Pelkoa ja palkintoa aivojen alaosissa, ja miksi Motörhead olikin oikeassa (Tunteet vol. 2)

Täältä tunneaiheen puolelta, eli saarnauksen, sekaannuksen ja moralisointiriskien sudenkuopasta, terve! Mietin aina välillä, miksi väkisinkin pistän itseni selostamaan aiheista, jotka saavat herkästi moskaa satamaan niskaan, mutta en keksi kovin katu-uskottavia syitä. Minussa yksinkertaisesti herää epämuodikkaasti myös tunteita, kun näen, että todistusaineisto olisi sellaisten puolella, joita sorretaan mukarationaalisista syistä. Harmin paikka tätä pinnettä.

Eläinsarjan ensimmäisessä tunteita koskevassa bloggauksessa pohjustin taustoja sille, mitä tarkoitan, kun esitän väitteitä tunteiden kehittymisestä ja samankaltaisuudesta eri lajien välillä. Näkökulmani on väkisinkin luonnontieteellinen. Jokainen on rajoittunut omalla tavallaan, ja moneen suuntaan.

Missä ne tunteet sijaitsevat, missä niiden pääkeskus on? Aivoissa suht itsestäänselvästi, joskin monia asioita vielä selvitellään. Se, mikä tunneaiheen teki ennenvanhaan vaikeaksi, olikin aivofysiologian ja neurologian tieteenalojen kehittymättömyys. Jos tunteet käsitettäisiin yhä täysin eteerisiksi asioiksi, niiden voisi kuvitella lilluvan yksinomaan vaikka minun yksittäisessä päässäni. Muut eläimet eivät puhu meidän kieltämme, emmekä me erityisesti niiden, joten psykologisten ja logiikkaan pohjaavien perusteiden kautta päädyttiin muinoin varsin helposti siihen, ettei tunteita voi muilla ajatella olevankaan. Tästä enemmän sarjan aiemmassa bloggauksessa. Epäloogisen ihmiskeskeinen näkemys olisi realisoituessaan surkean rajoittunut, ja eläisimme yksin kokonaista planettaa. Onneksi lajimme ei kuitenkaan ole ihan näin yksinäinen, ellei sitten omissa päissään.

"Olisipa mahtavaa löytää kiinnostavia elämänmuotoja muilta planeetoilta..."
"...ja tietää, ettemme ole yksin."

Selostin ensimmäisessä tunnebloggauksessa, että tunteet ovat samanlainen, evolutiivisesti kehittynyt ja edullinen ilmiö eläimille kuin selviytymistä ylläpitävät kipuaisti, nälkä ja jano. Ne ohjaavat kaikkia meitä eläimiä, vaikka ennenvanhaan käytettiinkin harhaanjohtavasti aina sanaa "vaisto" muiden eläinten kohdalla. Tunteet ovat siis hyvin hyvin vanha ilmiö, yhteinen valtavan suurelle määrälle eläinlajeja. Tunteiden kokeminen vaatii vain yksinkertaisen tietoisuuden, eikä valtaisaa älyä (tästä lisää tietoisuusbloggauksessa). Itse asiassa ei ole ollenkaan sanottua, että hyvin älykäs eläin tuntisi voimakkaammin kuin tyhmä otus. Päinvastainenkin olisi yhtä mahdollista!

Tunteita voi tutkia aivokuvantamisen menetelmin. Tietty perustunne aktivoi tietynlaisen verkoston aivoissa, kun tunteet tulevat tietoisesti tulkituksi yksilökohtaisina tuntemuksina (l. feeling). Tunnetietoisuus on oletettavastikin vanhin tietoisuuden muoto. Sen ansiosta ne toopemmatkin otukset kokevat maailman yksilöinä. Sekä ihmisellä että muilla eläimillä yksilön persoonallisuus ja kokemus on aina uniikki, johtuen geneettisistä eroista ja kaikesta elämän aikana koetusta.

Perustunteiden ydin on kuorta syvemmällä aivoissa, evolutiivisesti vanhoissa aivojen osissa. Sieltä löytyvät rakenteet, jotka ovat meille yhteiset muun aivot omistavan eläinväen kanssa. Perustavimmissa tunteissa ihminen ei eroa muista nisäkkäistä juurikaan, ja kaukaisempienkin sukulaistemme voidaan olettaa olevan pitkälti rinnallamme tuntemisessaan. Nykyisen tutkimuksen tuloksiin nojaten voi oikeastaan sanoa, että tunteet ovat eläinten aivoissa tapahtuvia, biologisia prosesseja. Eivät mitään yksinomaan inhimillistä, todellakaan. Esimerkiksi paniikkia, surua, kärsimystä ja hätää luotsaava perussysteemi aivoissa on samanlainen ihmisellä ja muilla nisäkkäillä, sekä myös linnuilla. Masennuksen tutkimisessa kohdistetaan huomiota erityisesti tuon paniikki-ahdistus-suru-systeemin aktivoitumiseen koehenkilöiden - ihmisten ja ei-ihmisten - aivoissa. Tutkimusraportit (esim.) ovat melko raskasta luettavaa, useammalla kuin yhdellä tavalla.

Ihmisen ja marsun aivorakenteet, joissa tapahtuu silloin,
kun henkilö kokee surua tai ahdistuneisuutta
(Panic/Anxiety/Grief). (Wright & Panksepp 2011) 

Usein puhutaan kärsimyksestä ja sen minimoinnista muiden eläinten varastoimisen yhteydessä. Kuitenkaan kärsimystä ei juurikaan määritellä. Esimerkiksi pelko on hyvin vanha tunne. Monet meille kaukaiset eläimet, joiden kipuaistin samankaltaisuudesta omamme kanssa ei ole aivan täyttä varmuutta, voivat kokea niin voimakasta pelkoa, että se tulisi laskea kärsimykseksi. Aivan kuten voimakas kipukin. Mutta tästä varsinaisesta kärsimys-aiheesta myöhemmin, sitten, kun uskallan lähteä liippaamaan kaloja ja muita hyvin kaukaisia sukulaisia.

Negatiivisia tunteita koskevista tutkimuksista nousee esille eräs asia, jonka puuttumista poliittisesta eläinkeskustelusta en voi ymmärtää. Tutkitusti pahin eläimelle kärsimystä aiheuttava tilanne on sellainen, jossa se ei itse voi vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Luonnonvaraisetkin eläimet kohtaavat saalistusta, aggressiota, sairauksia ja muita ikäviä tilanteita. Ne voivat kuitenkin aina pyrkiä poispäin negatiivisista asioista, käpertyä jonnekin, itselääkitä (eläimet aina mehiläisiin saakka tekevät moista!), edes etsiä apua. Kaikesta karsittu elävän olennon varastointi, jota ihminen harrastaa, on siten varmaankin kohteeksi joutuville olennoille sama kuin ihmisen kaikkein klaustrofobisin painajainen.

Edelliseen itse vaikuttamiseen ja itse elämiseen liittyvä olennainen mutta ohitettu seikka löytyy myös positiivisista perustunteista. Koko pointti voitaisiin tiivistää yhteen lauseeseen, jota Motörheadin Lemmy esimerkiksi lauleskeli jo 80-luvulla: "The chase is better than the catch".

Pitkään tieteellisissäkin artikkeleissa käytettiin muiden eläinten kohdalla positiivisista tunteista termejä "palkinto", "palkitsevuus" tai "mielihyvä". Ne ovat harhaanjohtavia siltä osin, että muutkaan eläimet eivät ensisijaisesti ole kehittyneet saamaan elämäniloa pelkästä palkintojen vastaanottamisesta, vaan ns. elämiseksi kutsutusta toiminnasta. Muidenkaan eläinten elämä ei täyty tyydyttävästi pelkästä materiaalisten perustarpeiden vastaanottamisesta, kuten paikallaan kököttämisestä ja suuhun tungetusta ruuasta. Positiivisen perustunnesysteemin nimeksi onkin muotoutumassa etsimisjärjestelmä (seeking system). Tämä tarkoittanee käytännössä sitä, että - yllätys yllätys - muutkin eläimet tarvitsevat tavoitteellisuutta ja sisältöä elämäänsä. Tutkimista, etsimistä, kokemista, kokeilemista, sosiaalista toimimista... Väitettä tukevat esimerkiksi tutkimukset (yhteenvetoa), joiden mukaan tutkitut nisäkkäät valitsevat nälkäkaudenkin jälkeen virikkeettömissä oloissa mieluummin ruoka-annoksen, jonka eteen joutuvat tekemään töitä, kuin vastaavan määrän nenän eteen kipattuna.

Etsimis- tai tavoitteellisuusjärjestelmä aktivoituu tutkituilla eläimillä, esimerkiksi rotilla, myös sosiaalisessa toiminnassa. Leikkiessään rotta sekä nauraa että kokee mielihyvää, leikkiminen on oiva esimerkki elämistoiminnasta. Olot, jotka ihminen tarjoaa hyväksikäyttämilleen eläimille, psyykeltään meitä itseämme tai meidän lapsiamme vastaaville, ovatkin verrattavissa absurdiin lapsenkaitsemiseen: "Hei lapsoseni, tänäänkään et saa liikkua mihinkään pahvilaatikosta, mutta heitän sua pallolla, mikä voisi tapahtua leikin lopputuloksena."


Täräytän sen nyt niin suoraan kuin osaan: muut eläimet tuntevat samoin kuin me. Taas: JOS toimisimme mitenkään loogisesti ja rationaalisesti, eläintuotantoa kannattavien tahojen tulisi joutua perustelemaan itseään enemmän kuin eläinten oikeuksia ajavien. JOS siis olisimme rationaalisia, nyt alettaisiin punnita, onko enää mitenkään oikeutettavissa jatkaa eläinten varastointia. Ei keskityttäisi vain miettimään, millaisia rangaistuksia eläintuotannossa viruvien, tietoisten ja tuntevien otusten epäelämän paljastajille keksitään antaa.

Lähteet: 

Boissy, A. 1995. Fear and Fearfulness in Animals. The Quarterly Review of Biology 70(2): 165-191
Broom, D. 1998. Welfare, Stress, and the Evolution of Feelings. Advances in the study of behavior 27: 371-403

Damasio, A. 2001. Fundamental feelings. Nature 413: 781
Grandin, T. & Deesing. M. 2002 (päiv. 2003) . Distress in animals: Is it Fear, Pain or Physical Stress? American Board of Veterinary Practitioners - Symposium 2002
Jordan, B. 2005. Science-based assessment of animal welfare: wild and captive animals. Rev.sci.tech.Off.int.Epiz. 24(2): 515-528
Morgan, K. & Tromborg, C. 2007. Sources of stress in captivity. Applied Animal Behaviour Science 102: 262-302
Panksepp, J. 2005: Affective consciousness: Core emotional feelings in animals and humans. Consciousness and Cognition 14: 30-80

Panksepp, J. 1992. A Critical Role for "Affective Neuroscience" in Resolving what is Basic about Basic Emotions. Psychological Review 99 (3): 554-559
Panksepp, J. 2003. At the interface of the affective, behavioral, and cognitive neurosciences: Decoding the emotional feelings of the brain. Brain and Cognition 52: 4-14
Tsuchiya, N. & Adolphs, R. 2007. Emotion and consciousness. Trends in Cognitive Sciences 11(4): 158-167
Wright, J. & Panksepp, J. 2011. Toward affective circuit-based preclinical models of depression: Sensitizing dorsal PAG arousal leads to sustained suppression of positive affects in rats. Neuroscience and Biobehavioral Reviews 35: 1902–1915

Shikamoo mwalimu!

Reilu kuukausi Tansaniassa on kulunut ja kolme viikkoa kestänyt opetusharjoitteluni paikallisessa alakoulussa on nyt päättynyt. Toimin englanninkielen opettajana kuudesluokkalaisille ja koitan tiivistää jotain koulupäivistäni tässä totaalisen erilaisessa kulttuurissa.

”Habari za subuhi, mambo, habari gani!” Asuntolan ulkopuolelta sänkyyni asti kantautuva afrikkalainen elämänporina sekä erilaisten eläinäänten sekamelska herättävät joka aamu ennen kello kuutta. Pakkaan reppuun tuntisuunnitelmani ja aamupalan nautittuani kävelen päivittäin parin kilometrin matkan koululle maantietä pitkin. Nautin näistä aamuisista hetkistä juuri ennen kuin päivän kuumuus ottaa vallan. Kun lähestyn koulua, kuulen jo kaukaa rumpujen rytmin ja lasten iloisen laulun; aamunavaus on alkanut mangopuiden katveessa koulun pihalla. Aamunavauksessa oppilaat esittävät opettajien johdolla erilaisia afrikkalaisia tansseja ja lauluja. Näissä tilaisuuksissa saatetaan myös julkisesti kertoa joidenkin oppilaiden huonosta käytöksestä ja siten häpäistä oppilas toisten edessä, mutta pääosin tunnelma on kuitenkin iloinen ja tämä sosiaalinen tapahtuma käynnistää jokaisen koulupäivän.

Kun astun luokkahuoneeseen nousevat lapset ylös ja alkavat laulaen toivottaa hyvää huomenta sekä kysyvät kuorossa: ”How are you madam?” Kun kohtaa nämä 48 valkoisena hymyilevää hammasrivistöä on vaikea pidetellä omaakaan hymyä paria sekuntia kauempaa. Lapset napittavat intensiivisesti uutta valkonaamaista opettajaansa ja koitan esitellä itseni swahilin ja englanninkielen sekoituksella. Käyn läpi jokaisen lapsen, mutta myönnettäköön että nimien muistaminen lähes viidenkymmenen samaan koulupukuun sonnustautuneen lapsen kohdalla on silkka mahdottomuus. Esittelyn ja lasten jännittyneen alkuhihittelyn jälkeen englanninkielen opetus pantomiimia apuna käyttäen voi alkaa!

Yleisesti ottaen tunnelma koulussa on hyvin erilainen kuin Suomessa. Lapset käyttäytyvät varsin tottelevaisesti ja vaikuttavat kovin kiitollisilta ja elämäniloisilta. Vaikka iloa ja intoa riittääkin, kunnioittavat lapset opettajiaan paljon. Vastapainoksi toivoisi tietenkin myös opettajan kunnioittavan lapsia, mutta toisinaan oman opettajan pitämä kuri luokassa on kova ja pari kertaa olen nähnyt lasten saavan läpsyjä opettajaltaan. Fyysinen rankaiseminen tuntuukin kurjalta ja selittää osaltaan oppilaiden kuuliaisuutta koulussa. Tansanian hallitus on yrittänyt muuttaa fyysisen rankaisemisen käytäntöä, mutta iso osa vanhemmista ei halua poistaa rankaisemista kouluista, joten erityisesti näissä valtion kouluissa sitä näkee yhä käytettävän. Ja vaikka vierailevana opettajana koulun opetuskulttuuria pyrinkin kunnioittamaan, en vallitseviin rangaistusmenetelmiin halunnut ottaa osaa millään tavalla. Sen sijaan omassa opetuksessani rankaisemisen sijaan innostamalla ja kehumalla sain vähemmän osallistuvat oppilaat innostumaan ja osallistumaan. Parhaimpia hetkiä olivatkin, kun hieman hiljaisemmat ja osaamattomammat oppilaat innostuivat kehuista niin, että alkoivat todella yrittämään jokaisen tehtävän kohdalla. Saavutettaessa tällaista aitoa yrittämistä ja oppimisen intoa on myönnettävä, että opettajana oli itkussa pitelemistä ja sisällä läikähti puhdas ilo toisten onnistumisesta ja yrittämisestä. Usein nämä lapset tuntuivat myös aidosti nauttivan siitä, että pääsevät kouluun ja kerta toisensa jälkeen minut valtasi suuri hellyys näitä lapsia kohtaan.

Itse opetuksen suunnittelussa oli välillä kieli keskellä suuta, kun kirjan esimerkkilauseet ”I eat breakfast everyday” ja ” I washed myself this morning” tuntuivat paradoksilta, kun tietää etteivät väittämät pidä paikkaansa kaikkien kohdalla. Myös se tosiasia, että luokassa on 48 oppilasta, mutta vain viisi oppikirjaa loi todellisia haasteita opetuksen toteuttamiseen. Lisäksi lasten osaamisen taso oli todella vaihtelevaa ja siinä missä osa ymmärsi englantia ja opetusta, tuotti isolle osalle vaikeuksia ymmärtää ja tuottaa yksinkertaisia lauseita englanniksi. Tehtäväni englannin opettajana ilman swahilin kielen osaamista oli siis todellinen haaste, mutta kehonkieltä, toistoa ja sanakirjaa apuna käyttäen tuntui, että onnistuin ehkä jotain oppilailleni opettamaan ja ainakin innostamaan heitä oppimaan lisää englantia. Itselleni kokemus oli kaikessa haastavuudessaan silmiä avaava, kun oli tultava toimeen vieraalla kielellä, liidunpätkällä ja elekielellä. Ehkä eniten opin siitä, miten vähällä sitä tuleekaan toimeen ja että tärkeintä on yksinkertaisesti olla läsnä lapsille. Opetuskokemukseni jälkeen liikuttavaa on ollut myös nähdä lapsia koulun ulkopuolella, heidän huudellessa: ” Shikamoo mwalimu, hi teacher, how are you, we miss you!”

Ensitunnelmia Tansaniasta: Apua patjani alla on hern..tikapuut!

Elämä on lähtenyt rullaamaan hyvin täällä Afrikan lämpimän auringon alla ja alkukiireiden jälkeen löysin vihdoin aikaa (ja sähköä) blogin kirjoittamiseen. Olen majoittunut asumaan yliopiston asuntolaan yhdessä muiden vaihto-opiskelijoiden sekä paikallisten kanssa. Asuntolan puitteet ovat hyvin vaatimattomat, mutta sosiaalinen aspekti ja yhteisöllisyys peittävät alleen asumisen puutteet. Tyypillistä on, että joko vesi tai sähkö tai molemmat ovat katkolla, mutta niistäkin on selvitty, joten olen asumismuotooni erittäin tyytyväinen. Kun astuu ulos asuntolasta alkaa välittömästi ystävällisten tervehdysten ruljanssi: "mambo, poa, vipi, habari, hujambo!" Pelkkä englanninkielen "hi" on liian köyhä sana käytettäväksi, joten moninaisten tervehdysten ja niihin vastaamiseen opettelu on vienyt paljon aikaa, mutta nyt ne alkavat jo sujua. Itse yliopiston kampusalue on kaunis ja vehreä isoine afrikkalaisine puineen, ja siellä täällä voi nähdä apinalaumoja kuljeksimassa ympäri aluetta. Kyseiset apinat tosin saattavat vohkia eväät pahaa aavistamattoman kulkijan kädestä, joten eväshetki on parempi toteuttaa sisätiloissa. Ai niin, paitsi että täällä sisätilatkin ovat suurimmaksi osaksi ulkona! Tällä hetkellä talvi on lopuillaan ja ennen varsinaista kesää täällä on pienimuotoinen sadekausi, joka kestää noin pari viikkoa. Sen jälkeen kuumat ilmat vasta alkavatkin toden teolla. Itse afrikkalaisen ilmaston aistin heti astuessani lentokoneesta ulos, ilma on lämpimän kosteaa ja välillä tuntuu niin paksulta, että siihen melkein törmää kävellessään.



Vihermarakatti (?) ja poikanen

Yksi kampuksen apinoista

Niin, patjani alta tosiaan löytyy tikapuita muistuttava viritelmä, joka pitää sänkyni jotenkuten kasassa.  Joten ihmisille, joita häiritsee herne patjansa alla, en lähtisi tätä kohdetta suosittelemaan. Sen sijaan teille kaikille muille, joille elämykset ja elämä itsessään ovat hienoja puitteita tärkeämpiä, voin kertoa että tähän maailmankolkkaan rakastuu ehdottomasti. Hyvin yleistä on, että mikään ei toimi, rikkinäistä ei korjata ja siisteyskin on vähän sinnepäin.  Ja silti mielen valtaa tunne siitä, että kaikki elämiseen tarvittava on juuri tässä. Yksinkertaiset ja vaatimattomat olot ovat parhaimmillaan kerta kaikkiaan vapauttavaa koettavaa. Tulee tunne siitä, että elämä voi olla yksinkertaista, eikä tämän enempää tarvita. Ehkä kaiken takana on lämmin ilmasto ja rennot kanssaihmiset. Tai ehkä vapauttavan tunteen takana on ihmismielen tapa sopeuttaa tuota ajattelutapaa kaikkeen elämässä, samalla myös itseensä; kenties myös minä riitän ja olen hyvä näin, puolivalmiina.



Iso Baobab-puu

Tietenkin leppoisaa mieltä luovalla suurpiirteisyydellä on myös karu kääntöpuolensa. Kun esimerkiksi ui kauniin turkoosissa vedessä yhdessä erinäisten muoviesineiden ympäröimänä, on kulutustottumustemme kestämättömyys kirjaimellisesti käsin kosketeltavissa. Ja koska asun kaupunkialueella, eivät roskaiset kuvat ole vain otoksia yksittäisistä paikoista, vaan sama roskaisuus toistuu joka puolella. Yllättävän äkkiä kaikkeen turtuu, mutta kun ajaa maanpäälliseltä helvetiltä näyttävien törkykasojen läpi paratiisia muistuttavalle rannalle, valtaa mielen väkisinkin turhautunut surumielisyys; niin kaunista mutta niin pilalla. Sama koskee myös rakennuksia ja kulkuvälineitä; yleisesti ottaen mitään ei huolleta tai korjata ja siksi joka paikka näyttää sortuvan hetkenä minä hyvänsä. Kaupunkialue on myös erittäin ruuhkaista ja joka paikassa joutuu pusertumaan valtavien ihmismassojen välistä. Afrikka on siis todellakin vastakohtien maa, ja kun koittaa kuvailla tällaista maata kaikessa sen kauneudessaan ja rumuudessaan on helppo ymmärtää ihmisiä, jotka sanovat että se on koettava itse. Tuntuukin, että tehtäväni kuvata tätä maata on mahdoton, mutta yritän parhaani mukaan välittää jotain teille lukijoille eteenpäin. Tiivistäen tämä on kuin helvetti ja paratiisi yhdessä paketissa, jonka käsittämättömään hurmaavuuteen olen jo hukannut sydämeni.

 

Kana etsimässä ruokaa roskien keskeltä

Kunduchin kaunis ranta

Kaunis puisto mutta niin täynnä roskia..

Ja sanonta siitä, että eurooppalaisilla on kellot, mutta afrikkalaisilla aikaa pitää todella paikkansa. Vaikka elinolot ovat suurelta osin köyhempiä, on täällä ainakin kolme asiaa, josta tansanialaisilla ei ole puutetta; elämänilo, aika ja musiikki. Usein tuleekin tunne, että tällaista elämän pitäisi olla, puhdasta hetkessä elämistä. Olen myös juuri aloittanut opettamisen paikallisessa alakoulussa, joten siitä ja kenties herkullisesta paikallisesta ruuasta kerron seuraavassa postauksessani enemmän. Siihen asti: baadaye!

Kampusalueen kauniita puita

Kauppatorin ruuhkaa Mwengessä

Ruuhkainen daladala eli paikallisbussi, jossa voi matkustaa myös roikkuen puoliksi ulkona, näppärää!