Tatuoinnin hoito luomukookosöljyllä

Muutama viikko sitten otin tatuoinnin ja tällä kertaa kokeilin kuvan hoidossa uutta konstia: luomukookosöljyä. Homma toimi niin hyvin, että päätin jakaa vinkin muillekin.

Ohjeita tatuoinnin hoitoon on varmasti yhtä monta kuin tatuointeja ottaneitakin. En väitä olevani mikään ekspertti, mutta sen verran olen penkissä istunut, että vertailupohjaa aiempaan löytyy. Tässä esittelemäni tapa ei välttämättä kaikille sovi, mutta tiedän, että on ihmisiä jotka tätä ovat miettineet, joten heille kirjoituksestani saattaa olla hyötyä.

Olin jo aikaisemmin jossain internetin syövereissä törmännyt tekstiin, jossa kerrottiin, että neitsyt kookosöljy sopii hyvin myös vasta hakatun tatuoinnin hoitoon. Koska meidän taloudessa ei oikein muita rasvoja kosmeettisesti enää käytetä, niin päätin kokeilla kookosöljyä tähänkin.

Yleensä tatuoinnin hoitoon suositellaan apteekista ostettavaa antiseptistä voidetta. Myös kookosöljy on antibakteerista ja tulehdusta ehkäisevää. Siksi rohkenin sitä kokeilla, vaikka heinäkuun helteet ja mätäkuu paahtoi päälle.

Tatuoijana toimi Kristian Liljelund Legacy tattoosta. Valitsin paikan koska tiesin sen olevan vastuullinen, omaavan vahvan etiikan ja kaiken olevan muutenkin kunnossa aina hygieniasta laadukkaisiin väreihin saakka. Lisäksi tiesin tatuoijan olevan erittäin taitava ja tekevän sellaista jälkeä, että tatuointi näyttää vuosienkin kuluttua vielä hyvältä.

Arkistokuva: Jani L.

Krisse hakkasi kylkeeni isohkon kuvan reilussa kolmessa tunnissa. Kun piina oli ohi ja tatuointi valmis joskus kahdeksan aikaan illalla, se voideltiin tatskaliikken rasvalla ja kelmutettiin. Kotona ennen nukkumaanmenoa pesin tatskan huolellisesti kuumalla vedellä, voitelin reilusti kookosöljyllä ja laitoin uuden kelmun. Aamulla ennen töihinlähtöä ja päivällä lounasaikaan tein saman uudestaan. Kotiin palattuani joskus ennen viittä pesin ja öljysin tatuoinnin taas. Nyt jätin kelmun pois ja olin loppupäivän ilman paitaa, jotta haava pääsisi kunnolla hengittämään. Ennen nukkumaanmenoa taas pesu ja öljyäminen. Seuraavan parin viikon ajan pesin tatuoinnin aamuin-illoin ja öljysin muutamia kertoja päivässä aina kun tatuointi tuntui kuivalta.

Henkilökohtaisesti tatuoinnin ottamisessa ärsyttävintä on ennen ollut se sietämätön kutina, joka alkaa muutaman päivän kuluttua kuvan oton jälkeen. En ole varma, mutta minusta tuntuu, että yksi syy kutinaan on myös sellaisen ihon jatkuva rasvaaminen, jota ei normaalisti rasvaa. Ja raapiminen on tietenkin kiellettyä. Kookosöljyllä kutina väheni minimiin. Vain muutaman kerran teki mieli raapia. Silloin annon pieniä läimäytyksiä paidan läpi. Myös rupi jäi aiempaa pienemmäksi ja tatuointi paranikin alle kahdessa viikossa kokonaan.

En voi mennä takuuseen, että kookosöljy toimisi kaikilla, mutta minulla se toimi loistavasti. Tämän kokemuksen jälkeen en henkilökohtaisesti aio muuta rasvaa tähänkään vaivaan enää käyttää.

Käyttämäni öljy oli Ranskalaisen Bio Planeten luomu neitsyt kookosöljy.

Lisää infoa tatuoijasta: www.legacytattoo.fi
Kuvia Krissen tatuoinneista myös hänen Facebook-sivuillaan.

Läsnä maailmassa: kuka on ja kuka saisi olla?

Tietyssä vaiheessa lapsuuttamme alamme piirtää rajan itsemme ja maailman väliin. Huomaamme pikkuhiljaa, että tämän ihon sisällä olen minä, ja kaikki, joita kurkin silmieni lävitse, ovat muita. Olemme sitä ennen kokeneet maailman välittömän tunnepohjaisesti, tasa-arvoisesti ja kokonaisvaltaisesti. Ihmislapsi on syntyjään hyvin, ellei jopa poikkeuksellisen, altruistinen olento. Vasta myöhemmin alamme veistellä monenlaisia hierarkioita ”minun”, ”meidän” ja ”toisten” välille. Emme aina osaa määritellä itseämme positiivisen kautta, eli sen, mitä olemme. Valitsemme murheellisen tavan kaivertaa rajamme ennemmin sen kautta, mitä emme ole, torjumalla mielestämme meistä irrallista, "huonompaa" toiseutta.

Jos epäonnistumme vetämään rajan itsemme ja kaiken meitä huonomman välille, olemme hukassa ja aggressiivinen rajanveto alkaa: kaikki lokit pitäisi tappaa kaupungeista – ne ovat röyhkeitä, älykkäitä, syövät jätskitkin kädestä. Jos lintu onnistuu jallittamaan minut, häpeän niin että olen valmis katkomaan niskoja. Apuakukaminäolen! Entä sitten sika. Hyi mikä eläin, hyi mikä makaaberi kohtalo! Ahne, vaaleanpunaisen vaaleanoranssi, pystynenä, kammottavalla tavalla älykäs, vangittuna masentuva ja apatiaan vaipuva, inhottavaa että meinaan nähdä joitain yhteyksiä... Kettu. Tulee hulluksi pienessä aitauksessa ja alkaa heijata tai ravata itsetuhoisesti. Pois se silmistä! Kala. Puhua pälpättää, oppii käyttämään työkaluja, kuljettaa lapsiaan lehden päällä. Lehmä. Huutaa kun lapsi viedään, juoksee järjettömän onnellisena päästessään ulos pitkän talven jälkeen... apuakukaminäoikeinolen! Sulkekaa nuo toiset jonnekin, aidan taakse, häkkiin, vakuumipakkaukseen!

Kalalokki (kuva: oulu. fi)

Eksistentialistinen hätä on arjessa sävähdyttäviin asioihin törmätessä ymmärrettävää, mutta myös tiedemaailmassa oman aseman varmistelu on hassusti sekoittunut teoreettisiin tuotoksiin. Muiden eläinten tutkimuksen historiaa on värittänyt toisaalta ymmärrettävä ja toisaalta synkällä tavalla huvittava yritys vetää epätieteellinen ero ihmisen ja kaikkien muiden biologisten systeemien välille. Alkuperäisten behavioristien vanhentunut näkökulma oli sentään looginen. Siinä ihmisyksilöitä katsottiin samalla logiikalla kuin muitakin eläimiä: ärsyke - reaktio - käyttäytyminen. Muusta ei puhuttu, kun muusta ei voitu varmuudella tietää, ja sama kaikkien kohdalla. Nykyisin asetelma on perusteettoman jakautunut. Jo lähtökuopissa, ennen todistusaineistoa, oletetaan jotain ratkaisevaa, mikä sallii meidän lajimme edustajien helpottuneina hyödyntää muita ja asettaa pienimmätkin mukavuudentarpeemme erinäköisten koko elämän edelle. Ihmisyyden kohdalla on myönnetty, että uudet tutkimuskeinot ja -tulokset todellakin paljastivat päänsisäisten asioiden olevan olemassa ja olennaisia. Toistaiseksi ympäristön paine eri muodoissaan on hidastanut samaa älyllistä kehitystä suhteessamme muihin eläimiin. Viime vuosina, kun muiden eläinlajien sisäisiä maailmoja ja kykyjä on alettu enemmän tutkia, on jatkuvasti löydetty positiiviseen suuntaan yllättäviä tuloksia. Muiden aliarviointi suhteessa olemassaolevaan on ollut aiemmin selkeä trendi.

Erojahan meidän eläinten välillä toki on, sitä ei kukaan voi kieltää. Me ihmiset olemme eläinlajina hyvin tehokkaita muokkaamaan ympäristöämme ja ratkomaan monimutkaisia loogisia ja matemaattisia ongelmia. Voimme viestiä toisillemme hyvinkin pitkälle menevän abstrakteja ja hienosyisiä asioita. Asia toimii tietysti hiukan toiseenkin suuntaan. Simpanssit ylittävät meidät kuvallisessa havaitsemisnopeudessa ja muistamiskyvyssä, linnut avaruudellisen hahmottamisensa suhteen, ja moni eläinlaji kokee aistimuksia, joista emme osaa edes unelmoida. Mutta löytyykö jotain moraalisesti ratkaisevaa, millä eri lajien elämisen oikeudet voisi laittaa järjestykseen? 

Melko kauan taikasana sai olla tietoisuus. Tietoisuus tarkoittaa jonkinasteista kykyä olla selvillä itsestään ja suhteestaan ympäristöönsä, kokea tunteita ja tuntemuksia sekä muistaa kokemaansa. Erittelyn järkeily meni kutakuinkin niin, että muillakin selkärankaisilla eläimillä (ja isolla osalla selkärangattomista) on todetusti kipua aistivia rakenteita, aivot, monimutkaista sosiaalista käyttäytymistä, selkeää oppimista, mitattavissa olevia syviäkin emootioita - mutta ehkä muut eivät kuitenkaan ole tietoisia niistä? Ei-tietoisuuden oletus säilyi erottelun perustana kauan. Vielä sittenkin, kun teoreettisesti, todistusaineiston valossa, olisi ollut turvallisempaa olettaa muille enemmän samankaltainen kuin erilainen kokemusmaailma meihin nähden. Itse asiassa tietoisuuskysymys oli pitkään perusteena ihmislajinkin sisällä eroavaan kohteluun, sekin ilman olemassaolevia tosiperusteluja.

Esimerkkinä (lähde) objektiivisuuden sivuliukumasta me-muut-asetelmassa voisi toimia teoreettinen tietoisuuden olemassaolon todennäköisyys. Jos tietäisimme varmaksi, että jollakin eläimellä ei ole tietynlaista tietoisuutta, "tietoisuustodennäköisyys" olisi 0. Jos taas tietäisimme varmaksi, että jollakin eläimellä on tietoisuus, todennäköisyys olisi 1. Tilanteissa, joissa meillä ei ole tutkimuskeinoja tai -tuloksia varmistamaan asiaa, meidän tulisi objektiivisuuden nimissä asettaa luku 0,5:een. Jostain syystä kuitenkin pitkään kävi siten, että tilanteissa, joissa ei voitu vahvistaa 100% (eli 1:n) todennäköisyyttä, oletettiin puhdas nolla tietoisuuden olemassaolon todennäköisyydeksi. Vielä silloinkin, kun alettiin ymmärtää tietoisuuden asuminen aivoissa eteeristen sieluajatusten sijaan, ja tiedettiin, ettei ihmisen aivoista löydy rakennetta, joka vain ja ainoastaan meillä majoittaisi tietoisuutta. Ei siis ainoastaan moraalisesti ja seuraamuksiltaan surullinen, vaan myös epäobjektiivinen lähtökohta, jota on kutsuttu mekanomorfiseksi eli "koneellistavaksi" näkökulmaksi (vrt. "inhimillistäminen" l. antropomorfinen ajattelu). Lukuisat nykytutkijat ovat huomauttaneet, että olisi ollut paljon loogisempi ja perustellumpi vaihtoehto olettaa todisteiden varhaisessa valossa tietoisuus muillekin kuin meille.

Toinen kalalokki (kuva: yle.fi)

Kognitio, tunne ja tietoisuus pelaavat jokaisessa yksilössä yhteen monimutkaisilla tavoilla. Ne ovat kuitenkin jotenkuten määriteltävissä olevia mielen systeemejä, ja teoreettisesti mahdollisia erottaa toisistaan. Kognitio tarkoittaa järkeilyn, oppimisen, oletusten ja laskelmoinnin tasoa, ja vaikka se on osin lomittainen tunteiden ja tietoisuuden kanssa, älykkyyden tai typeryyden vaikutelma ei ole yhtä tiukasti sidoksissa tunteiden ja kärsimyskyvyn läsnäoloon eläinlajissa kuin intuitiivisesti luulisi. Kognitiiviset taidot ovat erilaisia eri eläinlajeilla, johtuen niiden kehityshistoriassaan kohtaamista erilaisista haasteista ja erilaisten eloonjäämistaitojen tarpeista. Tunteet puolestaan ovat hyvin vanha, evolutiivisesti kehittynyt ilmiö, ja perustunteiden osalta jo aivoihin perehtyen tutkittavissa ja määriteltävissä. (Ehkä erikseen ovat sitten tuntemukset, feelings, l. tulkitut, subjektiiviset kokemukset, jotka sekä johtuvat tunteista että synnyttävät niitä. Tästä myöhemmissä bloggauksissa enemmän). Tietoisuus on mielen rakenne, joka sisältää eläimen oman otteen siihen, mitä se tuntee, kokee ja päättelee. Sekä reaktiona ympäristöönsä että sisällä omassa kehossaan ja psyykessään.

Muiden tietoisuutta on vaikeaa tutkia. Behavioristit tyytyivät aikanaan siihen, että emme voi tarkalleen tietää muusta kuin siitä, mitä tapahtuu oman nahkamme sisällä, ja ehkä siitä, miten näemme muiden tekevän tai reagoivan. Moraalisesti kiperissä ja ajankohtaisissa kysymyksissä on vain se ikävä puoli, että olisi aika kyseenalaista jättäytyä tuohon pisteeseen. On lähes pakko lähteä haparoimaan omasta navasta eteenpäin. Onneksi tiede onkin edistynyt hiukkasen behavioristisetien ajoista, ja apuna muiden huomioonottamista pohtiessa on melkoinen arsenaali uusia välineitä, perusteita, alustavia tuloksia ja rajanvetoja. Tällä hetkellä voidaan varsin turvallisesti puhua "ydinminästä", joka on perustavanlaatuisesti yhteinen ilmiö ainakin meillä nisäkkäillä.

Tietoisuutta ja päänsisäisiä seikkoja voidaan tutkia monilla eri tavoin. Käyttäytymiskokeiden edellytyksenä on tuntea kohdelajin käyttäytymistä, sillä esimerkiksi tuskan kokemus näkyy erilaisissa eläimissä eri tavoin. Koira ulvoo tuskasta, koska se voi saada apua sosiaaliselta ryhmältään, mutta lampaan kaltainen saaliseläin on hiljaa. Tutkimuksissa voidaan etsiä muilta eläimiltä neurologisia samankaltaisuuksia aivorakenteissa, jotka ihmisellä vastaavat tietoisista toiminnoista. Aivojen ihmisenkaltaisen rakenteen etsiminen ei kuitenkaan yksinään riitä, sillä aivojen toiminta on ehtinyt evoluution kulussa muokkautua eri tavoin tehokkaaksi eri eläinryhmillä. Esimerkiksi linnuilla ja kaloilla vilkkain toiminta on kehittynyt asuttamaan hiukan eri aivo-osia kuin ihmisellä, mikä kompensoi niiden aivojen erilaisuutta ja pientä kokoa. Useissa tapauksissa on huomattu, että jonkin aivojen alueen vähäisyys tai jopa puuttuminen ihmisen aivoihin verrattuna ei tarkoita sen toiminnon puuttumista, joka ihmisellä kyseisellä alueella sijaitsee. On turvallisempaa ensin tarkistaa, ettei kyseinen ominaisuus ole asettunut jonnekin muualle aivoissa aikojen kuluessa, sillä usein niin on. Esimerkiksi kaloilla aivojen toiminta on omalaatuisilla tavoilla kanssamme hiukan samaan suuntaan kehittynyt, vaikka niiden aivot ovatkin hyvin erilaiset. Näiden menetelmien lisäksi aivokuvantamisella voidaan nykyisin tulkita aivojen tapahtumia aivoissa tapahtuvien prosessien aikana, ja todennäköisesti tämä ala on vasta kukoistuksensa alkuvaiheessa.

Tietoisuutta on pyritty luokittelemaan monin eri teorioin. Ronskisti jakaen yksinkertaisimpana tietoisuutena voidaan pitää alkeellista tunnetietoisuutta, joka on todennäköisesti vanhin tietoisuuden muoto eläinten suvussa. Tämä varhainen tietoisuus on juuri se, jonka varassa eläin kokee emootiot eli tunteet. Tunteet ohjaavat eläimen toimintaa poispäin vaaroista ja kohti lajikumppaneita, ravintoa ja turvaa. Ne ovat olleet erittäin hyödyllinen sopeutuma, ja siksi ilmestyneet jo varhain. Siten tunnekokemus on vaihtelevankaltaisena ilmiönä periytynyt suurelle joukolle lajeja niiden irtautuessa omilleen esiäideistä. Näyttää siltä, että hyvin suuri osa muistakin selkärankaisista eläimistä, ja osa selkärangattomista, omistaa tietoisuudessaan myös ns. reflektiivisen tai kognitiivisemman tietoisuuskomponentin. Tuolla tasolla eläin tarkastelee kokemiaan tunteita sekä muistelee ja yhdistelee tietojaan. Reflektiivisen tietoisuuden merkkinä voidaan pitää esimerkiksi kykyä kaivaa kokemusmaailmastaan esiin materiaalia ja soveltaa sitä aivan uusiin tilanteisiin. Tuolloin ei voida olettaa, että kyseessä olisi pelkkä assosiaatio tai ehdollistuminen toimimaan tietyllä tavalla tietyssä tilanteessa. Soveltamiskykyä on kokeellisesti testattu viime vuosina liskojenkin tasolla, ja yllättäen nuo toopet otukset kykenivät soveltamaan elämänsä aikana oppimiaan asioita laboratorio-oloihin, jollaisia eivät olleet koskaan ennen kokeneet. Tällaisen kyvyn oli aiemmin uskottu rajoittuvan "korkeampiin" eläimiin, ja lähinnä sellaisiin, jotka elävät hyvin vaihtelevissa ympäristöissä ja monimutkaisten sosiaalisten suhteiden lomassa. Myös kalojen kohdalla tutkimustulokset osoittavat selvästi siihen suuntaan, että niidenkin tietoisuus täyttää reflektiivisen kriteerit, eikä niiden toiminta rajoitu pelkkään assosiatiiviseen toiminnan muutokseen.

Ahven seikkailee maailmassa (kuva: ARKive)

Se, missä määrin ensimmäisen ja toisen tason tietoisuus sitten kulkevat lomittain tai ovat saman ilmiön eri päätyjä, on hyvin vaikea ja monin eri tavoin tulkittu kysymys. Ongelmallisuus näkyy myös termistön älyttömänä sotkuisuutena; en enää ylläty vähääkään, kun löydän artikkelin, joka tarkoittaa tietoisuustasoillaan tai -termeillään jotain jälleen uutta. Toisaalta moraalisilta seuraamuksiltaan olisi voinut olettaa löydösten olevan selkeitä, niin todennäköiseltä näyttää kaikkien selkärankaisten ja joidenkin selkärangattomien kyky kokea positiivisia ja negatiivisia tunteita ja reflektoida niitä. Senkin, että ainakin suurin osa selkärankaisista kykenee sekä muistamaan omia kokemuksiaan että ennakoimaan tulevaa, olisi kuvitellut vaikuttavan niiden kohteluun.

Monet tutkijat ovat kiinnostuneita tutkimaan tietoisuutta ilmiönä erityisesti sen kautta, miten pitkälle eläin on tietoinen itsestään kehollisena, aktiivisena toimijana ja muista erillisenä persoonana. Tutkimukset ovat olleet äärimmäisen kiinnostavia, joskin riitaisia (ja vaativat oman bloggauksensa). On hyvin olennaista huomata, että perustavan tietoisuuden olemassaolo ja tunteiden, kivun tai ulkopuolisen maailman voimakas kokeminen ei vaadi tätä korkeampaa tietoisuutta itsestä toimivana subjektina. Moraalisissa kysymyksissä on olennaista huomata myös jälleen yksi liukuma: perusteettomana oletuksena on kauan pidetty sitäkin, että "kehittymätön", pitkälti tunne-elementtien varassa etenevä eläin, jonka kognitiivinen kapasiteetti ei meidän näkökulmastamme ole häävi, ei kärsisi negatiivisista kokemuksista tai kivusta yhtä paljon kuin me "kehittyneet". Tosiasiassa on aivan yhtä todennäköistä, että kehittyneemmillä voikin olla paremmat keinot selviytyä kärsimyksestä järkeilyllä ja sisäisen lohduttautumisen keinoilla. Ei ole yhtään sen enempää todisteita tyhmempien vähemmistä kärsimyksistä kuin on niiden enemmistä kärsimyksistä.

Tietoisuuden tasot ja monimutkaisuus vaihtelevat todennäköisesti lajeittain, ja jo pelkästään aistimaailman erilaisuuden vuoksi eläimellinen kokemusmaailma lienee hyvin erilainen eri lajeilla. Ei vielä tiedetä, eroaako tietoisuus ilmiönä lajeittain jatkumon tapaan vai selkeärajaisesti. Toistaiseksi vaikuttaa tosin siltä, että ainakin ns. kolmannen tason tietoisuus, eli termillinen, kielellinen tietoisuus on kehittynyt vain tietyille suuriaivoisille tyypeille (ihmiset, lähisukuiset kädelliset, suuret merinisäkkäät) jossain myöhäisemmässä kehitysvaiheessa. Koska kielellinen tietoisuus tai äänekäs kielellinen itseilmaisu ei ole edes kaikkien oman lajimme edustajien saavutettavissa, se olisi (tai on) varsin omituinen kohta rajanvetoon huomioonotettavia arpoessa. Ja koska tietoisuus itsestä ei ole läsnä nuorimmissa meidän lajimme yksilöissä, eikä selvästikään vaikuta olevan minkäänlainen edellytys tuntea kärsimystä, iloa, surua jne., senkään ei voi ajatella olevan hyvä moraalinen ratkaisukohta. Jos loogisesti ratkaiseva rajanveto jossain vaiheessa vihdoin vapautuu tabun asemasta, ja tietoisuus maailmasta ja kyky kärsiä tai kokea iloa selvenee teoreettisen itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden edellytykseksi, meillä on huikea urakka edessä. Sekä käytännön tasolla oman lajimme sisällä, että perustavanlaatuisesti suhteessamme muihin.



Lähteitä:
Baars, B. 2005. Subjective experience is probably not limited to humans: The evidence from neurobiology and behavior. Consciousness and Cognition 14: 7-21
Broom, D. 2007. Cognitive ability and sentience: Which aquatic animals should be protected? Diseases of Aquatic Organicms 75: 99-108
Chandroo, K., Duncan, I. & Moccia, R. 2004: Can fish suffer?: perspectivees on sentience, pain, fear and stress. Applied Animal Behaviour Science 86: 225-250
Désiré, L., Boissy, A. & Veissier, I. 2002. Emotions in farm animals: a new approach to animal welfare in applied ethology. Behavioural Processes 60: 165-180
Duncan, I. 2006. The changing concept of sentience. Applied Animal Behaviour Science 100: 11-19
Grandin, T. & Deesing, M. 2002. Distress in animals: is it fear, pain or physical stress? American Board of Veterinary Practitioners - Sympoisum 2002
Griffin, D. & Speck, G. 2004. New evidence of animal consciousness. Animal Cognition 7(5): 5-18
Herman, L. 2012. Body and self in dolphins. Consciousness and Cognition 21: 526-545
Leal, M. & Powell, B. 2012. Behavioural flexibility and problem-solving in a tropical lizard. Biological Letters 8: 28-30
Panksepp, J. 2003: At the interface of the affective, behavioral, and cognitive neurosciences: Decoding the emotional feelings of the brain. Brain and Cognition 52: 4-14
Panksepp, J. 2005: Affective consciousness: Core emotional feelings in animals and humans. Consciousness and Cognition 14: 30-80
Suddendorf, T. & Butler, D. 2013. The nature of visual self-recognition. Trends in Cognitive Sciences 17(3): 121-127
Tsuchiya, N. & Adolphs, R. 2007. Emotion and consciousness. Trends in Cognitive Sciences 11(4): 158-167
Warneken, F., Hare, B., Melis, A., Hanus, D. & Tomasello, M. 2007. Spontaneous Altruism by Chimpanzees and Young Children. PloS Biol 5(7): e184.doi:10.1371/journal.pbio.0050184

Toisen etapin jälkimainingit

Tänään olen viettänyt vapaapäivää Jyväskylässä, osittain vallitsevan sadekelin ja osittain eilen vaivaamaan ruvenneen akillesjänteen takia. Matka Rovaniemeltä Jyväskylään taittui aika vauhdilla, reissusta näyttää tulevan kolmesta kolmen päivän etapista koostuva kokonaisuus. Hankoon ei ole enää pitkä matka, sinne suuntaan huomenna aamusta. Sitä ennen on hyvä tankata energiavarastoja nakkisämpylöillä sekä oman pihan antimilla. Poissaollessani niin tomaatit, kurkut kuin herukatkin olivat kypsyneet! Chilejä, maisseja, vesimelooneja ja munakoisoja saa vielä hetken odotella, hyvä vaan ettei kesken sadonkorjuun tarvitse lähteä taas tien päälle.

Tyyni aamupäivä Rovaniemeltä lähdettäessä.

Matka jatkui siis Rovaniemeltä kohti etelää. Tavarat olivat kuivuneet ja minä itse hyvin syönyt ja levännyt. Päätin lähteä polkemaan Kemijoen eteläistä puolta, en siis valtatietä, kohti Oulua. Tuuli oli taas ison osan päivästä myötäinen, mikä joudutti huomattavasti matkantekoa. Polkeminen oli kevyttä koko päivän, jos yö ei olisi tullut vastaan, olisin voinut jatkaa vaikka kuinka pitkään. Muutenkin paikat ovat kestäneet kyllä ihmeen hyvin tällä reissulla, ainoastaan takapuoli tahtoo puutua ja kipeytyä satulassa istumisesta. Illalla alkanut sade onnistui taas kastelemaan osan vaatteista, mutta sen suurempaa ongelmaa siitä ei koitunut. Onnistuin pääsemään saderintaman edelle ennen leiriytymistä, ja sainkin teltan melkein kasattua ennen kuin ropina taas alkoi. Yön vietin valtatien varressa hieman Iistä pohjoiseen. Päivän aikana olin tehnyt päätöksen ehtiä Jyväskylään vielä lauantaina, kahdelle seuraavalle päivälle oli siis luvassa noin 410 kilometriä polkemista.

Teltan purkua Iin pohjoispuolella. Aurinko paistoi ja autot ulvoivat.

Aamu alkoi auringonpaisteella, joten sain kuivateltua hieman telttaa ja muita tavaroita ennen jatkamista. Polkeminen tuntui taas rullaavan niinkuin pitikin, tästä oli tulossa reissun matkallisesti pisin päivä. Tiesin, että minun pitäisi polkea ainakin pari sataa kilometriä jotta saapuisin lauantaina Jyväskylään. Jälleen kerran takatuulen (sekä työkaverini Reetan navigoinnin) avustuksella matka taittui vaivattomasti ja vauhdilla. Törmäsin sattumalta vielä Rovaniemellä tapaamaani puolalaismieheen, joka ei ollut pyörineen päässytkään junaan, vaan joutui polkemaan Turkuun. Pian Oulu jäikin taakseni, eikä minun ja Jyväskylän välissä ollut enää kuin pätkä nelostietä. Aika pitkän osan tuosta pätkästä haukkasinkin iltapalakseni, illalla leiriytyessä matkamittariin oli kertynyt tälle päivälle 232 kilometriä.

Elämäni pisin päivämatka, kymmenen tunnin työn tulos.

Heräsin aikaisin seuraavana aamuna, sillä halusin ehtiä vielä Ekoloon shoppailemaan ennen sulkemista. Edelliseltä päivältä oli jäänyt poljettavaksi melkein 170 kilometriä, joten oli aika laittaa poljinta toisen eteen. Ensimmäistä kertaa tämän reissun aikana koko päivänä ei satanut, vaan aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Jyväskylää lähestyessä alkoi vasen akillesjänteeni vaivaamaan, saa nähdä mitä se sanoo kunhan taas lähden tien päälle. Navigoinnin kannalta päivä oli helppo, nelostietä Palokkaan ja siitä tuttuja pyöräteitä Jyväskylän keskustaab, Ison tien reunassa polkeminen on tavallaan tylsää ja välillä jopa pelottavaa, mutta se on myös huomattavasti joutuisampaa ja helpompaa kuin pienen tien sotkeminen. Ei ainakaan koko ajan tarvitse stressata meneekö oikeaan suuntaan, kun opasteet ja teiden linjaukset ovat selkeitä. Valtatiet ovat myös yleensä parempikuntoisia ja vähemmän mäkisiä kuin pienet tiet. Pienten teiden etuna taas on niiden tarjoama monimuotoisuus ja yllätyksellisyys. Kannattaa käyttää molempia vaihtoehtoja jos on itse suunnittelemassa pyöräilyreissua! Jyväskylään saavuin jo kolmen jälkeen iltapäivällä, ehdin siis Ekoloon shoppailemaan lisää suklaata ja herkkuja. Ne tulevat aina tarpeeseen tien päällä. 

Lifefoodin Lifebar-patukat ovat oiva energiapaukku kun alkaa väsyttää! Ne sisältävät pelkästään luonnollisia ja raakoja aineita, ei siis mitään turhia E-lisänumeroita tai lisättyä sokeria.

Satulassa istuessa mieli ehtii käydä läpi monia asioita, jotkut tärkeitä ja jotkut taas vähemmän merkityksellisiä. Jotkut oivallukset saattavat tuntua suuriltakin neronleimauksilta kun niitä pyörittelee omassa päässään, mutta ääneen sanottuna tajuaakin joutuneensa naurunalaiseksi. Omia pohdiskelujani ja havaintojani tältä reissulta ovat mm. seuraavat:

- miksi "minä olen" mutta "meikä on" (tätä mietin melkein tuhat kilometriä...)

- porot näyttävät todella hoopoilta kun ne juoksevat pakoon

- porot eivät pelkää autoja, mutta polkupyörät ovat niiden mielestä itse paholainen

- Lapissa matkaa osoittavat tienviitat ovat tasaisesti kymmenen kilometrin välein, etelämpänä epätasaisesti siellä täällä

- jos rekan takana ajaa henkilöauto, rikkoo henkilöauto rekan aiheuttaman turbulenssin ja tämän seurauksena vastaan tuleva pyöräilijä ei koe yhtä suurta tuulenpuuskaa

- sanan "fine" kaksoismerkityksen (verbinä "sakottaa" ja lausahduksena "hyvä on") ympärille kehittämäni Monty Python -tyylinen sketsi

- matkalukemiseni Brian Greenen "The Hidden Reality: Parallel Universes and the Deep Laws of the Cosmos", suosittelen kaikille tätä kirjaa ja muitakin kyseisen herrasmiehen teoksia!

Taas luvassa sadetta. Kelit ovat olleet hyvin epävakaiset koko matkan, mutta sehän vain kuuluu asiaan.

Huomenna on siis taas aika vetää pyöräilykengät jalkaan ja suunnata viimeiselle etapille. Hankoon on tosiaan enää lyhyt matka, toivottavasti keho ja välineet kestävät vielä sen aikaa. Reissusta on jo yli kaksi kolmasosaa takana, mutta varmasti tuolle viimeiselle pätkällekkin osuu vielä monenlaista tapahtumaa ja kokemusta! Palaan asiaan viikon loppupuolella.

En löytänyt vielä sateenkaaren päätä, ehkä sitten Hangossa..?