Hieno Kirja vedestä

Anja Portin on toimittanut ja Siemenpuu-säätiö kustantanut teoksen Kirja vedestä (2010). Kirjan näkökulma on luontevan globaali: se pyrkii piirtämään maailman kartalle piiloveden virtoja ja vesikriisin kansainvälisiä trendejä. Globaalia vesikriisiä katsotaan erityisesti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, mutta niihinhän ympäristöasiat samalla limittyvät ja lomittuvat.Usein ympäristöä heikentävä toimi lataa rahalliset hyödyt vauraan, toimenpiteen aloittaneen tahon taskuun, mutta ympäristölle aiheutuneet haitat kaatuvat alueen vähävaraistempien niskaan. Näin on käynyt esimerkiksi Mekongin suurpatohankkeissa, joissa valjastettu energiakäyttö kerryttää suuryritysten ja vauraiden varallisuutta, mutta köyhät paikalliset viljelijät ja kalastajat joutuvat kärsimään ympäristövaikutuksista. Köyhemmillä ei sivumennen sanottuna usein ole edes mahdollisuutta hyötyä syntyvästä sähköstä tai muusta hyödykkeestä, vaan se myydään muualle.

Kirja vedestä kyselee paljon kriittisiä kysymyksiä. Esimerkiksi: tiedämmekö me, miten paljon tuotantoon kulutettua vettä kuivilta alueilta ostoksemme kantavat "salaa" mukanaan? Entä tiedämmekö, kuka omistaa maapallon vedet, mitä valtasuhteita siitä seuraa, ja miten vesivarojen omistaminen on edes mahdollista? Mikä on veden riittävyyden ja käytön tulevaisuus? Onko suomalaisilla roolia tai vastuuta eteläisissä vesikriiseissä?

kuva: www.intokustannus.fi

Makean veden riittävyys on kasvava dilemma. Vesikriisin lähtökohdiksi kehittyvissä maissa listataan usein ensinnä väestönkasvu ja sanitaation puutteet. Väestönkasvu on ihmiskunnan suurimpia ongelmia, mutta resurssien riittävyydessä puhutaan muusta. Kirja vedestä toteaa, että 1900-luvun kuluessa vesivarojen kuormitus ja käyttö kasvoi väestönkasvuun verrattuna 2,5-kertaisesti, eli syyt ovat muussakin kuin lisääntyvässä ihmismäärässä. Taloudellisen hyödyn nimissä 20 % maapallon väestöstä käyttää 80% luonnonvaroistamme, ja vedelle on käymässä samoin. Vettä ei enää kulu eniten ruuankasvatukseen ja elintärkeisiin toimiin, vaan teollisuuteen ja taloudelliseen pätemiseen sitä enemmän, mitä "kehittyneempi" maa on kyseessä. Planeetalla on jo paljon alueita, joissa pohjavedet ehtyvät ja maaperä suolaantuu kestämättömän vedenkäytön seurauksena, eikä syynä ole juomavesi vaan kestämätön taloudellisen edun tavoittelu.

Veden käyttöoikeuksiin pelätäänkin tulevaisuudessa liittyvän yhä enemmän konflikteja. Maailmassa on koko ajan enemmän alueita, joilla veden vähyys haittaa arkielämää, ja ilmastonmuutos on syventämässä juurikin köyhimpien ja kuivimpien maiden ongelmia.  Lisäksi monet alueita haalivat suurfirmat myöntävät, että maita lunastetaan veden, ei niinkään alan vuoksi. Vesivaroja pyritään saamaan haltuun nyt, kun kaikkialla ei vielä hoksata niistä pitää kiinni. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että vesihän puhdistetaan aina käytön jälkeen, se palautuu hydrologiseen kiertoon, on uusiutuva luonnonvara jne. Mutta kurja kyllä, globaalissa maailmassamme mekin olemme kuivuvien alueiden vedenkäyttäjiä, usein niiden valtaajasuurbisnesten tukijoina, vieläpä.

Kirja esittelee vedenkäytön mittareita, kuten vesijalanjäljen ja piiloveden mittarit. Vesijalanjälki on yksittäisen ihmisen tai ihmisryhmän kuluttama veden määrä, johon sisältyy myös henkilön tai ryhmän käyttämiin tuotteisiin varsinaisessa tuotannossa kuluvan veden määrä. Teollisuusprosessien ja muiden toimintojen osalta vesijalanjälkeen lisätään myös se vesistömitta, joka saastuu tai heikkenee toiminnan tuloksena. Piilovesi puolestaan on hätkähdyttävä mitta sille, paljonko tiettyyn tuotteeseen on sen elinkaaren aikana kulunut vettä. Ilmeisesti piilovesimittarissa voidaan jopa ottaa huomioon tuotantoalueiden erilaiset haihduntakertoimet. 

Kirjassa on esittelyssä kiinnostavia ja murheellisiakin erityiskysymyksiä. Olin tietoinen siitä, että puuvillantuotantoon liittyy paljon ongelmia, mutta Kirja vedestä selittää tapauskohtaisesti tarkemmin. Puuvilla on äärimmäisen vesivaatelias kasvi, ja sen lisäksi vielä herkkä ympäristön vaihteluille. Esimerkiksi Intiassa viralliset tahot ovat houkutelleet paikallisia viljelemään perinteisen hirssin ja muiden ruokakasvien sijaan puuvillaa, mikä on johtanut velkakierteisiin lannoite- ja siemenvalmistajille, konkursseihin, ruuan vähyyteen ja epätoivoitsemurhiin. Muutenkin kirja selventää täysin yhteenkiertyviä ekologisia ja sosiaalisia vaikutuksia ympäri maailmaa. Loppujen lopuksi asetelmat ovat melko samanlaisia. Kalimantanissa lajirikkaat sademetsäturvemaat kärsivät rahalajien tuotannosta, Keniassa upeat suistot uhkaavat tuhoutua lyhytnäköisen, paikallisia hyödyttämättömän monokulttuurisuunnitelman tieltä. Kaikkialla korostuu lyhytnäköisen voitontavoittelun tuhoisuus ja sosiaalinen epäreiluus. 

Kirjan lopussa on selvennetty meidän keinojamme vaikuttaa asioihin, antamalla keinoja oman vesijalanjäljen pienentämiseen. Puuvillan kohdalla tuli selväksi, että vaikka esimerkiksi luomumenetelmien käyttöönotto ehkäisee viljelypaikkakunnilla vesistöjen saastumista ja monia siitä seuraavia ongelmia, vedenkäytön suhteen sekään ei riitä. Luomutuotannosta viljelijä saa lähes kaksinkertaisen tulon verrattuna tehotuotantoon, mutta veden käytön tehottomuudessa ja siitä seuraavissa ympäristövaikutuksissa näkyy taas yksi, ennenkin hokemani trendi. Tärkeintä olisi meillä rikkaissa maissa vain, taas, vähentää kulutusta.

Oman vesijalanjäljen pienentämiseen tarjotaan myös vaihtoehtovalintoja. Esimerkiksi taulukko eri tuotteiden mukanaankantamasta piilovesikuormasta on kiinnostava. Siinä konkretisoituu kasvissyönnin paremmuus tässäkin kysymyksessä: soijapavun piilovesi per kilo on 1800 litraa, kun taas naudanlihakilon 15 500 litraa ja sianlihan 4800 litraa. Perunan piilovesi kiloa kohti on 500 litraa, sokeriruo´on 1500 ja vehnän 1350 litraa. Yhden puuvillaisen teepaidan mukana kulkee 2700 litraa piilovettä ja farkkujen mukana 10 840 litraa. Hurjaa! Minua kolautti sekin, että yhden kahvikupin mukana kulkee 140 litraa piilovettä, mutta teekupin mukana vain 30 litraa. Taas yksi syy siirtyä kahvista teehen...  Kahvikin on silti parempi kuin maitolasillinen, jossa on kokonaiset kaksisataa litraa vettä! 

Kirja listaa siis keinoja tehdä muutoksia, ja sen lopussa on lista Siemenpuu-säätiön perustajatahoista, joiden kanssa voisi lyöttäytyä yhteen halutessaan vaikuttaa tai oppia lisää ympäristöasioista, ympäristövaikuttamisesta, globaalista vastuusta jne. Siemenpuu-säätiö "tukee kehitysmaiden järjestöjen suunnittelemia ja toteuttamia hankkeita, jotka edistävät ekologista demokratiaa ja ympäristönsuojelua". Siemenpuu-säätiön perustajiin kuuluvat esimerkiksi Dodo, Maan Ystävät ja Suomen ympäristökasvatuksen seura. Lisäksi kehitysmaayhdistys Pääskyt tekee yhteistyötä Andeilla, tarkoituksenaan osallistua alueen alkuperäisruokalajiston luonnonmukaisen viljelyn edistämiseen ja alueellisen ruokaturvan ylläpitoon ja Uusi Tuuli ry jakaa sivuillaan ajatuksia ekologisesta velasta, globaalista vastuusta ja eettisestä elämäntavasta. Kirjan esittelemistä nettisivuista kiinnostavia olivat ainakin India Water Portal , International Rivers, Save the Mekong, Pacific Instituten  The World's Water -sivusto ja suomenkielinen vesijalanjälkilaskuri. 

Viikunaihmeitä

Ajattelin blogata hiukan niistä luomuaineksista, joita itse jatkuvasti kannan Ekolosta kotiin, ja perehtyä vähän ruokaa tuottavien lajien historiaan, biologiaan ja muuhun merkitykseen. Taiteilijan vapauden mukaisesti aloitan niistä aineksista, joista itse pidän eniten :) Kuten blogin taustakuvasta voi (tai ei voi) päätellä, yksi parin vuoden takaisen Azorienmatkani kohokohdista oli saada mussuttaa viikunoita suoraan puusta, mistä syystä minulla on viikunoihin erityinen tunne- ja makuelämysside. Niistä siis lähdetään.

Kuten kuljetus- ja säilytysteknisesti on helpointa ja ekointa, luomuviikunat ovat yleisimmin tarjolla kuivattuina. Yllä olevassa kuvassa ruttuinen möntti on juurikin kuivattu (mutta ah, niin pehmeäntoffeisenmehevä) viikuna, kun taas alla oleva taiteilijan näkemys on tuoreen hedelmistön halkileikkaus. Ravitsemuksellisesti viikunoita on jo kauan pidetty arvossaan, koska niissä on runsaasti kalsiumia, kuitua, vitamiineja ja antioksidantteja, ja kuivattuina myös paljon sokereita. Lisäksi viikunoissa on aineksia, jotka edistävät ruuansulatusta ja suoliston toimintaa. Viikunalla on niin pitkät käyttöperinteet, että sen spekuloidaan olevan ensimmäisiä - ellei jopa ensimmäinen - kaikista viljelykasveista!

Yleisesti ruokahedelmänä tunnettu viikuna (Ficus carica) on vain yksi noin kahdeksansadan lajin suvusta, johon kuuluu kasveja aina pensaskorkeudelta puihin ja toisiin kasviin kiertyviin liaaneihin. Valtaosa viikunalajeista on kotoisin trooppisilta alueilta, ja vain osa, kuten juuri F. carica, on lauhkeankin alueen eläjiä. Vaikka ihmiskäytössä on lähinnä vain tämä yksi laji, viikunan sukuun kuuluu lukuisia ns. avainlajeja, eli erityisesti trooppisilla alueilla ekosysteemille olennaisia tuottajia. Esimerkiksi hedelmänsyöjälepakoille, useille kädellisille ja monille lintulajeille tuottoisat viikunalajit ovat hyvin tärkeitä ruuanlähteitä. Mutta lähinnä viikunoista tekee hupaisia niiden erikoinen pölytysmekanismi, joka seuraa pitkästä koevoluutiosta pistiäisosapuolen seurassa.

Viikunahedelmä on oikeammin hedelmistö. Kasvin pullomaisen kukkapohjukan sisäpinnalla sijaitsevat pienen pienet kukat, jotka hedelmöityttyään kehittyvät kasvin varsinaisiksi pähkylähedelmiksi. Viikunan kukka on siis tavallaan nurinpäin kääntynyt - sisäpuoli ulkona ja toisinpäin. Varsinaisten, pohjukan sisällä möllöttävien hedelmien voisi oikeastaan luulla olevan vain viikunan siemeniä. Kukkapohjukka ei aukea koskaan, vaan kukat pölyttyvät ihmissilmältä piilossa, viikunapistiäisten avustuksella. Kyseessä on symbioosi, jossa kumpikin osapuoli on pitkälle erikoistunut toisen varaan ja lajit ovat riippuvaisia toisistaan. Lisäksi jokaisella viikunalajilla on ihan oma pistiäisensä, mikä myös estää kannattamattoman pölytyksen lajista toiseen. 

Viikunapistiäiset munivat viikunoihin ja ovat riippuvaisia niistä lisääntymismajoinaan ja lastenkammareinaan. Kukkaonkaloissa on hyvin ahdas suuaukko, josta vain tietyn kokoiset pistiäiset, ne lajin omat, pääsevät kömpimään sisään. Ennen kuin kukaan ällööntyy vakuutan, että pistiäisen munia ei ole F. carican syötävissä versioissa. Viikunoiden ystävä uskaltaa lukea eteenpäin :) Alkuperäisellä, villillä viikunalla on kahdenlaisia kukkia, pitkävartaloisia naaraskukkia ja lyhytvartaloisia kaksineuvoisia kukkia. Pistiäinen voi munia ainoastaan lyhytvartaloisiin, sillä pitkiin sen munanasetin ei kerta kaikkiaan ylety. Pitkävartaloiset emikukat viikuna on varannut siemententuotantoon eli hedelmistöiksi, eikä päästä pistiäisiä niihin asustelemaan. Pölytyspalvelut sen sijaan kelpaavat myös hedelmientuottokukissa, ja kyseessä onkin pienimuotoinen, sanattomalla sopimuksella jatkuva huijaus. 

Lyhytvartaloiset, pistiäisen munimat kukintopohjukset alkavat kehittyä äkämiksi ja pistiäistoukkien ravinnoksi, koska pistiäinen ruiskuttaa muniessaan myös kukintoon vaikuttavaa ainetta. Munat kehittyvät äkämäviikunoissa ja niistä kuoriutuu uusi pistiäissukupolvi. Tarpeeksi kehityttyään urospistiäiset hedelmöittävät naaraat sisällä äkämässä, eivätkä koskaan näe päivänvaloa. Sitten naaraspistiäiset kömpivät ulos ahtaasta kukkapohjukan suusta ja niihin tarttuu tuolla matkallaan viikunan siitepölyä kaksineuvoisen kukan heteistä. Siitepölyyn tahriintuneet pistiäiset eivät erota viikunoiden pitkävartaloisia, hedelmien tuottoon varattuja emikukkia lyhytvartaloisista munintaversioista, joten ne käyvät pölyttämässä kantamallaan siitepölyllä kummatkin. Pitkävartaloisissa munintaa suunnittelevat pörrinkäiset käyvät pyörähtämässä ja pettymässä, kun eivät voikaan munia, mutta kyseinen pyörähdys riittää pölyttymiseen! Siten kehittymään lähtee mehevä viikunahedelmistö, jonka ehkä joku onnekas ekokaupan asiakas saa syödäkseen, ja pistiäistyttö lähtee etsimään parempaa lastenkammaria :)

Viikunapistiäisiä kömpimässä ulos kukintopohjuksesta
(kuva: www.figweb.org)

Jalostetulla "ihmisruokaviikunalla" ei ole muita kuin pitkävartaloisia, eli hedelmistöjä tuottavia emikukkia. Aikaisemmin niiden seurassa piti tästä syystä viljellä ns. villiviikunaa eli vuohenviikunaa, jotta pistiäisillä olisi munintakammionsa ja ne kävisivät tekemässä pölytystyönsä myös viljelyviikunoissa. Nykyisin F. caricasta on olemassa myös viljelykäytössä lajikkeita, jotka eivät edes tarvitse pölytystä tehdäkseen hedelmistöjä. Missään tapauksessa siis viikunan popsija ei tule syöneeksi pistiäisen munia, vaikka joku ehkä moista eksotiikkaa kaipailisikin. Kiinnostavanomituista elämänkiertoa kuitenkin! Ihastukseni viikunoihin ei näistä ihmeistä ainakaan vähene, ja koska tuo ylimmän kuvan muhkura on viimeinen purkistani, taidan suunnistaa jo huomenna hakemaan lisää makeaa, pistiäisavusteista herkkua :) 

Kaffia ja teetä!

Hyviä uutisia kävelykadun varrelta: Ekolon paljon kaipailtu kahvila on syntynyt uudestaan monine ekoteelaatuineen! Tällä kertaa rauhoittumispaikka on avattu valoisampaan yläkertaan. Pöydässä on tilaa lukaista lehteä, selata ekoesitteitä tai pohtia ostoslistaansa samalla kun hörppii kupposta kuumaa. Hyvä idea voi olla myös ostaa hyllystä luomuherkkuja ja istahtaa syömään samantien, niin ei pääse unohtumaan ;) Suosittelen esimerkiksi kauhaisemaan hiukan pähkinämiksiä tai irtoviikunoita, taikka maistelemaan Ekolon runsasta välipalavalikoimaa raakaravintopatukoista mättösuklaaherkkuihin ja nougat-täyteleivoksiin.

Ekolon Annelle kiitos keskipävän auringossa kylpevistä kahvilakuvista, omalla reissuissa rähjääntyneellä pikkupokkarillani olen ottanut vain keskimmäiset teekuvat. Ja kaikille tervetuloa istahtamaan!

Kahvilanurkkaus

Montaa eri irtoteetä...

...tai Numia pusseista.

Aromikasta, ravinteikasta ekosokeria

...ja rauhoittumisen fiilistä.

P.S. Jos joku tietää, miten bloggerissa saa joustavammin muokattua kuvakokoja kuin pieni-iso-erittäin iso -valikolla, ottaisin mieluusti neuvoja vastaan :)