tiistai 5. tammikuuta 2016

Kasvissyönti ja ympäristö: ratkaiseva taustatekijä

Kasvissyönnin keveys planeetalle on tutkimusten vahvasti tukema tosiasia. Epäselvyyksiä syntyy kuitenkin yhä, sillä uutisointiin liitetään harvoin kasvissyönnin sekasyöntiin verrattuja etuja selittävät, asian ymmärrettäväksi tekevät taustatekijät. 

Kasviperäisen tuotannon edut suhteessa eläintuotantoon vaativat pitkän listan. Eläintuotantoon verrattuna kasviperäisen  ruuan tuotanto säästää huomattavia  määriä fossiilisia raaka-aineita. Kun tuotetaan yksi kalori naudanlihaa, tarvitaan neljäkymmenen kalorin edestä polttoainetta. Yksi kalori maidosta vie neljätoista kaloria fossiilisia polttoaineita, kun taas yksi kalori viljasta vie vain 2,2 kaloria. Kasviperäinen tuotanto säästää myös valtavasti vettä. Arviolta 70% ihmiskunnan makeanveden käytöstä johtuu maataloudesta, eli kyseessä ei ole pieni seikka. Kasviperäinen tuotanto myös säästää valtavat pinta-alat maata ja sitä kautta aiheuttaa vähemmän metsä- ja lajikatoa. Eurooppalaisten runsas eläintuotteiden käyttö näkyy maa- ja metsäkatona muuallakin maailmassa: vain 20 % proteiinista, joka Euroopassa syötetään tuotantoeläimille, on Euroopasta peräisin. Loppu rehu tuodaan muualta, myös alueilta, joilla on pulaa ihmisravinnosta.

Vielä edellämainittujenkin lisäksi kasviperäinen tuotanto aiheuttaa merkittävästi vähemmän eroosiota, ilmastonmuutosta aiheuttavien kasvihuonekaasujen päästöjä sekä vesistöjen pilaantumista kuin eläinperäisen ravinnon tuottaminen. Kasvissyönti on myös globaalin nälkäongelman kannalta kannattavampi vaihtoehto. Varsin merkittävä asia planeetalla, jonka ihmisistä joka kolmas näkee nälkää.

Kasviperäisen tuotannon hyöty on siis ihmeen selkeä ja yhtenäinen ilmiö. Taustalla on yksi tekijä, joka sitoo ilmiöt yhteen, ja jonka muistaminen auttaa hahmottamaan tilannetta tai järkeistämään keskustelua.

Olennaisin taustatekijä on tämä: kun syön esimerkiksi parisataa grammaa vegenakkeja tai muuta mättöä, jostain syystä en kasva pariasataa grammaa. Tämä johtuu siitä, että olen eläin, ja vieläpä tasalämpöinen nisäkäs. Kasvan vain, jos mätöstä jää rakennusaineita ja energiaa jäljelle kehoni kasvuun, kun ensin suurin osa on kulunut muuhun. Ensin osa ruuasta jää sulamatta, sitten käytän suurimman osan energiasta liikkumiseen ja tasaisen lämmön ylläpitoon kehossani. Näin tekevät kaikki tasalämpöiset eläimet. Ruokaa syödään, koska se tarvitaan suurilta osin polttoaineeksi. Nisäkkään kehoon kertyy karkeasti arvioiden vain kymmenestä pariinkymmeneen prosenttia sen syömästä energiasta ja valkuaisesta. Sulaneesta ruuasta suurin osa haihtuu lämpöenergiana taivaan tuuliin. Eläintuotanto on siis bisnestä, jossa euro kerrallaan vaihdetaan turhanpäiten kahteenkymmeneen senttiin ja sitten ihmetellään, miksi kukkaronpohja alkaa paistaa.

Kasvissyönnin ekotehokkuus nojaa tähän hyötysuhdeseikkaan. Kaikki energia, joka ravintoverkoissa liikkuu, on peräisin auringosta. Sen hyödyntäjiä ovat kasvit, jotka kykenevät yhteyttämisessään sitomaan auringon antaman energian. Niiltä energia siirtyy kasvinsyöjien kudoksiin hyvin huonolla hyötysuhteella. Kasvissyöjät kun ensin jättävät osan sulattamatta, sitten ylläpitävät lämpöä ja vieläpä liikuskelevat. Edelleen kasvinsyöjien kudoksiin siirtyneestä pienestä osasta siirtyy edelleen hyvin pieni osa pedoille. Alkuperäisestä energiasta on tuolloin hukattu suurin osa. Petoja voi siten olla paljon vähemmän kuin kasvinsyöjiä: ympäristön kantokyky ja perustuotanto asettaa rajansa paljon resursseja vievälle syömisen tavalle. Ihminen tosin on petona lähtenyt väistelemään noita rajoja ja aiheuttanut ekosysteemeissä muhkeita tuhoja.


Kuvitellaan tilanne, jossa tuotetaan kasviperäistä ravintoa
kymmenelle ihmiselle. Kasvit (vihreä palkki) sitovat auringonvaloa ja tuottavat
energiaa, valkuaista ja ravinteita, jotka tässä tapauksessa kulutetaan
ihmisruokana.

Sama syömäkelpoinen tavara, vaikkapa soija, syötetään
usein eläimelle, jotta voidaan syödä eläimen kudokset tai eritteet.
 Samasta perustuotannosta riittää tuolloin vain yhdelle ihmiselle,
koska eläimen hyötysuhde on heikko. 



Vegaaninen ruokavalio siis säästää hurjia määriä luonnonvaroja ja tukee globaalia tasa-arvoisuutta. Taustalla on selkeä ja väistämätön luonnonlaki energian kulusta ekosysteemeissä.

Ihmispopulaation on ennustettu kasvavan yli yhdeksän miljardin vuoteen 2050 mennessä, joten kestävät ratkaisut ovat tarpeen. Mikään muu toimenpide ei ole yhtä merkittävä mahdollisuus kuin kasviperäiseen tuotantoon siirtyminen. Aiheesta ei kuitenkaan kuuluvasti puhuta, edes suurimpien luonnonsuojelujärjestöjen materiaaleissa. Joko tahot eivät halua niskaansa puolustusreaktioita totuttujen tapojen ystäviltä tai sitten asia osuisi piikkinä omaankin lihaan. Eläintuotteiden syönnin väitetään olevan henkilökohtaisempi asia kuin vaikka energiankulutuksen, vaikka henkilökohtaisuus lienee sama läppärin mahdollistamasta viihteestä nauttiessa kuin lehmänmaitoa juodessa. Olisipa hauska vihdoin nähdä enemmän ansaittua haloota aiheesta. 




Ruokavalioiden aiheuttamat ympäristöhaitat vertailussa, huomioituna
resurssivaikutus, ekosysteemivaikutus ja terveys. Vasemmanpuolinen pylväs
kuvaa normi sekaruokavaliota (italialainen valittuna
esimerkiksi eurooppalaisesta), oikeanpuoleisin luomupainotteista
vegaaniruokavaliota (Baroni ym. 2007).





Lähteitä ja materiaalia:

Auestad, N. & Fulgoni, V. 2015. What Current Literature Tells Us about Sustainable Diets: Emerging Research Linking Dietary Patterns, Environmental Sustainability, and Economics. Advances in Nutrition  6: 19–36

Baroni, L., Cenci, L., Tettamanti, M. &Berati, M. 2007. Evaluating the environmental impact of various dietary patterns combined with different food production systems. European Journal of Clinical Nutrition 61: 279–286

Kernebeek, H., Oosting, S., Feskens, E., Gerber, P.& De Boer, I. 2014. The effect of nutritional quality on comparing environmental impacts of human diets. Journal of Cleaner Production 73: 88-99

Sabaté, J. & Soret, S. 2014. Sustainability of plant-based diets: back to the future. The American Journal of Clinical Nutrition 100: 476S - 82S

Steinfeld, H. ym. 2006. Livestock's Long Shadow. FAO

torstai 17. joulukuuta 2015

Susi saa joululahjan

Ekolon lahjakorttitempauksella on tänä jouluna tuettu erittäin uhanalaisen ja ekosysteemeille arvokkaan nisäkkään selviytymistä maassamme. Susilahjakortin tuotot ohjataan Luonto-Liiton Susiryhmän toimintaan. Ryhmä tekee kannanottoja ja lausuntoja, tiedottaa, järjestää ympäristökasvatusta ja tapahtumia sekä tuottaa materiaalia luonnon- ja sudensuojelun puolesta. Lahjakortin voi yhä ostaa joululahjaksi Ekolon liikkeistä. 


Luonto-Liiton susiryhmän jouluinen lahjakortti


Susi on Suomen luontoon kuuluva, arvokas petoeläin. Pedot ovat ravintoketjuja ylhäältä alas säätelevä, tärkeä osa eliöyhteisöjen toimintaa. Susien roolia niille luontaisilla alueilla on tutkittu eliöyhteisön monimuotoisuuden ylläpitäjinä, ja niillä on todetusti luonnon järjestelmässä ihan oma paikkansa. 

Laajalla reviirillä elävänä laumaeläimenä sudella on monimuotoinen sosiaalinen ja alueellinen elämä. Myös saalistaminen ryhmässä on haastavaa hommaa. Susi onkin tunne-elämältään ja älykkyydeltään monimutkainen ja kiinnostava laji. Susi ei ole mörkö, joka vaanii ihmistä, vaan omaa perhe-elämää viettävä, arka ja sosiaalinen eläin, joka pyrkii mahdollisimman vähillä ihmiskontakteilla luikkimaan alati tihenevän ja vähemmän sietävän ihmisasutuksen tieltä.  

Meille niin rakas koira, jonka kanssa olemme evolutiivisesti kehittyneet keskinäiseen ymmärrykseen, on käytännössä susi. Vaikka koiralle liikenee meiltä niin suuri määrä empatiaa, villi susi on historiallisesti Suomen vainotuimpia eläimiä. 1900-luvun alussa susiviha ja pelko menivät niin pitkälle, että susi lähes kuoli sukupuuttoon. Nykytilannekaan ei ole kestävä: susiakantamme arvioidaan olevan vain 220-245 yksilöä, eivätkä suotuisan suojelun minimilaumamäärät täyty. Ongelmia lisäävät salametsästys ja sen hiljainen hyväksyntä. Muinaisista ajoista jatkuvaa susivihaa ei tunnu laimentavan edes faktatieto siitä, että susi ei ole hyökännyt ihmisen kimppuun sitten 1880-luvun. 

On onni, että maailma on kuitenkin pikkuaskel kerrallaan muuttumassa ymmärtävämpään suuntaan. Susien määrä on ollut pienessä nousussa, asenteet ovat keskimäärin paranemassa, suojelijoita löytyy ympäri Suomen, ja meillä on esimerkiksi Susiryhmän kaltaista väkeä, joka omistautuu tuon hienon lajin suojeluun. Kiitokset ja suuret tsempit Susiryhmälle! 


Kuva: Christa Granroth / Luonto-liiton susiryhmä

maanantai 2. marraskuuta 2015

Eläinpsyyke, eläinkohtalot ja harhauttavat sadut

Eläinpsyykeä koskevassa blogisarjassa olen käsitellyt nykytieteen valossa yleistä suhtautumistamme muihin eläimiin (linkki, linkki) muiden eläinten tietoisuutta (linkki), kahteen osaan tunne-elämää (linkki, linkki) sekä eläinten älykkyyttä (linkki ja linkki). Toisen maailmansodan jälkeen, kun yhteiskuntamme rakenteet ja toimintatavat muotoutuivat uudelleen, ei vielä tiedetty juuri mitään näistä teemoista. Oli mahdollista rakentaa systeemejä, jotka pohjasivat muiden eläinten teolliseen hyväksikäyttöön ja väittää Descartesia mukaillen, etteivät muut tiedä, tunne tai tiedosta.

Tuohon maailmaan ei ole paluuta. Nykyään tiedetään, että tehotuotannossa koneen roolissa kyhjöttävät ja lopulta tapettavat eläimet ovat tietoisia maailmasta, ja että niiden tunteet mylläävät todennäköisesti ainakin yhtä voimakkaina älyykkyyden tasosta riippumatta. Tiedetään, että eläimen perustarpeet eivät katoa vankeudessa, sillä ne ovat jo muinoin eläinmieleen tiukkaan istuneita ilmiöitä. Perustarpeet, kuten sian tarve tutkia uusia asioita päivät pitkät, takaavat pahoinvoinnin, kun ympäristöstä tehdään täysin virikkeetön. Tämä liittyy myös toiseen puoleen eläinpsyyken perustavasta rakenteesta: pahin eläimelle kärsimystä aiheuttava tekijä on mahdottomuus vaikuttaa omaan tilaansa, kun se kokee negatiivisia asioita. Tuokaan ominaisuus ei lähde pois jalostamalla.

MOT julkaisi juuri dokumentin, jossa esitetään Oikeutta eläimille-yhdistyksen ohjelmalle tarjoamaa, salaa kuvattua videomateriaalia suomalaisilta teurastamoilta. Kuvamateriaalia on sen jälkeen käsitelty kiihkeästi asiaohjelmissa, uutisissa ja lehdissä. Reaktio on jälleen ollut, yllättävissä määrin, yllättyneen epäuskoinen.


Sikalan kärsäkäs
(Kuva: www.elaintehtaat.fi
Huom! Sivusto sisältää järkyttävää kuvamateriaalia)


Muutosvastaisuuden inhimilliset taustat


Olemme siis logiikan umpikujassa, kun jatkamme muiden eläinten kohtelua "normaaliksi" muodostuneella tavallamme. Ihmisellä on kuitenkin tapa toimia totutusti ja pyrkiä muokkaamaan maailmasta saamansa tiedot perusteluiksi tai luviksi tekemälleen toiminnalle. Tuo tiedostamaton pyrkimys sumentaa helposti käsitystämme asioista; tässä tapauksessa muiden eläinten olemuksesta. Päädymme uskomaan asioita, joiden järkemme kirkkaassa päivänvalossa sanoisi olevan pielessä. 

Tieteellisen tiedon rinnalla kulkeekin hokemiin ja jopa taikauskoihin pohjaava hiljainen linja, jolta ammennetaan perusteluja ja syitä muiden eläinten konemaiselle kohtelulle.  Nämä ovat esimerkkejä siitä, kun todellisuutta lähdetään kietomaan tekemisen ympärille sen sijaan, että perustettaisiin tekeminen totuuden vaatimalle moraalille. Samalla satuilut ovat esimerkkejä siitäkin, miten pitkälle ollaan valmiita menemään, jotta ei tarvitsisi pyrkiä näkemään tilanteita toiseuden asemasta.

Edellä mainittu ilmiö on yleisinhimillinen. Se tapahtuu tilanteen tullen jokaiselle: on käsittämättömän vaikeaa nähdä kirkkaasti oma etuoikeutensa ja valta-asemansa toiseen yksilöön nähden. Haluamme nähdä itsemme sankarina ja omin voimin asemaansa päässeenä. Havaintomme maailmasta muotoutuvat tukemaan tuota toivetta. Sepitämme tarinoita, joissa heikossa asemassa olevat ovat jotenkin ansainneet kohtalonsa, kuuluvat tilanteeseensa, tai eivät ainakaan liity tilanteeltaan meihin.

Ihmiset eivät ole samoissa lähtökuopissa muutoksen suhteen. Jonkun on helpompaa kyseenalaistaa nykytilanne. Toinen taas kokisi moisen saattavan koko edeltävän elämänsä huonoon valoon, ja tuolloin irti päästäminen voi olla mahdotonta. Muutokseen tarvitaan muuta kuin "mätien omenoiden" tai yksittäisten yksilöiden syyttelyä. Tarvitaan ymmärtävää tilaa uuteen asennoitumiseen, joka tunnustaa nykytieteen kasautuneen ja vahvan, muuttuneen käsityksen muista eläimistä. Suuri suunta on nyt väkisinkin muuttumassa.

Absurdit epätoivon tarinat


Nykytilannettä vääristämään kietoutuneet sepitykset voivat piillä maailmankuvaltaan tieteellisenkin ihmisen mielen perukoilla. Niiden tehtävä on jallittaa kantajansa kauemmas epämiellyttävistä faktoista. Esimerkiksi siitä, että muillakin eläimillä on tunteet, jotka kenties tulisi ottaa huomioon päätöksenteossa. Tässä tapauksessa jallitukset esiintyvät tuplahuteina, joskus samassakin puheenvuorossa. Humoristisena esimerkkinä: jos eläintuotanto lopetettaisiin, eläimet yhtäaikaa kuolisivat sukupuuttoon ja valtaisivat kaiken maapinta-alan*.

Merkittävin ilmiö sekavaksi kietoutuneista ajatuksista on se kaksinainen käsitys, jonka mukaan nuo muut ovat niin tyhmiä, että niitä voi kohdella miten vain, ja samalla niin yliluonnollisesti laskelmoivia ja ihmisjärjestyksen tietäviä, että niitä voi kohdella miten vain.

Kun sialle annetaan tilaisuus, se ratkaisee älykkyystestit paremmin kuin koira. Se kykenee esimerkiksi ohjaamaan videopeliä ohjaimella ja hahmottamaan tilaa peilin kautta. Kanat kykenevät monimutkaiseen kommunikointiin ja jopa narraamaan kuulijaansa. Lehmät ovat loputtoman uteliaita ja nauttivat aidosti oppiessaan uutta. Tehotuotannon nimissä kuitenkin kuulemme, etteivät nämä eläimet osaa kaivata muuta kuin saman karsinan, häkin tai betonilattian päivästä toiseen, että ne eivät kärsi sosiaalisen toimintansa luonnottomasta rajoittamisesta, ja että niille riittää virikkeeksi metalliketju tai kimppu olkea. Kavahdamme eläinten suoranaista hakkaamista, mutta emme niiden elämän jokapäiväistä ja hiljaista sisällöttömyyttä. Jotenkin hämärästi emme usko niiden olevan älykkäitä ihan koko aikaa paikallaan kököttäessään, vaikka kaikki tieteellinen tieto vakuuttaa toista.

Samaan aikaan kun oletamme muiden tyhmyyden, haluamme ajatella samojen eläinten olevan tietoisia asioista, jotka suorastaan huvittavan vähän kuuluvat niiden kokemusmaailmaan. Kyseenalaisissa puheenparsissa tuotantoeläimillä on kylmää nerokkuutta hipova laskelmointiajattelu, joka oikeuttaa kaiken tekemisemme. Ensimmäinen esimerkki tästä ovat perustelut nautojen lisääntymistoimintojen hyväksikäytölle.

Eläinteollisuudessa tuotetaan jatkuvasti lisää eläimiä, jotka tapetaan varhaisessa elämänvaiheessa. Tuotanto on tietoisesti käynnissä pidettävä, jatkuvasti liukuva hihna syntymästä teurastamoon. Yleisimmin tuotantoeläinten elämässä ei ole luonnollista parittelun aktia, vaan ihminen aikaansaa hedelmöityksen keinotekoisesti.

Lehmät ovat älykkäitä eläimiä, mutta sukupuolitoimintansa ne hoitavat ihan samalla periaatteella kuin muutkin eläimet motivoitumisensa: se tuottaa jonkinlaista mielihyvää. Kietoutuneessa, ongelmallisessa perustelussa lehmän tiineyttäminen ja sitä seuraava jälkeläisen vienti pois emoltaan on oikeutettua, koska lehmän "tarkoitus" ja toive on lisääntyä. Tosiasiassa lehmä ei laske saamiensa jälkeläisten määrää ja siten omaa evolutiivista tai elinkaarellista "onnistumistaan". Se tuskin edes yhdistää parittelua tai keinosiemennystä tiinehtymiseen. Jotta ihminen ymmärtää lisääntymisbiologiaa, hän tarvitsee aikaa aikuistumiseen, ehkä koulussa käymistä, tai ainakin maailman seuraamista jonkin aikaa. Kietoutuneen tarinan mukaan lehmä sen sijaan syntyy rajattuihin oloihinsa tuo elinkaarellinen tutkimustieto päässään. Tieteellisenä laskelmoijanakin lehmä olisi tehnyt raskaan virheen: eläin itse ei välttämättä ollenkaan hyödy korkeasta jälkeläisten määrästä. Erilaisten yksilöiden jälkeläismäärä on muinoin vaikuttanut evoluution kulkuun, mutta evoluutio on kasvoton luonnonvoimien, genetiikan ja sattumien summa, joka ei palkitse yksilöitä. Emon ilo jää pieneksi varsinkin, jos jälkeläiset viedään emolta pois pian synnyttyään.


Parsinavetta
(Kuva: www.elaintehtaat.fi
Huom! Sivusto sisältää järkyttävää kuvamateriaalia)


Tappamisen sadut


Toinen kaksijakoiseksi perusteluksi kietoutunut ajatushirttymä löytyy teurastamisen aktista. Sen sijaan, että myöntäisimme tapahtuman olevan kaltaistemme viimeisiä hetkiä, toteutettuna kiireellä ja massatoimintana, keksimme tarinoita. Tarinamme tulevat haastetuiksi vain harvoin, esimerkiksi juuri nyt, julkaistun videomateriaalin ansiosta.

Kaikista vastakkaisista todisteista huolimatta teurastettavien eläinten halutaan uskoa olevan niin kehittymättömiä, että ne eivät tajua teurastustapahtumassa edes pelätä. Eläimet kuljetetaan meluisasti aivan uuteen paikkaan, missä niitä seisotetaan odottamassa aivan vieraassa paikassa, melujen ja hajujen sekamelkassa. Ne aistivat väkivaltaa lajikumppaneitaan kohtaan. Ennemmin tai myöhemmin laumaeläimetkin erotetaan lajikumppaneistaan. Emme halua uskoa, että ne pelkäisivät. Ainakaan niin paljon, että teko olisi etiikaltaan perustavanlaatuisesti ongelmallinen. Tämä siitäkin huolimatta, että pelko on aivan varhaisimpia, yksinkertaisimpia ja yleisimpiä tunteita koko eläinkunnassa. Haluamme olettaa, että tapahtuma on yltiökliininen: eläin ei "edes ehdi huomata". Näin mitäänsanomattomasti siis ajatusvinoutuman mukaan muut eläimet kohtaisivat väkivaltaisen kuoleman. Ne samat yksilöt, joilla on samat perustunteet kuin meillä, olisi kapasiteetti monimuotoiseen sosiaaliseen toimintaan, jotka kykenevät käyttämään peilejä työkaluina ja järkeilemään niin pitkälle, että kehittävät huijauksia. Samat eläimet, joilla on syntyjään halu välttää kipua, pelkoa ja vieraita uhkia.

Teurastamisaktiin liittyvä vastakkainen satu on hyvin piilossa, mutta lähestulkoon lipsahtaa näkyville siinä, miten järkyttyneen vihaisia ihmiset ovat nähdessään eläimen kauhun ja vastaanhangoittelun teurastuksessa. Näyttää absurdisti siltä kuin olisimme olettaneet jotain muuta. Aivan kuin olisimme odottaneet eläimen tietävän ja hyväksyvän tilanteensa sekä sisäistäneen tuotantoeläimen ytimeensä tietyn brutaalin tarinan alkuineen ja loppuineen. Se, ettei eläin tiedosta kohtaloaan "tuotanto"eläimenä, tai että sillä on aivan oma sisäinen maisemansa, vapaan eläimen tarpeet ja psyyke, näyttää jopa yllättävän. Sama ilmiö liittyy myös siihen, kuinka onnistumme kuvittelemaan eläimen voivan aina hyvin, jos pidämme siitä tai rakastamme sitä. On vaikeaa muistaa, että sillä on oma, meistä ja haluistamme erillinen psyyke ja kokemusmaailma.

Tilaisuus katsoa uudelleen


Kietoutuvat väitteet ilmiselvästi juontavat haluttomuuteemme uskoa, että muillakin eläimillä on tunteet ja itsenäinen mieli. Tai vaikka myöntäisimmekin muiden eläinten psyykkisen samankaltaisuuden meihin nähden, emme aina halua ajatella, että niihin ehkä ihan oikeasti sattuu sekä virikkeetön arki että niihin kohdistuva väkivalta. Kun eläimen viimeisten hetkien kohtelu alkaa suututtaa, sotketaan helposti mukaan joku muista naruista: ei saa tappaa kärsimystä tuottaen, mutta ei se elämän virikkeettömyys ja luonnottomuus niinkään haittaa. Ja kun nähdään kuvia virikkeettömistä oloista, vedotaan tappamisen oikeuteen, kunhan ne olot vain paranisivat. Koska eläimet ovat... ja sitten mennään taas. Näin ihmispsyyke toimii, ja se on normaalia. Mutta myös voitettavaa.

Ajatushirttymät siis syntyvät, kun tiukasti yritämme kertoa itsellemme nykymenon olevan kunnossa, vaikka aavistamme toista. Kukaan ei halua kokea tutun ja tukemansa järjestelmän muuttumista vieraaksi ja vääräksi. Silloinkaan, kun todistusaineisto osoittaa kiistattomasti kyseiseen suuntaan. Kun näemme esimerkiksi teurastusvideot, näemme yhtäaikaa kaksi ilkeää asiaa. Toisaalta kärsivät yksilöt, mutta toisaalta myös omat tarinamme päivänvalossa. Me kykenemme väkivaltaan ja heikompien kaikkeen ulottuvaan hallitsemiseen. Kykenemme aivan hyvin pitämään itsemme pimennossa silloinkin, kun todistusaineisto on nenämme edessä. Väitän kuitenkin, että sisuuntuessamme meillä olisi myös kapasiteettia kohdata asiat sellaisina, kuin tiedämme tai opimme niiden olevan. Ihmisellä on lupa muuttaa käsityksiään, kun todistusaineisto muuttuu. Yhdellä tuo hetki tulee ennemmin, toisella myöhemmin, kolmannella ei koskaan. Suunta on joka tapauksessa muuttumassa, ja uudelleen katsominen on vahvuutta.    









* Eläintuotanto on ympäristötuhoiltaan kovin kandidaatti eläinten sukupuuttojen aiheuttajaksi, ja eläintuotanto voitaisiin lopettaa pysäyttämällä eläinten lisääntymisen ylläpito.