänsisäisiin tapahtumiin (eihän filosofi oikeastaan voi porautua edes toisen ihmisen vastaaviin). Sen sijaan moraalikysymyksissä ja loogisessa ajattelussa filosofista apua tarvitaan. Kun muut eläimet alkavat tulla moraalikeskusteluissa huomioon otetuiksi jollain tasolla, kuvittelisi Benthamin lausahduksen monestakin syystä osuneen maaliinsa.

Päästäinen (kuva: Mongabay) 

Darwin oli suurin pommi eläinpsyyken jokseenkin objektiivisessa aukomisessa. Hänen tekstiensä ja monen myöhemmän evoluutiobiologin edelleen kehittelemien teorioiden ansiosta alkoi kuoriutua esiin ymmärrys tunteiden, tietoisuuden ja psyyken roolista evolutiivisina ja evolutiivista kelpoisuutta (fitness) parantavina sopeutumina. On yksinkertainen ja looginen, tutkittavissa oleva ajatus, että positiiviset ja negatiiviset tunteet ovat kehittyneet hyvin varhain eläinten sukusykkyrässä, ja ovat siis perustunteiden osalta pitkälti yhteisiä ainakin selkärankaisten ja ”fiksuimpien” selkärangattomien kesken. Varsinkin selkärankaisten keskuudessa aivojen tunnealueet ovat hyvin samankaltaiset. Ne ovat aivojen varhaisia alueita, jotka siis ovat vanhuutensa ansiosta evoluution edetessä periytyneet suurelle määrälle erilleen lajiutuneita eläinryhmiä. Ihmisaivojen uudemmat osat, eli ne, jotka ovat kehittyneet meille meidän erilleen lajiutumisemme jälkeen, eivät ole todennäköisesti tunteiden ja tietoisuuden olemassaolon edellytyksiä, vaikka omistammekin omat uniikit kykymme ja rakenteemme. Tunteet ovat ohjanneet eläinten toimintaa selviytymistä ja lisääntymistä parantavaan suuntaan. Tunteet voimistavat oppimista, opastavat pakoon vaarojen uhatessa ja houkuttelevat läheisten suojaan tai lisääntymään. Siksi niistä vastaavat aivoalueet ovat syntyneet jo varhain ja yleistyneet. Vasta sen myötä, kun nyt hyvin vankoilla jaloilla seisova evoluutioteoria alkoi valaista tilannetta, alettiin nähdä paikalleen loksahtelevia lainalaisuuksia sekä mahdollisuuksia tutkia muiden eläinten toimintaa ja psyykeä biologisesti ja kokeellisesti. 

Nimenomaan tunteen ja jonkinlaisen tunnetietoisuuden taso on meille eläimille pitkälle yhteinen. Kun lähdetään kartoittamaan uudempaa kognitiivista – järkeilyn - tasoa, saadaan irti suurimpia eroja. Oppiminen ja ongelmanratkominen on yhteistä suurelle osalle lajeja, mutta toki ihmisen uniikit ominaisuudet tulevat esiin hienovaraisella ja abstraktilla kognitiivisella tasolla. Mutta miten perustelisimme sen, että kognitiiviset erot sallisivat eroavan kohtelun lajien välillä, samalla kun ihmisten välillä ne eivät mielestämme saa ratkaista? Moraalimme muita ihmisiä kohtaan on nykyisin pitkälle Benthamilainen. Emme vaadi yhdeltäkään ihmisyksilöltä tiettyä älykkyysosamäärää tai tiettyjä kielellisiä kykyjä ihmisarvon edellytykseksi. Näemme  ihmisarvon takeeksi riittävän tietyn yksilöllisyyden, tietoisuuden ja uniikin persoonallisuuden. Tutkimusten ja neurolääketieteellisten havaintojen mukaan ihminen, joka kadottaa kielelliset kykynsä esimerkiksi vamman tai sairauden seurauksena, ei kadota persoonallisuuttaan, ajattelukykyään ja tietoisuuttaan (aihepiiriä on kiinnostavasti popularisoinut neurologi Oliver Sacks esimerkiksi kirjassa Kirjailija joka kadotti kirjaimet, Tammi 2010). Hän säilyy ihmisarvoisena, tietoisena yksilönä, niinkuin kaiken järjen ja moraalin mukaan tulee ollakin. Eikö nykytiedon valossa tässä piile pieni ristiriita muiden lajien eläinten kohtelun kohdalla?

Toinen päästäinen (kuva: wikimedia commons)

Muiden lajien kannalta kenties epäonnisin sattuma oli psykologian teoria nimeltä behaviorismi, joka alkoi noin 1930-luvulla ja rehotti erityisesti Amerikassa aina 80-luvulle saakka. Behaviorismi oli seurausta ymmärrettävästä turhautumisesta mielikuvituksekkaaseen mielen teorioiden pseudotieteelliseen sekasotkuun, jota ei voitu vahvistaa tai kumota, kun ei ollut mitään mihin tarttua. Behaviorismi heilahti toiseen äärilaitaan. Watson, Skinner ja kumppanit pitivät yllä ehdotonta ajatusta siitä, että tietoisuus, tunteet ja tuntemukset ovat tutkimusaloina pseudotiedettä, eikä niitä voisi koskaan tutkia aidosti tieteellisin keinoin. Itse asiassa osa meni niinkin pitkälle, että piti tunteita ja tuntemuksia täysinä harhoina. Muiden eläinten tapaan toki ihminenkin oli heille eräänlainen kone, johon voitiin syöttää ärsykkeitä ja saada ulos enemmän tai vähemmän ennustettavia, joskus vielä kaavoin selitettäviä tuloksia, joista toivottavia voitaisiin vahvistaa. Tunteisiin ei tarvitsisi kiinnittää huomiota, lapsetkin voitaisiin kasvattaa syöte - tulos - vahvistaminen -periaattein ilman "turhaa tunteilua". 

Amerikasta lähtenyt behaviorismi onnistui – ja onnistuu – vaikuttamaan Eurooppalaiseen etologiaan asti. 80-luvun tienoilla eurooppalainen etologia alkoi hiljalleen vieroittautua behaviorismista, mutta psykologian puolella jonkinasteinen behaviorismi on jäänyt vielä muhimaan käsitykseen muista eläimistä. Behaviorismin suurilta osin kaataneet filosofisemmat seikat on tuotu esiin lahjakkaasti muualla, enkä lähde niitä käymään läpi tässä. Aivojen kuvantamismenetelmien, aivovauriotutkimusten ja aivokemian tutkimusten ansiosta (ainakin perus-) tunteiden ilmenemistä aivoissa voidaan jo tutkia empiirisesti. Aivojen rakennetta voidaan verrata lajien välillä, ja tiedetään joitakin alkeita siitä, mitkä rakenteet vastaavat esimerkiksi tunteiden kokemisesta. Kun muiden eläinten tunteita ja tietoisuutta lähdetään tutkimaan todistusaineiston painavuuteen nojaten, ei edelleenkään olla sen kummemmissa ja huterammissa menetelmissä kuin ihmispsyyken tutkimisessakaan. Behavioristinen perintö jarrutti kuitenkin vertailevan psykologian tutkimuksen kehittymistä pitkään, ja sen jäljet näkyvät yhä. Lisäksi siitä huolimatta, että kehitys on kehittynyt ja behaviorismin perusteet liuenneet, tietyt tahot käyttävät mielellään behavioristista retoriikkaa omien tarkoitusperiensä tavoittelussa (turkistuottajat: "kettu ohjelmoituu" ). 

pulska päästäinen (kuva: wikimedia commons)

Koska koko eläinkunnan kattava psykologinen ja käyttäytymistieteellinen tutkimus on hyvin uusi ala, se sisältää vielä paljon epäselvyyksiä. Tutkijat ovat asioista eri mieltä johtuen esimerkiksi pelkästä termistön epämääräisyydestä. Osa tieteilijöistä ei anna muille eläimille tietoisuuden leimaa vain, koska he puhuvat tietoisuudesta lähes eri ilmiönä kuin se suuri joukko biologeja ja psykologeja, jotka ovat tulleet (harvinaiseen!) yhteispäätelmään muidenkin selkärankaisten tietoisesta elämästä. Tietoisuus voidaan teoriassa jakaa kolmeportaiseen hierarkkiseen järjestelmään. Ensimmäinen ja varhaisin, perustava tietoisuus on edellämainittu ”tunnetietoisuus”, eli voimakkaan emotionaalinen kokemusmaailma, joka on pitkälle yhteinen eläinlajien kesken. Toisen tason tietoisuus on todennäköisesti yhteinen suurelle joukolle eläinlajeja, ja tarkoittaa tunteiden ja tapahtumien käsittelemistä ja tarkastelemista jonkinlaisten mielikuvien ja kognitiivisten prosessien varassa. Kognitiivisen tason kehittyneisyys itse asiassa saattaa hiukan hillitä tunnetason roihuntaa, mutta ei vielä tiedetä, kokevatko meitä "tyhmemmät" eläimet perustunteensa voimakkaammin. Kolmannen tason tietoisuus on kielellinen ja abstrakti tietoisuus, joka saattaa olla pitkälti ihmisen oma taso. Tai sitten ihmisen ja muutaman muun eläinlajin. Osa ajattelijoista puhuu ”tietoisuutena” vain tästä kolmannesta, ja kieltää siksi tietoisuuden olemassaolon muilla eläinlajeilla. 

”Ei saa inhimillistää” on vanha fraasi, joka tupsahtaa vertailevassa psykologiassa, tai kahvipöytäkeskusteluissa, esiin tuon tuostakin, ja jota on aina yhtä hupaisaa tutkiskella. Taustaoletuksena piilee ajatus, että olemme lajina uniikimpi kuin muut. Koska evoluutioteoriaa ei ole voitu perustuksiltaan näkyvästi horjuttaa, "inhimillistämisen" syyte ei oikein seiso vakaalla pohjalla. Olisi päinvastoin selväjärkisempää lähteä siitä oletuksesta, että aivoiltaan meitä muistuttavat eläimet juuri voidaan järjen ja tieteellisen tiedon antamissa rajoissa ”inhimillistää”, eli olettaa joitakin samankaltaisuuksia kanssamme. Miksi ihmeessä ei? Tutkitaanhan aivoihin ja inhimilliseen kokemusmaailmaan vaikuttavia sairauksiakin muilla nisäkkäillä, vetäen johtopäätöksiä ihmiseen. Inhimillistämisen kieltäminen annettakoon anteeksi vakaumuksellisessa uskonnossa, joka jääköön jokaisen ihmisen henkilökohtaisena kunnioitettavaksi ja väittelyiden ulkopuoliseksi asiaksi. Tieteen sisällä inhimillistämismoite ei ole järkevä, sillä tieteellisen näytön valossa inhimillistäminen olisi suhteellisen hyvä lähtökohta selkärankaisia tutkiessa.

Ajatusleikkinä voisi ajatella päästäisten haisevaa maailmaa ja olettaa, että päästäisillä olisi aktiivista tutkimustoimintaa muita lajeja koskien. Esimerkiksi peltomyyriä. Yksikin päästäinen, joka esittäisi peltomyyrienkin ehkä tulevan nälkäiseksi ravinnon käydessä vähiin, ja perustelisi asian evolutiivisilla seikoilla ja tekemillään myyrien käyttäytymistä koskevilla havainnoilla (leiki nyt mukana!), saisi niskaansa hirvittävän määrän toruja. ”Ei saa päästäisellistää!” huutaisivat muut päästäiset, joiden mielestä päästäinen on AIVAN erilainen olento kuin myyrä; syvällisempi, jumalallisempi, hauraampi, sielukkaampi. Onhan päästäinen aivan uniikki yhdistelmä ominaisuuksia - mikään muu ei ole samanlainen! Siispä päästäinen on jotakin hienompaa kuin muut. Naurettava, tai ainakin epälooginen ajatus, eikö. Totta kai yksinäisen päästäistutkijan lähtökohta olisi fiksumpi. Päästäinenhän on vain yksi lajiryhmä muiden joukossa, ja meistä ihan samannäköinen kuin hiiret sunmuut. Pötkö jossa on häntä ja nenä. Omalaatuinen porukka kyllä, mutta ei nyt sentään mikään IHMEELLINEN. Hohhohhoo…?

Lähteitä:

Bolhuis, J. & Giraldeau, L. (ed.) 2005. The behavior of animals. Mechanisms, function and evolution. Blackwell publishing

Broom, D. 1998. Welfare, Stress, and the Evolution of Feelings. Advances in the study of behavior 27: 371-403

Damasio, A. 2001. Fundamental feelings. Nature 413: 781

Duncan, I. 2006. The changing concept of animal sentience. Applied Animal Behaviour Science 100: 11-19

Jordan, B. 2005. Science-based assessment of animal welfare: wild and captive animals. Revue scientifique et technique (International Office of Epizootics) 24(2): 515-528

Low, P., Panksepp, J., Reiss, D., Edelman, D., Van Swinderen, B. & Koch, C. 2012. The Cambridge Declaration on Consciousness. 

Panksepp, Jaak 2003. At the interface of the affective, behavioral, and cognitive neurosciences: Decoding the emotional feelings of the brain. Brain and Cognition 52: 4-14

Panksepp, Jaak 2005. Affective consciousness: Core emotional feelings in animals and humans. Neurobiology of Animal Consciousness  14(1): 30-80

Sacks, Oliver 2010. Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki