maanantai 2. marraskuuta 2015

Eläinpsyyke, eläinkohtalot ja harhauttavat sadut

Eläinpsyykeä koskevassa blogisarjassa olen käsitellyt nykytieteen valossa yleistä suhtautumistamme muihin eläimiin (linkki, linkki) muiden eläinten tietoisuutta (linkki), kahteen osaan tunne-elämää (linkki, linkki) sekä eläinten älykkyyttä (linkki ja linkki). Toisen maailmansodan jälkeen, kun yhteiskuntamme rakenteet ja toimintatavat muotoutuivat uudelleen, ei vielä tiedetty juuri mitään näistä teemoista. Oli mahdollista rakentaa systeemejä, jotka pohjasivat muiden eläinten teolliseen hyväksikäyttöön ja väittää Descartesia mukaillen, etteivät muut tiedä, tunne tai tiedosta.

Tuohon maailmaan ei ole paluuta. Nykyään tiedetään, että tehotuotannossa koneen roolissa kyhjöttävät ja lopulta tapettavat eläimet ovat tietoisia maailmasta, ja että niiden tunteet mylläävät todennäköisesti ainakin yhtä voimakkaina älyykkyyden tasosta riippumatta. Tiedetään, että eläimen perustarpeet eivät katoa vankeudessa, sillä ne ovat jo muinoin eläinmieleen tiukkaan istuneita ilmiöitä. Perustarpeet, kuten sian tarve tutkia uusia asioita päivät pitkät, takaavat pahoinvoinnin, kun ympäristöstä tehdään täysin virikkeetön. Tämä liittyy myös toiseen puoleen eläinpsyyken perustavasta rakenteesta: pahin eläimelle kärsimystä aiheuttava tekijä on mahdottomuus vaikuttaa omaan tilaansa, kun se kokee negatiivisia asioita. Tuokaan ominaisuus ei lähde pois jalostamalla.

MOT julkaisi juuri dokumentin, jossa esitetään Oikeutta eläimille-yhdistyksen ohjelmalle tarjoamaa, salaa kuvattua videomateriaalia suomalaisilta teurastamoilta. Kuvamateriaalia on sen jälkeen käsitelty kiihkeästi asiaohjelmissa, uutisissa ja lehdissä. Reaktio on jälleen ollut, yllättävissä määrin, yllättyneen epäuskoinen.


Sikalan kärsäkäs
(Kuva: www.elaintehtaat.fi
Huom! Sivusto sisältää järkyttävää kuvamateriaalia)


Muutosvastaisuuden inhimilliset taustat


Olemme siis logiikan umpikujassa, kun jatkamme muiden eläinten kohtelua "normaaliksi" muodostuneella tavallamme. Ihmisellä on kuitenkin tapa toimia totutusti ja pyrkiä muokkaamaan maailmasta saamansa tiedot perusteluiksi tai luviksi tekemälleen toiminnalle. Tuo tiedostamaton pyrkimys sumentaa helposti käsitystämme asioista; tässä tapauksessa muiden eläinten olemuksesta. Päädymme uskomaan asioita, joiden järkemme kirkkaassa päivänvalossa sanoisi olevan pielessä. 

Tieteellisen tiedon rinnalla kulkeekin hokemiin ja jopa taikauskoihin pohjaava hiljainen linja, jolta ammennetaan perusteluja ja syitä muiden eläinten konemaiselle kohtelulle.  Nämä ovat esimerkkejä siitä, kun todellisuutta lähdetään kietomaan tekemisen ympärille sen sijaan, että perustettaisiin tekeminen totuuden vaatimalle moraalille. Samalla satuilut ovat esimerkkejä siitäkin, miten pitkälle ollaan valmiita menemään, jotta ei tarvitsisi pyrkiä näkemään tilanteita toiseuden asemasta.

Edellä mainittu ilmiö on yleisinhimillinen. Se tapahtuu tilanteen tullen jokaiselle: on käsittämättömän vaikeaa nähdä kirkkaasti oma etuoikeutensa ja valta-asemansa toiseen yksilöön nähden. Haluamme nähdä itsemme sankarina ja omin voimin asemaansa päässeenä. Havaintomme maailmasta muotoutuvat tukemaan tuota toivetta. Sepitämme tarinoita, joissa heikossa asemassa olevat ovat jotenkin ansainneet kohtalonsa, kuuluvat tilanteeseensa, tai eivät ainakaan liity tilanteeltaan meihin.

Ihmiset eivät ole samoissa lähtökuopissa muutoksen suhteen. Jonkun on helpompaa kyseenalaistaa nykytilanne. Toinen taas kokisi moisen saattavan koko edeltävän elämänsä huonoon valoon, ja tuolloin irti päästäminen voi olla mahdotonta. Muutokseen tarvitaan muuta kuin "mätien omenoiden" tai yksittäisten yksilöiden syyttelyä. Tarvitaan ymmärtävää tilaa uuteen asennoitumiseen, joka tunnustaa nykytieteen kasautuneen ja vahvan, muuttuneen käsityksen muista eläimistä. Suuri suunta on nyt väkisinkin muuttumassa.

Absurdit epätoivon tarinat


Nykytilannettä vääristämään kietoutuneet sepitykset voivat piillä maailmankuvaltaan tieteellisenkin ihmisen mielen perukoilla. Niiden tehtävä on jallittaa kantajansa kauemmas epämiellyttävistä faktoista. Esimerkiksi siitä, että muillakin eläimillä on tunteet, jotka kenties tulisi ottaa huomioon päätöksenteossa. Tässä tapauksessa jallitukset esiintyvät tuplahuteina, joskus samassakin puheenvuorossa. Humoristisena esimerkkinä: jos eläintuotanto lopetettaisiin, eläimet yhtäaikaa kuolisivat sukupuuttoon ja valtaisivat kaiken maapinta-alan*.

Merkittävin ilmiö sekavaksi kietoutuneista ajatuksista on se kaksinainen käsitys, jonka mukaan nuo muut ovat niin tyhmiä, että niitä voi kohdella miten vain, ja samalla niin yliluonnollisesti laskelmoivia ja ihmisjärjestyksen tietäviä, että niitä voi kohdella miten vain.

Kun sialle annetaan tilaisuus, se ratkaisee älykkyystestit paremmin kuin koira. Se kykenee esimerkiksi ohjaamaan videopeliä ohjaimella ja hahmottamaan tilaa peilin kautta. Kanat kykenevät monimutkaiseen kommunikointiin ja jopa narraamaan kuulijaansa. Lehmät ovat loputtoman uteliaita ja nauttivat aidosti oppiessaan uutta. Tehotuotannon nimissä kuitenkin kuulemme, etteivät nämä eläimet osaa kaivata muuta kuin saman karsinan, häkin tai betonilattian päivästä toiseen, että ne eivät kärsi sosiaalisen toimintansa luonnottomasta rajoittamisesta, ja että niille riittää virikkeeksi metalliketju tai kimppu olkea. Kavahdamme eläinten suoranaista hakkaamista, mutta emme niiden elämän jokapäiväistä ja hiljaista sisällöttömyyttä. Jotenkin hämärästi emme usko niiden olevan älykkäitä ihan koko aikaa paikallaan kököttäessään, vaikka kaikki tieteellinen tieto vakuuttaa toista.

Samaan aikaan kun oletamme muiden tyhmyyden, haluamme ajatella samojen eläinten olevan tietoisia asioista, jotka suorastaan huvittavan vähän kuuluvat niiden kokemusmaailmaan. Kyseenalaisissa puheenparsissa tuotantoeläimillä on kylmää nerokkuutta hipova laskelmointiajattelu, joka oikeuttaa kaiken tekemisemme. Ensimmäinen esimerkki tästä ovat perustelut nautojen lisääntymistoimintojen hyväksikäytölle.

Eläinteollisuudessa tuotetaan jatkuvasti lisää eläimiä, jotka tapetaan varhaisessa elämänvaiheessa. Tuotanto on tietoisesti käynnissä pidettävä, jatkuvasti liukuva hihna syntymästä teurastamoon. Yleisimmin tuotantoeläinten elämässä ei ole luonnollista parittelun aktia, vaan ihminen aikaansaa hedelmöityksen keinotekoisesti.

Lehmät ovat älykkäitä eläimiä, mutta sukupuolitoimintansa ne hoitavat ihan samalla periaatteella kuin muutkin eläimet motivoitumisensa: se tuottaa jonkinlaista mielihyvää. Kietoutuneessa, ongelmallisessa perustelussa lehmän tiineyttäminen ja sitä seuraava jälkeläisen vienti pois emoltaan on oikeutettua, koska lehmän "tarkoitus" ja toive on lisääntyä. Tosiasiassa lehmä ei laske saamiensa jälkeläisten määrää ja siten omaa evolutiivista tai elinkaarellista "onnistumistaan". Se tuskin edes yhdistää parittelua tai keinosiemennystä tiinehtymiseen. Jotta ihminen ymmärtää lisääntymisbiologiaa, hän tarvitsee aikaa aikuistumiseen, ehkä koulussa käymistä, tai ainakin maailman seuraamista jonkin aikaa. Kietoutuneen tarinan mukaan lehmä sen sijaan syntyy rajattuihin oloihinsa tuo elinkaarellinen tutkimustieto päässään. Tieteellisenä laskelmoijanakin lehmä olisi tehnyt raskaan virheen: eläin itse ei välttämättä ollenkaan hyödy korkeasta jälkeläisten määrästä. Erilaisten yksilöiden jälkeläismäärä on muinoin vaikuttanut evoluution kulkuun, mutta evoluutio on kasvoton luonnonvoimien, genetiikan ja sattumien summa, joka ei palkitse yksilöitä. Emon ilo jää pieneksi varsinkin, jos jälkeläiset viedään emolta pois pian synnyttyään.


Parsinavetta
(Kuva: www.elaintehtaat.fi
Huom! Sivusto sisältää järkyttävää kuvamateriaalia)


Tappamisen sadut


Toinen kaksijakoiseksi perusteluksi kietoutunut ajatushirttymä löytyy teurastamisen aktista. Sen sijaan, että myöntäisimme tapahtuman olevan kaltaistemme viimeisiä hetkiä, toteutettuna kiireellä ja massatoimintana, keksimme tarinoita. Tarinamme tulevat haastetuiksi vain harvoin, esimerkiksi juuri nyt, julkaistun videomateriaalin ansiosta.

Kaikista vastakkaisista todisteista huolimatta teurastettavien eläinten halutaan uskoa olevan niin kehittymättömiä, että ne eivät tajua teurastustapahtumassa edes pelätä. Eläimet kuljetetaan meluisasti aivan uuteen paikkaan, missä niitä seisotetaan odottamassa aivan vieraassa paikassa, melujen ja hajujen sekamelkassa. Ne aistivat väkivaltaa lajikumppaneitaan kohtaan. Ennemmin tai myöhemmin laumaeläimetkin erotetaan lajikumppaneistaan. Emme halua uskoa, että ne pelkäisivät. Ainakaan niin paljon, että teko olisi etiikaltaan perustavanlaatuisesti ongelmallinen. Tämä siitäkin huolimatta, että pelko on aivan varhaisimpia, yksinkertaisimpia ja yleisimpiä tunteita koko eläinkunnassa. Haluamme olettaa, että tapahtuma on yltiökliininen: eläin ei "edes ehdi huomata". Näin mitäänsanomattomasti siis ajatusvinoutuman mukaan muut eläimet kohtaisivat väkivaltaisen kuoleman. Ne samat yksilöt, joilla on samat perustunteet kuin meillä, olisi kapasiteetti monimuotoiseen sosiaaliseen toimintaan, jotka kykenevät käyttämään peilejä työkaluina ja järkeilemään niin pitkälle, että kehittävät huijauksia. Samat eläimet, joilla on syntyjään halu välttää kipua, pelkoa ja vieraita uhkia.

Teurastamisaktiin liittyvä vastakkainen satu on hyvin piilossa, mutta lähestulkoon lipsahtaa näkyville siinä, miten järkyttyneen vihaisia ihmiset ovat nähdessään eläimen kauhun ja vastaanhangoittelun teurastuksessa. Näyttää absurdisti siltä kuin olisimme olettaneet jotain muuta. Aivan kuin olisimme odottaneet eläimen tietävän ja hyväksyvän tilanteensa sekä sisäistäneen tuotantoeläimen ytimeensä tietyn brutaalin tarinan alkuineen ja loppuineen. Se, ettei eläin tiedosta kohtaloaan "tuotanto"eläimenä, tai että sillä on aivan oma sisäinen maisemansa, vapaan eläimen tarpeet ja psyyke, näyttää jopa yllättävän. Sama ilmiö liittyy myös siihen, kuinka onnistumme kuvittelemaan eläimen voivan aina hyvin, jos pidämme siitä tai rakastamme sitä. On vaikeaa muistaa, että sillä on oma, meistä ja haluistamme erillinen psyyke ja kokemusmaailma.

Tilaisuus katsoa uudelleen


Kietoutuvat väitteet ilmiselvästi juontavat haluttomuuteemme uskoa, että muillakin eläimillä on tunteet ja itsenäinen mieli. Tai vaikka myöntäisimmekin muiden eläinten psyykkisen samankaltaisuuden meihin nähden, emme aina halua ajatella, että niihin ehkä ihan oikeasti sattuu sekä virikkeetön arki että niihin kohdistuva väkivalta. Kun eläimen viimeisten hetkien kohtelu alkaa suututtaa, sotketaan helposti mukaan joku muista naruista: ei saa tappaa kärsimystä tuottaen, mutta ei se elämän virikkeettömyys ja luonnottomuus niinkään haittaa. Ja kun nähdään kuvia virikkeettömistä oloista, vedotaan tappamisen oikeuteen, kunhan ne olot vain paranisivat. Koska eläimet ovat... ja sitten mennään taas. Näin ihmispsyyke toimii, ja se on normaalia. Mutta myös voitettavaa.

Ajatushirttymät siis syntyvät, kun tiukasti yritämme kertoa itsellemme nykymenon olevan kunnossa, vaikka aavistamme toista. Kukaan ei halua kokea tutun ja tukemansa järjestelmän muuttumista vieraaksi ja vääräksi. Silloinkaan, kun todistusaineisto osoittaa kiistattomasti kyseiseen suuntaan. Kun näemme esimerkiksi teurastusvideot, näemme yhtäaikaa kaksi ilkeää asiaa. Toisaalta kärsivät yksilöt, mutta toisaalta myös omat tarinamme päivänvalossa. Me kykenemme väkivaltaan ja heikompien kaikkeen ulottuvaan hallitsemiseen. Kykenemme aivan hyvin pitämään itsemme pimennossa silloinkin, kun todistusaineisto on nenämme edessä. Väitän kuitenkin, että sisuuntuessamme meillä olisi myös kapasiteettia kohdata asiat sellaisina, kuin tiedämme tai opimme niiden olevan. Ihmisellä on lupa muuttaa käsityksiään, kun todistusaineisto muuttuu. Yhdellä tuo hetki tulee ennemmin, toisella myöhemmin, kolmannella ei koskaan. Suunta on joka tapauksessa muuttumassa, ja uudelleen katsominen on vahvuutta.    









* Eläintuotanto on ympäristötuhoiltaan kovin kandidaatti eläinten sukupuuttojen aiheuttajaksi, ja eläintuotanto voitaisiin lopettaa pysäyttämällä eläinten lisääntymisen ylläpito.   

torstai 22. lokakuuta 2015

Nousevia vesiä ja synkkiä aaltoja

Jokin aika sitten media tulvahti hetkeksi täyteen kuudennesta sukupuuttoaallosta kertovia uutisia. Nyt uutisointi alkaa olla hiljaisempaa, mutta ihmiskunnan suunta on edelleen sama. Uutista ei ole juurikaan lähdetty käsittelemään eteenpäin itse tutkimuksista; sitä ei ole viety toimintojemme ja systeemiemme tarkempaan kritiikkiin asti. Siitäkään huolimatta, että kaiken järjen mukaan planeetan elinkelpoisuus olisi olennaisin, maarajat ylittävä tekijä kaikessa keskustelussa taloudesta terveyteen, ihmisoikeuksiin ja elintasoon. Asioihin tarttuva, toimintaan johtava asennemuutos liian pelottavana tehtävänä odotuttaa itseään. Itse asiassa suunta on kotimaassakin jopa palkituissa määrin entistä nurjempi. 

Lajikato on hälyttävä katastrofi. Ihminen on koko valtakautensa ajan hävittänyt eläinlajeja, suurimmista alkaen, mutta vauhti on koko ajan kiihtyvä. Vaikka joitakin lajeja yhä vainotaan ja tapetaan tappamisen ja rahan vuoksi, suuri merkitys on sillä, että ihminen kertakaikkiaan käyttää toisten lajien tilan ja resurssit.

Huudetut luulot ja piiloon jääneet tiedot


Kenties haluttomuus puuttua aidosti asiaan johtuu kieltämisen ja dissonanssien lisäksi puhtaasta tietämättömyydestä. Liian vähän puhuttua on, että luonnon eliöyhteisöt ovat jatkuvan vuorovaikutuksen muuttuvia kokonaisuuksia. Kun yksi laji katoaa, tapahtuma vaikuttaa enemmän tai vähemmän kokonaiseen ravinto- ja vuorovaikutusten ketjuun. Kun monta lajia häviää, on suurempi todennäköisyys, että kokonaisuus horjuu. Aina vain pidemmälle viety horjuttaminen jossain vaiheessa johtaa ekosysteemin romahtamiseen entisestä rakenteestaan. Tässä kokeillaan kepillä jäätä. Ei siksi, että selvittäisiin hengissä, vaan siksi, ettei vielä hukuttu.  

Myös ekosysteemien elottomat osat ovat riippuvaisia eliölajeista ja toisistaan. Metsän kaataminen voi saada elintärkeät sadepilvet muuttamaan muualle, sillä metsät muokkaavat pienilmastoa luoden sadepilviä ja heijastamalla pois lämpösäteilyä. Ravintomme tuottava maaperä on riippuvainen sen monimuotoisesta hajottaja- ja möyrijäeläinkunnasta sekä maata sitovasta kasvillisuudesta. Happi, jota hengitämme, syntyy leijonanosin merissä. Niissä samoissa, joiden ravintoverkot ja lajien selviytyminen horjuvat nyt.


Oudoille olennoille uransa sekä äänensä antanut Sir David Attenborough
on synkeänä dokkarissa Horizon: the death of the oceans?
(kuva: Piers Leigh / BBC) 

Tietämättömyys siis. Esitykset siitä, että luonnonsuojelu on yksi erillinen sektori, jolle riittää pieni museoinnin määräraha, samaan aikaan kun maksetaan moninkertaisesti ympäristölle tuhoisia tukia ja lahjoitetaan luonto halpana pikku ulkoiskustannusämpärinä rahantekijöille. Tai planeetan pinnalta irronut käsitys siitä, että ennen luonnon huomioimista pitää hoitaa ihmisten asiat kuntoon. Tai että ei voi uhrata talouskasvua luonnon elinvoimaisuuden huomioimiseen tiukkana aikana. Näkemysten takaa paistaa muutamakin radikaali unohdus tai oppimatta jäänyt asia. Lähtien siitä, että jollakulla voisi olla oikeus elää silloinkin, kun itse olen jo aikaa sitten poissa.

Ihminen on eläin, ja ihminen on osa luontoa. Emme ole irrallaan luonnosta, eikä ole mitään, mikä ei olisi luontoa. Voimme muokata planeetamme luonnon sellaiseksi, että se kattaa murto-osan nykyisestä lajirikkaudesta ja elinolosuhteet lähinnä hyönteisille. Se on silti luontoa, ja ihminen silti eläin. Eläimenä ihminen on täysin riippuvainen planeetan muista eliölajeista. Luonto tarjoaa meille kaiken hengittämästämme ilmasta kiertonsa varrella puhdistuvaan veteen, ruuantuotannon mahdollistavaan maakerrokseen ja suojaan sään ääri-ilmiöiltä.

Jos haluamme muokata luonnon torakoiden ja yksisoluisten kodiksi, pystymme siihen tai varsin lähelle. Ei ole nättiä universaalia tarinaa, jossa ihmisten tai tuntemamme kaltaisen planeetan elämä jatkuu ikuisesti. Luonto, evoluutio tai maapallon historialliset tapahtumat eivät ole koskaan toimineet moraalin tai aina vain korkeammalle kipuavan, ylevän juonen mukaan. Jos ohjaamme kohti tuhoa, mikään mystinen voima ei estä meitä tai ota tilannetta hoitaakseen.

Luonnolle tuhoisien toimien jatkaminen jatkuvan kasvun nimissä, hyväksyttyinä, tuettuina ja elämän tarkoitukseksi nähtyinä, on naurettava marssi aina vain heikommille jäille. On fakta, että globaalin eliöyhteisön horjahdellessa humanitaarinen hätä lisääntyy. Epävakaudet tulevat uhkaamaan pohjoistenkin ihmisten elämänlaatua. Taloudesta puhumattakaan.

Hyvinvoivan vastuu


Viimeisissä uutisissa on ollut uutena sävynä ennen niin tabu pelote ihmisenkin elinmahdollisuuksien katoamisesta ja jopa "sukupuutosta". Tuossa yhteydessä on alkanut esiintyä myös tiettyä marttyyriksi heittäytyvää uhmaa: "Sietävätkin ihmiset lähteä". Vaikka lannistuminen on inhimillinen reaktio, tuo heitto sisältää kaksi suhteellisen epäreilua sivujuonnetta. Ensinnä täältä lähtisi suurin osa muista tuntevista, tietoisista ja uniikeista eläinlajeista ennen meitä. Länsimaisella ihmisellä on hurjat resurssit suojautua silloinkin, kun muiden eläinlajien sukuja jo sammahtelee.

Toisekseen ensin ja pahiten kärsivät ihmisistä ne, jotka jo nyt elävät köyhyydessä ja hankalimmissa oloissa. Samat ihmiset, jotka ovat myös vähiten olleet ahnehtimassa ja aiheuttamassa tuhoa. Täällä meillä pitäisi sen selkärangan ihan velvollisuudentunnosta kestää nyt kurjienkin uutisten ylitse, toimintaan asti.

Viimeisimmästä, dinosaurukset tappaneesta sukupuuttoaallosta on 67 miljoonaa vuotta. Sen, kuten kaikkien muidenkin aiempien joukkotuhojen, syynä on ollut taivaankappale tai muu vähän ihmistä vähemmän valveutunut luonnonmullistus. Nykyversiossa toimijana on laji, joka jopa ylpeilee tietonsa määrällä ja ymmärryksellään. Ja joka ainoana koko planeetan eläinlajeista on haalinut käyttöönsä jopa 40% koko planeetan perustuotannosta, ja siihen päälle vielä pössytellyt fossiiliset varastot. Vauraus voisi alkaa jo poikia vastuutakin.

Pettymyksestä muutosvoimaksi


Liikkeellä on vaatimuksia, joiden mukaan ei saisi esittää pahan olon tuottavia, synkeitä uutisia ja näkemyksiä maailman tilasta. Sen lisäksi, että valehteleminen tai pimittäminen olisi varsinkin tiedeuutisten kohdalla melko anteeksiantamatonta, se myös tukahduttaisi olennaisen muutosvoiman ja tilaisuuden. Lannistuminen on terve reaktio. Se näyttää, että nykyisessä junnaamisesta voisi jo päästää irti ja lähteä uusille urille.

Meidän ei ehkä tarvitsisi olla enää vain valmiita uria kulkevia, harvakseltaan voimattoman numeron äänestyslootaan sujauttavia kuluttajia, jotka valitsevat annetuista suunnista ja "äänestävät lompakoillaan". Kuluttamisen valinnat ovat tärkeitä ihmisen arkisen toimintakyvyn ja koetun negatiivisimmista ilmiöistä irtautumisen vuoksi. Ainoastaan kulutusvalinnoissa pitäytyminen kuitenkin rajaa käsitystä mahdollisuuksista, ja kenties lopulta lannistaakin. Pelkkänä kuluttajana kipittää niitä teitä, jotka tuhoa aiheuttavat maailmanjärjestykset ovat määrittäneet. Ne tuskin johtavat tarvittavan radikaaleihin muutoksiin.

Ihmisten on aina ollut mahdotonta kuvitella asioita ja vaihtoehtoja, joita ei tuona aikakautena oltu keksitty. Keksimisen jälkeen taas - no, niistä tulee itsestäänselviä. Tarvitaan uudet itsestäänselvyydet.

The Guardianissa oli jokin aika sitten juttu, jossa haastateltiin nykysysteemin synkeyteen havahtunutta ihmistä. Siis ihmistä, ei kuluttajaa. Hän oli kuitenkin sisuuntunut ja esitti röyhkeästi vanhan "kolmen ärrän" vaihtamista uuteen. "Reduce, Reuse, Recycle" voitaisiin hänen mielestään tässä ajassa ilmaista ennemminkin "Resist, Revolt, Rewild". Ehkä lannistuminen nykytilaan on hyvä juttu. Se tarkoittaa, että tarvitsen uuden tilan, röyhkeästi ulkona laatikosta.

Ihmisiä, jotka ovat lähteneet tekemään jotain aivan uutta ja omaa, on lukuisia. Listaan heistä ihan muutaman esimerkin alle.


Wangari Maathai (1940 - 2011): kansalaisvaikuttaja ja Green Belt-liikken
perustaja,ihmisoikeusaktivisti, Nobel-palkintoehdokas, kirjailija,
eläinlääketieteen tohtori.
(kuva: The Telegraph) 

Libby on yksi The Black Fishin Citizen Inspector -ohjelman vapaaehtoisista.
The Black Fish on järjestö, joka pyrkii estämään ryöstökalastusta
ja toimimaan eri tavoin merten ja merieläinten hyväksi.

Kip Andersen & Keegan Kuhn: Cowspiracy -dokumentin (2014) tekijät.
Cowspiracy on mullistava dokkari, joka popularisoi eläintuotannon roolin
yhtenä suurimmista, ellei suurimpana, ympäristötuhojen syynä

Liz Christy aloitti 70-luvulla kolkkojen, kuolleiden
kaupunkitilojen täyttämisen guerrilla-puutarhuroinnilla
the Green Guerrillas -ryhmänsä kanssa.
Nykyisin Guerrilla Gardening on globaali ilmiö.
(kuva: Wikipedia)

Sea Shepherdin saimaannorppaprojektin porukka kesällä 2015.
Menestyksekäs aloite oli lähtöisin pienen suomalaisen ihmisryhmän
suunnitelmista. Ryhmä osoitti, että suojelussa on pahoja puutteita ja onnistui
pitämään saimaannorppaa esillä mediassa koko kesän.
(Kuva: Sea Shepherd Global)

Meribiologi Rachel Carson (1907 - 1924)  tutkimassa merenpohjaa.
Carsonin kirja Äänetön kevät oli liikkeellepaneva voima ympäristöliikkeen
synnyssä.


Lukuisat graffititaiteilijat, kuten Banksy...

...DAleast..

...Blublu ja monet muut.

Yrjö Kokko (1903 - 1977),
suomalaisen laulujoutsenen pelastaja.
Laulujoutsen - Ultima thulen lintu -teoksen lisäksi
Kokko tunnettiin aktiivisena luonnon
puolestapuhujana. (Kuva: Wikipedia)

Päällikkö Almir Narayamoga Surui: brasilialainen poliittinen aktivisti, joka on
taistellut vuosikymmeniä Surui-kansan sekä Amazonin sademetsien puolesta.
Surui on onnistunut taivuttelemaan esimerkiksi Maailmanpankin merkittäviin
muutoksiin kansan ja metsien puolesta. (Kuva: UN)

Steve-O, joka teki kunnioitettavan uran Jackass-sarjassa, kampanjoi nyt
tankkiin suljettujen merinisäkkäiden puolesta. (Kuva: DailyMail) 




Kuudennen sukupuuttoaallon uutisia:

http://advances.sciencemag.org/content/1/5/e1400253
http://www.sciencedaily.com/releases/2015/06/150619152142.htm
http://www.sciencedaily.com/releases/2014/07/140724171956.htm

http://www.uutistamo.fi/kuudes-sukupuuttoaalto-tapahtuu-juuri-nyt/
http://www.hs.fi/kotimaa/a1434850984662
http://www.hs.fi/ulkomaat/a1305965003100?jako=c2aab7bcaaaf28dd81c880110eb8fc68&ref=tw-share
http://www.hs.fi/tiede/a1434764073102?jako=2045f0842e9e859d642446a955429684&ref=fb-share

http://www.theguardian.com/environment/radical-conservation/2015/oct/20/the-four-horsemen-of-the-sixth-mass-extinction
http://www.dailymail.co.uk/sciencetech/article-3131891/The-sixth-mass-extinction-officially-begun-threaten-humanity-s-existence-scientists-warn.html
http://www.washingtonpost.com/news/morning-mix/wp/2015/06/22/the-earth-is-on-the-brink-of-a-sixth-mass-extinction-scientists-say-and-its-humans-fault/


torstai 17. syyskuuta 2015

Cashewpähkinätuorepuuro


Yhtenä aamuna kyllästyin joka-aamuiseen kaurapuurooni ja päätin surautella tehosekoittimellani jotakin aivan muuta. Lopputulokseksi tuli cashewpähkinätuorepuuro! 

Tuorepuuro on aika jännä juttu - usein sekaan voi heitellä kaikenlaisia jämiä kaapin pohjalta, muutaman jäljelle jääneen hassun taatelin, pähkinöitä, marjoja pakkasesta, banaania, kaurahiutaleita... listaa voisi jatkaa. Mausteeksi vaikka ripaus kanelia tai kardemummaa. Tuorepuuron kanssa ei oikeastaan kovin helposti voi mennä vikaan, koska sitä voi maistella matkan varrella ja sitten toimia makunystyröiden osoittamalla tavalla.

Tämän aamuisen tuorepuuron valmistin kuitenkin näin:

Tarvitset:
2 dl kasvimaitoa (itse käytin Provamelin mantelimaitoa)
1-2 kpl medjool taateleita (riippuen siitä kuinka makeaa puuroa haluat)
n. 2 dl pakastemustikoita
Halutessasi hyppysellinen ceylon kanelia tai kardemummaa


  • Liota pähkinöitä ja taateleita yön yli runsaassa vedessä.
  • Laita aamulla chiansiemenet kasvimaitoon muodostamaan geelin.
  • Huuhtele sillä aikaa liottamasi pähkinät huolella.
  • Heitä liotetut pähkinät ja taatelit sekä chiansiemengeeli tehosekoittimeen ja aja miltei tasaiseksi - muutama minuutti riittää riippuen tehosekoittimesi tehosta.
  • Laita sekaan pakastemustikat sekä lisää kasvimaitoa tarvittaessa saadaksesi haluamasi koostumuksen. Halutessasi lisää ripaus kanelia tai kardemummaa.
  • Blendaa tasaiseksi.
  • Kaada kulhoihin ja koristele halutessasi mustikoilla ja pähkinärouheella.



Tarjoile saman tien ja hymyile mustikkasuuna loppupäivä <3