Jälkitunnelmia vaihdon jälkeen: Ihastuttavan vihastuttava Tansania

 

Sähkön, ajan ja toimivan tietokoneen puuttuessa blogikirjoittelu muuttui mahdottomaksi tehtäväksi, mutta Suomen kamaralle palattuani koitan nyt tiivistää jotain vieraassa kulttuurissa kokemaani.

Niin kuin jokaisen rakkauden kohdalla, alkaa ajan kuluessa nähdä myös rakkaansa huonommat puolet. Olisi ollut suorastaan mahdotonta ja erittäin naivia elää kuplassa ja nähdä vain hyvää kaikessa. Vaikka  osa kulttuurieroista hauskuttaa ja niiden omaksuminen on mielenkiintoista, tuli joitain epämiellyttäviäkin eroja vastaan. Toisinaan hieman liiallisuuksiin menevä paikallisten uteliaisuus turhautti, sillä mzunguna (valkoisena) olet aina huomion kohteena, mihin tahansa menetkin. Joskus tuo mzungun huutelu on hyvällä tarkoitettua, mutta joskus siinä oli myös rasistisempi sävy ja varsinkin oletus siitä, että ihonväri kertoo varallisuudesta tuntui turhauttavalta.

Jos alku siis meni ihastuessa, kului loppuaika valitettavasti myös vihastuessa maan organisoinnin puutteeseen sekä korruptoituneeseen toimintaan. Esimerkiksi yliopisto-opintoni olivat yli kuukauden myöhässä, mistä syystä opintojen järjestäminen muuttui varsin järjettömäksi näin lyhyen vaihdon aikana. Korruptiosta sen sijaan kielivät saamani oudot ehdotukset todistusten parantamisesta rahaa vastaan sekä lahjonnan kulttuuri viranomaisten toiminnassa. Myös naisen aseman totesin olevan yhä surullisen huolestuttava, vaikka se jonkin verran onkin parantunut siitä mitä se on ollut. Oli väsyttävää kohdata alentavan vihjailevia ehdotteluja sekä lääkärin, opettajan että poliisin toimesta ja todeta henkilökohtaisesti, miten alentavaa kohtelua naiset saavat kestää vielä nykymaailmassakin.

Yllättävää oli myös varsinkin kaupungissa vallitseva pinnallisuuden kulttuuri, jota en olisi osannut odottaa Tansaniaan mennessä. Hikisistä ja puutteellisista oloista huolimatta ihmiset kulkivat rypyttömissä kauluspaidoissa, useimmat joka viikko hiustyyliä vaihtaen ja muutenkin ulkoinen habitus näytteli hyvin suurta osaa tuossa kulttuurissa.  Pinnallisen Dar es Salaamin kaupunkielämän jälkeen parhaimpia hetkiä vaihdossa olivatkin, kun pääsin karkaamaan bussilla pois kaupungin hälinästä maaseudulle, kohti aidompaa Tansaniaa pienine kylineen, saviasumuksineen ja viljelyksineen.  Oli vaikuttavaa nähdä kyläläisten heräävän jo neljän aikoihin kantamaan vettä lähimmästä kaivosta, sillä näissä kylissä jokainen valoisa hetki päivästä käytetään hyväksi. Maaseudulla elämä pyörii enemmän oman perheen ja kylän ympärillä ja elanto perustuu usein viljelyksiin. Siellä täällä näkikin kyläläisten kantavan tavaroita päänsä päällä, värikkäät kankaat ylle kiedottuina ja Masai-heimolaisten kauppaavan metsästämäänsä pienriistaa. Tämän alkuperäisen kansan elon näkeminen rinnakkain modernin, älypuhelinta näppäilevän  kaupunkilais-tansanialaisen rinnalla veti toisinaan sanattomaksi. On kuin kaksi eri maailmaa eläisi rinnakkain; länsimaalaistunut moderni ja alkuperäinen traditionaalinen tansanialainen.

 

 

Vieraillessa paikallisten asunnoissa oli äärimmäisen köyhyyden näkeminen myös hyvin hämmentävä kokemus;  kun näkee miten ahtaasti ja vaatimattomasti ihmiset elävät ja silti tuntuu, ettei asiaa sisäistä. Useilla työpäivät olivat pitkiä, joillakin 10-tuntisia kuutena päivänä viikossa ja osa myös nukkui työpaikallaan. Silti kovasta työskentelystä huolimatta useista töistä saatava huono palkka ei riitä koko elämän aikana edes asunnon ostoon. Tästä syystä Ekolonkin edustama paikallisten tuottajien tukeminen sekä reilun kaupan sopimukset tuntuvat nyt entistä tärkeämmiltä. Myös paikalliset opiskelijat elivät kovissa oloissa, vähintään kaksi ihmistä jakoi yhden sängyn ja huoneissa saattoi asua 12 opiskelijaa, osa lattialla ja osa parvekkeella nukkuen.  Pelottavaa oli huomata, ettei köyhyyden näkeminen herättänyt odotetunlaisia tunteita siitä yksinkertaisesta syystä, että sitä ei voinut käsittää ja sisäistää, vaikka sen omin silmin näkikin. Tämä sama hämmentävä kokemus toistui muidenkin vaihto-opiskelijoiden keskuudessa.  Toisaalta taas maan köyhyys ja saastuneisuus herättivät ajoittain voimakkaita voimattomuuden tuntemuksia; ongelmat ovat niin syvällä ja ihmisiä niin paljon, etten voi auttaa, kun en tiedä mistä alkaisin. Luontoa arvostavana varsinkin roskien poltto ja kippaaminen jokiin ja meriin tuntuivat pahalta. Olisi niin tärkeää, että kaikki tekisivät jotain yhteisen pallomme puolesta. Toisaalta roskien käsittelystä ja kierrätyksestä paikallisten kanssa keskusteleminen sai tajuamaan, että tämänkin muutoksen tekemiseen tarvitaan paljon rahaa, jota kehitysmaalla ei ole tähän asiaan panostaa. Helpotusta maailmantuskaan toivat kuitenkin maaseudun luonnon ja puhtaamman ympäristön näkeminen, ja ne saivat tajuamaan miten kaunis maa Tansania onkaan.  Safarit ja suuret nisäkkäät ovat onneksi tiukkaan suojeltuja ja myös sademetsä-alueet tarkkaan varjeltuja. Vihreän niittyistä ja puhtaita metsäisiä alueitakin oli suhteellisen paljon, kun pääsi ulos kaupunki-alueelta.

 

 

Sosiaalinen ympäristö ja kanssakäymisen kulttuuri oli sekin täysin omanlaisensa. Hiljainen ja varsin itsenäisesti toimiva suomalainen yhteiskunta on totaalinen vastakohta tälle äärettömän sosiaaliselle ja uteliaalle afrikkalaiselle kansalle.  Oman tilan puute ja yksityisyyden puuttuminen olivatkin omalla kohdallani sopeutumisen haastavin osuus. Kanssakäymisessä kun ei aina riitä, että tervehtii vastaantulijaa, vaan kohteliasta on aina kysyä myös muita kuulumisia sekä esimerkiksi aamuisin: Miten heräsit tänään? Lisäksi syödessä tulisi pöytään tulijalle aina muistaa mainita ”karibu”, eli tervetuloa syömään ruokaani. Tällaisessa yltiösosiaalisen smalltalkin opettelussa ja omaksumisessa olikin tekemistä kaltaiselleni hiljaisemmalle mzungulle. Vaikka uteliaisuuteen väsyikin, en toisinaan voinut pidätellä hymyä, kun silloin tällöin joku paikallinen yhtäkkiä sulki käteni käsiinsä ja sanoi ”Anniina, I’ve missed you so much, how are you?”  Suurimmaksi osaksi ihmiset olivat hyvin auttavaisia ja hyväntahtoisia. Esimerkiksi eräänä päivänä ostaessani liikkuvan bussin ikkunasta jäätelöä, en ehtinyt saada vaihtorahoja ennen kuin bussi lähti liikkeelle. Sanoin katukauppiaalle, että hän voi pitää rahat, mutta seuraavassa pysähdyksessä huomasin, että hän oli jättänyt kärrynsä ja juossut bussin perässä tuomaan vaihtorahojani.

 

Se, että bussin ikkunasta tosiaan pystyy ostamaan näppärästi tavaroita, eikä kaikki ole niin säädeltyä ja kiellettyä kuin Suomessa, sai elämisen tuntumaan enemmän elämältä kuin kotipuolessa. Lisäksi jatkuva äänien, tuoksujen ja ihmisten sekamelska loivat taianomaista tunnelmaa ja kaikkien aistimusten jatkuvassa tulvassa tulee tunne, että on todella elossa joka sekunti. Yhteisöllisyyttäkin jään kaipaamaan tuosta maasta.  Se, että ihmiset kutsuvat hellästi toisiaan siskoiksi ja veljiksi joka paikassa, tuntuu hyvältä. Myös täysin epäröimätön lähimmäisen auttaminen ja jakaminen ovat hienoja asioita tansanialaisessa kulttuurissa ja siihen ihmiset ovat kasvaneet ja tottuneet pienestä pitäen. Esimerkiksi täpötäysissä busseissa on aina tilaa vielä yhdelle, vaikka sitten toisen sylissä kaikki ruuat jaetaan ehdoitta niin, että jokaiselle on jotain ja yksilön huolet ovat kaikkia koskettavia ja yhdessä ratkottavia. Tansanialaiset osaavat ottaa myös ilon irti pienistäkin asioista ja asenne elämään on positiivinen. Vaikka moni asia saattaakin olla huonosti, on silti paljon asioita, joista länsimaalaiset voisivat ottaa mallia. Kokonaisuudessaan Tansania oli siis täysi ääripäiden yhdistelmä; ihanan mahtava ja hämmentävän raskas kokemus samaan aikaan,  ihan kuin Afrikka itsekin; vastakohtien paikka.